Inferno #37/2006

Ancient Rites
Rvbicon
Season Of Mist

3 Black metal piireistä lähtenyt ja evrooppalaisen kvlttvvrin vaalimiseen siirtynyt belgi-jyrä on aina ollvt mielenkiintoinen orkesteri. Rankempi, svoraviivaisempi ja synkempi ilmaisv on menneen talven lvmia ja tilalle on astvnvt sinfonisempi ja melankolisempi tyyli, joka kiteytyi hienosti edelliseen viisi vvotta sitten jvlkaistvvn Dim Carcosaan. Kappaleiden nimistä päätellen antiikin historia tvntvv kiinnostavan entisestään.

Rvbiconilla melodioiden ja koskettimien osvvs on kasvanvt entisestään ja nyt kappaleet etenevätkin rennon rivakasti lähes täysin niiden ehdoilla lavlv-osvvksien johdattelemana. Näin kappaleista onkin saatv varsin kepeästi rvllaavia ja mieleenpainvvia, mvtta rankkvvden kvstannvksella. Onkin perin harmillista, että sekavassa miksavksessa kavas tavstalle tvngetvt kitarat ja etenkin rvmmvt kvvlostavat hitvsen mvovisilta ja yleissovndi tvrhankin kepeältä. Raskaampi ja jyräävämpi ote olisi syventänyt kokonaisvvtta enemmän ja saanvt kappaleisiin enemmän mystisempää kontrastia aikaiseksi.

Ancient Rites osaa edelleen lvoda omalaatvisen haikean ja historiallisen tvnnelman, mvtta totevtvs jää tällä kertaa hieman keskeneräiseksi. Tästäkin hvolimatta Rvbiconin pariin on helppo palata kerta toisensa jälkeen, vaikkei se minään mestariteoksena lvnastakaan paikkaansa historian kirjoissa.

Doro
Warrior Soul
AFM Records

2 Saksan pieni suuri nainen Doro Pesch voisi olla tuleva vaimoni. Naiselle, jolla on sielu mukana kaikissa tekemisissään, ikäisekseen hyvin säilynyt ulkoinen olemus sekä upea ääni seksikkäällä saksalaisella korostuksella ei voi olla menettämättä sydäntään. Harmi vain, että neiti Peschin Warlockin jälkeinen soolotuotanto on ollut laadultaan erittäin epätasaista eikä mukaan mahdu yhtään todellista täysosumaa.

Vuonna 2002 julkaistu edellinen varsinainen rock-kiekko Fight yritti olla tymäkkä live-henkisine soundeineen, mutta lopputulos oli nimekkeistä vierailijoista huolimatta umpitylsä ja mielikuvitukseton.  Pari vuotta sitten julkaistu Classic Diamonds toimi yllättävänkin hyvin, vaikka orkesteritaustojen sotkeminen heavy metaliin on aina aikamoista veitsenterällä tasapainoilua korniuden ja mahtipontisuuden välillä. Tuorein studioalbumi Warrior Soul on jännällä tavalla jostain näiden kahden levytyksen välimaastosta. Kappalevalikoimaan kuuluu niin rokkia kuin balladiosastoakin, joista jälkimmäinen ainoastaan todella toimii.

Doron upea ja voimakas ääni on tungettu miksauksessa etualalle, mikä osuvasti paikkaa muuten keskinkertaisten biisien pahimmat puutteet. Ärsytyskynnys ylittyy silti helposti erittäin heppoisen ja ponnettoman tuotannon kanssa, josta löytyy yhtä paljon potkua kuin vastasyntyneeltä jäniksenpojalta. Balladeissa tämä ratkaisu toimii vielä kelvollisesti, mutta hipelöinniltä kuulostava soitto vie kaiken pohjan pois materiaalilta, jossa instrumenttien pitäisi revitellä yhdessä Doron äänen kanssa.
Warrior Soul on kukonpojan askel parempaan suuntaan Doron uralla, mutta laadukas Doron täyden äänipotentiaalin hyödyntävä materiaali loistaa edelleen poissaolollaan. Levyn kansikuvassa miekkaa heiluttavaksi fantasiasoturimisuksi piirretty Doro saa hymynkareen suupieleen ja olon kiimaiseksi teinipojaksi. On se vaan kissa.

Funeral
Tragedies | Tristesse
Firebox Records

3 Musiikin puolella kulttuuriteot eli vähäiselle huomiolle jääneiden ja vaikeasti saatavien levyjen uudelleenjulkaisu on aina arvostettavaa, vaikka itse musiikillinen anti ei olisikaan vuosien saatossa kypsynyt yhtään. Funeral ansaitsee niin ikään tulla kuulluksi reilut kymmenen vuotta alkuperäisten julkaisujen jälkeen, vaikka armottoman hidas synkistely ei edelleenkään yllä juuri kulttistatusta korkeammalle.

Tragedies-debyytti sekä ensidemo bonuksineen kellottavat yhteismittaa massiiviset 140 minuuttia eli raskaita hetkiä on rutosti tiedossa. Nimistäkin on sokeankin helppo nähdä jo otsallaan, että musiikki kulkee todella laahaavissa ja raskaissa tunnelmissa kaikessa rauhassa turhia hätäilemättä. Enkelimäisen naislaulun parina on genrelle tyypillistä matalaa miesörinää, joka elävöittää vähän mutta riittävästi muuten äärettömän yksinkertaisten elementtien riffien rakennettuja kappaleita. Uudelleen masterointi on toki selkeyttänyt hitusen soundeja, mutta hieman harmittavan ohuilla soundeilla etenkin kitarat surisevat murisemisen sijaan.

Paketin kahdesta kiekosta Tristesse-demon sisältävä on astetta ahdistavampaa osittain pelkistä örinälauluista johtuen. Musiikki on ehkä hieman yllättäen myös dynaamisempaa ja soundeiltaan astetta parempaa. Yhtäkaikki tuplasetti masentaa mielen mainosti paistaa kevätaurinko kuinka lämpimästi tahansa.

Keikkaraportti: Anthrax, Pain Confessor & Beyond Fear, Pakkahuone, Tampere 22.4.2006

20 vuotta sitten, aikana jolloin valkoisissa lenkkareissa oli vielä varret ja mustat farkut kiristivät pohkeita, Anthrax oli yksi kovimmista fanituksen kohteista. Muiden musiikillisten kiinnostuksenkohteiden ilmaantuessa 1990-luvun alussa into orkesteria kohtaan alkoi hiipua, vaikka laulajaksi pestatun herra Bushin debyytti Sound Of White Noise olikin vielä hyvä levy. Vuoden takaiset uutiset klassisen kokoonpanon uudelleenkasaamisesta tuli otettua ristiriitaisesti vastaan. Vaikka orkesteri onkin tehnyt kelvollisia levyjä ja hyviä biisejä 90- ja 00-luvuilla, on se kovin materiaali ehdottomasti yhä peräisin 80-luvun Joey Belladonna -ajoilta. Silti kyynisen vanhan miehen mieleen hiipi väkisinkin ajatus rahastuksesta ja vanhojen hyvien aikojen väkinäisestä henkiin herättämisestä. Varsinkin kun Music Of Mass Destruction -dvd ja The Greater Of Two Evils -cd osoittivat kokoonpanon potkivan todella tiukasti niin livenä kuin vanhojen kappaleiden osalta myös John Bushin kanssa. Kuinka väärässä ihminen voikaan olla.

Pakkahuoneen liput olivat kuuleman mukaan myyneet ennakkoon enemmän kuin hyvin, mutta silti Beyond Fearin aloitellessa 40-minuuttista settiään salissa ei ollut kuin murto-osa sen kapasiteetista. Allekirjoittanutta onkin aina ihmetyttänyt, että vaikka monia paikalle saapuvia ymmärrettävästi kiinnostaa ainoastaan pääbändi, luulisi sitä silti haluavan mahdollisimman paljon vastinetta rahoilleen tutustumalla myös uusiin tuttavuuksiin lämppäribändien ominaisuudessa. Pohjienoton kun voi aloittaa hieman aikaisemminkin ja kurkunkostuketta myydään myös paikan päällä heti ovien avaamisen jälkeen.

Beyond Fear ei ehkä nimenä sano monellakaan mitään, mutta Tim ”Ripper” Owensin monet tunnistavat ainakin komennuksestaan metallijumala Rob Halfordin seuraajana Jugulator- ja Demolition-studioalbumeilla sekä nykyisenä Iced Earth -nokkamiehenä. Kiertuepaikka Anthraxin lämmittelijänä tarjosi hyvän mahdollisuuden promota toukokuun alussa julkaistavaa debyyttiä, vaikka julkaisupäivästä johtuen materiaali olikin tuiki tuntematonta osalle kiertueen yleisöstä.
Tästä seikasta huolimatta pikkuhiljaa paikalle valuva yleisö tuntui pitävän kuulemastaan, ja saipa Ripper jopa jonkinlaista vastakaikua. Herran ääni on kyllä livenäkin enemmän kuin kohdallaan, ja ylärekisterikiljunta lähti puhtaasti ja voimalla. Varsin keskitempoisesti etenevät, hieman Nevermorea muistuttavat biisit eivät kummemmin jaksaneet kuitenkaan innostaa, sen verran samankaltaisten ideoiden ja rakenteiden varaan ne perustuivat. Kappaleet tuntuivatkin karttavan lähes tietoisesti tarttuvia kertosäkeitä sekä laulumelodioita, joiden puuttuessa anti jäi hieman tasapaksuksi, joskaan ei umpitylsäksi.

Klubin puolella kakkoslämppärin pestin hieman vahingossakin tienannut Pain Confessor täräytti myllyn pyörimään viitisen minuuttia Beyond Fearin viimeisten sävelten jälkeen. Hämeenlinnan kuusikon meininkiä olikin ihmettelemässä lähes täysi tuvallinen, ja reaktioista päätellen kakkoskiekko Fearragen vastikään julkaissut kokoonpano oli monelle täysin uusi tuttavuus. Vaikka meininki jäikin varsin vaisuksi yleisön keskuudessa, kiinnostusta tuntui riittävän eikä paikalta poistuttukaan massoittain ennen setin loppua. Kahden levyn parhaista paloista koostunut setti oli 35-minuuttisena hieman tynkä ja soundeista puuttui kummallisesti alapääpotku, mutta Pain Confessor veti silti mallikkaasti asenteella ja liikkeellä, kuten on totuttu odottamaan. Hieman ennen vetoa varmistunut HPK:n SM-liigan voitto toi hymyä herrojen kasvoille ja taatusti hitusen extraenergiaa.
Napakka aikataulu ei jättänyt paljoa luppoaikaa, ja Anthraxin alkamiseen oli vain kymmenen minuuttia. Kalja-alue oli jo tuppaantunut täyteen, mutta salin puolella tilaa löytyi vielä sen verran, että tietä miksauspöydän eteen ei tarvinnut alkaa raivaamaan. Yleisön innostunut taputus ja Anthrax-huudot kaikuivat jo tässä vaiheessa, mikä hämmensi ainakin allekirjoittanutta. Tasan klo 22 ämyreistä alkoi kajahtaa tutuksi tullut Blues Brothers -tunnari, ja bändi potkaisi Among The Livingillä myllyn hyvällä intensiteetillä käyntiin.

Setti olikin sitten alusta loppuun yhtä hittipotpuria, lähinnä Among The Living- ja Spreading the Disease -levyiltä tuttua sellaista, poikkeuksina biisit Metal Thrashing Mad, Be All, End All, Antisocial, Got The Time sekä rap-sekoilu I’m The Man. Setin viimeiseksi säästetty Indians sai oletetusti yleisössä aikaan suurimman liikkeen, mutta hedelmälliseen maaperään lankesivat myös A.I.R., Madhouse, Medusa, Efilnikufesin (N.F.L.), A Skeleton In The Closet sekä neljän biisin encoren päätökseksi säästetty I Am The Law, joka ei Scott Ianin kehotuksesta huolimatta saanut circle pitiä aikaiseksi. Jos olisin ollut pienessä mäyräkoiran sihneessä, allekirjoittaneen 100+ kilon miesenergiaa ei olisi saanut millään pideltyä poissa Caught In A Moshin aikaisista musiikkiliikunta-aktiviteeteista.

Niin orkesterin kuin yleisön toiminta veti suupielet hymyyn heti ensitahdeista lähtien. Porukka jaksoi koko setin ajan laulaa, mylviä ja taputtaa kappaleiden mukana, ja tästähän orkesteri sai lisäenergiaa silminnähden. Frank Bello kirmaili lavalla kuin kiimainen, ensi kertaa kevätlaitumelle päästetty ori, ja samaa voi sanoa myös yhä komean etutukan omaavasta Joey Belladonnasta. Mieshän on kuin suoraan 80-luvulta repäisty kaikkine maneereineen, liekö säilytetty jossain sellofaanissa varaston perillä? Vaikka Dan Spitz ei juurikaan eläytynyt musiikkiin kropallaan, miehen naamalla välkehtinyt hymy ilmaisi aitoa soittamisen riemua. Tyypilliseen jenkkimalliin bändi jaksoi kiitellä vuolaasti hyvin mukana ollutta yleisöä, mutta tällä kertaa sanat vaikuttivat aidosti vilpittömiltä.

Vaikka puolentoista tunnin mittainen setti tuntuikin hieman liian lyhyeltä, alkoi jatkuva hitti hitin jälkeen -meininki hieman puuduttaa. State Of Euphorialta tai Persistence Of Timeltä kun olisi voinut napata jonkun vähemmänkin tunnetun mutta kovan rallin yleisön lepuuttajaksi. Kaikki paikalle saapuneet saivat silti varmasti mitä halusivat. Anthrax yllätti skeptisimmänkin vanhan liiton heviparran vetämällä helposti alkuvuoden kovimman keikan. 

Keikkaraportti: King Diamond, Pakkahuone, Tampere 29.4.2006

Horror-maestro King Diamondin keikka oli mukava nähdä pitkästä aikaa uudelleen, edellisestä kerrasta kun oli vierähtänyt vaatimattomat 16 vuotta. Tuolloin Helsingin Kulttuuritalolla Conspiracy-kiertueella piipahtanut mestari teki lähtemättömän vaikutuksen show’llaan huomattavasti nykyistä nuorempaan ja kevyempään hevijulliin, vaikka soundit olivatkin aikamoista puuroa. Kuudentoista vuoden aikana herran ääni ja musiikillinen linja on pitänyt ja meriitit vain kasvaneet, sen verran tyylikkäitä pari edellistä Abigail II- ja The Pupper Master -albumia ovat olleet.

Jännitystä iltaa kohtaan lisäsi entisestään Helsingin- ja Oulun-keikoilta kantautunut tieto, että Kim Bendix Petersenin äänen kanssa on ollut sairaudesta aiheutuneita ongelmia. Illan kaksi tuntematonta lämmittelyaktia tuli korvattua saunomisella ja KD:n musiikilla, niin yhdessä kuin erikseen. Kumijalalla paikan päälle ennen kymmentä, ja kukapa muu lavalla vielä kiekuikaan kuin Secret Sphere. Orkesteri edusti kaikessa kliseisyydessään juuri sitä pahinta laatua olevaa power metalia, jossa laulaja kiekuu ylärekisteriin henkensä hädässä ja toisiinsa nähden täysin identtiset kappaleet tuntuvat kestävän loputtomasti, vailla minkäänlaista heavy metaliin kuuluvaa raskautta. Osa yleisöstä tuntui kumma kyllä pitävän, liekö kohteliaisuudesta vaiko vappusiman vaikutuksesta johtuen.

Pimennetyn lavan etuosaan pikaisesti kasattu korkea aitarivi alkoi nostattaa tunnelmaa, jota suomenkielinen, King Diamondin kurkkuongelmista kertova kuuluttaja hitusen laski. Vaan niin oli lähes täpötäysi Pakkahuone liekeissä mystisen, pitkähkön intron vaiennuttua ja tutun Abigail-albumin aloittajan Funeralin saattaessa musikantit lavalle. Tästä alkoikin Abigail-levyihin keskittyvä, lähes puolet setistä haukannut intensiivinen hittikimara, jota ei voinut olla seuraamatta silmät tapilla.
Herra Petersenin ääni kuulosti kaikesta varoittelusta huolimatta yllättävän hyvältä, vaikka aivan totutun puhtaasti ja voimalla ylärekisterilaulu ei irronnutkaan. Apua tarjosikin runsaasti lavan sivustaan sijoitettu rouva King Diamond eli Livia Zita, joka tuplasi ja lauloi stemmoja lähes jokaisessa kappaleessa.

Pakollinen Mercyful Fate -hitti Come To The Sabbat kaatoi aidat ja käynnisti setin loppupuoliskon, jolla laulaa luikauteltiin suurimmat hitit Themiltä, Conspiracyltä ja The Eyeltä (yksi kustakin) sekä luonnollisesti useampi raita toistaiseksi uusimmalta The Pupper Master -albumilta.

Show’hun kuului odotetusti isoäidin kärrääminen lavalle rullatuolissa, mutta tällä kertaa Kingiä ei ikävä kyllä ruumisarkussa poltettu, kuten silloin ennen. Setin viimeisenä kappaleena tarjoiltu Melissan avausraita Evil rikkoi odotettujen biisien kaavaa sopivasti, ja niin vajaa puolitoistatuntinen spektaakkeli oli ohi aivan ennen aikojaan. Hyvin koko keikan ajan mukana elänyt yleisö janosi lisää, mutta makeaa ei mahan täydeltä enää tarjoiltu.

Vaikka King Diamondin oheistoiminta lavalla olisikin voinut olla astetta näyttävämpää ja vanhojen hittien sijasta olisi voitu kuulla muutama kappale enemmän tuoreempaa materiaalia, ei kokonaisuutta voi missään nimessä lähteä moittimaan. Vanha parta osoitti jälleen kerran soittavansa nuoremmat suohon.