Inferno #49/2007

Alcest
Souvenirs D'un Autre Monde
Prophecy

3 Viattomuus, lapsuusmuistot, täydellinen harmonia ja satumaailmat harvemmin kohtaavat black metalissa, mutta niin vain Alcest väittää yhdistävänsä musiikissaan näitä tekijöitä. Musta metallin kaiut löytyvät kyllä etäisinä taustalta siinä missä hempeämmät tekijät ovat selvimmin kuultavissa etualalla. Mikstuura kuulostaa myös tasan niin hämmentävältä miltä se sanoina näyttää, mutta tästäkin huolimatta lopputulos kuulostaa yllättävänkin luontevalta.

Taustalla ohuina joskin yllättävän rauhallisina surisevat kitarat ovat se tekijä, joiden voi selvästi sanoa olevan BM-henkisiä. Niiden päällä kappaleet etenevät kuitenkin rauhallisen eteerisesti puhtaalla laululla ja koskettimilla varustettuna ja koko komeudesta tulee todellakin mieleen lapsuuden laiskat ja kuumat kesäpäivät sekä sinisen taivaankannen halki leijuvat valkeat kumpupilvet.

Karkea mutta samaan aikaan hauras yhdistelmä on lähellä kohota korkeisiin sfääreihin, mutta jokin sitä hieman väkisinkin pidättelee lähempänä maankamaraa. Kombinaation vastakohdista ei saada revittyä tarpeeksi dynamiikkaa irti eivätkä sävellykselliset ratkaisut ole riittävät rohkeita nostaakseen mielikuvitusta sen vaatimaan lentoon. Mielenkiinto pysyy onneksi helposti yllä koko levyn keston ajan.

Dublin Death Patrol
DDP 4 Life
Godfodder

4 Kaveria ei jätetä sanottiin jo sotienkin aikana. Vanhan liiton miesten kokoontuminen saman nimikkeen alle hauskanpitoon jää useimmiten juuri vain hauskanpidoksi ja sekin ainoastaan esittäjien mielestä. Dublin Death Patrol tarjoaa kuitenkin rentoa ja ennen kaikkea hyvää kuunneltavaa myös oman porukan ulkopuolelle, etenkin jos pää sattuu edelleenkin täräjämään 80-luvun metallin ja thrashin tahtiin.

DDP 4 Life –albumin hienous piilee yksinkertaisissa, mutta äärimmäisen tarttuvissa ja toimivissa kappaleissa, jotka kruunaa Chuck Billyn ja Steve ”Zetro” Souzan helposti tunnistettavat mutta samalla myös hienosti yhteensopivat äänet. Pelkistetyt kappaleet ja soundimaailma huokuvat hyväntuulisuutta olematta kuitenkaan millään tavalla hauskoja tahi iloisia ja tämä kuulostaakin erittäin pirteältä näinä moderneina aikoina, jolloin niin moni yrittää olla muita rankempi ja vihaisempi. DDP-miesten ei tarvitse todistella enää mitään, sen he ovat tehneet jo aikoja sitten omissa orkestereissaan kuten Testament, Exodus ja Laaz Rockit monista nimivieraista puhumattakaan.

Peräti kolmen lainakappaleen (Motörhead ”Iron Fist”, Thin Lizzy ”Cold Sweat” ja UFO ”Lights Out”) mukanaoloa voi toki hieman kyseenalaistaa, mutta hyvin ne kuitenkin rullaavat ja istuvat kokonaisuuteen vähintäänkin kelvollisesti. Kun omienkaan kappaleiden joukkoon ei varsinaisia huteja mahdu, on albumi tasaisen vahva ja mikä tärkeintä, miellyttävä kuuntelukokemus.

Evergreen Terrace
Wolfbiker
Metal Blade

3,5 Musiikilliset trendit ovat merkillinen asia, kuka ne luo ja ennen kaikkea löytyykö kaikille niitä seuraaville orkestereilla oikeasti kysyntää? Kiitos trendejä aina seuraavan ylitarjonnan myötä emo-käsitteestäkin on muodostunut kirosana kaikelle vesitetylle ja näennäisen rankalle musiikille, joka vetoaa korkeintaan angstisiin muotitietoisiin teineihin. Evergreen Terracen kohdalle orkesteri itse puhuu melodisista vaikutteista, joka kieltämättä paremmin määritteleekin heidän musiikkinsa.

Bändin musiikin perustana on uuden aallon amerikkalainen hardcore ja vähäisissä määrin myös punk. Kappaleissa on riittävästi genreen olennaisesti kuuluvaa aggroa aina laulua myöten ja satunnaisen melodiset osuudet ja kertosäkeet ovat huolella tehtyjä ja sovitettuja ilman minkäänlaista teennäisyyttä tai hittihakuisuutta. Lopputulos onkin helppoa ja korville miellyttävää kuunneltavaa, vaikka todellisille HC-ihmisille bändi voi liian siloteltu kuulostaakin.

Vaikka rehellisyyden määritteleminen musiikissa onkin mahdotonta, siltä orkesteri kuitenkin kuulostaa, vaikka ei varsinaisesti pystykään nousemaan musiikillaan riittävästi erilleen genren muista lukuisista yrittäjistä. Tästäkin huolimatta Wolfbiker on tasaisen vahva ja moderni peruslevy satunnaisiin kuunteluralleihin.

Hurtlocker
Embrace The Fall
Napalm

2,5 Pieksentää, ärjyntää, kaahausta, aggressiota, runnomista. Näitä kaikkia Hurtlocker yhdistää tasaisesti niin hardcoresta kuin thrash metalistakin ja kummankin genren perusteet chicagolaisilla onkin hallussa liukkaasti liikkuvissa näpeissään. Ongelma vain on, että vaikka varsinaisia soitannollisia, tuotannollisia tai sävellyksellisiä vikoja ei musiikista löydykään, on musiikki onnistuttu takomaan Gaussin käyrän huipulle täydellisen tasapäiseksi ja suhteellisen kasvottomaksi
.
Kauan ja paljon vastaavaa materiaalia kuunnelleelle Embrace The Fall on asiansa ajava, mutta pelkkä kevyt välipala raskaampaa ja maistuvampaa pääruokaa odotellessa. Porttiteoriaan uskovat voivat hyvinkin sen sijaan kuvitella ja toivoa noviisien innostuvan Hurtlockerista enemmän ja sitä kautta mahdollisesti päätyä aidosti kovempiin ja suurempaa hekumaa tarjoaviin tajunnanräjäyttäjiin.

Magnacult
Synoré
Rusty Cage

2,5 Monesti musiikissa kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Magnacultin debyytti on tästä malliesimerkki, sillä jo levyn tyylikkäät digipack-kannet viestivät huolellisuudesta, tyylitajusta ja satsauksista. Metalcoren ja mukavia melodioitakin sisältävän death metalin keskitempoinen ja jyräävä ristisiitos on aggressiivista ja rankkaa aina mallikkaasti keuhkonsa pihalle huutavaa laulajaa myöten, eivätkä biisitkään ole positiivisessa mielessä heti tukkaantarttuvia. Mutta kun ei niin ei.

Biisissä kuin biisissä orkesteri tuntuu polkevan koko ajan hieman paikoillaan, vaikka kappaleet eivät todellakaan ole sitä helpointa ja suorinta perusvarmaa mättöä massoille. Näistä vaikeasti määriteltävistä seikoista johtuen Synoré onkin yksi vahvasti tasapainoisimmasta, mutta samalla myös tasapäisimmistä keskinkertaisuuksista joita vastaan on tullut.

Pienistä asioista hyttysenkin lisääntyminen on kiinni, millin kun menee vinoon, niin silmäänhän se osuu.

Mekong Delta
Lurking Fear
AFM

3,5 Kierous, teknisyys ja omalaatuisuus eivät enää ole kovinkaan harvinaisia adjektiiveja metallista puhuttaessa kuin vaikkapa vielä 15-20 vuotta sitten. Saksalainen Mekong Delta on ollut outo ja mystinen lintu levy levyltä perustamisestaan saakka ja jatkaa nytkin musiikillisesti saumattomasti siitä, mihin se kymmenen vuotta sitten julkaistulla edellisellä täyspitkällään jäi.

Bändin musiikki on progressiivista, milloin metallia, milloin thrashia ja siltikään se ei varsinaisesti ole mitään näistä ainakaan perinteisten mielikuvien muodossa. Vaikka orkesterin instrumenttityöskentely ei ole läheskään kaikista kiharimmasta päästä, ovat kappaleiden rakenteet ja erityisesti sovitukset etenkin laulupuolella omalaatuisia. Näistä tekijöistä johtuen albumin ilmapiiri muodostuukin kiehtovan häiriintyneeksi ja muukalaismaiseksi, seikka jota muutamat vahvasti klassisvaikutteiset instrumentaalit entisestään korostavat.

Lurking Fear päästää sisällensä yllättävänkin nopeasti, vaikka sen ymmärtäminen viekin huomattavasti kauemmin. Se onnistuu samaan aikaan kuulostamaan musiikillisesti ja tuotannollisesti vanhakantaiselta, mutta silti ajattomalta tänäkin päivänä, jolloin lähes kaikki alkaa musiikin saralla olla tehty. Harmi vain, että viisujen iskevyyttä ei ole saatu tiivistettyä kaikista terävimmäksi.

Obsidian
Emerging
Rusty Cage

3 Uudelleenjulkaisuja on maailma väärällään, mutta harvanpa orkesterin debyytti julkaistaan toiseen kertaan uudelleen masteroituna ja uuden murisijan lauluosuuksilla. Vaan onpa levy-yhtiökin uusi ja jos usko omaan materiaalin on kova ja näiden proseduurien jälkeen siitä on saatu entistä ehompaa, niin mikäs siinä. Onhan sitä hullumpiakin asioita on musiikkibisneksessä tehty, kuten vaikkapa 20+ vuotta vanhojen levyjen uudelleenjulkaisut, joissa basso- ja rumpuraidat on korvattu kokonaan uusilla kiistojen ja rahan takia.

Nimien pudottelu arvioissa päästää kriitikon aina turhankin helpolla ja vie helposti metsään. Vertailukohteet kun on monesti täysin kuulijan korvassa. Obsidianin kohdalla mielleyhtymät kotimaiseen Amoraliin ovat kuitenkin vahvat, vaikka jälkimmäinen osaakin luoda kellontarkkaan ja rytmiseen räimeeseensä aimo annoksen kieroa groovea. Tätä hollantilaisilta uupuu ja vaikka musiikista löytyykin säästeliäästi venkoilua pehmentäviä melodioita, taantuu kokonaisuus väkisinkin ainoastaan keskitasoisen kelvolliseksi.

Remasterointikaan ei ole aivan onnistunut, sillä laulu dominoi musiikkia liiaksi kitaroiden jäädessä taustalle turhankin hentoina. Ei Obisidian silti turha tulokas ole, eväitä tuntuu niin soitto- kuin sävellyspuolellakin löytyvän jos vain musiikilliset näkemykset saadaan puettua biiseiksi entistä iskevämmin ja tehokkaammin.

The Seventh
Cursed Earth Wasteland
Shiver

3 Koolla sanotaan olevan väliä, mutta bändeistä ja niiden kotimaista puhuttaessa tämä toteamus ei ainakaan pidä paikkaansa. Instrumenttia kuin instrumenttia pitää osata käyttää oikein, jotta niillä voisi purkaa oman luovuutensa uudeksi teokseksi. Belgia ei suuruudellaan pääse kehumaan, mutta jo pidemmän aikaa maassa on vallinnut suhteellisen elinvoimainen, joskin varsin tuntemattomaksi jäänyt bändikatras.

The Seventhin debyytti täyspitkä nojaa keskitempoiseen ja melodioita viljelevään death metaliin, jossa kiemuroita ja nyppylöitä piisaa siinä missä perinteisessä suomalaisessa hiekkatiessä. Yhteneväisyyksiä Hypocrisyyn on helppo bongata vokalistin samankaltaisen äänen lisäksi myös musiikista, vaikka em. tyypillisiä yksinkertaisia ja haikeita melodiakulkuja ei Cursed Earth Wastelandilla kuullakaan. Omaa orkesterilta löytyy kuitenkin enemmän kuin selkeästi lainattua, joten uran alkutaival käynnistyy terveeltä ja hyvältä pohjalta.

Kappaleiden suurin vika on kuitenkin selkeiden tarttumapintojen harvat ja astetta turhankin vaikeat löytöpaikat. Musiikissa voisi olla enemmän tuunattua virtaviivaisuutta, kun osaamista selkeästi löytyy niin luomis- kuin soittopuolellakin. Nyt levy on tasaisen vahva, mutta runsaista muodoistaan huolimatta turhan kasvoton

Tankard
Best Case Scenario : 25 Years In Beers
AFM

4 Mallastuotteiden nauttiminen hyvän metallin kera on lyömätön vapaa-ajan harrastus ja tämän on huomannut jo Tankard aikoinaan. Suurimman osan inspiraatiostaan oluesta ammentaneet saksalaiset ovat tehneet 13 studioalbumia 25 vuoden aikana, mikä on paljon, ajattelee sitten innoituksen lähdettä tai kuluneita vuosia. Nyt julkaistu best of -kokoelma on jo lähtökohdiltaan mielenkiintoinen, sillä sen uudelleenäänitetyt 15 kappaletta käsittävät ajanjakson vuonna -86 julkaistusta Zombie Attack –debyytistä vuoden 1995 The Tankard levyyn.

Orkesteria on aina pidetty kolmen suuren teutoonin pikkuveljenä ja B-luokan aktina, jonka ns. pulirässi on aina ollut monelle ollut aivan liian geneeristä. Tässä juuri piileekin Tankardin vahvuus, sillä vaikka biiseistä ei löydy kovinkaan kummoisia oivalluksia tai genren historiaan jääviä tapporalleja, tuovat nämä jämäkät uudelleenversioinnit esille orkesterin, jonka viihdyttävät kappaleet toimivat takuuvarmasti tilanteessa kuin tilanteessa aivan kuten keskiolutkin.

Mahdotonta on bändi olla arvostamatta, sen verran tanakka paketti parhautta on tarjolla. Reilun tunnin aikana ehtii päätä vatkaamaan ja laulamaan mukana useammassakin kappaleessa, kunhan vain muistaa pitää nestehukan loitolla milläs muulla kuin kaljalla.

Inferno #6/2002

DEF LEPPARD
Hysteria DVD
Eagle Vision

Classic Albums -sarjaan kuuluva DVD esittelee yhden menestyksekkäimmän hard rock -albumin tekoa ja taustoja. Def Leppardin Hysteria oli aikanaan varsinainen hittikokoelma. Sen tarttuvat ja aikaisempaan tuotantoon huomattavasti popimmat kappaleet vetosivat erittäin laajaan yleisöön ja myyntiluvut olivat sen mukaisia. Tässä valossa julkaisu on oikeutettu siinä missä samaan sarjaan kuuluva Iron Maidenin The Number of the Beastkin. Levy koostuu kahdesta eri osasta, varsinaisesta 50-minuuttia kestävästä dokumentista, sekä saman pituisesta ekstra materiaalista. Dokumentti koostuu pääosin bändin jäsenten leppoisista kertomuksista ja muisteloista sekä managerien, levy-yhtiön heppujen, tuottajien ja lehdistön-edustajien bändiä ja musiikkia ylistävistä kommenteista. Dokumentissa keskitytään levyn suurimpien hittien kuten Hysteria, Rocket ja Love Bites tarkempaan esittelyyn ja syntyhistoriaan, mikä onkin ymmärrettävää, sillä muuten dokumentin pituus olisi helposti kaksinkertaistunut. Väliin on kylvetty lyhyitä, maksimissaan muutaman kymmenen sekunnin videoiden pätkiä, ja tässä tuleekin DVD:n suurin ja ärsyttävin puute. Levyltä ei löydy yhtään kokonaista musiikkivideota, mikä minusta on erittäin outoa.

Ekstramateriaali noudattaa varsin samaa kaavaa kuin varsinainen dokumenttikin, mutta sillä erotuksella, että se keskittyy pääosin bändin jäsenten haastatteluihin ja ajatelmiin muistakin asioista. Parasta ekstroissa on kuitenkin pari lyhyttä ja rentoa akustista versioita Hysteria ja Pour Some Sugar on Me -kappaleista.

Kokonaisuutena DVD tarjoaa varsin mielenkiintoista taustatietoa bändistä ja sen menestyksekkäimmästä levystä myös muille kuin hc-faneille, mutta ensimmäisen katselun jälkeen se jää taatusti hyllyyn pölyä keräämään. 4/10

DEVOLVED
Technologies
Casket Music

Suuria sanoja kerrotaan levyn mukana tulevassa biossa, jossa bändiä tituleerataan Australian vastineeksi edesmenneelle Fear Factory lle. Raskaus ja aggressio nostettuna toiseen potenssiin on lause, jolle halveksuen tuhahdan. Levy osoittautuu kuitenkin varsin positiiviseksi yllätykseksi, varsinkin kun ottaa huomioon, että kyseessä on debyyttilevytys. Rumpali takoo patteristoaan erittäin tehokkaasti, ja lopputulos kuulostaa positiivisessa mielessä kuin epileptisen konekivääriampujan päästämiltä sarjoilta. Aggressiota ja rankkuutta löytyy myös enemmän kuin riittävästi, myös laulu- ja kitaraosastolta. Äkkiväärät kappaleet tarjoavat paljon rytmin ja temmon vaihdoksia, mutta kappaleet pysyvät silti hanskassa. Kuuntelijaa ei päästetä helpolla, mutta useimmissa kappaleissa tämä on yksinkertaisesti vain liikaa ja saa aikaiseksi pienoisen audioähkyn. 6/10

DORO
Fight
Steamhammer

Saksan pieni suuri nainen on palannut uudella soololevyllään, joka kantaa reteästi nimeä Fight . Saatekirjelmän mukaan albumi on nauhoitettu lähestulkoon keikkatilannetta vastaavassa ympäristössä, jotta levylle olisi saatu mahdollisimman energinen ja luonnollinen äänimaailma. Jo tässä kohtaa ollaan menty pahasti metsään, sillä pitkään aikaan en ole näin nimekkään artistin levyllä törmännyt yhtä kolkkoon ja tuhnuiseen tuotantoon. Kun tähän yhdistetään vielä täysin mitäänsanomattomat, ideoiden puutteesta kärsivät ja junnaavat kappaleet, ei lopputuloksella voida hurrata. Levyn pari ensimmäistä rokkaavampaa kappaletta kuullostavat karmeilta kaikessa yksinkertaisuudessaan, ja loppupuoli onkin lähes kokonaan pidemmän päälle puuduttavaa balladiosastoa. Doron hieno ääni ei pääse oikeuksiinsa kuin ajoittain, ja tämäkään ei levyä pysty pelastamaan. Kyllä suutarin pitäisi pysyä lestissään ja Doron nahkapuvussaan. 4/10

ELYSIUM
Dreamscapes
De Profundis Records

Perinteisen doomdeathin nimeen vannova Elysium on alan pioneerien My Dying Briden ja "vanhan" Paradise Lostin levyt tarkkaan kuunnellut ja lopputulos onkin kuin suoraan doomin oppikirjasta. Laulu möristään matalalta ja melankolisten kitaroiden päälle luodaan sävyjä koskettimilla ja sopraanomaisella naislaululla. Lopputulos kuulostaa miellyttävältä ja soljuvalta, mutta täysin yllätyksettömältä ja tasapaksulta romanttiselta synkistelyltä, joka syyssateen tavoin virtaa tasaisen varmasti 53 minuutin ajan.

Todelliset doomfriikit saattavat tästä saada jotain irti, mutta kylmä tosiasia on, että tämä kaikki on tehty jo lähes 10 vuotta sitten, ja mielenkiinnon saavuttamiseksi on tutuilta synkiltä poluilta poikettava ja tallattava uusiakin uria. 6/10

FOZZY
Happen
Steamhammer

Mystinen promo CD, joka musiikin sijasta sisältääkin lähes puolituntia pitkän CD-ROM videon. Lyhytelokuva esittelee bändiä niin haastatteluin, livepätkin kuin lavojen takana kuvatulla materiaalilla. Onpahan mukaan ängetty bändiä kehuvia lyhyitä haastatteluita oikeilta rockstaroilta kuten Sebastian Bach, Dee Snider, Mike Pornoy ja Zakk Wylde, joten kuuluisia tuttuja tekijöillä ainakin on ollut. Levyn ja bändin tarkoitus jää lopulta täydelliseksi arvoitukseksi ja lopputuloksena on vain huono yritys tehdä Spinal Tap henkistä hard rock parodiaa. Leffassa esiintyvät musiikkipätkät ovat menevää joskin varsin kliseistä amerikan hard rockkia ja tämän julkaisun tarkoitusperiä sekoittaa entisestään muutamat cover veisut. Jollakin on selkeästi ollut ylimääräistä rahaa kuvata tämä video, mutta täydellinen omien ideoiden puute tekee siitä loppujen lopuksi varsin tylsää katsottavaa. (Mega) EI PISTEITÄ

HOLY MOSES
Disorder of the Order
Century Media

80-luvulla uransa alottaneiden bändien comeback-levytyksien kuuntelu hirvittää aina etukäteen, sillä sen verran karmeita ja surkuhupaisia yrityksiä on sekaan mahtunut. Holy Moses in uran kultakaudella ei orkesteria tullut koskaan tsekattua, vaikka sulokurkku Sabine Classen ista paljon alan miesten keskuudessa paljon puhuttiinkin. Ennakkoluuloja ja nostalgian värittämiä lämpimiä muistoja ei rasitteena siis ollut. Disorder of the Order yllättääkin positiivisesti ja lunastaa paikkansa nykypäivän levytysten joukossa. Levy paiskaa kuulijan korville tasaisen tappavasti diesel moottorin lailla eteneviä teknisiä thrashaavia ralleja, jotka tuovat ajoittain etäisesti mieleen uudemman Destruction in. Suurin osa kappaleista kulkee hypnoottisesti ja keskitempoisesti sisältäen salakavalia ja ovelia kitarakoukkuja, jotka jäävät päähän vasta useamman kuuntelukerran jälkeen. Laulajatar Sabine ärisee mallikkaasti ja laulussa on munaa enemmän kuin kymmenellä silkkiperseisellä Hanken in miesopiskelijalla.

Levyn hyviin puoliin voidaan laskea, että sen musiikilliset juuret löytyvät kyllä 80-luvulta, mutta musiikki ei ole jämähtänyt tuolle thrashin kultakaudelle, vaan se on riittävän modernia tällekin vuosituhannelle. 7/10

OVERKILL
Wrecking Everything (live)
Spitfire Records

20 vuoden uran tehnyt Overkill paiskaa ilmoille toisen täyspitkän livelevynsä, tällä kertaa 13 kappaleen ja 70+ minuutin muodossa. Ennen kuuntelua vallinnut skeptisyys levyn tarpeellisuudesta haihtuu kauas pois heti ensimmäisen rallin tulviessa ämyreistä: tämähän toimii ja kovaa! Biisivalikoima koostuu lähes jokaisen Overkill levyn parhaista kappaleista, jotka muodostavat todella toimivan kokonaisuuden ja ilahduttavaa on huomata, että 80-luvun materiaaliakaan ei ole unohdettu. Bändi runttaa kappaleet läpi kuuntelijalle saakka välittyvällä energialla ja tuo moneen levyllä vaisulta kuulostavaan kappaleeseen kaivattua menoa ja meininkiä. Levyn soundit ovat todella tanakat, ja kaiken kruunaa Bobby "Blitz" Ellsworthin loistavassa iskussa oleva persoonallinen vokalisointi sekä DD Vernin uhkea bassottelu.

Overkillin pitkää uraa on ollut ilo seurata, varsinkaan kun orkesteri on pienistä ala- ja ylämäistä huolimatta noudattanut tiukasti omaa linjaansa. Tämä uusin live osoittaa, että bändissä riittää vieläkin runsaasti potkua ja että mistään kehäraakeista ei ole kysymys. Tältä samaiselta keikalta kuvattu, syyskuussa julkaistava täyspitkän setin sisältävä DVD nousee ehdottomasti top 5 hankintoihin. 8/10

ROOT
Black Seal
Redblack Productions

Pitkähköllä urallaan jo kuudennen täyspitkänsä julkaissut Root on aina jäänyt pienen kuuntelijakunnan suosikiksi, ja ainoastaan alkuaikojen hieman kokeellista joskin samalla primitiivistä black metalliin kallellaan oleva musiikkia kuulleena en riemusta kiljuen CD:tä soittimen sisään tunkenut. Ensisävelistä alkaen oli kuitenkin selvää, että kehitystä on tapahtunut joka osa-alueella, pelkästään positiiviseen suuntaan, ja musiikkityylikin on aikojen saatossa muuttunut entistä kokeellisemmaksi ja hiotummaksi. Okkultissävytteisen dark metallin saralla se tarjoaa hyvinkin mielenkiintoisia ja sujuvasti eteenpäin liukuvia kappaleita tarttuvin melodioin. Ajoittain monipuolinen musiikki on hyvinkin tummaa, jonka kruunaa matala mieslaulu, mutta vastapainoksi löytyy kevyempiä ja tarttuvampiakin kappaleita ja osioita. Kappaleet tuovat tunnelmaltaan ja ideoiltaan mieleen Moonspellin vanhemman tuotannon ilman selkeitä välimeren folk-vaikutteita, ja onpahan levyllä yhdelle kappaleelle äänijänteitään lainannut Fernando Ribeiro. Kokonaisuutena levy tarjoaa tarkoille korville ja synkille mielille kylliksi mielenkiintoista pureskeltavaa 12 hymnin muodossa. 7/10

ROSE TATTOO
Pain
Steamhammer

25 vuoden kokemuksella hard rockkia paiskova Rose Tattoo osaa hommansa vaikka edellisestä levystä onkin ehtinyt kulua 18 vuotta. Meno yltyy parhaimmillaan lähes 70-luvun AC/DC:n tasolle eikä musiikkikaan noista ajoista kovin kaukana ole. Äänimaailma toimii joka suhteessa enemmän kuin hyvin ja on aina soittoa ja laulua myöten sopivan räkäinen ja särmikäs. Maanmiestensä tavoin bändi osaa todellakin rokata on kyseessä sitten hitaammat tai nopeammat veisut. Kun mukaan heitetään vielä ripaus blues ja southern rock vaikutteita on maukas soppa valmis nautittavaksi vaikka kesäisen helteisellä automatkalla. 6/10

ROTTING CHRIST
Genesis
Century Media

Primitiivisellä, mutta kiehtovalla black metallilla uransa aloittanut Rotting Christ on kulkenut pitkän matkan reilussa kymmenessä vuodessa. Suurelle levy-yhtiölle viime vuosikymmenen puolessa välissä napattu bändi muuttui soittotaitojen kasvaessa melodisen gootti/rock/metallin suuntaan. Elokuun loppupuolella julkaistava Genesis yllättää kuulijan ovelilla ja tarttuvilla kappaleilla, raakuutta unohtamatta. Levylle on saatu ympättyä mukaan viehättävä mystinen ja okkultistinen ilmapiiri, joka ei kuitenkaan vaikuta yliammutulta. Bändi on onnistunut luomaan ovelia ”kreikkalaisia” sovitusideoita ja melodioita lähes jokaiseen biisiin. Niihin ei tunnu kyllästyvän sitten millään. Kappalemateriaali levyllä on monipuolista ja tyylikkäästi toteutettua, ja levyä voidaankin pitää yhdistelmänä vanhaa ja uutta. Hitaat ja melodiset kohdat tasapainottavat hienosti suorempia mättökohtia, ja biiseistä löytyy joka kuuntelulla monia pieniä, futuristisia ja teknisiä jippoja. Levyn selkeän terävä ja tumma äänimaailma tukee kappaleita hyvin ja tuo niihin oman lisäulottuvuutensa. Genesis tä voitaisiin pitää kauhuromanttisena metallilevynä, joka on höystetty poikkeavilla, mutta äärimmäisen ravitsevilla melodioilla. R.C on lunastanut paikkansa useita kertoja levyttäneiden bändien eliitissä julkaisemalla kerta toisensa jälkeen hyvän levyn. Hienoa, että heidän äänimaailmansa jatkaa elämistään. 8/10

SAVATAGE
Streets: A Rock Opera
Steamhammer

Annihilatorinkin vanhempaa tuotantoa uudelleenjulkaissut Steamhammer on päättänyt tehdä saman myös Savatagen 80- ja 90-luvun alkupään julkaisuille. Mistään rahastuksesta ja hutiloinnista ei näiden julkaisujen kohdalla ole kysymys, sillä mukaan on laitettu mielenkiintoisiakin artistien muisteluja sekä bonus biisejä. Savatagen alun perin yli kymmenen vuotta sitten julkaistu yritys tehdä rockoopperaa ei varsinaisesti ole huono ja mukana on paljon hyviäkin kappaleita. Tunnelmallisesti levyltä löytyy hieman samankaltaisia tummanpuhuvia fiiliksiä kuin klassiselta Queensrychen Operation Mindcrime -levyltä, mutta musiikillisesti kappaleet ovat huomattavasti konstailemattomampaa ja perinteisempää hard rock/heavy metallia. Kokonaisuutena levystä jää kuitenkin hieman valju kuva. Vaikka kappalevalikoima onkin varsin monipuolinen, jään silti kaipaamaan hieman mahtipontisempaa kokonaisilmettä sekä vahvempia yksittäisiä kappaleita. 5/10

TANKARD
B-day
AFM Records

Saksalaisen olutmetallin kruunaamaton perintöprinssi Tankard juhlistaa 20-vuotista taivaltaan julkaisemalla kymmenennen studioalbuminsa B-day . Debyyttilevyllään Zombie Attack orkesteri räyhäsi mallikkaasti, mutta seuraavilla levyillä ideat ja voimat alkoivat ehtyä kuin laskuhumalaisella juhlijalla. Nelisen vuotta sitten julkaistu ja viimeisin kuulemani Tankard-levytys Disco Destroyer oli jo aikamoista tuubaa, ja odotukset eivät näin ollen olleet suuret uudenkaan levyn suhteen. Bändi tuntuu kuitenkin löytäneen jostain uutta virtaa ja paiskoo jämeriä thrash ralleja tiukalla otteella. Liekö intoa hommaan saatu kolmelta kovalta maanmieheltä, ja heidän viimeaikoina kohonneelta suosioltaan, sekä loistavilta viimeisimmiltä levytyksiltään. Biisien välissä ei paljoa henkeä ehditä vetää eikä olutta särpiä, sen verran kovalla vauhdilla ne mennään läpi. Sanoitukset ovat pääasiallisesti yhä korneja ja huonolla englannilla väännettyjä, mutta se ei menoa latista, vaan kuuluu melkein asiaan. Tuhti tuotanto ja hyvä ote simppeleihin, mutta toimiviin kappaleisiin tekee levystä helposti Tankardin parhaimmistoa. Levy ei tarjoile mitään mullistavaa eikä turhia kikkailuja, vaan hyvää thrashia niin vanhan liiton miehille kuin uusimmillekkin diggareille. 7/10

VACANT STARE
Vindication
Copro Records
 
Jälleen yksi uusi tulokas joka yrittää tehdä hieman jotain uutta mutta lopputulos on kuitenkin tavanomaista ja tylsää toisesta korvasta sisään toisesta ulos tavaraa. Vacant Staren ideana on yhdistää trendikästä Link Park vaikutteista nu/ostoskeskus "metallia" hieman rankempaan ja perinteisempään heavy metalliin. Kyllähän tästä MTV-siloposkisuus on suhteellisen kaukana ja pienimuotoista aidonoloista aggrovääntöä löytyy, mutta lopputulos jää silti hengettömäksi ja valjuksi. Levyn hyvänä ja huonona puolena voidaan pitää sitä, että se ei tarjoa juurikaan minkäänlaisia ärsykkeitä kuuloelimille. Tällaista haluaisin kuulla paikallisessa Prismassa ruokaostoksilla ollessani tai hissimusiikkina, mutta en juurikaan muuten. 4/10

VANDERHOOF
A Blur in Time
Steamhammer

Metal Churchin kitaristina kannuksensa ansainnut herra Vanderhoof on halunnut 70-luvun idoliensa tavoin luoda melodista koskettimin väritettyä hard rockkia ja tätä varten on perustettu omaa nimeä kantava yhtye. Herran omien näkemyksien tuloksena on syntynyt järjestyksessään jo toinen levy täynnä elementtejä AOR:stä, hard rockista ja progressiivisesta musiikista. Joissain kappaleissa olen havaitsevani selkeitä Dream Theater ja Pink Floyd vaikutteita. Kappaleet ovat ärsyttävän siloteltuja ja munattomia ja paikka paikoin jopa todella imeliä. Radioystävällistä tämä on taatusti, vaikkakin ehkä liian monimutkaista amerikkalaiseen makuun. Joillekkin tämä saattaisi toimia kuin tauti, mutta minä olen kyllä aika totaalisen väärä mies tätä kuuntelemaan ja arvostelemaan. 4/10