Inferno #116/2014

Barbarian

Faith Extinguisher

Doomentia

2

Aivan täysin ymmärtämykseen ei mene, miksi näiden kolmen italiaanon tuotoksia verrataan niin kovasti Celtic Frostiin. Kavereiden musiikista kun ei löydy tippaakaan samanlaista nihilististä repivyyttä ja painostavuutta, vaan ennemminkin Venomin sekä Sodomin ja sitä myötä myös Motörheadin kaltaista rujompaa rokkaavuutta toteutettuna uppiniskaisessa 80-luvun heavy metalin hengessä.

Väärä vertailukohde ei kuitenkaan ole Faith Extinguisherin suurin ongelma vaan sen sisällön köyhyys ja pahimmillaan suoranainen puute. Total Metalin kaltaiset vahvoja assosiaatioita sisältävät kappalenimet vaatisivat taustalleen hieman enemmän kuin muutamalla soinnulla tehtyjä perusriffejä sekä näiden sekaan ympättyjä hilpeähenkisiäpilipalimelodioita. Borys Crossburnin(!) kähinä on sentään edes sinne päin, vaikka särmää siinäkin voisi olla enemmän aivan samoin kuin turhan latteiksi jäävissä soundeissa.

Melkoisia rimpuloita ovat nämä barbaarit edelleen, vaikka viidessä vuodessa yhden demon, levyn ja splitin verrattu onkin jo ehditty seikkailemaan. Ennen seuraavaa tuotosta tämän porukan olisi todellakin syytä olla salilla sekä eka että vika, jotta voimaa löytyisi ottaa käteen puumiekan sijasta pitkä pätkä kunnioitusta herättävää kylmää hyrkanialaisen terästä.

Doro

Powerful Passionate Favorites

Nuclear Blast

Powerful Passionate Favorites ei ole uusi Doro albumi, vaan alunperin lokakuussa 2012 ilmestyneen toistaiseksi tuoreimman albumin Raise Your Fistin nyt ilmestyvän uusintajulkaisun kylkiäinen. Ovelat saksalaiset markkinointimiehet perusteluvat uusion tarpeellisuutta sillä, että se juhlistaa neiti Peschin 30 vuotta sitten alkanutta uraa. Vaan saattaahan tälle olla ihan oikeata kysyntääkin, kuuluuhan levy yhdessä edeltäjänsä Fear No Evilin (2009) kanssa Doron tasoltaan sekä vaihtelevan että vaatimattoman soolotuotannon parhaimmistoon.

Miksi tämä bonuskiekko pitää sitten arvostella erikseen, alkuperäisellä levylle kun tuli Inferno #101/2012:sta annettua kolme ja puoli kirvestä eikä mieli ole siitä mihinkään muuttunut? Noh, koska Doro.

PPF on sisällöltään ihan kelvollisesti perusteltu, sillä viiden osin siellä täällä julkaistun lainaversion lisäksi levyn loput neljä kappaletta ovat aiemmin julkaisemattomia: eri miksaus Lemmyn kanssa vedetystä perushyvästä It Still Hurts -balladi, hivenen kasvottomaksi jäävä ranskankielinen tulkinta Raise Your Fististä, vanhan liiton malliin hivenen tönkösti etenevä tulevan Anuk II -leffan tunnusbiisi Warfare sekä soundillisesti muttei laulultaan halvalta kuulostava tuoppiinitkemisfiilistely NYC Blues.

Huikeimmat hetket löytyvät kuitenkin covereista etunenässään rohkeasti valitut Babe I'm Gonna Leave You sekä Egypt (the Chains Are on) ja ei niinkään yllättävästi valittu lässy, mutta silti aina naaraiden lämmityksessä toimiva Metallican Nothing Else Matters. Etenkin Led Zeppelin -klassikossa never, never gonna leave you, babe -kohdassa etumus jäykistyy ja kostuu noin kymmenessä sekunnissa eikä Doron tulkinta häviä juurikaan mainiosti mystisyyttä ja painavaa poljentoa naittavalle Dion alkuperäiselle versiolle. Näkemys Kissin Only Yousta on toki sekin hyvä, mutta Tina Turnerin Nutbush City Limitsiin ei Saksan taskuvenus hänkään saa pieksettyä alkuperäisen lähes pornahtavan hillitöntä svengiä.

Soitannollisesti mikään em. versioista aivan kuten suurin osa omasta tuotannostakaan ei ole kovinkaan ihmeellistä, mutta juuri Doron keskinkertaisimmillaankin hyvä ja parhaimmillaan lähes maaginen ääni ja laulutyyli tekee niistä vallan kelvollisia. Ihana nainen. Doro <3

Frogskin/Lähdön Aika

Split 7”

82 Records/Rusto-Osiris/Rämekuukkeli

3.5

Niin Frogskin kuin Lähdön Aika ovat kiirehtineen niin urallaan kuin musiikissaan kymmenisen vuonna, joten kollaboraatio pikkukiekolla on varsin luontevaa. Ainoat aiemmat kuulohavainnot kaksikosta ovat viimeksi mainitun seiskasta vuodelta 2011, jota tuli kritisoitua hapuilevaksi ja linjattomaksi sekä soundiltaan huonolla tavalla suttuiseksi ja ponnettomaksi.

Molemmat yhtyeet luottavat yksinkertainen on kaunista -periaatteeseen. Frogskinin Itse-kappaleen kohdalla tämä tarkoittaa piinaavan laahaavaa sludgemaista lanausta, josta huokuu genrelle erittäin tyypillistä mutta samalla vallan toimivaa painostavaa pimeyttä ja inhoa. Kohteen yksityiskohdat jäävät kuitenkin hieman arvailun varaan solistin onnistuneen epäselvän ja karskin ulosannin takia. Mainio kappale, jonka puolustaa paikkansa splitin avaajana mukinoitta.

Kääntöpuolen Lähdön Ajan junttaama Hiljaisuus kaikkialla sopii teemaltaan kokonaisuuteen hyvin, sillä valoa tunnelin päässä ei tässäkään biisissä näy. Simppelin tehokkaalla suoralla kompillaan keskitempoisena etenevä biisi marssitetaan Frogskiniä aggressiivisemmin kohti kuulijan naamataulua, vaikka sama likainen ja ahdistava jurnutus molempien taustalta löytyykin. Tämän perusteella yhtye on huomattavasti joka saralla mielenkiintoisempi kuin aikaisemmin sanan säilällä sivaltamallani seiskalla.

Tinkimätön ja jo siksi arvostettava underground DIY-julkaisu samalla tavalla toimivilta yhtyeiltä.

Kiveskives

J.S. Bach in His Favourite Disco

Drink Tonight

3.5

Musiikillinen perseily on vaikea taitolaji, joka jo lähtökohtaisesti ärsyttää useimpia kuin riemastuttaa. Toista täyspitkäänsä nyt julkaisevat turkulaiset pitävät jo nimellään ja visuaalisella ilmeellään huolta siitä, että tiukkapipoisimmat musadiggarit genrestä riippumatta tuskinpa vaivautuvat Kiveskivesiin tutustumaan kuin korkeintaan vahingossa. Tämä on kuitenkin heidän, ei yhtyeen itsensä tappio.

J.S. Bach in His Favourite Disco on ennakkoluulotonta ja ilahduttavaa musiikkia, koska sen puhtaan instrumentaalinen ja saippuasarjamainen rock-progehassuttelu satunnaisine nintendo-piipityksineen on pahuksen hyvin tehtyä, mutta ennen kaikkea vallan viihdyttävää. Liekö sattumaa, että 90-luvun alkupuolella samankaltaisella mutta silti täysin omalla sarallaan seilannut Nylon 66'ers sekin oli Turusta aivan kuten 2010-luvun lasermetal-soturit Nightsatankin.

Erityisen hilpeän ja tarttuvan alkupuolen jälkeen J.S. Bach in His Favourite Disco vakavoituu selkeästi, mikä albumin draaman kaaren kannalta onkin ymmärrettävää ja auttaapa se myös jaksamaan pitämään kiinnostusta yllä koko 36 minuutin ja 20 sekunnin ajan. Samalla normalisoituminen, siinä määrin mikä KivesKivesin tapauksessa nyt ylipäätään voidaan määritellä normaaliksi, myös vähentää otetta kasseista ja paineet purkautuvat ikään kuin hieman ennen aikaisesti. Ei kumminkaan onneksi reisille.

  

The Milestones

Higher Mountain - Closer Sun

Turenki

4

Kaksikymppisiään tänä vuonna juhlistava ja edelleen alkuperäiskokoonpanolla toimiva The Milestones lahjoittaa merkkipaalun kunniaksi diggareilleen neljännen albuminsa, joka ilmestyy puolta nopeammin edeltäjänsä jälkeen (Devil in Me, 2009) kuin mitä oikein Amerikassa saakka taltioidun Souvenirs -kakkoskiekon jälkeen kului aikaa julkaisujen välissä.

Vaikka orkesteriin voikin lätkäistä Avainlippu-merkin, kuulostaa viisikko kaikessa rokkaavassa mutta letkeässä juurevuudessaan ehdan amerikkalaiselta, mikä tässä yhteydessä lienee tavoitekin ja vallan hyvin saavutettu sellainen. The Milestonesin etelän suuntaan kurkottava rock on ajatonta eikä se kuulosta tippaakaan punaniskaiselta, vaikka onkin velkaa The Allman Brothers Bandin, Lynyrd Skynyrdin tai Molly Hatchetin kaltaisille mainioille genren pioneereille.

Levyn soundeja ja soittajien suoritusta ei voi kuin ihastella, sillä sen verran lämminhenkisiä, jyhkeitä mutta konstailemattomia molemmat ovat. Mitään ei ole liikaa, mutta kaikki tarvittava on silti juuri oikealla paikallaan mukaan lukien hyvää työtä omalla sarallaan tekevä laulava huuliharpisti Olavi Tikka.

Onkin sääli, että pitkähköstä urastaan ja Suomessakin varsin messevistä lämppäripesteistään huolimatta The Milestones ei ole saanut sellaista kunnioitusta ja tunnettavuutta minkä se ehdottomasti ansaitsisi, vaikkei tämä mitenkään tavatonta ole kotimaistenkaan rokkibändien kohdalla.

Vaikka kauttaaltaan läpikulkeva iskevyys ja vahva hittimateriaali Higher Mountain - Closer Sunilta jääkin kelpo alun jälkeen uupumaan, tarjoaa se kuitenkin vallan miellyttävän kokonaisvaltaisen kuuntelukokemuksen kerta toisensa jälkeen. Epäilenpä vielä, että livenä muutaman neuvoa-antavan jälkeen olisin taatusti enemmän myyty näillekin kappaleille. Albumin tärkein ansio piilee kuitenkin siinä, että se toimii oivallisena muistutuksena hyvin toimivien perusasioiden merkityksestä rock'n'rollissa.

Ranger

Shock Skull 7”

Ektro

4.5

Vuonna 1988 Public Enemy lauloi Don't Believe the Hype. Tätä neuvoa hypeallergisten olisi syytä noudattaa Rangerin tapauksessa ja ottaa itse asioista selvää. Suositeltava järjestys on käydä yhtyeen keikalla ja turpasaunan jälkeen mennä hikisenä ja runnottuna latomaan sopiva määrä valuuttaa myyntitiskille Knights of Darkness MLP:tä ja toukokuun puolivälin jälkeen Shock Skull seiskaa varten.

Ranger jatkaa samaa tinkimätöntä linjaa musiikillisesti ja julkaisupoliittisesti kuin mitä sitä teki em. täysien pisteiden debyyttiminillään. Täysillä eteenpäin kohkaavaa ja täysin pitelemätöntä heavyspeedmetalthrashia niin kuin sitä aikoinaan kulta-aikana tavattiin tehdä. Formaattina tietysti pelkkä vinyylisingle.

Nimikappale taotaan kalloon samalla, jo ennestään tutulla intensiteetillä, joka saa hampaat helisemään ja korvat soimaan eikä kääntöpuolen Omen of Doom anna sekään juurikaan tasoitusta. Jos melodiat ja tehokeinot ovatkin täysin yhteneväisiä aiempaan materiaaliin verrattuna, ei kappalekaksikko häviä kuin korkeintaan p-karvan verran aiemmille. Ja tämäkin pitkälti vain siksi, että nyt bändiltä jo oletti saavansa laatua.

Julkaisun tärkein merkitys itse uusien biisien esittelemisen lisäksi on, että se osoittaa bändin pystyvän jauhamaan total metal -myllystään yhä edelleen kovia kipaleita. Metallin tulevaisuus on menneisyydessä, ainakin mitä Rangeriin tulee.

Scarecrow

Amores de Vampiros 7”

82 Records/Devils Shitburner/Horror-Shop

3

Nyt ei leikitellä millään sarjakuvista ja teinikauhuleffoista tutulla ja söpöllä kauhukuvastolla The 69 Eyesin tai Twilight-leffasarjan -tyyliin, vaan ollaan kerrasta hurmeisten, pelottavien ja rumien asioiden lähituntumassa. Konsepti ei sinällään ole mitenkään ihmeellinen, mutta vakuuttavasti toteutettuna se tarjoaa kelpo kehykset hyvinkääläisten roisille ja tummalle Misfits-punkin ja rokkimetallin sekamelskalle.

Seiskan avaava Metal Scum sekoilee hektisenä eikä tarjoa kummoistakaan tarttumapintaa saati sisältöä kuulijalle. Sen sijaan sitä seuraavat Son of Satan sekä B-puolen avaus Jesus, Lucifer And Me ovat selkeästi energisemmin ja suoraviivaisemmin kulkevia melkoisen tarttuvia menopaloja, jotka lähes väkisin tempaavat mukaansa. Puolen päättävä roisi tulkinta ranskalaisen Sylvie Vartanin 60-luvun lopun kauniista hitistä La Maritza on idea- ja kuriositeettitasolla parempi kuin varsinaisena toteutuksena.

Scarecrow:lla on selkeästi keinot ja tarpeet tehdä omaa juttuaan hyvin, se Amores de Vampirosilla käy jo ilmi. Jahka se vain saisi materiaalin laadun tasapainopisteen kohdalleen ja korkeammalle, olisi jälki entistäkin kauhistuttavampaa.

Inferno #101/2012

Acid Witch

Witchtanic Hellucinations (reissue)

Hells Headbangers

3,5

Acid Witchin doom henkisessä death metalissa on paljon samaa kuin 70- ja 80-lukujen B-luokan kauhuelokuvissa: yksinkertaisia juonenkäänteitä, halpoja efektejä ja viihdyttävää camp-henkisyyttä, mutta samalla jotenkin äärimmäisen kiehtovaa ja osin myös kevyitä väristyksiä aiheuttavaa. Lähin vastine yhtyeelle onkin maanmiestensä Necrophagia vain sillä erotuksella, että Acid Witchin ei piinaa musiikillaan yhtä vahvasti, vaan on kaikessa sarjakuvamaisuudessaan ilkikurisemman kuuloinen ilman mukaan väkisin ympättyä halpaa huumoria.

Maailmalla kaksi vuotta sitten ilmestyneen Stonedin seuraajaa on todennäköisesti odoteltu enemmän kuin tämän vuonna 2008 ilmestyneen debyytin uusintapainosta, mutta armaassa kotimaassamme tilanne saattaa olla hieman toinen. Hooded Menace, Claws, Vacant Coffin ja monesta muusta yhteydestä tuttu Lasse Pyykkö kun ei Acid Witchin kokoonpanoon enää kakkoslevyn aikaan kuulunut, mutta murmuttaa mainiosti Witchtanic Hellucinationsilla.

Dordeduh

Dar De Duh

Lupus Lounge

4

Entisten Negură Bunget miesten Hupogrammosin ja Sol Faurin perustaman Dordeduhin ensimmäinen täyspitkä albumi on haastava, mutta sitäkin palkitsevampi teos. Kaksikon aiempia luomuksia yhtään tunteville ei varmaankaan tule yllätyksenä, että myös Dordeduh käsittelee teksteissään henkisyyttä ja yhdistelee musiikissaan taitavasti romanialaista kansanmusiikkiperinnettä sekä black metalia.

Kuten myös arvata ehkä saattaa, em. kaltaisen kombinaation tuloksena on syntynyt pitkiä sekä vieläkin pidempiä moniulotteisia eepoksia, jotka keskittyvät mahtipontisuuden sijasta vaihtelevien tunnetilojen kuvailuun erilaisin musiikin keinoin aina räväkästä BM:sta rauhalliseen tunnelmointiin puhtaine lauluineen. Musiikin sisäistäminen ja sen kyytiin pääseminen ei tapahdu helpolla eikä nopeasti, mutta kärsivällisyys kyllä palkitaan. Pitkälti toista tuntia kestävä albumi onkin enemmän vahva kokonaisuus, kuin yksittäisten kappaleiden muodostama kokoelma, ja juuri tämä ominaisuus tekee Dar De Duhista niin kiehtovan ja vangitsevan.

Huikeimmillaan bändi on kuitenkin levyn lyhyimmässä ja sen samalla päättävässä Dojana-kappaleessa, josta on myös tehty tyylikäs ja musiikin yksinkertaista jylhyyttä hyvin kuvaava luontovideo. Perinneinstrumenteilla toteutettu ja ainoastaan puhdasta laulua sisältävä, vahvasti kotimaansa musiikkiperinteestä ammentava kaihoisan kappaleen kaltaista materiaalia kun olisi kiehtovaa kuulla jopa koko albumillisen verran.

Doro

Raise Your Fist

Nuclear Blast

3,5

Niin ihana nainen sekä upeaääninen että valloittava artisti kuin Doro Pesch onkin, ei hänen Warlockin jälkeinen soolotuotantonsa ole ollut kovinkaan kaksista. Etenkin 2000-luvun alkupuolen levytykset omalaatuista uusiolevytyskokoelmaa Classic Diamondsia (2004) lukuun ottamatta ovat olleet ärsyttävän ponnettomia niin biisimateriaaliltaan kuin tuotannoltaankin. Kolme vuotta sitten julkaistu Fear No Evil oli jo selkeästi lähes kaikkia edeltäjiään kovempi, mutta nyt julkaistava Raise Your Fist pistää vielä piirun verran paremmaksi noussen selkeästi neidin parhaimmaksi Doro nimen alla julkaistuksi levyksi.

Oletettavasti suurin syy sävellysten tason merkittävään nousuun on uudelleen jatkunut yhteistyö amerikkalaisen tuottajan Joey Balinin kanssa, jonka panos oli merkittävä jo Warlockin klassikolla Triumph And Agonyllä (1987). Nyt niin itse kappaleissa kuin soundeissakin on potkua ja tarttuvuutta aivan eri tavalla kuin ennen ja useamman slovarin vastapainona on pari yllättävänkin rankasti roimittua kappaletta, joista esille nousee etenkin loistava Doron kovimpiin vetoihin saman tien kohoava yksinkertaisen tehokas Revenge.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta Doro Peschin uran startista ja on äärimmäisen hienoa, että todellinen hevileidi saa julkaistua tässä vaiheessa näinkin hyvä albumin. Pienellä lisäsatsauksella joihinkin sävellyksiin ja kolmisen kappaleen laihduttamisella kokonaisuus olisi ollut vieläkin tanakampi, mutta peukku ja nyrkki nousee ilmaan jo nytkin. Kyllä tämä nainen pitäisi vihille viedä.

Graveyard

Lights Out

Nuclear Blast

4,5

Koettuani vielä silloin minullekin uppo-oudon Graveyardin ensimmäistä kertaa Tampereen Klubilla maaliskuussa 2009, ei pääaktina toiminut Witchcraft kuulostanut maanmiestensä äärimmäisen intensiivisen ja vangitsevan setin jälkeen enää oikein miltään. Ei edes levyltä, niin hyviä kuin ne yhä edelleen ovat. Graveyardin neljän vuosikymmenen takaisiin hämyisiin tunnelmiin sijoittuva bluesin ja hard rockin liitto vei kerralla mennessään ja noista tunnelmista pystyi nauttimaan myös kotioloissa paria vuotta aiemmin ilmestynyttä nimetöntä debyyttiä kuuntelemalla.

Oli yhtä hämmentävää kuin hienoakin huomata, että kahta vuotta myöhemmin ison Nuclear Blastin kautta julkaistulla Hisingen Bluesilla bändin tunnettavuus ja diggailu saavutti kerrasta yllättävän suuret mittasuhteet myös Suomessa. 100% autenttisen ja rehellisen kuuloisen retroilun kun ei olisi uskonut kiinnostavan isohkoa sekalaista sakkia aina rokkareista umpihevareihin. Läpeensä laadukas sekä niin sävellyksiltään kuin soundeiltaankin kehittynyt kakkoskiekko palautti kuitenkin uskoa siihen, että vahvasti perinteitä kunnioittamalla on mahdollista luoda täysin ajatonta musiikkia, joka herättää vahvoja tunteita pienen musiikin seka- ja suurkäyttäjäryhmän lisäksi myös lähempänä valtavirtaa olevissa.

Lights Out ei periaatteessa eroa suuresti aiemmasta, mutta toisaalta se on uponnut entistäkin syvemmälle Creamin ja Freen kaltaisten raskaan blues rockin pioneerien syövereihin karistaen niskastaan viimeisiä heavy metal vaikutteitaan. Albumi on silti reilusti raa'emman ja rajumman kuuloinen kuin Hisingen Blues puhumattakaan niistä erisävyisiin syvyyksiin vetävistä fiiliksistä mitä se onnistuu herättämään. Ja edeltäjänsä oli sentään mestariaineista näillä saroilla.

Sen minkä uusi materiaali selkeässä tarttuvuudessaan häviää, voittaa se puolelleen alkukantaisuudellaan ja intensiivisyydellään ollaan kummassa päässä tahansa musiikin ääripäitä tai jossain niiden välillä. Graveyardin kyky heittäytyä täysillä musiikkiinsa vietäväksi ja saada tämä myös välittymään levyltä on huikea ja sen nousujohteinen kehitys on viemässä sitä todella lähelle klassikoiksi nousseita mestareita.

Hazard Wings

Interstellar Torment MC/LP

Krypta

3,5

Ajatus yhdistää Hawkwindmaista avaruustrippailua punkkiin ei ole kaikista ensimmäisenä mieleen tuleva, mutta tämän tempun Hazard Wings todellakin tekee ensimmäisellä julkaisullaan. Pääjehu Vesa Moilasen kajaanilainen syntyperä saattaa tosin tarjota jonkinlaista selitystä idealle, sillä alueen vanhat perinteet ja pohjoinen mielenlaatu ovat ennenkin synnyttäneet omanlaisiaan visioita.

Interstellar Tormentin biisien taustalla kuuluva erilainen piipitys, surina ja avaruusvinkuna on lähes alati läsnä, on itse kappale sitten rivakasti etenevää (post) punk henkistä rokkia, synkkää dark ambient/noise äänimaisemaa tai lähes doomia muistuttavaa tunnelmointia. Jollain kumman tavalla näinkin sekava kokonaisuus kuulostaa kuitenkin Hazard Wingsin käsittelyssä varsin luonnolliselta.

Toteutus on demomaista tuotantoa myöten varsin karua ja raakaa, jossa kuitenkin vahva tunnelma täydentää tekniikan puutteita aina laulua myöten. Niin paljon kuin kokonaisvaltainen raakilemaisuus kiehtookin, onnistuu se myös paikka paikoin ärsyttämään, mutta merkillisen usein albumia on silti kuitenkin halunnut kuunnella.

Vaikka improvisoinnin merkitys onkin ilmeinen bändin musiikissa, pienellä harkinnalla kaukaisemmatkin galaksit olisivat nopeammin saavutettavissa.

Inferno #37/2006

Ancient Rites
Rvbicon
Season Of Mist

3 Black metal piireistä lähtenyt ja evrooppalaisen kvlttvvrin vaalimiseen siirtynyt belgi-jyrä on aina ollvt mielenkiintoinen orkesteri. Rankempi, svoraviivaisempi ja synkempi ilmaisv on menneen talven lvmia ja tilalle on astvnvt sinfonisempi ja melankolisempi tyyli, joka kiteytyi hienosti edelliseen viisi vvotta sitten jvlkaistvvn Dim Carcosaan. Kappaleiden nimistä päätellen antiikin historia tvntvv kiinnostavan entisestään.

Rvbiconilla melodioiden ja koskettimien osvvs on kasvanvt entisestään ja nyt kappaleet etenevätkin rennon rivakasti lähes täysin niiden ehdoilla lavlv-osvvksien johdattelemana. Näin kappaleista onkin saatv varsin kepeästi rvllaavia ja mieleenpainvvia, mvtta rankkvvden kvstannvksella. Onkin perin harmillista, että sekavassa miksavksessa kavas tavstalle tvngetvt kitarat ja etenkin rvmmvt kvvlostavat hitvsen mvovisilta ja yleissovndi tvrhankin kepeältä. Raskaampi ja jyräävämpi ote olisi syventänyt kokonaisvvtta enemmän ja saanvt kappaleisiin enemmän mystisempää kontrastia aikaiseksi.

Ancient Rites osaa edelleen lvoda omalaatvisen haikean ja historiallisen tvnnelman, mvtta totevtvs jää tällä kertaa hieman keskeneräiseksi. Tästäkin hvolimatta Rvbiconin pariin on helppo palata kerta toisensa jälkeen, vaikkei se minään mestariteoksena lvnastakaan paikkaansa historian kirjoissa.

Doro
Warrior Soul
AFM Records

2 Saksan pieni suuri nainen Doro Pesch voisi olla tuleva vaimoni. Naiselle, jolla on sielu mukana kaikissa tekemisissään, ikäisekseen hyvin säilynyt ulkoinen olemus sekä upea ääni seksikkäällä saksalaisella korostuksella ei voi olla menettämättä sydäntään. Harmi vain, että neiti Peschin Warlockin jälkeinen soolotuotanto on ollut laadultaan erittäin epätasaista eikä mukaan mahdu yhtään todellista täysosumaa.

Vuonna 2002 julkaistu edellinen varsinainen rock-kiekko Fight yritti olla tymäkkä live-henkisine soundeineen, mutta lopputulos oli nimekkeistä vierailijoista huolimatta umpitylsä ja mielikuvitukseton.  Pari vuotta sitten julkaistu Classic Diamonds toimi yllättävänkin hyvin, vaikka orkesteritaustojen sotkeminen heavy metaliin on aina aikamoista veitsenterällä tasapainoilua korniuden ja mahtipontisuuden välillä. Tuorein studioalbumi Warrior Soul on jännällä tavalla jostain näiden kahden levytyksen välimaastosta. Kappalevalikoimaan kuuluu niin rokkia kuin balladiosastoakin, joista jälkimmäinen ainoastaan todella toimii.

Doron upea ja voimakas ääni on tungettu miksauksessa etualalle, mikä osuvasti paikkaa muuten keskinkertaisten biisien pahimmat puutteet. Ärsytyskynnys ylittyy silti helposti erittäin heppoisen ja ponnettoman tuotannon kanssa, josta löytyy yhtä paljon potkua kuin vastasyntyneeltä jäniksenpojalta. Balladeissa tämä ratkaisu toimii vielä kelvollisesti, mutta hipelöinniltä kuulostava soitto vie kaiken pohjan pois materiaalilta, jossa instrumenttien pitäisi revitellä yhdessä Doron äänen kanssa.
Warrior Soul on kukonpojan askel parempaan suuntaan Doron uralla, mutta laadukas Doron täyden äänipotentiaalin hyödyntävä materiaali loistaa edelleen poissaolollaan. Levyn kansikuvassa miekkaa heiluttavaksi fantasiasoturimisuksi piirretty Doro saa hymynkareen suupieleen ja olon kiimaiseksi teinipojaksi. On se vaan kissa.

Funeral
Tragedies | Tristesse
Firebox Records

3 Musiikin puolella kulttuuriteot eli vähäiselle huomiolle jääneiden ja vaikeasti saatavien levyjen uudelleenjulkaisu on aina arvostettavaa, vaikka itse musiikillinen anti ei olisikaan vuosien saatossa kypsynyt yhtään. Funeral ansaitsee niin ikään tulla kuulluksi reilut kymmenen vuotta alkuperäisten julkaisujen jälkeen, vaikka armottoman hidas synkistely ei edelleenkään yllä juuri kulttistatusta korkeammalle.

Tragedies-debyytti sekä ensidemo bonuksineen kellottavat yhteismittaa massiiviset 140 minuuttia eli raskaita hetkiä on rutosti tiedossa. Nimistäkin on sokeankin helppo nähdä jo otsallaan, että musiikki kulkee todella laahaavissa ja raskaissa tunnelmissa kaikessa rauhassa turhia hätäilemättä. Enkelimäisen naislaulun parina on genrelle tyypillistä matalaa miesörinää, joka elävöittää vähän mutta riittävästi muuten äärettömän yksinkertaisten elementtien riffien rakennettuja kappaleita. Uudelleen masterointi on toki selkeyttänyt hitusen soundeja, mutta hieman harmittavan ohuilla soundeilla etenkin kitarat surisevat murisemisen sijaan.

Paketin kahdesta kiekosta Tristesse-demon sisältävä on astetta ahdistavampaa osittain pelkistä örinälauluista johtuen. Musiikki on ehkä hieman yllättäen myös dynaamisempaa ja soundeiltaan astetta parempaa. Yhtäkaikki tuplasetti masentaa mielen mainosti paistaa kevätaurinko kuinka lämpimästi tahansa.

Keikkaraportti: Anthrax, Pain Confessor & Beyond Fear, Pakkahuone, Tampere 22.4.2006

20 vuotta sitten, aikana jolloin valkoisissa lenkkareissa oli vielä varret ja mustat farkut kiristivät pohkeita, Anthrax oli yksi kovimmista fanituksen kohteista. Muiden musiikillisten kiinnostuksenkohteiden ilmaantuessa 1990-luvun alussa into orkesteria kohtaan alkoi hiipua, vaikka laulajaksi pestatun herra Bushin debyytti Sound Of White Noise olikin vielä hyvä levy. Vuoden takaiset uutiset klassisen kokoonpanon uudelleenkasaamisesta tuli otettua ristiriitaisesti vastaan. Vaikka orkesteri onkin tehnyt kelvollisia levyjä ja hyviä biisejä 90- ja 00-luvuilla, on se kovin materiaali ehdottomasti yhä peräisin 80-luvun Joey Belladonna -ajoilta. Silti kyynisen vanhan miehen mieleen hiipi väkisinkin ajatus rahastuksesta ja vanhojen hyvien aikojen väkinäisestä henkiin herättämisestä. Varsinkin kun Music Of Mass Destruction -dvd ja The Greater Of Two Evils -cd osoittivat kokoonpanon potkivan todella tiukasti niin livenä kuin vanhojen kappaleiden osalta myös John Bushin kanssa. Kuinka väärässä ihminen voikaan olla.

Pakkahuoneen liput olivat kuuleman mukaan myyneet ennakkoon enemmän kuin hyvin, mutta silti Beyond Fearin aloitellessa 40-minuuttista settiään salissa ei ollut kuin murto-osa sen kapasiteetista. Allekirjoittanutta onkin aina ihmetyttänyt, että vaikka monia paikalle saapuvia ymmärrettävästi kiinnostaa ainoastaan pääbändi, luulisi sitä silti haluavan mahdollisimman paljon vastinetta rahoilleen tutustumalla myös uusiin tuttavuuksiin lämppäribändien ominaisuudessa. Pohjienoton kun voi aloittaa hieman aikaisemminkin ja kurkunkostuketta myydään myös paikan päällä heti ovien avaamisen jälkeen.

Beyond Fear ei ehkä nimenä sano monellakaan mitään, mutta Tim ”Ripper” Owensin monet tunnistavat ainakin komennuksestaan metallijumala Rob Halfordin seuraajana Jugulator- ja Demolition-studioalbumeilla sekä nykyisenä Iced Earth -nokkamiehenä. Kiertuepaikka Anthraxin lämmittelijänä tarjosi hyvän mahdollisuuden promota toukokuun alussa julkaistavaa debyyttiä, vaikka julkaisupäivästä johtuen materiaali olikin tuiki tuntematonta osalle kiertueen yleisöstä.
Tästä seikasta huolimatta pikkuhiljaa paikalle valuva yleisö tuntui pitävän kuulemastaan, ja saipa Ripper jopa jonkinlaista vastakaikua. Herran ääni on kyllä livenäkin enemmän kuin kohdallaan, ja ylärekisterikiljunta lähti puhtaasti ja voimalla. Varsin keskitempoisesti etenevät, hieman Nevermorea muistuttavat biisit eivät kummemmin jaksaneet kuitenkaan innostaa, sen verran samankaltaisten ideoiden ja rakenteiden varaan ne perustuivat. Kappaleet tuntuivatkin karttavan lähes tietoisesti tarttuvia kertosäkeitä sekä laulumelodioita, joiden puuttuessa anti jäi hieman tasapaksuksi, joskaan ei umpitylsäksi.

Klubin puolella kakkoslämppärin pestin hieman vahingossakin tienannut Pain Confessor täräytti myllyn pyörimään viitisen minuuttia Beyond Fearin viimeisten sävelten jälkeen. Hämeenlinnan kuusikon meininkiä olikin ihmettelemässä lähes täysi tuvallinen, ja reaktioista päätellen kakkoskiekko Fearragen vastikään julkaissut kokoonpano oli monelle täysin uusi tuttavuus. Vaikka meininki jäikin varsin vaisuksi yleisön keskuudessa, kiinnostusta tuntui riittävän eikä paikalta poistuttukaan massoittain ennen setin loppua. Kahden levyn parhaista paloista koostunut setti oli 35-minuuttisena hieman tynkä ja soundeista puuttui kummallisesti alapääpotku, mutta Pain Confessor veti silti mallikkaasti asenteella ja liikkeellä, kuten on totuttu odottamaan. Hieman ennen vetoa varmistunut HPK:n SM-liigan voitto toi hymyä herrojen kasvoille ja taatusti hitusen extraenergiaa.
Napakka aikataulu ei jättänyt paljoa luppoaikaa, ja Anthraxin alkamiseen oli vain kymmenen minuuttia. Kalja-alue oli jo tuppaantunut täyteen, mutta salin puolella tilaa löytyi vielä sen verran, että tietä miksauspöydän eteen ei tarvinnut alkaa raivaamaan. Yleisön innostunut taputus ja Anthrax-huudot kaikuivat jo tässä vaiheessa, mikä hämmensi ainakin allekirjoittanutta. Tasan klo 22 ämyreistä alkoi kajahtaa tutuksi tullut Blues Brothers -tunnari, ja bändi potkaisi Among The Livingillä myllyn hyvällä intensiteetillä käyntiin.

Setti olikin sitten alusta loppuun yhtä hittipotpuria, lähinnä Among The Living- ja Spreading the Disease -levyiltä tuttua sellaista, poikkeuksina biisit Metal Thrashing Mad, Be All, End All, Antisocial, Got The Time sekä rap-sekoilu I’m The Man. Setin viimeiseksi säästetty Indians sai oletetusti yleisössä aikaan suurimman liikkeen, mutta hedelmälliseen maaperään lankesivat myös A.I.R., Madhouse, Medusa, Efilnikufesin (N.F.L.), A Skeleton In The Closet sekä neljän biisin encoren päätökseksi säästetty I Am The Law, joka ei Scott Ianin kehotuksesta huolimatta saanut circle pitiä aikaiseksi. Jos olisin ollut pienessä mäyräkoiran sihneessä, allekirjoittaneen 100+ kilon miesenergiaa ei olisi saanut millään pideltyä poissa Caught In A Moshin aikaisista musiikkiliikunta-aktiviteeteista.

Niin orkesterin kuin yleisön toiminta veti suupielet hymyyn heti ensitahdeista lähtien. Porukka jaksoi koko setin ajan laulaa, mylviä ja taputtaa kappaleiden mukana, ja tästähän orkesteri sai lisäenergiaa silminnähden. Frank Bello kirmaili lavalla kuin kiimainen, ensi kertaa kevätlaitumelle päästetty ori, ja samaa voi sanoa myös yhä komean etutukan omaavasta Joey Belladonnasta. Mieshän on kuin suoraan 80-luvulta repäisty kaikkine maneereineen, liekö säilytetty jossain sellofaanissa varaston perillä? Vaikka Dan Spitz ei juurikaan eläytynyt musiikkiin kropallaan, miehen naamalla välkehtinyt hymy ilmaisi aitoa soittamisen riemua. Tyypilliseen jenkkimalliin bändi jaksoi kiitellä vuolaasti hyvin mukana ollutta yleisöä, mutta tällä kertaa sanat vaikuttivat aidosti vilpittömiltä.

Vaikka puolentoista tunnin mittainen setti tuntuikin hieman liian lyhyeltä, alkoi jatkuva hitti hitin jälkeen -meininki hieman puuduttaa. State Of Euphorialta tai Persistence Of Timeltä kun olisi voinut napata jonkun vähemmänkin tunnetun mutta kovan rallin yleisön lepuuttajaksi. Kaikki paikalle saapuneet saivat silti varmasti mitä halusivat. Anthrax yllätti skeptisimmänkin vanhan liiton heviparran vetämällä helposti alkuvuoden kovimman keikan. 

Keikkaraportti: King Diamond, Pakkahuone, Tampere 29.4.2006

Horror-maestro King Diamondin keikka oli mukava nähdä pitkästä aikaa uudelleen, edellisestä kerrasta kun oli vierähtänyt vaatimattomat 16 vuotta. Tuolloin Helsingin Kulttuuritalolla Conspiracy-kiertueella piipahtanut mestari teki lähtemättömän vaikutuksen show’llaan huomattavasti nykyistä nuorempaan ja kevyempään hevijulliin, vaikka soundit olivatkin aikamoista puuroa. Kuudentoista vuoden aikana herran ääni ja musiikillinen linja on pitänyt ja meriitit vain kasvaneet, sen verran tyylikkäitä pari edellistä Abigail II- ja The Pupper Master -albumia ovat olleet.

Jännitystä iltaa kohtaan lisäsi entisestään Helsingin- ja Oulun-keikoilta kantautunut tieto, että Kim Bendix Petersenin äänen kanssa on ollut sairaudesta aiheutuneita ongelmia. Illan kaksi tuntematonta lämmittelyaktia tuli korvattua saunomisella ja KD:n musiikilla, niin yhdessä kuin erikseen. Kumijalalla paikan päälle ennen kymmentä, ja kukapa muu lavalla vielä kiekuikaan kuin Secret Sphere. Orkesteri edusti kaikessa kliseisyydessään juuri sitä pahinta laatua olevaa power metalia, jossa laulaja kiekuu ylärekisteriin henkensä hädässä ja toisiinsa nähden täysin identtiset kappaleet tuntuvat kestävän loputtomasti, vailla minkäänlaista heavy metaliin kuuluvaa raskautta. Osa yleisöstä tuntui kumma kyllä pitävän, liekö kohteliaisuudesta vaiko vappusiman vaikutuksesta johtuen.

Pimennetyn lavan etuosaan pikaisesti kasattu korkea aitarivi alkoi nostattaa tunnelmaa, jota suomenkielinen, King Diamondin kurkkuongelmista kertova kuuluttaja hitusen laski. Vaan niin oli lähes täpötäysi Pakkahuone liekeissä mystisen, pitkähkön intron vaiennuttua ja tutun Abigail-albumin aloittajan Funeralin saattaessa musikantit lavalle. Tästä alkoikin Abigail-levyihin keskittyvä, lähes puolet setistä haukannut intensiivinen hittikimara, jota ei voinut olla seuraamatta silmät tapilla.
Herra Petersenin ääni kuulosti kaikesta varoittelusta huolimatta yllättävän hyvältä, vaikka aivan totutun puhtaasti ja voimalla ylärekisterilaulu ei irronnutkaan. Apua tarjosikin runsaasti lavan sivustaan sijoitettu rouva King Diamond eli Livia Zita, joka tuplasi ja lauloi stemmoja lähes jokaisessa kappaleessa.

Pakollinen Mercyful Fate -hitti Come To The Sabbat kaatoi aidat ja käynnisti setin loppupuoliskon, jolla laulaa luikauteltiin suurimmat hitit Themiltä, Conspiracyltä ja The Eyeltä (yksi kustakin) sekä luonnollisesti useampi raita toistaiseksi uusimmalta The Pupper Master -albumilta.

Show’hun kuului odotetusti isoäidin kärrääminen lavalle rullatuolissa, mutta tällä kertaa Kingiä ei ikävä kyllä ruumisarkussa poltettu, kuten silloin ennen. Setin viimeisenä kappaleena tarjoiltu Melissan avausraita Evil rikkoi odotettujen biisien kaavaa sopivasti, ja niin vajaa puolitoistatuntinen spektaakkeli oli ohi aivan ennen aikojaan. Hyvin koko keikan ajan mukana elänyt yleisö janosi lisää, mutta makeaa ei mahan täydeltä enää tarjoiltu.

Vaikka King Diamondin oheistoiminta lavalla olisikin voinut olla astetta näyttävämpää ja vanhojen hittien sijasta olisi voitu kuulla muutama kappale enemmän tuoreempaa materiaalia, ei kokonaisuutta voi missään nimessä lähteä moittimaan. Vanha parta osoitti jälleen kerran soittavansa nuoremmat suohon.

Inferno #6/2002

DEF LEPPARD
Hysteria DVD
Eagle Vision

Classic Albums -sarjaan kuuluva DVD esittelee yhden menestyksekkäimmän hard rock -albumin tekoa ja taustoja. Def Leppardin Hysteria oli aikanaan varsinainen hittikokoelma. Sen tarttuvat ja aikaisempaan tuotantoon huomattavasti popimmat kappaleet vetosivat erittäin laajaan yleisöön ja myyntiluvut olivat sen mukaisia. Tässä valossa julkaisu on oikeutettu siinä missä samaan sarjaan kuuluva Iron Maidenin The Number of the Beastkin. Levy koostuu kahdesta eri osasta, varsinaisesta 50-minuuttia kestävästä dokumentista, sekä saman pituisesta ekstra materiaalista. Dokumentti koostuu pääosin bändin jäsenten leppoisista kertomuksista ja muisteloista sekä managerien, levy-yhtiön heppujen, tuottajien ja lehdistön-edustajien bändiä ja musiikkia ylistävistä kommenteista. Dokumentissa keskitytään levyn suurimpien hittien kuten Hysteria, Rocket ja Love Bites tarkempaan esittelyyn ja syntyhistoriaan, mikä onkin ymmärrettävää, sillä muuten dokumentin pituus olisi helposti kaksinkertaistunut. Väliin on kylvetty lyhyitä, maksimissaan muutaman kymmenen sekunnin videoiden pätkiä, ja tässä tuleekin DVD:n suurin ja ärsyttävin puute. Levyltä ei löydy yhtään kokonaista musiikkivideota, mikä minusta on erittäin outoa.

Ekstramateriaali noudattaa varsin samaa kaavaa kuin varsinainen dokumenttikin, mutta sillä erotuksella, että se keskittyy pääosin bändin jäsenten haastatteluihin ja ajatelmiin muistakin asioista. Parasta ekstroissa on kuitenkin pari lyhyttä ja rentoa akustista versioita Hysteria ja Pour Some Sugar on Me -kappaleista.

Kokonaisuutena DVD tarjoaa varsin mielenkiintoista taustatietoa bändistä ja sen menestyksekkäimmästä levystä myös muille kuin hc-faneille, mutta ensimmäisen katselun jälkeen se jää taatusti hyllyyn pölyä keräämään. 4/10

DEVOLVED
Technologies
Casket Music

Suuria sanoja kerrotaan levyn mukana tulevassa biossa, jossa bändiä tituleerataan Australian vastineeksi edesmenneelle Fear Factory lle. Raskaus ja aggressio nostettuna toiseen potenssiin on lause, jolle halveksuen tuhahdan. Levy osoittautuu kuitenkin varsin positiiviseksi yllätykseksi, varsinkin kun ottaa huomioon, että kyseessä on debyyttilevytys. Rumpali takoo patteristoaan erittäin tehokkaasti, ja lopputulos kuulostaa positiivisessa mielessä kuin epileptisen konekivääriampujan päästämiltä sarjoilta. Aggressiota ja rankkuutta löytyy myös enemmän kuin riittävästi, myös laulu- ja kitaraosastolta. Äkkiväärät kappaleet tarjoavat paljon rytmin ja temmon vaihdoksia, mutta kappaleet pysyvät silti hanskassa. Kuuntelijaa ei päästetä helpolla, mutta useimmissa kappaleissa tämä on yksinkertaisesti vain liikaa ja saa aikaiseksi pienoisen audioähkyn. 6/10

DORO
Fight
Steamhammer

Saksan pieni suuri nainen on palannut uudella soololevyllään, joka kantaa reteästi nimeä Fight . Saatekirjelmän mukaan albumi on nauhoitettu lähestulkoon keikkatilannetta vastaavassa ympäristössä, jotta levylle olisi saatu mahdollisimman energinen ja luonnollinen äänimaailma. Jo tässä kohtaa ollaan menty pahasti metsään, sillä pitkään aikaan en ole näin nimekkään artistin levyllä törmännyt yhtä kolkkoon ja tuhnuiseen tuotantoon. Kun tähän yhdistetään vielä täysin mitäänsanomattomat, ideoiden puutteesta kärsivät ja junnaavat kappaleet, ei lopputuloksella voida hurrata. Levyn pari ensimmäistä rokkaavampaa kappaletta kuullostavat karmeilta kaikessa yksinkertaisuudessaan, ja loppupuoli onkin lähes kokonaan pidemmän päälle puuduttavaa balladiosastoa. Doron hieno ääni ei pääse oikeuksiinsa kuin ajoittain, ja tämäkään ei levyä pysty pelastamaan. Kyllä suutarin pitäisi pysyä lestissään ja Doron nahkapuvussaan. 4/10

ELYSIUM
Dreamscapes
De Profundis Records

Perinteisen doomdeathin nimeen vannova Elysium on alan pioneerien My Dying Briden ja "vanhan" Paradise Lostin levyt tarkkaan kuunnellut ja lopputulos onkin kuin suoraan doomin oppikirjasta. Laulu möristään matalalta ja melankolisten kitaroiden päälle luodaan sävyjä koskettimilla ja sopraanomaisella naislaululla. Lopputulos kuulostaa miellyttävältä ja soljuvalta, mutta täysin yllätyksettömältä ja tasapaksulta romanttiselta synkistelyltä, joka syyssateen tavoin virtaa tasaisen varmasti 53 minuutin ajan.

Todelliset doomfriikit saattavat tästä saada jotain irti, mutta kylmä tosiasia on, että tämä kaikki on tehty jo lähes 10 vuotta sitten, ja mielenkiinnon saavuttamiseksi on tutuilta synkiltä poluilta poikettava ja tallattava uusiakin uria. 6/10

FOZZY
Happen
Steamhammer

Mystinen promo CD, joka musiikin sijasta sisältääkin lähes puolituntia pitkän CD-ROM videon. Lyhytelokuva esittelee bändiä niin haastatteluin, livepätkin kuin lavojen takana kuvatulla materiaalilla. Onpahan mukaan ängetty bändiä kehuvia lyhyitä haastatteluita oikeilta rockstaroilta kuten Sebastian Bach, Dee Snider, Mike Pornoy ja Zakk Wylde, joten kuuluisia tuttuja tekijöillä ainakin on ollut. Levyn ja bändin tarkoitus jää lopulta täydelliseksi arvoitukseksi ja lopputuloksena on vain huono yritys tehdä Spinal Tap henkistä hard rock parodiaa. Leffassa esiintyvät musiikkipätkät ovat menevää joskin varsin kliseistä amerikan hard rockkia ja tämän julkaisun tarkoitusperiä sekoittaa entisestään muutamat cover veisut. Jollakin on selkeästi ollut ylimääräistä rahaa kuvata tämä video, mutta täydellinen omien ideoiden puute tekee siitä loppujen lopuksi varsin tylsää katsottavaa. (Mega) EI PISTEITÄ

HOLY MOSES
Disorder of the Order
Century Media

80-luvulla uransa alottaneiden bändien comeback-levytyksien kuuntelu hirvittää aina etukäteen, sillä sen verran karmeita ja surkuhupaisia yrityksiä on sekaan mahtunut. Holy Moses in uran kultakaudella ei orkesteria tullut koskaan tsekattua, vaikka sulokurkku Sabine Classen ista paljon alan miesten keskuudessa paljon puhuttiinkin. Ennakkoluuloja ja nostalgian värittämiä lämpimiä muistoja ei rasitteena siis ollut. Disorder of the Order yllättääkin positiivisesti ja lunastaa paikkansa nykypäivän levytysten joukossa. Levy paiskaa kuulijan korville tasaisen tappavasti diesel moottorin lailla eteneviä teknisiä thrashaavia ralleja, jotka tuovat ajoittain etäisesti mieleen uudemman Destruction in. Suurin osa kappaleista kulkee hypnoottisesti ja keskitempoisesti sisältäen salakavalia ja ovelia kitarakoukkuja, jotka jäävät päähän vasta useamman kuuntelukerran jälkeen. Laulajatar Sabine ärisee mallikkaasti ja laulussa on munaa enemmän kuin kymmenellä silkkiperseisellä Hanken in miesopiskelijalla.

Levyn hyviin puoliin voidaan laskea, että sen musiikilliset juuret löytyvät kyllä 80-luvulta, mutta musiikki ei ole jämähtänyt tuolle thrashin kultakaudelle, vaan se on riittävän modernia tällekin vuosituhannelle. 7/10

OVERKILL
Wrecking Everything (live)
Spitfire Records

20 vuoden uran tehnyt Overkill paiskaa ilmoille toisen täyspitkän livelevynsä, tällä kertaa 13 kappaleen ja 70+ minuutin muodossa. Ennen kuuntelua vallinnut skeptisyys levyn tarpeellisuudesta haihtuu kauas pois heti ensimmäisen rallin tulviessa ämyreistä: tämähän toimii ja kovaa! Biisivalikoima koostuu lähes jokaisen Overkill levyn parhaista kappaleista, jotka muodostavat todella toimivan kokonaisuuden ja ilahduttavaa on huomata, että 80-luvun materiaaliakaan ei ole unohdettu. Bändi runttaa kappaleet läpi kuuntelijalle saakka välittyvällä energialla ja tuo moneen levyllä vaisulta kuulostavaan kappaleeseen kaivattua menoa ja meininkiä. Levyn soundit ovat todella tanakat, ja kaiken kruunaa Bobby "Blitz" Ellsworthin loistavassa iskussa oleva persoonallinen vokalisointi sekä DD Vernin uhkea bassottelu.

Overkillin pitkää uraa on ollut ilo seurata, varsinkaan kun orkesteri on pienistä ala- ja ylämäistä huolimatta noudattanut tiukasti omaa linjaansa. Tämä uusin live osoittaa, että bändissä riittää vieläkin runsaasti potkua ja että mistään kehäraakeista ei ole kysymys. Tältä samaiselta keikalta kuvattu, syyskuussa julkaistava täyspitkän setin sisältävä DVD nousee ehdottomasti top 5 hankintoihin. 8/10

ROOT
Black Seal
Redblack Productions

Pitkähköllä urallaan jo kuudennen täyspitkänsä julkaissut Root on aina jäänyt pienen kuuntelijakunnan suosikiksi, ja ainoastaan alkuaikojen hieman kokeellista joskin samalla primitiivistä black metalliin kallellaan oleva musiikkia kuulleena en riemusta kiljuen CD:tä soittimen sisään tunkenut. Ensisävelistä alkaen oli kuitenkin selvää, että kehitystä on tapahtunut joka osa-alueella, pelkästään positiiviseen suuntaan, ja musiikkityylikin on aikojen saatossa muuttunut entistä kokeellisemmaksi ja hiotummaksi. Okkultissävytteisen dark metallin saralla se tarjoaa hyvinkin mielenkiintoisia ja sujuvasti eteenpäin liukuvia kappaleita tarttuvin melodioin. Ajoittain monipuolinen musiikki on hyvinkin tummaa, jonka kruunaa matala mieslaulu, mutta vastapainoksi löytyy kevyempiä ja tarttuvampiakin kappaleita ja osioita. Kappaleet tuovat tunnelmaltaan ja ideoiltaan mieleen Moonspellin vanhemman tuotannon ilman selkeitä välimeren folk-vaikutteita, ja onpahan levyllä yhdelle kappaleelle äänijänteitään lainannut Fernando Ribeiro. Kokonaisuutena levy tarjoaa tarkoille korville ja synkille mielille kylliksi mielenkiintoista pureskeltavaa 12 hymnin muodossa. 7/10

ROSE TATTOO
Pain
Steamhammer

25 vuoden kokemuksella hard rockkia paiskova Rose Tattoo osaa hommansa vaikka edellisestä levystä onkin ehtinyt kulua 18 vuotta. Meno yltyy parhaimmillaan lähes 70-luvun AC/DC:n tasolle eikä musiikkikaan noista ajoista kovin kaukana ole. Äänimaailma toimii joka suhteessa enemmän kuin hyvin ja on aina soittoa ja laulua myöten sopivan räkäinen ja särmikäs. Maanmiestensä tavoin bändi osaa todellakin rokata on kyseessä sitten hitaammat tai nopeammat veisut. Kun mukaan heitetään vielä ripaus blues ja southern rock vaikutteita on maukas soppa valmis nautittavaksi vaikka kesäisen helteisellä automatkalla. 6/10

ROTTING CHRIST
Genesis
Century Media

Primitiivisellä, mutta kiehtovalla black metallilla uransa aloittanut Rotting Christ on kulkenut pitkän matkan reilussa kymmenessä vuodessa. Suurelle levy-yhtiölle viime vuosikymmenen puolessa välissä napattu bändi muuttui soittotaitojen kasvaessa melodisen gootti/rock/metallin suuntaan. Elokuun loppupuolella julkaistava Genesis yllättää kuulijan ovelilla ja tarttuvilla kappaleilla, raakuutta unohtamatta. Levylle on saatu ympättyä mukaan viehättävä mystinen ja okkultistinen ilmapiiri, joka ei kuitenkaan vaikuta yliammutulta. Bändi on onnistunut luomaan ovelia ”kreikkalaisia” sovitusideoita ja melodioita lähes jokaiseen biisiin. Niihin ei tunnu kyllästyvän sitten millään. Kappalemateriaali levyllä on monipuolista ja tyylikkäästi toteutettua, ja levyä voidaankin pitää yhdistelmänä vanhaa ja uutta. Hitaat ja melodiset kohdat tasapainottavat hienosti suorempia mättökohtia, ja biiseistä löytyy joka kuuntelulla monia pieniä, futuristisia ja teknisiä jippoja. Levyn selkeän terävä ja tumma äänimaailma tukee kappaleita hyvin ja tuo niihin oman lisäulottuvuutensa. Genesis tä voitaisiin pitää kauhuromanttisena metallilevynä, joka on höystetty poikkeavilla, mutta äärimmäisen ravitsevilla melodioilla. R.C on lunastanut paikkansa useita kertoja levyttäneiden bändien eliitissä julkaisemalla kerta toisensa jälkeen hyvän levyn. Hienoa, että heidän äänimaailmansa jatkaa elämistään. 8/10

SAVATAGE
Streets: A Rock Opera
Steamhammer

Annihilatorinkin vanhempaa tuotantoa uudelleenjulkaissut Steamhammer on päättänyt tehdä saman myös Savatagen 80- ja 90-luvun alkupään julkaisuille. Mistään rahastuksesta ja hutiloinnista ei näiden julkaisujen kohdalla ole kysymys, sillä mukaan on laitettu mielenkiintoisiakin artistien muisteluja sekä bonus biisejä. Savatagen alun perin yli kymmenen vuotta sitten julkaistu yritys tehdä rockoopperaa ei varsinaisesti ole huono ja mukana on paljon hyviäkin kappaleita. Tunnelmallisesti levyltä löytyy hieman samankaltaisia tummanpuhuvia fiiliksiä kuin klassiselta Queensrychen Operation Mindcrime -levyltä, mutta musiikillisesti kappaleet ovat huomattavasti konstailemattomampaa ja perinteisempää hard rock/heavy metallia. Kokonaisuutena levystä jää kuitenkin hieman valju kuva. Vaikka kappalevalikoima onkin varsin monipuolinen, jään silti kaipaamaan hieman mahtipontisempaa kokonaisilmettä sekä vahvempia yksittäisiä kappaleita. 5/10

TANKARD
B-day
AFM Records

Saksalaisen olutmetallin kruunaamaton perintöprinssi Tankard juhlistaa 20-vuotista taivaltaan julkaisemalla kymmenennen studioalbuminsa B-day . Debyyttilevyllään Zombie Attack orkesteri räyhäsi mallikkaasti, mutta seuraavilla levyillä ideat ja voimat alkoivat ehtyä kuin laskuhumalaisella juhlijalla. Nelisen vuotta sitten julkaistu ja viimeisin kuulemani Tankard-levytys Disco Destroyer oli jo aikamoista tuubaa, ja odotukset eivät näin ollen olleet suuret uudenkaan levyn suhteen. Bändi tuntuu kuitenkin löytäneen jostain uutta virtaa ja paiskoo jämeriä thrash ralleja tiukalla otteella. Liekö intoa hommaan saatu kolmelta kovalta maanmieheltä, ja heidän viimeaikoina kohonneelta suosioltaan, sekä loistavilta viimeisimmiltä levytyksiltään. Biisien välissä ei paljoa henkeä ehditä vetää eikä olutta särpiä, sen verran kovalla vauhdilla ne mennään läpi. Sanoitukset ovat pääasiallisesti yhä korneja ja huonolla englannilla väännettyjä, mutta se ei menoa latista, vaan kuuluu melkein asiaan. Tuhti tuotanto ja hyvä ote simppeleihin, mutta toimiviin kappaleisiin tekee levystä helposti Tankardin parhaimmistoa. Levy ei tarjoile mitään mullistavaa eikä turhia kikkailuja, vaan hyvää thrashia niin vanhan liiton miehille kuin uusimmillekkin diggareille. 7/10

VACANT STARE
Vindication
Copro Records
 
Jälleen yksi uusi tulokas joka yrittää tehdä hieman jotain uutta mutta lopputulos on kuitenkin tavanomaista ja tylsää toisesta korvasta sisään toisesta ulos tavaraa. Vacant Staren ideana on yhdistää trendikästä Link Park vaikutteista nu/ostoskeskus "metallia" hieman rankempaan ja perinteisempään heavy metalliin. Kyllähän tästä MTV-siloposkisuus on suhteellisen kaukana ja pienimuotoista aidonoloista aggrovääntöä löytyy, mutta lopputulos jää silti hengettömäksi ja valjuksi. Levyn hyvänä ja huonona puolena voidaan pitää sitä, että se ei tarjoa juurikaan minkäänlaisia ärsykkeitä kuuloelimille. Tällaista haluaisin kuulla paikallisessa Prismassa ruokaostoksilla ollessani tai hissimusiikkina, mutta en juurikaan muuten. 4/10

VANDERHOOF
A Blur in Time
Steamhammer

Metal Churchin kitaristina kannuksensa ansainnut herra Vanderhoof on halunnut 70-luvun idoliensa tavoin luoda melodista koskettimin väritettyä hard rockkia ja tätä varten on perustettu omaa nimeä kantava yhtye. Herran omien näkemyksien tuloksena on syntynyt järjestyksessään jo toinen levy täynnä elementtejä AOR:stä, hard rockista ja progressiivisesta musiikista. Joissain kappaleissa olen havaitsevani selkeitä Dream Theater ja Pink Floyd vaikutteita. Kappaleet ovat ärsyttävän siloteltuja ja munattomia ja paikka paikoin jopa todella imeliä. Radioystävällistä tämä on taatusti, vaikkakin ehkä liian monimutkaista amerikkalaiseen makuun. Joillekkin tämä saattaisi toimia kuin tauti, mutta minä olen kyllä aika totaalisen väärä mies tätä kuuntelemaan ja arvostelemaan. 4/10