Inferno #49/2007

Alcest
Souvenirs D'un Autre Monde
Prophecy

3 Viattomuus, lapsuusmuistot, täydellinen harmonia ja satumaailmat harvemmin kohtaavat black metalissa, mutta niin vain Alcest väittää yhdistävänsä musiikissaan näitä tekijöitä. Musta metallin kaiut löytyvät kyllä etäisinä taustalta siinä missä hempeämmät tekijät ovat selvimmin kuultavissa etualalla. Mikstuura kuulostaa myös tasan niin hämmentävältä miltä se sanoina näyttää, mutta tästäkin huolimatta lopputulos kuulostaa yllättävänkin luontevalta.

Taustalla ohuina joskin yllättävän rauhallisina surisevat kitarat ovat se tekijä, joiden voi selvästi sanoa olevan BM-henkisiä. Niiden päällä kappaleet etenevät kuitenkin rauhallisen eteerisesti puhtaalla laululla ja koskettimilla varustettuna ja koko komeudesta tulee todellakin mieleen lapsuuden laiskat ja kuumat kesäpäivät sekä sinisen taivaankannen halki leijuvat valkeat kumpupilvet.

Karkea mutta samaan aikaan hauras yhdistelmä on lähellä kohota korkeisiin sfääreihin, mutta jokin sitä hieman väkisinkin pidättelee lähempänä maankamaraa. Kombinaation vastakohdista ei saada revittyä tarpeeksi dynamiikkaa irti eivätkä sävellykselliset ratkaisut ole riittävät rohkeita nostaakseen mielikuvitusta sen vaatimaan lentoon. Mielenkiinto pysyy onneksi helposti yllä koko levyn keston ajan.

Dublin Death Patrol
DDP 4 Life
Godfodder

4 Kaveria ei jätetä sanottiin jo sotienkin aikana. Vanhan liiton miesten kokoontuminen saman nimikkeen alle hauskanpitoon jää useimmiten juuri vain hauskanpidoksi ja sekin ainoastaan esittäjien mielestä. Dublin Death Patrol tarjoaa kuitenkin rentoa ja ennen kaikkea hyvää kuunneltavaa myös oman porukan ulkopuolelle, etenkin jos pää sattuu edelleenkin täräjämään 80-luvun metallin ja thrashin tahtiin.

DDP 4 Life –albumin hienous piilee yksinkertaisissa, mutta äärimmäisen tarttuvissa ja toimivissa kappaleissa, jotka kruunaa Chuck Billyn ja Steve ”Zetro” Souzan helposti tunnistettavat mutta samalla myös hienosti yhteensopivat äänet. Pelkistetyt kappaleet ja soundimaailma huokuvat hyväntuulisuutta olematta kuitenkaan millään tavalla hauskoja tahi iloisia ja tämä kuulostaakin erittäin pirteältä näinä moderneina aikoina, jolloin niin moni yrittää olla muita rankempi ja vihaisempi. DDP-miesten ei tarvitse todistella enää mitään, sen he ovat tehneet jo aikoja sitten omissa orkestereissaan kuten Testament, Exodus ja Laaz Rockit monista nimivieraista puhumattakaan.

Peräti kolmen lainakappaleen (Motörhead ”Iron Fist”, Thin Lizzy ”Cold Sweat” ja UFO ”Lights Out”) mukanaoloa voi toki hieman kyseenalaistaa, mutta hyvin ne kuitenkin rullaavat ja istuvat kokonaisuuteen vähintäänkin kelvollisesti. Kun omienkaan kappaleiden joukkoon ei varsinaisia huteja mahdu, on albumi tasaisen vahva ja mikä tärkeintä, miellyttävä kuuntelukokemus.

Evergreen Terrace
Wolfbiker
Metal Blade

3,5 Musiikilliset trendit ovat merkillinen asia, kuka ne luo ja ennen kaikkea löytyykö kaikille niitä seuraaville orkestereilla oikeasti kysyntää? Kiitos trendejä aina seuraavan ylitarjonnan myötä emo-käsitteestäkin on muodostunut kirosana kaikelle vesitetylle ja näennäisen rankalle musiikille, joka vetoaa korkeintaan angstisiin muotitietoisiin teineihin. Evergreen Terracen kohdalle orkesteri itse puhuu melodisista vaikutteista, joka kieltämättä paremmin määritteleekin heidän musiikkinsa.

Bändin musiikin perustana on uuden aallon amerikkalainen hardcore ja vähäisissä määrin myös punk. Kappaleissa on riittävästi genreen olennaisesti kuuluvaa aggroa aina laulua myöten ja satunnaisen melodiset osuudet ja kertosäkeet ovat huolella tehtyjä ja sovitettuja ilman minkäänlaista teennäisyyttä tai hittihakuisuutta. Lopputulos onkin helppoa ja korville miellyttävää kuunneltavaa, vaikka todellisille HC-ihmisille bändi voi liian siloteltu kuulostaakin.

Vaikka rehellisyyden määritteleminen musiikissa onkin mahdotonta, siltä orkesteri kuitenkin kuulostaa, vaikka ei varsinaisesti pystykään nousemaan musiikillaan riittävästi erilleen genren muista lukuisista yrittäjistä. Tästäkin huolimatta Wolfbiker on tasaisen vahva ja moderni peruslevy satunnaisiin kuunteluralleihin.

Hurtlocker
Embrace The Fall
Napalm

2,5 Pieksentää, ärjyntää, kaahausta, aggressiota, runnomista. Näitä kaikkia Hurtlocker yhdistää tasaisesti niin hardcoresta kuin thrash metalistakin ja kummankin genren perusteet chicagolaisilla onkin hallussa liukkaasti liikkuvissa näpeissään. Ongelma vain on, että vaikka varsinaisia soitannollisia, tuotannollisia tai sävellyksellisiä vikoja ei musiikista löydykään, on musiikki onnistuttu takomaan Gaussin käyrän huipulle täydellisen tasapäiseksi ja suhteellisen kasvottomaksi
.
Kauan ja paljon vastaavaa materiaalia kuunnelleelle Embrace The Fall on asiansa ajava, mutta pelkkä kevyt välipala raskaampaa ja maistuvampaa pääruokaa odotellessa. Porttiteoriaan uskovat voivat hyvinkin sen sijaan kuvitella ja toivoa noviisien innostuvan Hurtlockerista enemmän ja sitä kautta mahdollisesti päätyä aidosti kovempiin ja suurempaa hekumaa tarjoaviin tajunnanräjäyttäjiin.

Magnacult
Synoré
Rusty Cage

2,5 Monesti musiikissa kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Magnacultin debyytti on tästä malliesimerkki, sillä jo levyn tyylikkäät digipack-kannet viestivät huolellisuudesta, tyylitajusta ja satsauksista. Metalcoren ja mukavia melodioitakin sisältävän death metalin keskitempoinen ja jyräävä ristisiitos on aggressiivista ja rankkaa aina mallikkaasti keuhkonsa pihalle huutavaa laulajaa myöten, eivätkä biisitkään ole positiivisessa mielessä heti tukkaantarttuvia. Mutta kun ei niin ei.

Biisissä kuin biisissä orkesteri tuntuu polkevan koko ajan hieman paikoillaan, vaikka kappaleet eivät todellakaan ole sitä helpointa ja suorinta perusvarmaa mättöä massoille. Näistä vaikeasti määriteltävistä seikoista johtuen Synoré onkin yksi vahvasti tasapainoisimmasta, mutta samalla myös tasapäisimmistä keskinkertaisuuksista joita vastaan on tullut.

Pienistä asioista hyttysenkin lisääntyminen on kiinni, millin kun menee vinoon, niin silmäänhän se osuu.

Mekong Delta
Lurking Fear
AFM

3,5 Kierous, teknisyys ja omalaatuisuus eivät enää ole kovinkaan harvinaisia adjektiiveja metallista puhuttaessa kuin vaikkapa vielä 15-20 vuotta sitten. Saksalainen Mekong Delta on ollut outo ja mystinen lintu levy levyltä perustamisestaan saakka ja jatkaa nytkin musiikillisesti saumattomasti siitä, mihin se kymmenen vuotta sitten julkaistulla edellisellä täyspitkällään jäi.

Bändin musiikki on progressiivista, milloin metallia, milloin thrashia ja siltikään se ei varsinaisesti ole mitään näistä ainakaan perinteisten mielikuvien muodossa. Vaikka orkesterin instrumenttityöskentely ei ole läheskään kaikista kiharimmasta päästä, ovat kappaleiden rakenteet ja erityisesti sovitukset etenkin laulupuolella omalaatuisia. Näistä tekijöistä johtuen albumin ilmapiiri muodostuukin kiehtovan häiriintyneeksi ja muukalaismaiseksi, seikka jota muutamat vahvasti klassisvaikutteiset instrumentaalit entisestään korostavat.

Lurking Fear päästää sisällensä yllättävänkin nopeasti, vaikka sen ymmärtäminen viekin huomattavasti kauemmin. Se onnistuu samaan aikaan kuulostamaan musiikillisesti ja tuotannollisesti vanhakantaiselta, mutta silti ajattomalta tänäkin päivänä, jolloin lähes kaikki alkaa musiikin saralla olla tehty. Harmi vain, että viisujen iskevyyttä ei ole saatu tiivistettyä kaikista terävimmäksi.

Obsidian
Emerging
Rusty Cage

3 Uudelleenjulkaisuja on maailma väärällään, mutta harvanpa orkesterin debyytti julkaistaan toiseen kertaan uudelleen masteroituna ja uuden murisijan lauluosuuksilla. Vaan onpa levy-yhtiökin uusi ja jos usko omaan materiaalin on kova ja näiden proseduurien jälkeen siitä on saatu entistä ehompaa, niin mikäs siinä. Onhan sitä hullumpiakin asioita on musiikkibisneksessä tehty, kuten vaikkapa 20+ vuotta vanhojen levyjen uudelleenjulkaisut, joissa basso- ja rumpuraidat on korvattu kokonaan uusilla kiistojen ja rahan takia.

Nimien pudottelu arvioissa päästää kriitikon aina turhankin helpolla ja vie helposti metsään. Vertailukohteet kun on monesti täysin kuulijan korvassa. Obsidianin kohdalla mielleyhtymät kotimaiseen Amoraliin ovat kuitenkin vahvat, vaikka jälkimmäinen osaakin luoda kellontarkkaan ja rytmiseen räimeeseensä aimo annoksen kieroa groovea. Tätä hollantilaisilta uupuu ja vaikka musiikista löytyykin säästeliäästi venkoilua pehmentäviä melodioita, taantuu kokonaisuus väkisinkin ainoastaan keskitasoisen kelvolliseksi.

Remasterointikaan ei ole aivan onnistunut, sillä laulu dominoi musiikkia liiaksi kitaroiden jäädessä taustalle turhankin hentoina. Ei Obisidian silti turha tulokas ole, eväitä tuntuu niin soitto- kuin sävellyspuolellakin löytyvän jos vain musiikilliset näkemykset saadaan puettua biiseiksi entistä iskevämmin ja tehokkaammin.

The Seventh
Cursed Earth Wasteland
Shiver

3 Koolla sanotaan olevan väliä, mutta bändeistä ja niiden kotimaista puhuttaessa tämä toteamus ei ainakaan pidä paikkaansa. Instrumenttia kuin instrumenttia pitää osata käyttää oikein, jotta niillä voisi purkaa oman luovuutensa uudeksi teokseksi. Belgia ei suuruudellaan pääse kehumaan, mutta jo pidemmän aikaa maassa on vallinnut suhteellisen elinvoimainen, joskin varsin tuntemattomaksi jäänyt bändikatras.

The Seventhin debyytti täyspitkä nojaa keskitempoiseen ja melodioita viljelevään death metaliin, jossa kiemuroita ja nyppylöitä piisaa siinä missä perinteisessä suomalaisessa hiekkatiessä. Yhteneväisyyksiä Hypocrisyyn on helppo bongata vokalistin samankaltaisen äänen lisäksi myös musiikista, vaikka em. tyypillisiä yksinkertaisia ja haikeita melodiakulkuja ei Cursed Earth Wastelandilla kuullakaan. Omaa orkesterilta löytyy kuitenkin enemmän kuin selkeästi lainattua, joten uran alkutaival käynnistyy terveeltä ja hyvältä pohjalta.

Kappaleiden suurin vika on kuitenkin selkeiden tarttumapintojen harvat ja astetta turhankin vaikeat löytöpaikat. Musiikissa voisi olla enemmän tuunattua virtaviivaisuutta, kun osaamista selkeästi löytyy niin luomis- kuin soittopuolellakin. Nyt levy on tasaisen vahva, mutta runsaista muodoistaan huolimatta turhan kasvoton

Tankard
Best Case Scenario : 25 Years In Beers
AFM

4 Mallastuotteiden nauttiminen hyvän metallin kera on lyömätön vapaa-ajan harrastus ja tämän on huomannut jo Tankard aikoinaan. Suurimman osan inspiraatiostaan oluesta ammentaneet saksalaiset ovat tehneet 13 studioalbumia 25 vuoden aikana, mikä on paljon, ajattelee sitten innoituksen lähdettä tai kuluneita vuosia. Nyt julkaistu best of -kokoelma on jo lähtökohdiltaan mielenkiintoinen, sillä sen uudelleenäänitetyt 15 kappaletta käsittävät ajanjakson vuonna -86 julkaistusta Zombie Attack –debyytistä vuoden 1995 The Tankard levyyn.

Orkesteria on aina pidetty kolmen suuren teutoonin pikkuveljenä ja B-luokan aktina, jonka ns. pulirässi on aina ollut monelle ollut aivan liian geneeristä. Tässä juuri piileekin Tankardin vahvuus, sillä vaikka biiseistä ei löydy kovinkaan kummoisia oivalluksia tai genren historiaan jääviä tapporalleja, tuovat nämä jämäkät uudelleenversioinnit esille orkesterin, jonka viihdyttävät kappaleet toimivat takuuvarmasti tilanteessa kuin tilanteessa aivan kuten keskiolutkin.

Mahdotonta on bändi olla arvostamatta, sen verran tanakka paketti parhautta on tarjolla. Reilun tunnin aikana ehtii päätä vatkaamaan ja laulamaan mukana useammassakin kappaleessa, kunhan vain muistaa pitää nestehukan loitolla milläs muulla kuin kaljalla.