KALMAH -VALSSAAJA SUOLLA

Useiden bändien ura alkaa neljännen albumin kohdalla muistuttaa suossa tarpomista, mutta toisin on helmikuun lopussa The Black Waltzin -albumin julkaisseen Kalmahin laita. Kitaristi Antti Kokon mielestä orkesterista ei kuitenkaan ole tullut aiempaa salonkikelpoisempi.

Aikaisempiin levyihin verrattuna moni asia tuntuu Kalmahissa kokeneen pieniä muutoksia. Uutukaisellaan bändi pyörähtelee uudistuneena säveltämänsä mustan valssin tahtiin.

– Itse asiassa The Black Waltz on Ancestorin aikainen biisinnimi vuodelta -96, ajateltiin käyttää se vaan uudestaan hyödyksi. Uusi kosketinsoittajamme Marco Sneck teki levylle kolme kappaletta, joten musiikissa on tapahtunut muutoksia. Laulukin vaihdettiin takaisin örinäksi aivan kuten Ancestorin aikana. Tuolloin vokaaleissa kuului ehkä enemmän se nuoruuden into, nyt örinä lähtee hiukan matalammalta. Ja vähän veikkaan, että seuraavalla levyllä vedetään vielä alempaa.

Uudistuminen näkyy myös levyn kannessa, sillä Juha Vuorman maalaukset ovat saaneet väistyä valokuvaaja Vesa Rannan näkemyksen edessä.

– Suoherrahan levyn kannessa taas kuitenkin on, mutta vain hieman eri tavalla kuvattuna kuin aikaisemmin. Ei se varmaan mihinkään tule ikinä kuolemaan, Antti naurahtaa.

Vaikka koskettimia käytetäänkin varsin säästeliäästi kitaroiden mausteena, varastavat ne paikoittain elintilaa makoisalta riffittelyltä täysin turhaan. Antti yhtyy osittain näkemykseeni.

– Kyllähän synat ehkä vähän syö pohjaa riffittelyltä, johon meidän musiikki kumminkin perustuu. Studiossa oli vain niin vähän aikaa, että kokonaisuus piti riipiä kasaan aika lyhyessä ajassa ja viimeiset muokkaukset jäivät osittain tekemättä. Olisihan sieltä saattanut jotain koskettimia tippuakin pois, mutta tätähän ei Marco onneksi tiedä, Antti naureskelee.

– Kun edellinen kosketinsoittajamme Pasi Hiltula lähti 2004, vedettiin yksi keikka Oulussa ilman koskettimia, ja meidän kannalta se oli aika erikoista. Koskettimet ovat kumminkin aika suuri osa meidän musiikkia ja luovat tietynlaista tunnelmaa, vaikka ilman niitä musiikin varmasti tunnistaisikin Kalmahiksi.

Antti tunnustaa Pekan tavoin olevansa vanha jäärä, jota uusi musiikki ei jaksa kiinnostaa. Tämä myös kuuluu Kalmahissa, vaikka musiikki ei olekaan jämähtänyt vanhoihin hyviin aikoihin.

– Itse näkisin, että meidän musiikki on aika reippaastikin kallellaan 90-lukuun, vaikkakin jollain tapaa modernisoituna. Ei 90-luvun jälkeen ole tullut yhtään hyvää metallilevyä ainakaan minun korviini. Vuosikausiin en ole löytynyt yhtään mielenkiintoista uutta artistia. Tiedä mistä tuo sitten johtuu, ehkä pitäisi alkaa kuuntelemaan jotain klassista, Antti naurahtaa.

VANHAN KIERRÄTYSTÄ

Edellä mainittu Ancestor on Antin vanhemman velipojan Pekka Kokon jo vuonna 1991 perustama bändi, johon Anttikin hiukan myöhemmin liittyi. Viiden melodista thrash-, speed- ja death metalia sisältäneen demon julkaisemisen jälkeen orkesterin ura päättyi vuonna -98 ja tuhkista syntyi Kalmah.

Vaikka Ancestor ei koskaan levytyssopimusta napannutkaan, ei sen materiaalia voi varsinaisesti huonoudesta syyttää. Antti kun on avoimesti myöntänyt jo pitkään käyttäneensä vanhoja biisejä ja ideoita Kalmahin kappaleissa.

– Kyllähän uuttakin materiaalia syntyy koko ajan, mutta me vaan haluamme aina kaivella niitä vanhoja demoja. Periaatteessahan tässä on kyseessä myös eräänlainen vastaisku, koska aikoinaan Ancestor ei levy-yhtiöitä kiinnostanut. Nyt naureskellen kierrätämme vanhoja ideoita ja katsotaan kelpaavatko ne nytkään. Demot alkavat kyllä olemaan jo aika loppuun koluttuja.

Miten tulevan viidennen levyn kappaleet sitten synnytetään, kun demoilta ei enää apua saa?

– Pitää varmaan ruveta kaivelemaan pöytälaatikoista materiaalia, mikä ei Ancestorin demoille päätynyt, Antti hekottaa. – Kyllähän uusia biisejäkin on jo syntynyt niin, että päästään ensi vuonna paukkaamaan studioon. Bändin sisällä on nyt hyvä henki ja uutta materiaalia syntyy vähän joka tyypiltä.

Edellisestä Swampsong-levystä ehti kulua jo kolme vuotta ja osasyynä pitkään taukoon oli Antin mukaan oman ideasammion ehtyminen. Paniikkia ei kuitenkaan päässyt syntymään ja tilanteesta selvittiin ilman kallispalkkaisten terapeuttien apua.

– Täytyy kyllä myöntää, että muutamaan kertaan kävi mielessä, että perkele, mitäs jos tässä ei enää synnykään mitään kunnollista. Pariin kuukauteen en koskenutkaan kitaraan, vaan kun vähän ajan päästä alkoi taas soitella, niin huomasi, että saattaahan sitä sittenkin jotain olla tulollaan.
Pääasiassa Antin käsialaa olevat Kalmah-biisit syntyvät ehkä hieman yllättäenkin akustisella kitaralla. Jos melodia toimii akustisella soitettuna, toimii se myös sähkökitaralla, perustelee mies sävellysmenetelmäänsä.

– Nytkään en ole kahteen viikkoon koskenut sähkökitaraan. Aikoinaan tuli aika paljonkin soiteltua akustisella, ja silloin se vaikutti myös soittotekniikkaani paljon. Yhden talven verran opiskelin oikein klassista kitaransoittoa kansanopistossa, mutta sitten se jäi, kun totesin että soittamisen pitää kumminkin lähteä ihan harrastuspohjalta. Lystiä hommaahan opiskelu tosin oli, ja varsinkin siihen aikaan löytyi kiinnostusta etenkin flamenco-kitaransoittoa kohtaan.

– Nimikappaleen introssahan on akustista kitaraa, ja on se sen verran hyvän kuuloista settiä, että on tullut mietittyä sen käyttämistä lisääkin.

Vaikka sävellykset syntyvätkin yksinkertaisissa olosuhteissa, pyörivät kokonaisuuteen vaikuttavat elementit samanaikaisesti tekijänsä päässä.

– Kosketinmelodioita tulee mietittyä jo tekovaiheessa, ja joitain harmonioita taas sitten katsellaan kahdestaan Marcon kanssa. Kyllä kun riffiä alkaa tulla, niin samalla siinä miettii myös rumpukomppeja ja muita asioita.

Kuulostaisiko Kalmah Kalmahilta, jos ette olisi Pudasjärveltä kotoisin?

– Ei välttämättä, koska silloin sitä olisi saattanut altistua jollekin muille vaikutteille. Täällä sitä on kumminkin ollut lestadiolaismafian jyrättävänä, ja väkisinkin sillä on jotain vaikutusta meihin ollut. Velipoikahan aikoinaan kuunteli myös näitä legendaarisia Mengeleitä sun muita, ja varmaan nekin 6–7-vuotiaana omaan takaraivoon iskostui.

Musiikillisen kasvatuksen lisäksi Pekan vastuulla ovat täysin myös Kalmahin sanoitukset.

– Treenikämpillä, ennen studioon menoa Pekka testailee erilaisia tekstillisiä juttuja, ja vasta siellä ne alkavat sitten kokonaisuutena hahmottumaan. Sovitusvaiheessa lyriikoihin saatetaan puuttua jonkin verran, mutta hyvin vähän kumminkin. Siihen mistä Pekka laulaa ei meillä ole sanomista. Vasta levyn julkaisemisen jälkeen aletaan keskenämme ruotia ja naureskella tekstien sisältöä.

HALVALLA EI HYVÄÄ SAA

Vaan pysyy se sähkökitarakin Kokon veljesten käsissä. Jopa siihen malliin, että herrat satsasivat uusiin käsintehtyihin Amfisoundin Routa-malliin perustuviin kustomoituihin soittopeleihin.

– Pekalla nyt on aika huono Jackson ja minulla hitusen parempi, mutta päätettiin kuitenkin hommata kunnon kepit itsellemme. On kyllä mahtava ja hyvin käteen istuva kitara, ja voi oikeastaan sanoa, että tämä on ensimmäinen oikea kitara mitä minulla on ikinä ollut. Tyylillisestihän ne sopivat vielä toisiinsa ja onhan se hienoa esimerkiksi keikoilla, jos kumpikin veivaa samantyylisillä kepeillä.

– Nimesin oman kitarani muuten Atraimeksi, jollaisen kuva löytyykin toisesta siivekkeestä. Kaikenlaista hienoa taidettahan kepistä myös löytyy, muun muassa otelaudasta lisää atraimia ja kuva miehestä tuulastamassa järvellä. Tuollaista meille sopivaa erähenkistä teemaa instrumenttiin haettiin.

Jatkuuko sama erähenkinen teema The Groan Of Windistä vastikään tehdyssä videossakin?

– Video on kyllä tyylikäs, studioon oli rakennettu suohauta ja päivä me sitten turpeessa seisottiin ja soitettiin. Teemanahan on tietenkin ”suoherran seikkailut osa yksi”, Antti naureskelee.

– Eräs joensuulainen koulu oli ottanut Spinefarmiin yhteyttä ja tarjonnut mahdollisuutta tehdä heille video. Spikefarmin Tenetz oli käskenyt niiden valita vapaasti pari bändiä, ja porukka oli päätynyt sitten meihin.

Sama periaate kuin videon kanssa toimii myös keikkarintamalla. Ilman keikkamyyjää oleva bändi kun ei ahkerasti itseään kauppaile, tulevat keikkapyynnöt yleensä järjestäjien suunnasta. Siksipä tämän hetken keikkakalenterissa ei ole sovittu kuin yksi keikka Tuska-festivaaleille ja toinen marraskuulle Skotlantiin.

– Kaikenlaiset perhetapahtumat estivät vähän kevään keikkailua, mutta kyllä syksyllä on tarkoitus tehdä soitellessa Suomessa vähän useamminkin. Kanadan-kiertueestakin on jotain neuvotteluja käyty, mutta mitään varmaa ei vielä ole sovittu. Tarjontaa on kumminkin Suomen maassa jo niin paljon, että ei pelkkä musiikki itsessään enää myy, sitä pitää kyllä jonkun myydä.

Kalmahin yhteydessä on usein mainittu herrojen hillapoimintaharrastus, jota ei kovin miehisenä toiminta yleensä pidetä. Miehiä vai marjanpoimijoita -kysymykseen Antilla on selkeä vastaus perusteluineen.

– Kyllähän me olemme miehisiä marjanpoimijoita. Meillä onkin sellainen toistaiseksi vielä toteuttamaton idea, että tehdään paita jossa edessä lukee bändin nimi ja selässä ”Marjanpoimija”. Monet uhoavat, etteivät ole mitään marjanpoimijoita, vaan lähtekääpäs minun mukaani suolle hillaretkelle 25 asteen kelillä paarmojen ja sääskien syötäväksi. Joutuisi aika varmasti moni toteamaan, että se marjanpoimija onkin aika kova jätkä.

– Onhan minulla sellainenkin haave, että jos joskus ollaan vähän isompi nimi, niin pistetään suolle omat festivaalit pystyyn kuten suojalkapalloturnaus konsanaan. Voisi keikat jäädä vaan aika lyhyiksi, kun polvia myöten joutuisi suossa moshaamaan.

Julkaistu Inferno #38/2006