Inferno #36/2006

Act Noir
Automatisme Psychique
My Kingdom Music

3,5 Kautta aikojen orkesterin ovat intoutuneen kuvaamaan omaa musiikkiaan mitä ihmeellisimmillä termeillä, joista Act Noirin käyttämä psych-dark-rock on sieltä normaaleimmasta ja kuvaavimmasta päästä. Debyytillään kokoonpano sotkee yhteen välähdyksiä niin trip-hopista, ambientista, progressiivisesta rockista, dark wavesta kuin psykedeliastakin ja lopputulos leijuu omissa sfääreissään varsin mallikkaasti.

Pehmeä-äänisen miessolistin johdattamana kappaleet polveilevat rauhallisesti alusta loppuun niin yksittäisinä kuin niiden muodostamana kokonaisuutena. Vaikka musiikista löytyykin useita eri instrumenttien ja tyylien luomia kerroksia, ei mitään ole liikaa saati liian vähän. Musiikissa tunnelmien luominen on nostettu pääasiaksi ja perinteiset länsimaiset pop-rakenteet ja kikat on heitetty romukoppaan. Ratkaisu on säveltäjien hyvän tyylitajun ansiosta onnistunut, vaikka musiikki ei onnistukaan nousemaan aivan huikeimpiin ulottuvuuksiin.

Ei liene täysin sattumaa, että niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä Italiasta on tullut omanlaisiaan visioita maalailevia visionäärejä niin kuvataiteen kuin musiikin puolella. Act Noir on lupaava tulokas tähän taitavaan joukkoon, jolla on täydet edellytykset nousta tunnustusta osakseen saavaksi mestariksi.

Angtoria
God Has A Plan For Us All
Listenable Records

2,5 Kovat ovat suunnitelmat mm. Cradle of Filthistä ja Therionista tutulla Sarah Jezebel Devalla sekä Abyssoksesta tutuksi tulleella Chris Rehnillä ja tämän vanhemmalla veljellä Tommyllä puhumattakaan levyn nimessä esiintyvällä yläkerran ukolla. Orkesterin tavoitteena kun on alusta asti ollut luoda puhtaasti leffamusiikin kaltaista orkestraalista musiikkia. Vajaa viisi vuota kypsytetyllä debyyttialbumilla haaveet ovatkin käyneet toteen.

Angtorian musiikilla on erittäin vähän tekemistä metallin kanssa, sillä Sarahin tulkitsema laulu on yhtäläisen heleätä ja kepeätä musiikin kanssa. Kappaleet todellakin muistuttavat runsaine kosketintaustoineen ja niiden luomine tunnelmineen jylhähköä elokuvamusiikkia, vaikka musiikki käy aivan yhtä hyvin myös oopperamaisesta kevytmetallista. Toteutus ja instrumentaatio ovat varsin taidokkaita ja osa melodioista lanttuun helposti takertuvia. Vaikka kokonaisuus onkin helppoa ja mukavaa kuunneltavaa, ovat levyn eväät kuitenkin hieman liian heppoisia syvemmin koskettavan kuuntelunautinnon luomiseksi.

Vaikka Sarahin ja Rehnin veljesten kollaboraatio ei vielä puhkeakaan täyteen kukkaan, on nuppu hyvällä mallilla. Yhtenäisten visioiden tiivistäminen ja toteuttaminen astetta rankemmalla otteella auttaisi luomaan kauniista alusta lajinsa muotovalion.


En Declin
Trama
My Kingdom Music

4 Fiilistely ja tunteiden pukeminen musiikiksi on taitolaji. Debyytillään En Declinillä on tarvittavaa taitoa, vaikka Anatheman ja Opethin kaltaisten oppi-isien vaikutus kuultaakin musiikista läpi vahvana. Melankoliset tunnelmat tulkitaan särösoundeista vapaana lähes akustispohjaisesti ja näennäisen kepeästi, mutta pinnan alta löytyy runsaasti erilaisia kuuntelu kuuntelulta paljastuvia elementtejä.

Traman sisältämät tunnelmat ovat lähempänä sunnuntaipäiviä, jolloin painitaan eriasteisten moraalisten ongelmien ja umpikujien kanssa, kuin hektiseen arkeen liittyvien käytännöntilanteiden kanssa pähkäilyä. Yksinkertaiset kappalerakenteet ja tarttuvat kertosäkeet loistavat poissaolollaan ja progressiivinen yleisote pakottaa kuuntelijan keskittymään kappaleisiin. Orkesterilta löytyy kuitenkin riittävästi erilaisia lähestymistapoja musiikkiin eikä visioiden toteuttamisessa ole käytetty liikaa samoja tehokeinoja.

11 kappaleen muodostama albumikokonaisuus on vahva ja ennen kaikkea tyylikäs näyttö vaikealla musiikin saralla. Sisäistettynä vajaa viisikymmenminuuttinen on ohi nopeammin kuin uskoisikaan ja sillä on mieltä rauhoittava vaikutus. En Decliniä voi suositella Prozacin sijasta pari kertaa päivässä 1-2 kuuntelua kerrallaan. 

National Napalm Syndicate
Resurrection Of The Wicked
Poison Arrow Records

2 Viisitoista vuotta sitten kuopattu Pudasjärven ylpeys National Napalm Syndicate yrittää tehdä kakkoskiekollaan paluuta, mutta vähintäänkin toinen jalka hautaan jää. Vuonna 1989 julkaistu debyytti oli EMIn epätoivoinen yritys saada osansa vallinneesta speed/thrash buumista, mutta kehnohkon menestyksen myötä hävisi ensin diili ja pian myös bändi. Tilanne ei todennäköisesti muutu miksikään Resurrection Of The Wickedin julkaisemisen myötä, sillä sen verran vaisulta musiikki tälläkin kertaa kuulostaa.

Vanhojen miesten yrityksessä palata vanhoihin hyviin aikoihin löytyy satunnaista idean ja melodiantynkää, mutta meininki kuulostaa yhtä lattealta kuin aikoinaan. Nyt vain tempoa on tiputettu entisestään ja melodiaa lisätty minkä seurauksena biisit kuulostavat jotenkin väsyneiltä ja levy huomattavasti pidemmältä kuin sen kellottamat 42 minuuttia. Sama ilmiö toistuu vahvasti myös laulupuolella. Vokalisointi on aivan liian vaisua ollakseen vakuuttavaa ärjymistä, mutta se ei myöskään sisällä tarpeeksi melodiaa ollakseen tarttuvaa.

Aina vanha konsti ei ole parempi kuin pussillinen uusia. Vaikka NNS ei yritäkään ratsastaa musiikillaan puhtaasti nostalgialla, ei yleissoundin hienoinen päivittäminen nykyaikaan estä nuorempia menemästä kovaa ohi.


Necrodeath
100% Hell
Scarlet Records

3,5 Viha on aina ollut yksi Necrodeathin keskeisistä teemoista niin musiikin kuin sanoituksienkin puolella. Tämä päti myös edeltävään Ton(e)s of Hate –albumiin, joka kappalemateriaaliltaan oli kuitenkin aiempaa kokeilevampaa ja kiharampaa. Kaikista synkin aggressio jäi kuitenkin tavoittamatta, eikä 100% helvettiä julistava uutukainenkaan tihku kaikista mustinta raivoa.

Italojen omalaatuinen tyyli on yhä tallella ja paluuta vanhaan on tehty. Turhista kiemuroista on luovuttu ja yllättävän maltillisesti etenevä kokonaisuus välttelee koko ajan nasta laudassa paahtamista. Melodioita on lisätty roppakaupalla ja dynamiikan kasvattamisen ansiosta musiikista löytyykin uusia ja yllättäviä sävyjä – synkkä päällekäyvä tunnelma on muuttunut pahaenteisen odottavaksi josta kansikuvakin jo vihjailee. Länsinaapurissa ruuvatut soundit ovat kohdallaan ja lopputulos onkin erittäin selkeä, joskin Necrodeathille hitusen liian steriili.

Pienoisista tunnelmapuolen puutteistaan huolimatta 100% Hell on napakka blackthrash-hybridi, joka omaperäisellä melodisella synkkyydellään jaksaa pitää mielenkiintoa yllä. Vaikka Mater Of All Evil –levyn vimma jääkin uupumaan, modernisoi 20 vuotta vanha orkesteri hienosti soundiaan uudella vuosituhannella.


Torchbearer
Warnaments
Regain Records


3 Kun aikaa ja taitoa on, on lopputulos usein mallikasta vaikka miehistö olisikin entuudestaan tuttua muista yhteyksistä. Näin on myös Pär Johanssonin ja Christian Älvestamin kanssa, sillä herrojen yhteistyö jatkuu parin vuoden tauon jälkeen Torchbearerin kakkoskiekolla debyytin määrittelemillä linjauksilla.

Kaksikon hyvällä tyylitajulla black, thrash ja death metalin yhdistäminen melodisin elementein onnistuu hienosti ja luo orkesterille omanlaisensa kasvot. Vaikka moniulotteisten ja näpsäköitä koukkuja sisältävien kappaleiden sovitukset rullaavatkin vakuuttavasti, tuntuvat useat kappaleet kompuroivan omaan näppäryyteensä. Ideoita tuntuu olevan joka paikassa hieman liikaa ja mammuttimaisuus syö turhaan ilmeistä iskuvoimaa. Tekstillisesti ensimmäisen levyn ruttolauluista on seilattu ensimmäisen maailmansodan merellisiin teemoihin Martti Servon malliin, mutta sotien eikä rakastaen.

Warnament on albumi, jonka vahva potentiaali lymyilee aivan pinnan alla periskooppisyvyydessä. Oivallisesta hyökkäysasemastaan huolimatta se ei onnistu upottamaan kuulijaa hallitsemiinsa syvyyksiin, vaan ainoastaan rampauttaa tämän. Vaikka sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovatkin sallittuja, eivät kaikki taistelut aina silti pääty voittoon.

Various
One Foot In Hell – A Tribute To Cirith Ungol
Solemnity Music

1,5 Jokainen aloitteleva hevibändi on jossain vaiheensa uraansa soittanut niitä itselle tärkeitä lainakappaleita ja tämä heille suotakoon. Tunnen tribuuttilevyjä kohtaan jonkin sortin perverssiä masokismia. Nautin tribuuttien bongaamisesta, mutta useimmiten kärsin niiden kuuntelemisesta. Kärsin ja nautin, nautin ja kärsin. Miksi ihmeessä levy-yhtiöiden pitää koostaa näitä kunnianosoituksia kokonaisen albumin verran ja kuka helkutissa näitä ostaa?

Pääosin 80-luvulla vaikuttaneelle kulttibändille Cirith Ungolille väsätty tribuutti sortuu kaikkiin mahdollisiin sudenkuoppiin kuten niin moni vastaava julkaisu. Totaalisen tuntemattomat orkesterit soittavat ponnettomilla soundeilla puolivillaisia lähes 1:1 versioita alkuperäisistä. En epäile hetkeäkään, etteivätkö kaikki mukanaolijat olisi suuria Cirith Ungol faneja ja tohkeissaan päästäkseen näyttämään tämän myös maailmalle. Mutta minkä ihmeen takia lainakappaleita ei voi tehdä kunnolla ja jotain omaa ilmettä niihin tuoden? Hukkuuko kaikenlainen objektiivinen näkemys aina täydellisen fanittamisen alle?

On sääli, että Cirith Ungolin synkkä heavy metal varustettuna uniikilla laulajalla on jäänyt turhan tuntemattomaksi, mutta fakta on, että One Foot In Hell –tribuutti ei bändiä unohduksen suosta nosta.