Inferno #208/2022

Arche
Transitions
Transcending Obscurity
4

Aivan kuten musiikissaan, Archella ei ole ollut mikään kiire julkaista sitä. Vajaan kymmen vuoden olemassaolon jälkeen vasta nyt on ensilevyn paikka heti seitsemän vuotta esikois-EP:n jälkeen, onhan kasaan saatu koko diskografian mitassa yhteensä viisi kappaletta.

Hitaasti kiiruhtaminen sopii kuitenkin tamperelaiskaksikolle erittäin hyvin. Onhan duolla riittämiin aiempaa kokemusta bänditoiminnasta ja rumpuja lukuun ottamatta kaikesta muusta vastuussa olevan E. Kuisminin aiempi osallistuminen Profetusin funeral doomailuun on selkeästi kuultavissa. Transitionsin hienous onkin sen kaunis ja koskettava yksinkertaisuus. Mittava biisikaksikko kun on jylhää ja surumielistä, mutta sitä ei ole turhaan lähdetty kuorruttamaan naislauluilla, kosketinmatoilla tai muilla sokeroinneilla. Tätä vaikutelmaa korostaa oivasti kappaleet yhteen naittava lyhyehkö akustinen instrumentaali, jonka jälkeen raskas on vieläkin lyijyisempää.

Varttidoomiin sopii myös mustan syysmaan tuoksuiset soundit, joissa on juuri sopiva määrä orgaanista lämpöä ja elävyyttä ilman minkäänlaista pompöösiä paisuttelua aivan kuten lähemmäs 30 vuotta sitten kukkeimmillaan olevassa genressä oli tapana. Transitions onkin onnistunut muuttamaan kaiken perinnetietoisuutensa ajattoman kuuloiseksi.

Hekatoxen
Utter Darkness EP
Headsplit
3,5

Jos Hekatoxen onkin tuore lisäys pullataikinan lailla paisuneeseen suomalaiseen death metal -skeneen, on sen tyyli monen muun lailla vanhakantainen muttei kuitenkaan tuttusäröisen ruotsalainen. Vaikutteet tuntuvatkin juontavan lähinnä kotimaisiin pioneereihin Abhorrence etunenässä.

Utter Darkness on tuotannollisesti ja sävellyksellisesti jännän selkeä että ilmava, mikä korostaa  tavanomaisemmasta tummasävyisestä paukutuksesta esiin ponnahtavia osia ja yksityiskohtia. Näkemyksellisyyttä löyhkäävissä pitkähköissä biiseissä tämä tekeekin niistä keskinkertaista kiinnostavampia, mutta ehkä ajan myötä trio oppii saamaan musiikillisesta konseptistaan vieläkin enemmän irti.

Necrodeath
Singin' in the Pain
Time To Kill
3

Necrodeathin leipälaji on perustamisestaan vuodesta -85 saakka ollut ilkeäkuuloinen ja mustasävytteinen thrash metal, joka oli terävimmillään paluulevyllä Mater of All Evil (2000).  Tyyli on sittemmin pysytellyt koko lailla samana säännölliseen tahtiin pihalle pukatuilla albumeilla. Vanhoilla päivillään yhtye on tosin useamman kerran mieltynyt konseptilevyihin, mikä on tuonut kokonaiskuvaan mukaan himpun verran lisää vaihtelua. Näin on myös Singin' in the Painin kanssa.

Kellopeliappelsiiniin pohjautuva albumi on erikoinen, jos sitä vertaa vaikka Draculeaan tai The 7 Deadly Sinsiin. Vaikutelmaa korostaa kappaleet leffaan viittaavat lyhyet puhepätkät, jotka naittavat kappaleet toisiinsa. Etenkin, kun äänensä on niihin lainannut mainiosti peribrittiläiseltä kuulostava Venom Inc. -mies Tony Dolan. Muuten minkäänlaista varsinaista eroa ei musiikista löydy otetaan verrokiksi sitten vaikka edellinen The Age of Dead Christ (2018).

Italiaanot osaavat räksyttää edelleen räväkästi sekä hidastella että maalailla tarpeen mukaan teemaan sopivin tavoin. Tasalaatuista joskin myös vähän liian tasapaksua toimintaa, jotta näistä uusista tuotoksista jaksaisi tosissaan innostua toisin kuin aina toimivista kolmesta ensimmäisestä.

Rampage
Veil of Mourn (reissue)
Relics from the Crypt
2,5

Ainoaksi albumiksi jäänyt omakustanteinen Veil of Mourn on uusion julkaisijan nimen mukainen todellinen reliikki, elihän aussibändi vain kolmen vuoden ajan 80-luvun lopussa. Geneerisempiä levyjä tuohon aikaan ilmestyi, mutta maapallon tuolta puolen kuten ei Suomestakaan edes maailmanlaajuisia UG-hevipiirejä valloitettu helposti.

Rampagen kireyttä, kiharuutta ja kiekumista sisältävä debyytti on ilmestyessään kuulostanut  varmasti kiehtovalta, onhan se sitä osin yhä nytkin. Kuitenkin tässä ajassa ilman henkilökohtaista  aikalaiskytköstä levy jää lähinnä hyvin uudestaan paketoiduksi kuriositeetiksi, jonka bonus-demomatskut viehättävät virallisempia versioita hitusen enemmän.

Sépulcre
Cursed Ways of Sheol EP
Invictus
3

Nykyisen Deströyer 666:n rumpalin Kev Desecratorin soittohistoriaan kuuluu myös Sépulcre, joka aiemmin tunnettiin nimellä Demonic Oath. Lahjakkaasta ja monipuolisesta kaverista voidaan puhua, sillä itse käskyttämässään bändissä on hoitunut niin basso, kitara, murina kuin death metal.

Debyytti EP sisältää etenkin äänen käytön puolesta syvyyksistä kumpuavaa mustemman puoleista death metalia, jossa vauhdin pidon vastapainona hitaampaa ja keskitempoista vyörytystä. Kymmenminuuttinen Foul Divinity Enthronation -päätösraita haastaa sopivasti kuulijaa, muissa kolmessa kappaleessa julmuus ja vaikuttavuus jää kuplimaan pinnan alle.

Sonja
Loud Arriver
Cruz Del Sur
3

Vis Cromin muuntautuminen Absun kitaristista oman soolobändinsä Sonjan laulaja-kitaristiksi nimellä Melissa Moore on epäilemättä ollut suuri artistille itselleen. Musiikillinen muutos okkultis-mytologisesta black-thrashista nipusissa veikeää kutkutusta aiheuttavaan heavy-sävytteiseen goottirockiin on sekin aikamoinen eikä edes hullumpi.

Useasti vertailukohtana mainitun Unto Othersin (ex-Idle Hands) nousu tunnetummaksi nimeksi on ollut viiden vuoden aikana nopea. Tästä hyötyy taatusti myös Sonja, vaikka onhan hällä myös omat avunsa, joita ei juurikaan peitellä kuvissa saati teksteissä. Täysin piiloon ei jää vaikutteetkaan, sillä kappaleita dominoivan perinteisen metallin alta pilkahtelee ajoittain niin The Sisters of Mercy kuin Fields of the Nephilim.

Loud Arriver on kiehtova ja hyväkin esikoinen, joka kumminkin lopulta lupailee enemmän kuin antaa. Musiikin identiteetti ei vielä tunnu aivan täysin kirkastuneen ja yhtyeen transformaatio täysiveriseksi erotiikkaa tihkuvaksi vampiksi vaikuttaakin olevan vasta alussa. Nimi kannattaa kuitenkin jo painaa mieleen ja varoa tulevaisuudessa, sillä kun pikkusormi on jo nyt annettu, voi lopulta lähteä koko käsi.

Inferno #68/2009

Axegressor
Command
Dethrone

3 Näiden thrashaavien turkulaisten kahden vuoden takainen EP oli varsin vakuuttava ja napakka pelinavaus, joka lähes kirjaimellisesti tarjoili luotia päähän. Nyt julkaistava debyytti-albumi ei pettymykseksi vastaavankaltaiseen letaaliin väkivallan tekoon kuitenkaan pysty, vaan osuma jää lähinnä pelkäksi keskivartalon lihashaavaksi.

Levyn suurin ongelma on, että vaikka sen kymmenen kauttaaltaan mukavasti rullaavaan veisun kokonaisuus onkin optimaalisessa LP-mitassa, itse kappaleet ovat lähempänä thrash-hölkkää kuin repivää ja raastavaa hyvällä asenteella vedettyä aggressiivisesti ympäri korvia antavaa pieksentää. Osa syypää on hitusen lussut soundit, mutta lähinnä syyttävä sormi osoittaa itse sävellyksiin, joista puuttuu liikaa tappavia riffejä ja tajuntaan uppoutuvia kertosäkeitä.

Lähimpänä onnistumista on loppupään Holy Terror ja Axegressor rallit, mutta niistäkään ei kummastakaan ole em. ensijulkaisun parhaimpia iskujen verrokeiksi. Command ei käskytä toivotulla tavalla kuulijaansa vaan lähinnä kehottaa kohteliaasti.


Lay Down Rotten
Gospel of the Wretched
Metal Blade

4 Vuoden 2007 viimeisessä Infernossa Lay Down Rottenin edellistä Reconquering the Pit -levyä tuli kehuttua ja niin näyttää käyvän myös herrojen viidennen albumin kanssa. Bändi ei ole lähtenyt Gospel of the Wretchedilläkään korjaamaan sitä mikä ei ole rikki, ainoastaan melodisuus on kasvanut muutamalla asteella.

Sen verran komeita melodioita kitaristit kuitenkin instrumenteistaan ovat sävellysvaiheessa irti saaneet, että määrä ei ole mennyt missään vaiheessa laadun edelle. Yleismeininki on edelleen erittäin jylhää ja murakkaa vokalistin miellyttävän pehmeää örinää ja soundeja myöten ja kappaleet tarjoavat kuuntelijalle selvästi enemmän kuin mitä ensivaikutelma antaa olettaa.

Toki orkesterin melodisen karhea death metal -vyörytys tuo edelleen vahvasti mieleen Hypocrisyn, joka on onnistunut luomaan oman selkeästi tunnistettavan soundinsa genren sisällä. Tägtgrenin johtaman poppoon on kuitenkin syytä panna jatkossakin parastaan, sillä sen verran tasaisen vahvaa jälkeä saksalaiset tälläkin julkaisullaan ovat saaneet aikaiseksi.

Necrodeath
Phylogenesis
Scarlet

3 Reilun kymmenen vuoden takaisen uudelleenaktivoitumisensa jälkeen Necrodeath on puskenut pihalle tasaisen tappavalla tahdilla tasalaatuisen hyviä levyjä kuusi kappaletta, joskaan mikään niistä ei ole päässyt lähellekään jo aiempien arvioiden kohdalla hehkuttamani paluulevyn Mater of All Evil (1989) tasolle. Tuota tasoa ei myöskään saavuta Phylogenesis-uutukainen.

Yhtyeen hitusen black ja death metal -genreistä vaikutteita imenyt thrash on teknisesti taitavaa ja oikein napakkaa kaikin puolin aivan kuten se on ollut oikeastaan orkesterin kaikilla julkaisuilla. Kun bändille on vielä vuosien saatossa muotoutunut oma tyylinsä, kappaleissa on osuva tumma tunnelma, runsaasti variaatiota ja hyvä ideoita enemmän kuin riittävästi, pitäisi kaiken olla kohdallaan kovempaakin tavaraa varten, mutta kun ei.

Enemmän kuin hyvistä asetelmista huolimatta bändi ei saa puhallettua biiseissä kytevää kiehtovaa mustaa liekkiä kunnon roihuksi. Tämä ongelma on vaivannut yhtyeen tuotoksia jo pitkään eikä ihan hyvä -tasoista materiaalia toivoisi enää näiltä italiaanoilta kuulevan. Phylogenesis on vähintään yhtä hyvä kuin sen kolme edeltäjäänsäkin, muttei näitä mitenkään parempi.

Skyclad
In the...All Together
Scarlet

2,5 Edellinen kuulemani munasillaan olemisen ilosanomaa ylistävän orkesterin levy oli vuoden -96 Irrational Anthems, jolloin into orkesterin tuotoksia kohtaan lakkasi tykkänään innovatiivisuuden laskiessa liikaa tiheän julkaisutahdin myötä. 12. täyspitkä täydentää tiedot ajan tasalle vain osoittaakseen, ettei ammattitaitoisen yhtyeen inspiraatio ole vieläkään palannut lähellekään sen alkuaikojen tasoa.

In the...All Together alun kolme ensimmäistä kappaletta lupaa parempaa kuin mitä loput seitsemän biisiä kokonaisuutena lunastaa. Skycladin kevyesti folk-mausteinen metalli rullaa rennon vaivattomasti karttaen silti äärimmäisen ärsyttävää hilipati-remellystä ja sen sisältämät osuvat viuluosuudet on sovitettu yksinkertaisen tyylikkäästi kokonaisuuteen. Tästäkin huolimatta veisut tuppaavat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jäädä helposti kuunneltaviksi, mutta turhan vähäsisältöisiksi harmittomiksi rallatuksiksi.

Ei orkesterin musiikkia voi varsinaisesti ideaköyhyydestä syyttää, mutta kiekon jalostusaste vain on jäänyt turhan alhaiselle tasolle etenkin sen sisältämän metallisen osuuden suhteen. Tätä seikkaa alleviivaa myös pienessä epätasapainossa oleva kolkko tuotantojälki ja näin ollen Aatamin asussa suoritettavat pakanariitit jäävät tämän levyn tahtiin kyllä suorittamatta.

Spiderpact
Goatspeed into Magenta Vacuum
True Face of Evil

2,5 Komealta kalskahtavan Juho Goatspeed-taiteilijanimen käskyttämä Spiderpact antaa jo pelkällä ulkoisella olemuksellaan osviittaa musiikin avantgardistisesta sisällöstä ja kuuntelu varmistaa oletuksen oikeaksi. Naftin puolen tunnin mittaisessa viiden biisin tuotoksessa on selkeitä yhtymäkohtia Arcturukseen, joskin läheskään yhtä tyylikään oivaltavaan, koherenttiin ja sinfoniseen lopputulokseen ei Spiderpact yllä. Kun tuotanto on vielä turha kolkkoa ja sekavaa, katoaa kappaleista liiaksi terää ja tarttumapintaa. Goatspeed into Magenta Vacuum onkin julkaisuna demomainen ja joka suhteessa raakile, mutta pienen mielenkiinnon se kyllä osaa herättää mahdollisia tulevia tuotoksia kohtaan.


Thor
Unchained
Ektro

4 Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Kanadan viikingin Thorin yli kolmekymmentä vuotta jatkuneeseen uraan liity nykyisellään paljon camp-arvoa ja kulttistatusta niin levytyksiä kuin keikkoja myöten. Näin oli tosin jo yli neljännesvuosisata sitten, kun kuuden biisin Unchained EP alunperin julkaistiin ja maine on vain kasvanut kuluvalla vuosituhannella.

Vaikka em. pääasiassa musiikin ulkopuoliset seikat vetävätkin suupieliä väkisinkin virneeseen, ei käy kieltäminen etteikö yhtyeen osittain koskettimillakin varustettu vanhan liiton heavy metal olisi paikoin hyvinkin toimivaa kuten vaikkapa hittipitoisessa Angerissa tai raskaampaa tunnelmaa henkivässä When Gods Collide -kappeleessa.

Sama tummempi vahvaa 80-luvun henkeä sisältävä musiikillinen linja jatkuu myös levyn loppupuolen eri aikakausilta napatuilla viidellä raidalla, joiden ansiosta julkaisusta muodostuu yllättävänkin eheä täyspitkä. Pakkohan loppuarvosanaan on sisällyttää puolikas piste lisää Ektron kulttuuriteon ja artistin viihdyttävyysarvon takia.

Inferno #51/2007

The CNK
L’Hymne à la Joie
Season of Mist

3 Muodonmuutos typerästä Count Nosferatu Kommando –nimestä tylsäksi The CNK –lyhenteeksi selitetään nyt Cosa Nostra Klub sanakolmikolla ja uudella levyllä viisi vuotta Ultraviolence Über Alles -debyytin jälkeen. Jo pelkkä sanakikkailu antaa ymmärtää, että aivan normaalista metallimusiikista ei ole kysymys, vaikka tämä ei vielä vihjaakaan paljoa siitä miltä nelikko oikeastaan kuulostaa.

On selvää, että The CNK haluaa provosoida ja hämmentää. Se sekoittaa yllättävän saumattomasti erinäisiä kone- ja klassisien musiikin puolelta tuttuja elementtejä militaristishenkiseen musiikkiinsa, jossa tuomiopäivän torvet pauhaavat sulassa sovussa massiivisten kuorojen, junttaavien kitaroiden ja ärisevän laulun kanssa. Lopputulos onkin paljon velkaa Laibachille aina albumin ja bändi visuaalista puolta myöten, mutta onpa mukana myös populaarimpaa Rammsteinia tai dekadenttia Deathstarsia.

L’Hymne à la Joie on mielenkiintoinen albumi, mutta sen toivoisi menevän vielä tästäkin pidemmälle ja synnyttävän entistä riettaamman musiikillisen sekasikiön. Tuotanto kaipaisi myös enemmän ilmavuutta, sillä nyt turhan tasaiseksi lytätty soundi latistaa turhaan tehokeinojen iskevyyttä.  Sacre bleu sentään, outoja nuo ranskalaiset.

Diabolic Force
Old School Attack
No Colours

1,5 Juha Vainio vainaa sanoitti jo aikoinaan, että aika entinen ei koskaan enää palaa. Yrittäjiä aina silti löytyy, mutta vaikutteiden imemisen sijasta vanhojen hyvien aikojen sokea palvonta ja kopiointi tuottaa usein tuloksena silkkaa tylsää sontaa. Näin myös brassien kanssa, joiden ilmeinen yritys luoda likaista proto black/thrash metalia ei edes parhaimmillaan yllä lähellekään sitä tasoa, mitä Bathory, Hellhammer tai Sodom huonoimmillaan ulostivat.

Alun perin vuoden 2003 viiden biisin EP-julkaisua on täydennetty täyspitkän mittoihin lisäämällä toiset viisi kappaletta treeninauhalta, jolla oikeastaan on paremmat soundit kuin itse varsinaisella studiotuotoksella. Vaikka joissain tapauksissa rupiset tai raa’at soundit korostavat itse musiikin alkukantaista voimaa, alleviivaavat ne Diabolic Forcen tapauksessa paremminkin biisien olematonta sisältöä.

Jos tämä julkaisun arvostaminen edellyttää jonkinlaista true-statusta, lukeudun mieluusti poseriksi ja pistän In The Sign of Evilin soimaan.

Dirge
Wings Of Lead Over Dormant Seas
Equilibre

4 Se laahaa, se jauhaa, se uppoaa, se möyrii, se fiilistelee, se hypnotisoi, se murskaa, se leijailee. Dirge ja neljäs levy, joka onneksi ei mennyt ohi aiempien tapaan. Albumin nimeen kätkeytyy hyvin musiikkia kuvaava analogia, sillä biisit todella kuulostavat kuin ne yrittäisivät lyijyn raskain siivin lentää avaan meren tuolle puolen vain vajotakseen sen hellään syleilyyn.

Viiden kappaleen perustat on valettu vankalle doom-pohjalle, jossa vahvikkeena on käytetty sludge metalia ja sidosaineena myös pieni osa post rockia. Levy ei ole missään nimessä helppo tapaus sisäistettäväksi, sillä se rakentaa vaivihkaa pään sisälle em. elementeistä tajunnan täyttävän kokonaisuuden, jos vastaanottaja on vain kyllin kärsivällinen myöntämään sille rakennusluvan.

Papukaijapisteen lisämassiivisuudesta olisi hyvin voinut antaa lisää, mikäli promolevyn sisältö olisi sama kuin itse myyntiversion. Uskokaa tai älkää, kakkoslevyn tunninmittaista nimikappaletta jää tosissaan kaipaamaan, vaikka jo samanmittainen ykköslevyn settikin saa olon hakatun madon kaltaiseksi.

Fall Of Serenity
The Crossfire
Lifeforce

3 The Crossfire on kuin suklaarasia, mutta päinvastaisella tavalla kuin miten siihen verrattiin ihmisen elämää Forrest Gumpissa. Heti ensitahdeista arvaa, miltä loput maistuu ja vaikka alku uppoaakin kitusiin hyvin, yllättää ähky vaivata puolessavälissä. Mitään kaukaisilta sukulaisilta joka Joulu saatuja halpamarkettien peruskonvehtirasioita albumi ei muistuta, sillä laatua löytyy ja se on tasaista aivan kuten lähes germaanisella täsmällisyydellä olevat viiden minuutin kipaleetkin.

Viisikon melodisen muttei sokerisen aggressiivisesta death metalista on vaikeata löytää mitään varsinaista vikaa muuta kuin että kappaleet ovat aavistuksen liian pitkiä ja niitä on pari liikaa. Vokalisointi on mallikkaan räyhäkästä, näppäriä koukkuja on riittävästi ja soundilliset puitteet ovat kohdallaan. Mikä tahansa kappale yksittäisenä nautittuna on kelpo tekele, mutta yhtenä lössinä kokonaisuus vain alkaa mättää eikä pataan niin kuin odottaa sopisi.

Veisut ovat yksinkertaisesti liian identtisiä kaikessa mallikkuudessaan. Harvoinpa sitä tällaiseenkaan törmää, yleensä kun tasapaksuus tuppaa olemaan kokonaisvaltaista aina yksilöistä niiden muodostamaan laumaan saakka.

Gary John Barden
Love & War
Escape

2 Sanotaan, että ei ole koiraa karvoihin katsominen, ei koira karvoistaan pääse ja että vanha koira ei opi uusia temppuja. Nämä kolme sanontaa pätevät Gary John Bardeniin, jonka kannukset on kerätty 80-luvun alkupuolella The Michael Schenker Groupin vokalistina. Ura on senkin jälkeen jatkunut erinäisissä kokoonpanoissa ja soolona, kuten uusimmalla Love & War –levyllä.

Albumin anti ei yllätä, tarjolla on melodista hard rockia aikuismaiseen makuun kaikkien taiteen sääntöjen ja kliseiden mukaan. Kummallista kyllä, ensimmäinen kuuntelukerta ärsytti ja puudutti, mutta seuraavien tutustumiskierrosten myötä pää alkoi jopa hieman nyökkiä valikoituneiden palojen kohdalla. Ikävä vain, että niin herra solisti kuin itse sävellyksetkin himmailevat turhan varovaisesti eivätkä päästele kunnolla niin kuin pitäisi. Potku arkoihin paikkoihin jää kokonaan uupumaan ja kiva lopputulos jää niukin naukin keskinkertaisuuden alapuolelle.

Syyttävä sormi osoittaa myös turhan tylyjen ja kolkkojen modernien soundien suuntaan, joka erityisesti riipii korvaa kitaroiden kohdalla. Yksinkertainen ja kireä surina kiristää yksinkertaista, kun mukavasta läskistä olisi muuten kivaa kuunnella leppoisaa musiikkia.

Gutworm
Disgured Narcissus
Anticulture

3,5 Uuden luominen on aina hankalaa kuin vanhojen tuttujen ja hyväksi havaittujen asioiden. Ja vaikka uutta haluaisi ja onnistuisikin tekemään, ei lopputulos automaattisesti ole hyvää ja mielenkiintoista. Brittinelikko Gutwormin toisella albumilla lähinnä death metalin ja hardcoren ristisiitoksesta syntynyt lopputulos on jämäkkä, monipuolinen ja kiinnostava.

Vaikka kappaleet pohjautuvatkin moderniin kalmankatkuiseen mäiskeeseen, eivät temmot kuitenkaan ole tapissa koko aikaa, vaan hitaampaa ruhjomistakin löytyy useasta kohtaa levyä. Samaa pätee myös solistin HC-vokalisointiin pohjautuvaan mallikkaaseen suoritukseen, mies todellakin huutaa mutta myös karjuu sen minkä keuhkosta irti lähtee. Aivan näin yksinkertaisista elementeistä ei orkesterin musiikki silti yksistään koostu, sillä mukana on aimo annos vaikeasti määriteltäviä ahdistuneisuuden sävyjä, jotka tuovat etäisesti mieleen Neurosiksen vanhemman tuotannon.

Disfigured Narcissus tunkeutuu sisään korvista ja alkaa nakertaa tietään ulos sisältäpäin Alienin tapaan. Aivan heti ei pää tahi vatsa kuuntelijalla räjähdä, sillä musiikin dynamiikkaa olisi voitu viedä entistä rohkeammin syvempiin ja tummempiin ulottuvuuksiin bändin nyt jo oivasti käyttämin keinoin. Parantamisen varaa silti jää, mutta eroa keskitason pikkukivaan ja absoluuttiseen paskaan on runsaasti.

Iron Hearse
Iron Hearse
Psychedoomelic

2,5 Rokata voi monella tapaa, kuka katujen sävelien tai moottoripyörän puksutuksen tahtiin, kuka taas tummemmissa tunnelmissa syntyjä syviä murehtien. Näin on tehty jo 70-luvulta alkaen ja Iron Hearse jatkaa 2000-luvulla genren maineikkaimpien Pentagramin ja Saint Vituksen viitoittamalla doom rockin poluilla.

Vain vuosi sitten ilmestyneen debyytin uusintajulkaisua perustellaan ainakin täydentämällä kokonaisuutta neljällä liveraidalla, joita ilmankin 70 minuuttia lähentelevä levy olisi pärjännyt. Kovinkaan legendaariseksi ei orkesteri tällä julkaisulla nouse, sillä vaikka musiikissa onkin vaadittua groovea ja rosoisuutta, jää kaivattu viimeinen potku puuttumaan. Jokaisen veisun kohdalla odottaa pään alkavan nykiä, mutta liikkeeseen lähtee korkeintaan toinen jalka lepsusti tahtia lattiaan naputellen.

Rockissa tämä ei kuitenkaan riitä eikä näin ollen Iron Hearse pystykään tempaamaan kuuntelijaa mukaansa oikein millään tasolla. Sielun ja sydämen tästäkin huolimatta kyllä kuulee, mutta ei minkäänlainen Frankensteinin-hirviö näin heppoisin elimin eloon herää.

Lizzy Borden
Appointment With Death
Metal Blade

2,5 Lizzie Borden nousi tietoisuuteen 1892 heiluttamalla kirvestä parin raadon edestä ja musiikillinen vastine Lizzy Borden 91 vuotta myöhemmin viuhtoen torrakoillaan neljän täyspitkän edestä ja katoamalla 90-luvulla lähes kokonaan. Vaan niinpä Lizzy on palannut murhanhimoisena uudella vuostituhannella keskuuteemme ja julkaisee jatkoa vuonna 2000 ilmestyneelle Deal With The Devil levylle.

Ei uran alkuaikoihin verrattuna orkesteri ole lähtenyt juurikaan modernisoimaan soundiaan, vaan luottaa yhä edelleen varsin yksinkertaiseen joskin suhteellisen toimivaan melodiseen heavy metaliin ja hard rockiin. Vaan hieman on bändin terä ruosteessa eivätkä sävelmät ole läheskään niin iskeviä saati tappavia kuin esimerkiksi 20 vuotta sitten julkaistulla Visual Lies –kiekolla.

Kokonaisuus jää silti väistämättä vaisulle keskitasolle, vaikka muutama lähes päähän soimaan jäävä ralli siltä löytyykin. Halutessaan levyä voi kuitenkin helposti pyörittää toistamiseenkin paremman puutteessa, sillä yhdentekevätkin biisit osoittautuvat aika neutraaleiksi ärsytyskynnyksen suhteen.

Necrodeath
Draculea
Scarlet

3,5 1900-luvun lopussa kymmenen vuoden unesta jälleen henkiin herännyt Necrodeath tuntuu olevansa elämänsä vedossa, sillä julkaisuja tulee tasaisen tappavaan tahtiin laadun laskematta. Ikävä kyllä nousujohteista kehitystä ei tälläkään kertaa ole tapahtunut, sillä Draculea on levynä täsmälleen samalla hyvällä muttei loistavalla tasolla kuin edelliset 100% Hate ja Ton(e)s Of Hate –kiekot.

Valakian ruhtinas Vlad ”Seivästäjä” Tepes ei ole innovatiivisin inspiraation lähde metallin parissa, josta kielii levyllä olevat Venom-laina Countess Bathory sekä uusi kipakka versio lähes kaksikymmentä vuotta vanhasta Fragments Of Insanitystä. Toisaalta nämäkin kappaleet istuvat kokonaisuuteen hyvin ja mahdollisesti levyn teemasta johtuen musiikissakin on hitusen enemmän tunnelmointia ja vaihtelua kuin aikaisemmin.

Kyllä italiaanoilta luonnistuu edelleen mustasävytteisen thrash-death hybridin luominen omalla tutulla otteella. Ainut vain mitä tälläkin levyllä jää uupumaan, on todellinen riman nosto ja sen komea ylitys. Eväitä tähän kun kokemuksen ja näkemyksen myötä bändillä on selkeästi olemassa.

Perfect Chaos
The Eightbound Five
CFTN

3,5 Sanotaan, että matkiminen on imartelun vilpittömin muoto ja korkeintaan itse tekijät voivat kirkkain silmin kieltää, että Perfect Chaoksen toinen julkaisu ei kuulosta pitkälti The Hauntedilta aina dolvingmaisuuksia myöten. Huonosti ja hätäisesti tehtynä lopputulos olisi anteeksiantamatonta ja tylsää, mutta kolmen vuoden takaisesta debyytistä bändi on skarpannut ja tiukentunut sen verran, että jälki on näinkin varsin mallikasta.

Tarkempi perehtyminen levyn tarjontaan osoittaa kuitenkin, että vaikka kappaleiden perusta onkin esikuviensa uusiothrashissa, on bändillä tarjota myös maukkaita pieksentää sekoittavia ja värittäviä jippoja lähes koko ajan. Kun tempokaan ei ole tapissa kuin osan aikaa, on kokoonpanolla tarjota intensiteettiä ylläpitäviä erilaisia raivon sävyjä läpi sen koko optimaalisen vinyylilevyn keston ajan.

The Eighbound Five on mielenkiinnon herättävä ja osittain myös ylläpitävä levy, jonkalaista Suomessa on thrash-buumista huolimatta vähän osattu tehdä. Ero maailmanluokan terävimpään kärkeen on periaatteessa pieni, mutta käytännössä oikeanlaisten askeleiden löytäminen ja ottaminen eteenpäin on äärimmäisen hankalaa. Jämerä porraskivi orkesterilla kuitenkin on jo valettuna.

Pymathon / Gentle Evil
Split LP
Verdura

0,5 Jos haluaa tehdä asioita oudosti ja vaikeasti, voi julkaista vinyyli-splitillä kahden kotimaisen duon musiikkia, joista toinen räimii rupista ja vanhakantaista jonkinasteista death/thrashia ja toinen raiskaa korvia äänekkäällä ja kirskuvalla noise jazzilla. Tätä kait pitäisi kutsua sitten taiteeksi tai kohottaa jopa korkeakulttuuriksi.

Pymathon on kaksikosta se, jota kohtaan löytyy hieman enemmän ymmärtämystä kuin Gentle Evilille. Rummuilla ja kitaralla jammailemalla luodut kolme biisiä kuulostavat juuri siltä, kuin miten ne on tehtykin eli improvisoiden. Minkäänlaista päätä eikä häntää tahdo löytyä kitaran kirskuessa rumpujen paukkeessa kuin satunnaisesti, jolloin instrumentaalikaksikko malttaa edes hieman mielensä ja soittaa yhteen normaalimpaa old school mäiskettä. Soittaminen voi varmasti olla hauskaa ja mukaansatempaavaa, lopputulos levyltä kuitenkaan ei.

Vielä rasittavampi tapaus on kiekon toinen puoli, jossa niin ikään rumpali hakkaa mitä mieleen juolahtaa ja päälle tuutataan elektronisilla vempaimilla aiheutettua tärykalvoja repivää mölyä koko 16-minuuttisen teoksen ajan. Kuulemma tällaisessa musiikissa on perinteisesti saksofoni suoltamassa möykkää, mutta yhtä ärsyttävältä sekin kait kuulostaisi. Ei armoa, ei hellyyttä, ei ymmärtämystä.
En myönnä enkä kiellä, ettenkö saattaisi olla täysin väärää kohderyhmää levyn sisällön suhteen, mutta ehdoton kantani kuitenkin lienee, että albumin julkaisu ja tarjonta on jotain mitä en tahdo ymmärtää millään tasolla. Jos mikään ei enää elämässä tunnu miltään, base-hyppääminen kuulostaa liian vaaralliselta, soittaminen ei maistu ja provosointi kiinnostaa, voi tästä löytyä tylsyyttäsi piristävä soundtrack.

Shatter Messiah
God Burns Like Flesh
Dockyard 1

3,5 Kun lusikkaansa on monessa sopassa hämmentänyt, tarttuu omiin keitoksiin väkisinkin entistä makua. Näin myös kitaristi Curran Murphyn tapauksessa, joka on päässyt esittelemään taitojaan mm. Annihilatorin ja Nevermoren keikkakokoonpanoissa. Luovuuttakin herralta tuntuu löytyvän, sillä God Burns Like Flesh on jo toinen levy sitten vuoden 2006 orkesterin perustamisen ja debyytin jälkeen.

Nevermore-mielikuvat ovat vahvoja eikä vähiten vokalistin Greg Wagnerin ilmeisen samankaltaisuuden äänenkäytön suhteen Warrel Danen kanssa. Myös Shatter Messiahin musiikki on samalla tavalla melodista ja voimakasta eikä Annihilator-vertailukaan aivan perusteetonta olisi. Nämä yhteneväisyydet eivät kuitenkaan missään vaiheessa herätä negatiivisia assosiaatioita, sillä bändin musiikissa on silti enemmän omaa kuin lainattua tai varastettua. Ja mikä tärkeintä, biisit ovat uljaita ja seisovat vankasti omin jaloin.

Vaikka sävellyksissä voimaa, viekkautta, vauhtia ja viriiliyttä onkin, jää niiltä silti uupumaan lopullinen selkeä iskevyys. Mieleenpainuvat kertosäkeet loistavat poissaolollaan ja tuntuvat korvatun pelkillä C-osilla. Pienellä viilauksella kolmoslevyn voisi helposti odottaa nousevan julkaisuvuoden kymmenen parhaan levyn tuntumaan.

Taint
Secrets And Lies
Rise Above

2,5 Levyt voivat joskus olla hankalia tapauksia, etenkin jos niiden sisältöä haluaa tai joutuu analysoimaan. Musiikki voi olla vaikeasti tartuttavaa, lähestyttävää tai joskus sitä ei tahdo päästä edes riittävän lähelle muodostaakseen sopivaa lähestymisstrategiaa. Taintin kakkoskiekko Secrets And Lies on juuri tällainen levy.

Periaatteessa musiikki liikkuu jossain rockin, myöhäisempien aikojen hardcore punkin ja sludgen välimaastossa olematta oikeastaan mitään näistä. Biiseissä on hyvä sopivan raskas ja rosoinen boogie, ne eivät ole sieltä kaikista yksinkertaisemmasta päästä eikä vaihtelevuuttakaan puutu. Kun veikeät kappaleiden nimet kuten Barnstorm Zombie Revival ja Born Again Nihilist vielä hyvin komppaavat isäntiään, pitäisi homman olla siinä kuosissa, että läski alkaisi sätkiä. Mutta kun ei.

Muutamaa viisua lukuun ottamatta (esimerkkinä huilulla sävytetty rauhallisesta lähes maaniseksi yltyvä What The Crow Saw) kappaleista vain puuttuu se tunnistamaton jokin, joka todella animoisi kropan päästä varpaisiin. Lopputuloksena on dilemma kuinka paljon levystä haluaisi pitää ja kuinka paljon siitä todella tykkää. Levyn päättää viimeisen kappaleen hiljaisuutta seuraava piilobiisi……………………………………………………joka edelleenkään ei ole hauska ja yllättävä idea.

Those Who Bring The Torture
Those Who Bring The Torture
No Colours

3 Jos tietää mitä tekee, ei aikaa sen tekemiseen tärväännyt paljoa. Tämän viisauden ovat kolme ruotsalaista velikultaa oivaltaneet, sillä tarinan mukaan levy on sävelletty, äänitetty ja miksattu alusta loppuun viikossa. Kun albumin 17 kappaletta piestään läpi vielä rapiaan 37 minuuttiin, on musiikissakin pidättäydytty ainoastaan olennaisessa eli vanhan koulukunnan ruotsalaisessa death metalissa ja Carcass-mallin grindcoressa.

Sen verran perusasioiden ääressä orkesteri liikkuu, että mukaan on mahtunut muutama ilmiselvä lainaus tai kunnianosoitus riffipuolella ja tästähän levykokonaisuudessa onkin loppujen lopuksi kysymys eli vanhojen hyvien aikojen tuomisesta vuoteen 2007. Selkeästi esittämänsä musiikin alkuperäisinä aikalaisina kokemus ja näkemys genrestä tuoksuvat selvästi läpi, jonka ansiosta biisit on saatu tarvittavalla groovella heräämään eloon ja eroon tasapaksuudesta.

Vaikka levyä ei voikaan haukkua oikein mistään ja sen kuuntelu on suhteellisen viihdyttävää kerta toisensa jälkeen, ei sen anti jaksa kuitenkaan nousta genressään edes lähelle klassikon statusta. Sellaiset albumit kun on tehty jo 90-luvun taitteessa pioneerien toimesta.

UneXpect
In A Flesh Aquarium
Ascendance

Nyt viedään kuuntelijaa kuin narussa teuraaksi vietävää pässiä, jota on jo kertaalleen yritetty epäonnistuneesti nirhata kalauttamalla klapilla päähän. Kanukit saavat tämän aikaiseksi toisella levyllään, jossa yhdistyy jollain tapaa oikeastaan melkein kaikenlaisia raskaan ja vähän muunkin musiikin tyylisuuntia. Avantgardemaisella tavalla totta kait.

Koko albumi on alusta loppuun asti sellaista ilotulitusta, että joka toinen kerta sen kuuntelu joko ärsyttää tai sitä kuuntelee ihastuneena ja ihmetellen suu sepposen selällään. Tavaraa on tungettu kappaleisiin sen verran paljon, että ähkyn vaara on alati läsnä. Näennäisen kaoottisesta materiaalista ja lähestymistavasta huolimatta jokainen hetki on täysin käsittämättömällä tavalla saatu sorvattua saumattomasti yhteen, vaikka ajoittain kuulostaakin kuin kaksi tai useampaa erillistä biisiä olisi laitettu soimaan samaan aikaan.

Tekotaiteellista tai kieroa kieron vuoksi – aivan sama. Jos Mike Portnoykin on sanonut, että aivoon alkaa sattua tätä kuunnellessa, ei minunkaan tästä tarvitse mitään ymmärtää muodostaakseni viha/rakkaus-suhteen ilman numerointia.
 
Vendetta
Tyranny Of Minority
Lion Music

2 Orkesterin nimeäminen armon vuonna 2006 Vendettaksi osoittaa aikamoista mielikuvituksen puutetta, sillä onhan noita jopa levyttäneitä kokoonpanoja ollut tuolla nimellä varmaan joka maassa aina Suomea myöten. Onneksi aivan yhtä surkeaa ei ensilevytyksen sisältö kuitenkaan ole, vaikka edes keskitasolle ei kahdentoista raidan anti nousekaan.

Aiemmin Lion Music on asetellut kitaristi Edward Boxin harteille jonkinmoista kitaravirtuoosin viittaa julkaisemalla herran parit soololevyt ja nyt tarkoitus olisi lunastaa oikealle orkesterille paikka melodisen metallin historiankirjoissa. Yritykseksi tämä kuitenkin jää, sillä vaikka biiseissä idean tynkiä onkin ja satunnaisia kelvollisesti maistuvia melodioita ja sooloja, ovat kappaleet silti turhan valjuja ja toistensa näköisiä. Osasyynä on suhteellisen munaton tuotanto, mutta myös samasta seikasta kärsivä vokalisointi.

Ihan kiva on ehkä pahinta miten musiikkia voi kuvailla, mutta ei tästä muutakaan pysty sanomaan.

Inferno #43/2007

Necrodeath
Fragments Of Insanity
Scarlet Records

2,5 Kotimaassaan Italiassa black ja thrash metalin parissa askaroivaa Necrodeathia tunnutaan arvostavan kovasti, sillä alun perin vuonna -89 ilmestynyt Fragments Of Insanity julkaistaan uudelleen jo toiseen kertaa tällä vuosituhannella. Kuorrutuksia ei levylle ole laitettu niin minkäänlaisia, lyriikat nyt sentään löytyy äärimmilleen yksinkertaistetusta vihkosesta Avantgarde Musicin painokseen verrattuna.

Fragments Of Insanity kuulostaa vahvasti aikansa tuotteelta, vaikka läpi levyn vallitseva synkkä BM-henkinen ilmapiiri erottaakin Necrodeathin muista aikalaistensa hilipatihippaa-kaahailusta. Moderniin jyräävään tuotantoon tottuneiden korvat saattavat vieroksua ohuen ohuita soundeja, jotka tavallaan kuitenkin tuovat oman mystisen lisänsä kohkauksen rajoja hätyytteleviin kappaleisiin. Orkesteri tuokin ilmapiiriltään etäisesti mieleen alkuaikojen Sodomin, vaikka soittotaito onkin kokonaan toisella tasolla ja punk-henkisyyden tilalla on Slayerin ja Celtic Frostin alkuaikojen pahaenteisyys.

Kulttimainetta tai ei, Fragments Of Insanity on toki kipakka ja hetkittäin mielenkiintoinen, muttei kovinkaan mieleenpainuva saati merkittävä levy 80-luvun undergroundin nimeen vannovan pienen diggaripiirin ulkopuolelta tarkasteltuna.


Nicole
Sivu Syyttömistä
Biotech Records

4 Useamman vuoden hierominen ja kypsyttely Suljetut Ajatukset –levyn (2004) seuraajalle on kannattanut, sillä Sivu Syyttömistä levyllä kuuluu ärhäkän tanakaksi ja tiukaksi tiivistetyn musiikin takana seisovan Nicolen kymmenen vuoden kokemus. Seinäjokelaisten kolmas albumi nostaakin bändin oikeasti askeleen verran ylöspäin tasolle, jossa monen suurempaakin mainetta niittänyt Amerikan ihme on täysin suotta ainakin myyntilukuja ja suosiota tarkasteltaessa.

Sivu syyttömistä ei päästä kuuntelijaansa helpolla, sillä orkesteri on laajentanut ilmaisuaan huomattavasti mm. vinksauttamalla kappalerakenteita ja rytmityksiä harkitusti. Aiempi jyräävämpi ja vauhdikkaampi on entistä haastavampaa, hitaampaa ja tylympää, jota Ilkka Laitalan läpi levyn repivä vokalisointi alleviivaa entisestäänkin. Lamb of Godin ja Meshuggahin vaikutteet kuuluvat selkeästi, minkä Nicole myös avoimen pohjalaisittain myöntää häpeilemättä ja nöyristelemättä. Uudesta on kuitenkin luota riittävän uutta.

Ainoa mitä Sivu Syyttömistä -kiekolta jää oikeastaan kaipaamaan on korvien väliin pyörimään jäävät kertosäkeet ja/tai melodiat, joita levyltä ei liiemmin löydy. Vaikka Nicolen myllytys onkin taidokasta ja ennen kaikkea tehokasta, ei kuuntelijan koukuttaminen pienillä levähdyshetkillä olisi heikkouden vaan vahvuuden osoittamista.


Rotting Christ
Theogonia
Season of Mist

3,5 Helleenisen black metalin konkarit jaksavat painaa yhä 18 vuoden jälkeenkin ja 90-luvun flirttailut melodisten goottisävyjen kanssa tuntuvat jääneen kokonaan taakseen. Toki Rotting Christista löytyy yhä melodiaa eikä musiikki edusta läheskään puhtainta ja raainta mustan metallin sarkaa, mutta jotain orkesterin alkuaikojen mystisestä ilmapiiristä tuntuu yhä säilyneen näihin päiviin saakka ilmaisun jalostumisesta ja taitojen karttumisesta huolimatta.

Pari aikaisempaa kiekkoa Sancutus Diavlos ja Genesis olivat ilahduttavalla tavalla tummanpuhuvia ja jylhiä albumikokonaisuuksia eikä Theogonialla mustista syvyyksistä puhaltaneet muutoksen tuulet ole olleet kovinkaan rajuja. Alun papattavan rumpukompin tahdissa etenevät biisit antavat levylle tympeähkön startin, mutta onneksi musiikin yleisilme laajenee ja paranee loppua kohti keskitempoisten kappaleiden myötä.

Mielenkiintoiseksi Rotting Christin musiikin tekee alati läsnä oleva okkultistinen ilmapiiri, joka on saatu luotua hyvinkin yksinkertaisilla mutta säästeliäästi käytetyillä oivalluksilla aina itämaisista melodioista ja erilaisista vokaalisuorituksista lähtien. Theogonia osoittaakin Sakiksen johtaman kokoonpanon uhkuvan yhä tervettä elinvoimaa uran kolmannella vuosikymmenellä, vaikkei siitä vuoden musiikilliseksi merkkipaaluksi olekaan.

Inferno #36/2006

Act Noir
Automatisme Psychique
My Kingdom Music

3,5 Kautta aikojen orkesterin ovat intoutuneen kuvaamaan omaa musiikkiaan mitä ihmeellisimmillä termeillä, joista Act Noirin käyttämä psych-dark-rock on sieltä normaaleimmasta ja kuvaavimmasta päästä. Debyytillään kokoonpano sotkee yhteen välähdyksiä niin trip-hopista, ambientista, progressiivisesta rockista, dark wavesta kuin psykedeliastakin ja lopputulos leijuu omissa sfääreissään varsin mallikkaasti.

Pehmeä-äänisen miessolistin johdattamana kappaleet polveilevat rauhallisesti alusta loppuun niin yksittäisinä kuin niiden muodostamana kokonaisuutena. Vaikka musiikista löytyykin useita eri instrumenttien ja tyylien luomia kerroksia, ei mitään ole liikaa saati liian vähän. Musiikissa tunnelmien luominen on nostettu pääasiaksi ja perinteiset länsimaiset pop-rakenteet ja kikat on heitetty romukoppaan. Ratkaisu on säveltäjien hyvän tyylitajun ansiosta onnistunut, vaikka musiikki ei onnistukaan nousemaan aivan huikeimpiin ulottuvuuksiin.

Ei liene täysin sattumaa, että niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä Italiasta on tullut omanlaisiaan visioita maalailevia visionäärejä niin kuvataiteen kuin musiikin puolella. Act Noir on lupaava tulokas tähän taitavaan joukkoon, jolla on täydet edellytykset nousta tunnustusta osakseen saavaksi mestariksi.

Angtoria
God Has A Plan For Us All
Listenable Records

2,5 Kovat ovat suunnitelmat mm. Cradle of Filthistä ja Therionista tutulla Sarah Jezebel Devalla sekä Abyssoksesta tutuksi tulleella Chris Rehnillä ja tämän vanhemmalla veljellä Tommyllä puhumattakaan levyn nimessä esiintyvällä yläkerran ukolla. Orkesterin tavoitteena kun on alusta asti ollut luoda puhtaasti leffamusiikin kaltaista orkestraalista musiikkia. Vajaa viisi vuota kypsytetyllä debyyttialbumilla haaveet ovatkin käyneet toteen.

Angtorian musiikilla on erittäin vähän tekemistä metallin kanssa, sillä Sarahin tulkitsema laulu on yhtäläisen heleätä ja kepeätä musiikin kanssa. Kappaleet todellakin muistuttavat runsaine kosketintaustoineen ja niiden luomine tunnelmineen jylhähköä elokuvamusiikkia, vaikka musiikki käy aivan yhtä hyvin myös oopperamaisesta kevytmetallista. Toteutus ja instrumentaatio ovat varsin taidokkaita ja osa melodioista lanttuun helposti takertuvia. Vaikka kokonaisuus onkin helppoa ja mukavaa kuunneltavaa, ovat levyn eväät kuitenkin hieman liian heppoisia syvemmin koskettavan kuuntelunautinnon luomiseksi.

Vaikka Sarahin ja Rehnin veljesten kollaboraatio ei vielä puhkeakaan täyteen kukkaan, on nuppu hyvällä mallilla. Yhtenäisten visioiden tiivistäminen ja toteuttaminen astetta rankemmalla otteella auttaisi luomaan kauniista alusta lajinsa muotovalion.


En Declin
Trama
My Kingdom Music

4 Fiilistely ja tunteiden pukeminen musiikiksi on taitolaji. Debyytillään En Declinillä on tarvittavaa taitoa, vaikka Anatheman ja Opethin kaltaisten oppi-isien vaikutus kuultaakin musiikista läpi vahvana. Melankoliset tunnelmat tulkitaan särösoundeista vapaana lähes akustispohjaisesti ja näennäisen kepeästi, mutta pinnan alta löytyy runsaasti erilaisia kuuntelu kuuntelulta paljastuvia elementtejä.

Traman sisältämät tunnelmat ovat lähempänä sunnuntaipäiviä, jolloin painitaan eriasteisten moraalisten ongelmien ja umpikujien kanssa, kuin hektiseen arkeen liittyvien käytännöntilanteiden kanssa pähkäilyä. Yksinkertaiset kappalerakenteet ja tarttuvat kertosäkeet loistavat poissaolollaan ja progressiivinen yleisote pakottaa kuuntelijan keskittymään kappaleisiin. Orkesterilta löytyy kuitenkin riittävästi erilaisia lähestymistapoja musiikkiin eikä visioiden toteuttamisessa ole käytetty liikaa samoja tehokeinoja.

11 kappaleen muodostama albumikokonaisuus on vahva ja ennen kaikkea tyylikäs näyttö vaikealla musiikin saralla. Sisäistettynä vajaa viisikymmenminuuttinen on ohi nopeammin kuin uskoisikaan ja sillä on mieltä rauhoittava vaikutus. En Decliniä voi suositella Prozacin sijasta pari kertaa päivässä 1-2 kuuntelua kerrallaan. 

National Napalm Syndicate
Resurrection Of The Wicked
Poison Arrow Records

2 Viisitoista vuotta sitten kuopattu Pudasjärven ylpeys National Napalm Syndicate yrittää tehdä kakkoskiekollaan paluuta, mutta vähintäänkin toinen jalka hautaan jää. Vuonna 1989 julkaistu debyytti oli EMIn epätoivoinen yritys saada osansa vallinneesta speed/thrash buumista, mutta kehnohkon menestyksen myötä hävisi ensin diili ja pian myös bändi. Tilanne ei todennäköisesti muutu miksikään Resurrection Of The Wickedin julkaisemisen myötä, sillä sen verran vaisulta musiikki tälläkin kertaa kuulostaa.

Vanhojen miesten yrityksessä palata vanhoihin hyviin aikoihin löytyy satunnaista idean ja melodiantynkää, mutta meininki kuulostaa yhtä lattealta kuin aikoinaan. Nyt vain tempoa on tiputettu entisestään ja melodiaa lisätty minkä seurauksena biisit kuulostavat jotenkin väsyneiltä ja levy huomattavasti pidemmältä kuin sen kellottamat 42 minuuttia. Sama ilmiö toistuu vahvasti myös laulupuolella. Vokalisointi on aivan liian vaisua ollakseen vakuuttavaa ärjymistä, mutta se ei myöskään sisällä tarpeeksi melodiaa ollakseen tarttuvaa.

Aina vanha konsti ei ole parempi kuin pussillinen uusia. Vaikka NNS ei yritäkään ratsastaa musiikillaan puhtaasti nostalgialla, ei yleissoundin hienoinen päivittäminen nykyaikaan estä nuorempia menemästä kovaa ohi.


Necrodeath
100% Hell
Scarlet Records

3,5 Viha on aina ollut yksi Necrodeathin keskeisistä teemoista niin musiikin kuin sanoituksienkin puolella. Tämä päti myös edeltävään Ton(e)s of Hate –albumiin, joka kappalemateriaaliltaan oli kuitenkin aiempaa kokeilevampaa ja kiharampaa. Kaikista synkin aggressio jäi kuitenkin tavoittamatta, eikä 100% helvettiä julistava uutukainenkaan tihku kaikista mustinta raivoa.

Italojen omalaatuinen tyyli on yhä tallella ja paluuta vanhaan on tehty. Turhista kiemuroista on luovuttu ja yllättävän maltillisesti etenevä kokonaisuus välttelee koko ajan nasta laudassa paahtamista. Melodioita on lisätty roppakaupalla ja dynamiikan kasvattamisen ansiosta musiikista löytyykin uusia ja yllättäviä sävyjä – synkkä päällekäyvä tunnelma on muuttunut pahaenteisen odottavaksi josta kansikuvakin jo vihjailee. Länsinaapurissa ruuvatut soundit ovat kohdallaan ja lopputulos onkin erittäin selkeä, joskin Necrodeathille hitusen liian steriili.

Pienoisista tunnelmapuolen puutteistaan huolimatta 100% Hell on napakka blackthrash-hybridi, joka omaperäisellä melodisella synkkyydellään jaksaa pitää mielenkiintoa yllä. Vaikka Mater Of All Evil –levyn vimma jääkin uupumaan, modernisoi 20 vuotta vanha orkesteri hienosti soundiaan uudella vuosituhannella.


Torchbearer
Warnaments
Regain Records


3 Kun aikaa ja taitoa on, on lopputulos usein mallikasta vaikka miehistö olisikin entuudestaan tuttua muista yhteyksistä. Näin on myös Pär Johanssonin ja Christian Älvestamin kanssa, sillä herrojen yhteistyö jatkuu parin vuoden tauon jälkeen Torchbearerin kakkoskiekolla debyytin määrittelemillä linjauksilla.

Kaksikon hyvällä tyylitajulla black, thrash ja death metalin yhdistäminen melodisin elementein onnistuu hienosti ja luo orkesterille omanlaisensa kasvot. Vaikka moniulotteisten ja näpsäköitä koukkuja sisältävien kappaleiden sovitukset rullaavatkin vakuuttavasti, tuntuvat useat kappaleet kompuroivan omaan näppäryyteensä. Ideoita tuntuu olevan joka paikassa hieman liikaa ja mammuttimaisuus syö turhaan ilmeistä iskuvoimaa. Tekstillisesti ensimmäisen levyn ruttolauluista on seilattu ensimmäisen maailmansodan merellisiin teemoihin Martti Servon malliin, mutta sotien eikä rakastaen.

Warnament on albumi, jonka vahva potentiaali lymyilee aivan pinnan alla periskooppisyvyydessä. Oivallisesta hyökkäysasemastaan huolimatta se ei onnistu upottamaan kuulijaa hallitsemiinsa syvyyksiin, vaan ainoastaan rampauttaa tämän. Vaikka sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovatkin sallittuja, eivät kaikki taistelut aina silti pääty voittoon.

Various
One Foot In Hell – A Tribute To Cirith Ungol
Solemnity Music

1,5 Jokainen aloitteleva hevibändi on jossain vaiheensa uraansa soittanut niitä itselle tärkeitä lainakappaleita ja tämä heille suotakoon. Tunnen tribuuttilevyjä kohtaan jonkin sortin perverssiä masokismia. Nautin tribuuttien bongaamisesta, mutta useimmiten kärsin niiden kuuntelemisesta. Kärsin ja nautin, nautin ja kärsin. Miksi ihmeessä levy-yhtiöiden pitää koostaa näitä kunnianosoituksia kokonaisen albumin verran ja kuka helkutissa näitä ostaa?

Pääosin 80-luvulla vaikuttaneelle kulttibändille Cirith Ungolille väsätty tribuutti sortuu kaikkiin mahdollisiin sudenkuoppiin kuten niin moni vastaava julkaisu. Totaalisen tuntemattomat orkesterit soittavat ponnettomilla soundeilla puolivillaisia lähes 1:1 versioita alkuperäisistä. En epäile hetkeäkään, etteivätkö kaikki mukanaolijat olisi suuria Cirith Ungol faneja ja tohkeissaan päästäkseen näyttämään tämän myös maailmalle. Mutta minkä ihmeen takia lainakappaleita ei voi tehdä kunnolla ja jotain omaa ilmettä niihin tuoden? Hukkuuko kaikenlainen objektiivinen näkemys aina täydellisen fanittamisen alle?

On sääli, että Cirith Ungolin synkkä heavy metal varustettuna uniikilla laulajalla on jäänyt turhan tuntemattomaksi, mutta fakta on, että One Foot In Hell –tribuutti ei bändiä unohduksen suosta nosta.

Inferno #27/2005

AGENT STEEL
Live @ Dynamo Open Air
Scarlet

Parin vuoden hiljaiselon jälkeen Agent Steel osoittaa yhä olevansa elossa ja potkien julkaisemalla DVD-tallenteen vuoden 2004 Dynamo Open Air festivaalikeikasta. Teknisestä ja sisällöllisestä näkökulmasta tarkasteltuna kiekko ei ihmeitä tarjoile, vaan on totutettu varsin vanhakantaisesti aivan kuin orkesterin musiikkikin. Kuvasuhde on perinteinen 4:3, äänet tarjoillaan stereoraitana eikä kolmenvartin mittaisen keikan lisäksi bonuksina ole kuin neljä klubikiertueella kuvattua biisiä kolmesta eri paikasta sekä perinteinen mutta traditionaalinen kuvagalleria.

Keikan varsinainen musiikillinen anti koostuu yllättävänkin tasaisesti kaikilta neljältä studiokiekolta, vaikka olisi luullut kahden ensimmäisen albumin saavan enemmän painoarvoa setissä. Mutta mikäs on soittaessa kuin hieman vaisun paluulevyn Omega Conspiracynkin kappaleetkin toimivat livenä hyvin hienosta Order of the Illuminatin materiaalista puhumattakaan. Takakansi mainostaa kaiken olevan ”100% live!!! No overdubs!!!” ja mukavan luonnolliseltahan äänimaailma kuulostaa soiton kulkiessa komeasti. Bruce Hall operoi mikin varressa niin ikään mainiosti ja tulkitsee hienosti vanhatkin klassikot, vaikka muutama loppukiekaisu jääkin kalkkiviivoille. Harmi vain, että kitarat dominoivat yleissoundia liiaksi laulun ja basson kustannuksella.

Tarjontansa johdosta Agent Steelen DVD ei täyshintaisena varmasti houkuttele kuin vanhan koulukunnan faneja, mutta halvempana tuotteena siihen saattaisi kuriositeettimielessä tarttua nuoremmatkin vauhtimetallista kiinnostuneet.

GZR
Ohmwork
Mayan

5 Legendaarisen Black Sabbath bassotaitelija Geezer Butler sekoittaa pakkaa edelleen kolmannella soololevyllään eikä vain pelkästään musiikillisesti. Siinä missä herran debyytti Plastic Planet julkaistiin G//Z/R nimen alla ja seuraaja Black Science Geezer nimellä, nyt kahdeksan vuotta vuota myöhemmin työskennellään GZR:nä. Kun musiikkityylikin on vielä vaihdellut jonkin verran levyltä levylle ja kokoonpanot vaihtuneet samaan tahtiin kitaristia lukuun ottamatta, ei ihme jos pelkästään kuuntelijat olisivat sekaisin.

Siinä missä ensijulkaisu oli vallan kelvollista amerikkalaiseen moderniin metalliin kallellaan olevaa reipasta menoa Burton C. Bellin (Fear Factory) tulkitsemana, oli seuraaja jo huomattavasti tasapaksumpi eikä vain pelkästään laulupuolella. Sama taantuminen tuntuu jatkuneen myös Ohmworkilla, vaikkei tämäkään albumi oli vanhoille taatoille suunnattua nostalgiakamaa Black Sabbathin hengessä. Musiikilliset puitteet tuntuvat olevan kyllä kunnossa kaikin puolin, mutta kappaleet tuntuvat rönsyilevän vähän joka suuntaan jopa niiden itsensä sisällä. Vaikka levyn sisäinen dynamiikka on tavoiteltava asia ja rauhallisemmilla sekä rankemmilla kappaleillakin on hetkensä, ei kokonaisuus pysty herättämään oikein minkäänlaisia tuntemuksia missään ruumiinosassa. Ohmwork onkin kuin hajutonta, väritöntä ja mautonta kaurapuuroa – hyvää perusmassaa joka vie nälän mutta jota ei kumminkaan jää millään tavalla kaipaamaan.


HIDDEN
Aleisstar Morphalite
Baphomet

2 Taas on luonnonvaroja tuhlattu pyöreään arvottomaan hopeakiekkoon, joka kantaa Hiddenin nimeä. Tuhnuisen ponnettomilla soundeilla esitetty black metal henkinen metakka on tavattoman tylsää ja ideaköyhää, jota tasapaksu kärinä rasittavasti alleviivaa. Mm. aurinkokunnan syntyjä ja syviä pähkäilevä musiikki yrittää temmon vaihtoineen ja eri osuuksineen olla aggressiivisen älykästä vain epäonnistuen surkeasti kaikessa sanoituksia lukuun ottamatta. Aleisstar Morphaliten ainoaksi kuunneltavaksi anniksi jää kaksiminuuttinen humina- ja synaintro, joka lupaa monta kertaa enemmän mitä loppulevy pystyy tarjoamaan.


HOLY MOSES
Strength, Power, Will, Passion
Armageddon Music

7 Saksassa on muitakin thrashi-pioneereja suuren kolmikon Kreatorin, Destructionin ja Sodomin lisäksi, mutta harvemmin silti Holy Moseksen nimi putkahtaa esille teutoni-thrashista puhuttaessa. Orkesterin kunnioitettava ura kun alkoi jo 25 vuotta sitten ja on tuottanut kymmenen täyspitkää levyä. Holy Moseshan on juuri myös se bändi, jossa niin silmä- kuin korvakarkkia tarjoilee bändin yhä hehkeä laulajatar Sabine Classen.

Vanhat kiukkuisesti ärähtelevät rakkikoirat eivät vieläkään ole uransa ehtoopuolella, vaikka uusia temppuja ei olekaan opittu. Holy Moseksen kipakkatempoinen thrash iskee yhä nasevasti, vaikka pääasiallinen biisintekovastuu onkin siirtynyt tuottajanakin tutuksi tulleelta Andy Classenilta uudelle kitaristille. Karvan alle neljän minuutin tienoilla liikkuvat rallit rullaavat rennon tarkasti ja mukavilla koukuilla varustettuna, vaikka samojen ideoiden uusiokäyttöä kahdentoista kappaleen sekaan toki mahtuu. Jälleen kerran kiinnostus levyä kohtaan alkaa tosin hiipua puolivälin jälkeen eikä kahden-kolmen kappaleen karsintahakkuu olisi varmasti ollut huono ratkaisu musiikkihoidollisena toimenpiteenä.

Ei niin ylistetty saksalainen huumorintaju nostaa viimeisen kappaleen jälkeen rumaa päätään, sillä 17 minuutin hiljaisuuden jälkeen kaiuttimista pärähtää ilmoille lyhyehkö saksankielinen rässirallatus. Ei jaksa huvittaa.


ISOLE
Forevermore
I Hate Records

6 Menneisyys: viisitoista olemassaolovuotta, seitsemän demoa, lukemattomia miehistönvaihdoksia ja bändinimen vaihdos. Nykyisyys: 7”:seksi tarkoitetusta debyytistä kasvaakin täysimittainen albumi. Lopputulos: levyllinen perinteistä ja tutuista elementeistä rakennettua eeppistä doom metallia, joka miellyttää korvia useammallakin kuuntelukerralla. Minkäänlaisia yllätyksiä ei tarjoilla, vaan Forevermore onkin tasalaatuista kuin lauantaimakkara, mutta astetta maistuvampaa kuin sipulitee­makkara. Välillä tähänkin tulee himo, muttei levystä jokaviikkoiseksi särpimeksi ole.

NECRODEATH
20 Years of Noise 1985-2005
Scarlet

7 Täyteen ahdettu CD kiteyttää Necrodeathin pitkän uran tasaisen kattavasti, sillä jokaiselta julkaistulta viideltä täyspitkältä on napattu kaksi raitaa mukaan. Bonuksena faneille tarjotaan 20 vuotta vanha debyyttidemo sekä lainaversio Black Sabbathin nimibiisistä. Orkesterin alkuaikojen mustasävytteinen ja vimmainen thrash metal omaa kiehtovaa alkukantaista voimaa, vaikka ilmaisun jalostumisen ja jämäköitymisen huomaakin selvästi alkaen vuonna -99 julkaistusta Mater of All Evil –albumista. Kokoelmallaan Necrodeath osoittaa hyvin, että tarpeen tullen italiaanot osaavat pakittamisen sijasta hyökätä myös päälle.


NOVEMBERS DOOM
The Pale Haunt Departure
The End Records

8 Kolmella eri vuosikymmenellä synkemmissä tunnelmissa fiilistellyt amerikkalaiskokoonpano on debyyttiään lukuun ottamatta tehnyt tasaisen hienoa ja tunnelmallista jälkeä neljällä viimeisimmällä albumillaan. Laadukas tuttu meno jatkuu myös uudella albumilla aina tyylikästä kansitaidetta myöten ja loppupeleistä tarkempaa perehtymistä janoava levy paljastuukin vahvimmaksi Novembers Doom julkaisuksi.

Orkesteri onnistuu osuvasti lataamaan erilaisia lähinnä melankolisia tunnetiloja musiikkiin ja tyylillä sovitetut rauhallisemmat osuudet sekä kokonaiset kappaleet yhdistettynä rankempiin ja raskaampiin veisuihin muodostavat miellyttävän vaihtelevan levykokonaisuuden. Solisti Paul Kuhrin ääni on mainiossa kunnossa örinäpuolella eikä hieman parjattu ja pelkistetty puhdas laulukaan haittaa vaan täydentää kaikessa yksinkertaisuudessaan kokonaisuutta monipuoliseksi tulkinnaksi.
Vaikka levy onkin erittäin loogista jatkoa aiempien levyjen viitoittamalla tiellä, on aiempaa astetta karskimmat ja rouheammat soundit sekä lähestymistapa musiikkiin tehneet bändistä entistä elävämmän ja voimakkaamman kuuloisen. Huolimatta etäisesti havaittavista yhtymäkohdista Opethmaiseen ilmaisuun, kuulostaa Novembers Doom The Pale Haunt Departurella silti ainoastaan omalta itseltään. 

REVEREND BIZARRE
Slave of Satan CDS
Spikefarm

8 Reverend Bizarren hommat alkavat olla kohtuullisen isoillaan kuten pohjanmaalaisilla konsanaan, josta osoituksena 21-minuutin mittainen yhden biisin single. Slave of Satan alkaa ja päättyy upean maanisella ja synkällä messuamisella, joka asettaa kuuntelijan heti oikeanlaiseen mielentilaan. Muuten musiikki on orkesterin tutuksi tekemää yksinkertaisten pelkistettyä raskasta laahausta, jota Albert Witchfinderin entisestään kehittynyt kantava tulkinta oivasti komppaa. Kappale jatkaa tutun tinkimätöntä RB-linjaa, mutta vähäisen armon osoittaminen kuuntelijaa kohtaan pienten tarttuvampien koukkujen muodossa ei olisi pahitteeksi.


SWALLOW THE SUN
Forgiver Her… CDS
Firebox

8 Odottavan aika on tunnetusti pitkä ja Swallow the Sunin toista täyspitkää odotellessa nyt julkaistulla singlellä on pakko pärjätä aina elokuun loppupuolelle saakka. Yhdeksänminuuttinen Forgive Her… ei yllätä muttei petäkkään, sillä sen verran tasaisen tuttua massiivisen murisevaa doomailua on tarjolla. Aivan debyytin huippuraitojen tasolle kappale ei yllä, mutta lupailee silti paljon tulevalta albumilta. Vahvasti alkuperäisen hengessä etenevä Candlemass–laina Solitude Reverendin Albertin laulama on hienoa kuultavaa, vaikka hieman omaperäisemmällä otteella kappaletta olisi kannattanut uskaltaa käsitellä.

KOTITEOLLISUUS
NiteTrain, Lappeenranta 5.4.2005

Kotiteollisuus on tullut tutuksi toimivan jyräävänä livebändinä ja näin tuntui käyvän lähes kirjaimellisesti myös kotiyleisön kanssa, mikä ei suinkaan johtunut volyymin liiallisuudesta tai massiivisesta mutta varsin selkeästi alataajuusmurinasta. Yleisön reaktiot kappaleiden aikana vain tuntuivat jäävän muutamaa nyrkkiä heiluttavan ihmisen varaan, vaikka yhtye palkittiinkin kiitettävästi aplodeilla kappaleiden välissä. Ainoastaan encoren käynnistänyt Helvetistä itään sain yleisöön eloa yhteislaulun muodossa, samoin jo setin alkupuolella toivottu ja keikan päättänyt Satu peikoista.

Hinteliltä henkilöiltä tuoksahtavuuksia oli soitannassa karsittu uuden 7-albumin kappaleiden kohdalla, joita muuten tuli sen seitsemän kappaletta. Ainoastaan taustalaulukuoro Miitri&Hynynen JR oli tuomassa hieman hempeyttä ja vahvuutta laulusuorituksiin. Ilahduttavaa oli huomata, ettei bändin ole suosionsa myötä muuttunut miksikään koko kansan jukeboxiksi. Vaikka setti keskittyikin ainoastaan kolmeen uusimpaan levyyn, ei ”seiskan” edeltäjältä kuultu nimikappaleen lisäksi kuin Kuningas mammona sekä Tuonen joutsen.

Matalasta tilasta huolimatta Kotiteollisuus ei joko kalliihkoista lipuista tai liian tuoreista biiseistä/yleisöstä huolimatta onnistunut nostamaan yleisön tunnelmaa kattoon. Varmaa kuitenkin on, että tekniseltä suoritukseltaan keikka oli näkemistäni KT-vedoista paras.

KOTITEOLLISUUS
MTV3 Filmihalli, Helsinki 10.4.2005

MTV3+ Stage-ohjelmaa varten oli Maikkarin filmihallille tekstiviestikilpailun kautta seulottu satakunta onnellista voittajaa kavereineen katsomaan Karjalan 7. tykistörykmentin konserttia televisiokameroiden edessä. Epätavallisesta keikkapaikasta ja asetelmasta huolimatta tunnelma nousi kuitenkin odotettua paremmaksi, vaikka suurin osa pakenikin lehtereille kameroiden ulottumattomiin. Suurempia muutoksia ei settiin ollut tehty sitten aiemmin samalla viikolla heitetyn Lappeenrannan keikan, ainoana tervetulleena lisäyksenä Miitrin hienosti tulkitsema Syli. Taustalauluduo Aaltonen & Hynynen JR oli entistä enemmän elementissään täydentäen Hynysen laulutulkintaa entistäkin ehommaksi.

Raskas rock-iltamat oli lyhyillä haastattelu- ja musiikkivideoesityksillä rytmitetty useiksi kolme-neljän kipaleen nipuiksi, joka osoittautui yllättävänkin toimivaksi kombinaatioksi huolimatta hieman tikusta asiaa vääntävästä ja tikulla törkyä kaivavasta haastattelijasta. Ja syntyipä Hynysen kameroiden edessä antamasta sinällään vaisusta paavi kommentista pienimuotoinen kohu lähetyksen ulkopuolella, jonka ansiosta ohjelman vastaava tuottaja sai kuulla kunniansa. Digikanavien suosiosta kertoo kuitenkin jotain se, etteivät iltapäivälehdet ainakaan toistaiseksi ole vielä älynneet ryhtyä asialla retostelemaan.

Inferno #13/2003

ARCH ENEMY
Anthems of Rebellion
Century Media

Amottin veljesten uutukainen tuotos on taatusti odotettu levytys rankemmanpuolisen metallin saralla, sillä sen verran voimakas näyttö pari vuotta sitten julkaistu Wages of Sin oli. Varsinaisia kapinallisia viisuja ei levy nimestään huolimatta tarjoa, vaikka biisien yleisilme onkin hieman muuttunut aiempaan verrattuna. Kitarat taituroivat yhä totutun mallikkaasti, on kyseessä sitten raskaampi sahaus tai maukkaat melodiat sooloista puhumattakaan. Kappaleista on oiottu turhia mutkia sekä melodioita, ja lopputuloksena onkin edeltäjäänsä suoraviivaisempi kiekko. Menoa on myös rauhoitettu aavistuksen verran keskitempoisempaan suuntaan ja mukaan on tuotu enemmän kokeilevia elementtejä lähinnä kappaleiden rakenteissa sekä koskettimien käytössä. Runsaiden tarttuvien melodioiden sekä vauhdin loistavasti toiminut yhdistelmä on vaihtunut raskaiden ja pikkunättien kitarariffien hienoksi kombinaatioksi. Monien miesmetallistien märkien päiväunien kohteen, Angelan, vokaalit ovat aiempaa kireämpiä sekä räkäisempiä, mutta samalla valitettavasti musiikin tapaan myös yksiulotteisempia. Anthems of Rebellion on levy, joka sisältää alusta loppuun tasaisen laadukasta ja mallikasta murinajyrää, mutta joka on kokonaisuutena kuitenkin aavistuksen verran liian arvattava ja tylsä. Kun kerran onnistuu tekemään loistavaa jälkeä, ei pelkän hyvän tekeminen enää jatkossa tahdo riittää.7/10

CRYPTIC SLAUGHTER
Convicted
Relapse

Idealistisesti ajateltuna Cryptic Slaughterin kahden ensimmäisen levyn uusintajulkaisuja voisi pitää kulttuuritekona, joka mahdollistaisi sivistyksessä olevien aukkojen paikkaamisen nuoremmalle sukupolvelle. Kyynisesti ajateltuna kyseessä lienee kuitenkin mainostemppu, sillä yhtye on kasannut rivinsä uudelleen ja on kirjoittamassa uutta materiaalia. Olkoon suhtautuminen mikä tahansa, on Convicted kasattu kieltämättä huolella ja tarjoaa paljon mielenkiintoista materiaalia kuuntelijalle. Bonusraidoissakaan ei ole säästetty, sillä Life in Grave -demon lisäksi mukaan on ängetty äänenlaadultaan neljä varsin kehnoa raitaa. Vaikka bändiä onkin tituleerattu merkittäväksi vaikuttajaksi 80-luvulla, ei se periaatteessa edusta mitään mitä D.R.I. ja Suicidal Tendencies eivät olisi samoihin aikoihin tehneet astetta paremmin. Orkesterin hardcoren, punkin ja thrashin crossover on kieltämättä aggressiivista ja sisältää alkukantaista voimaa, mutta ulosanti on yksioikoista ja noudattaa biisi biisiltä samaa kaavaa: hidas alkuosa, mättövaihe ja päälle taas hidastelua. Kaahauskohtauksissa käytetty identtinen rumpukomppi ja laulumelodia alkavat pidemmän päälle käymään todella tylsäksi. Ilman minkäänlaista nostalgian tuomaa tunnetta levy ei jaksa toimia kuin satunnaisena vaihteluna 80-luvun puhkisoitetuille mutta kestäville todellisille klassikoille. 4/10

CRYPTIC SLAUGHTER
Money Talks
Relapse

Orkesterin toinen levy on kasattu hyvin pitkälti samanlaisella konseptilla kuin debyyttikin. Demon on tosin korvannut treeninauha ja livevedot on napattu kahdesta eri keikasta. Vaikka Convicted –debyytin ja Money Talks in välillä ei olekaan kuin vuosi, on niin soitto- kuin tuotantopuolella tapahtunut merkittäviä harppauksia eteenpäin. Vaikka soundit ovatkin levyllä huomattavasti kiillotetummat aiempaan verrattuna, pääsevät niiden ansiosta biisit paremmin esille menettämättä kuitenkaan liiaksi aggressiota tai energiaa. Musiikki paljastaa samalla myös hyvin, mistä esimerkiksi Nuclear Assaultin alkupään lyhyiden menopalojen vaikutteet voisivat olla. Vaikka biiseissä ei varsinaista muutosta olekaan tapahtunut suuntaan tai toiseen, kuulostaa bändi aiempaa tiukemmalta ja monipuolisemmalta. Aiempi järjettömältä kuulostava kohkaus on saatu pienin muutoksin aisoihin ja tuloksena onkin jo huomattavasti paremmin toimivaa materiaalia. Klassikkoksi ei tästäkään levystä löydy vielä kunnon aineksia, mutta kyllä levyn hardcore-thrash kiljupöhnässä varmasti maistuisi.  6/10

DEATH DIES
Product of Hate
BTOD

Evol:in jäsenistöstä siinnyt kokoonpano tykittää hieman vanhakantaisessa hengessä black-thrash mikstuuraa ja onnistuu olemaan yhtä maukasta ja tasalaatuista kuin uunilenkki. Tylsät riffit seuraavat toinen toisiaan eikä kappaleiden rakenteissa tunnu olevaan minkäänlaista kantavaa ideaa. Rumpali puksuttaa yhtä unettavan tasaisesti kuin ylikierroksilla käyvä vanha takatuuppari vokalistin muistuttaessa laulamista yrittävää tuberkuloosipotilasta. Levyn ainoaksi anniksi jääkin Hieronymous Boschin maalauksesta otettu kansitaide. 2/10

DIVINE:DECAY
Maximize the Misery
Osmose

Kymmenen vuoden tauon jälkeen suomalainen speed ja thrash metal on nostamassa taas rumaa, karvaista päätään. Toisella levyllään Divine:Decay jatkaa siitä, mihin Stone ja Airdash aikanaan lopettivat. Vaikka bändin metalliin onkin tuotu hyppysellinen omaa ja ripaus uutta, on kokoonpanon musiikki vähintäänkin yhtä paljon velkaa kahdelle edellä mainitulle orkesterille kuin mitä Peter Fryckman on velkoojilleen. Monet riffit saundeista ja tunnelmasta puhumattakaan ovat silkkaa Stonea hivenen thrashimmalla otteella kun taas vokalistin laulutapa muistuttaa varsin paljon Airdashin Juhan karmeaa käninää. Ponneton ja tasapaksu laulu onkin selkeästi bändin heikoin linkki, sillä muut muusikot suoriutuvat instrumenttiensa kanssa varsin kelvollisesti. Kaikesta edellä mainitusta johtuen yllättävää ei siis olekaan kuulla, että levyn äänittäjänä ja tuottajana on toiminut muuan Janne Joutsenniemi. Levy itsessään ei tarjoa paljoakaan omaa saatikka oivaltavaa, vaan lähinnä vanhojen hyvin tehtyjen juttujen uudelleenlämmittämistä. Tässä ei sinällään olisikaan mitään pahaa, mutta kun musiikkiin ei saada puhallettua minkäänlaista tulta, ei into roihahda kiinnostuksen kipinää pidemmälle. On hyvä, että tällaistakin musiikkia on taas alettu tekemään, mutta huono, ettei sitä osata tehdä riittävän mielenkiintoisesti. 5/10

EDGE OF SANITY
Crimson II
Black Mark

Dan Swanön lahjakkuutta ja nerokkuutta ei käy kieltäminen, eikä herra ole tälläkään kertaa iskenyt kirvestään kiveen eikä soittimiaan santaan. Herra Nero on hoidellut kaikki instrumentit ja laulut itse äänittämisestä, tuottamisesta ja miksaamisesta puhumattakaan, mutta muutama vierailija on sentään uskallettu päästää kitaran ja mikin varteen. Uljaan death metal -eepoksen jatko-osalle on väsätty komeat ja harkitumman oloiset raamit. Teos on jaettu yhdeksään nimettyyn osaan ja itse levy puolestaan 44 eri osaan. Tämä jos mikä helpottaa kuuntelua ja sisäistämistä. Levyn kunnollinen hahmottaminen vaatisi vähintäänkin yhtä monta kuuntelukertaa kuin levyssä on minuutteja. Levyltä löytyy erittäin taidokkaasti yhteen kudottuna mallikasta örinää, hienoa puhdasta laulua, loistavia kitarariffejä sekä hyvin käytettyjä koskettimia. Melodisemman ja progemman materiaalin parissa vietetyt vuodet ovat parantaneet Danin laulua selvästi, mutta vuosien tauosta huolimatta örinäkin tuntuu irtoavan varsin mureasti. Samalla myös musiikkiin on salakavalasti ujutettu progressiivisia elementtejä lähinnä koskettimien käytössä sekä kappalerakenteissa, mikä tuo levylle runsaasti enemmän kestävyyttä ja syvyyttä. Moni biisintekijä sekoaisi taatusti omaan näppäryyteensä näin runsaasti käytettyjen eri instrumenttien kanssa, mutta herra Swanö onnistuu pitämään paketin hienosti kasassa erilaisilla temmon- ja tunnelmanvaihteluilla. Crimson II:n on mahtipontinen ja massiivinen paketti, joka olisi täysin mahdollista pukea jopa musiikkinäytelmän muotoon 8/10

E-FORCE
Evil Forces
Season of Mist

Entinen VoiVodin nokkahahmo Eric Forrest on kasannut uuden E-Force -nimeä tottelevan kokoonpanon ympärilleen. Jäsenten runsas kokemus kuuluu selkeästi myös lopputuloksesta. Biisit pohjautuvat pitkälle speed/thrash metalliin, vaikkei olekaan tempoltaan niitä kaikkein vauhdikkaimpia.

Forrestin miellyttävän karhea laulu yhdessä rumpujen kanssa dominoivat kokonaisuutta kitaroiden väistyessä hieman liian kauaksi taka-alalle. Mukana on myös hitunen teollisuusmetallin ja VoiVodin kaltaista hypnoottisuutta, joka onkin samalla musiikin vahvuus ja heikkous. Vaikka musiikki jyrää kiitettävällä asenteella ja intensiteetillä vastustamattomasti eteenpäin, puuttuu levyltä mielenkiintoa kasvattavaa dynamiikkaa ja vaihtelua. Lyhyinä annoksina tavara olisi taattua toimivaa tykitystä, mutta jos levyn puolessakaan välissä ei ole huomannut biisien vaihtumista, on korvien turtuminen väistämätöntä. Ongelma onkin ehkä tiedostettu, sillä uudemmat noin kolmen minuutin pintaan ja allekin tiivistetyt biisit toimivat paremmin kuin vanhemmat viiden minuutin vedot. Kyllä tästä voi vielä jotain tulla. 5/10

EIDOLON
Apostles of Defiance
Metal Blade

Vaikka Eidolonilla on takanaan kymmenen vuoden kokemus ja viisi täyspitkää, ei kuudes levy kuulosta juurikaan debyyttinsä julkaisevaa bändiä kummemmalta. Jossain melodisen speed ja modernin metallin välimaastossa väljästi harhaileva orkesteri on kitaratyöskentelyltään mukiinmenevän mallikasta ja melodista, mutta lauluosuuksiltaan ja rummutuksiltaan ikävän ponnetonta ja tylsää. Viiden minuutin tietämillä liikkuvat kipaleet sisältävät pituutensa nähden aivan liian vähän kantavia ideoita, joita näinkin pitkän uran tehneellä bändillä pitäisi alkaa löytymään roppakaupalla enemmän. 4/10

EQUINOX
Journey into Oblivion
Still Dead

Heavy metallin bullshit-bingo on hetkessä kasassa, kun lukee levyn mukana tullutta hehkutusta ja ylisanoja tursuavaa saatekirjelmää. Kun luiden ympäriltä on liha kaluttu pois, ei jäljelle jää kuin muutama huomionarvoinen lause. Vaikka vanhojen true-miesten piireissä tuttuja nimiä sisältävä orkesteri onkin ollut kasassa jo kymmenen vuotta, se ei ole saanut aikaiseksi kuin 2 täyspitkää ja lukuisia covereita erilaisilla tribuuteilla. Black, dark ja death metallin kiemuroissa amerikkalaiseen malliin operoiva orkesteri osaa yhdistää ihan näppärästi erilaisia osioita ja oikeanlaisia tummia tunnelmia kokonaisiksi kappaleiksi. Positiivista on kappaleiden moniulotteisuus. Biiseistä löytyy niin hitaampaa, raskasta death metal -ärinää, kuin blast beateilla varustettua bläkkiskaahaustakin, vieläpä kohtalaisen hyvässä harmoniassa. Kaoottiset kitaranvinguttelut sekä melodiat ovat levyn parasta antia, mutta eivät onnistu ikävä kyllä herättämään sen kummempia vilun saati inhotuksen väristyksiä. Levyn nasevasti päättävästä Possessedin Seance-lainasta bändi on onnistunut muokkaamaan itsensä kuuloisen version, jota katsantokannasta riippuen voidaan pitää joko hyvänä tai huonona. Equinox pieksee kyllä suurimman osan tyypillisestä tämän genren jenkkikurasta, mutta tuon saavutuksen arvoa ei voi vielä liikaa arvostaa. 5/10

HOUWITSER
Damage Assessment
Osmose

Hollantilaisen Sinisterin äpärälapsena siinnyt Houwitser edustaa juuri sitä tusinatavaraa huonoimmasta päästä, jota ei mieli tee juurikaan kuunnella mutta jota silti julkaistaan yllättävänkin paljon. Bändin musiikki harhailee päämäärättömästi death metallin läheisyydessä sivuten hetkittäin thrashia, mutta päämääräänsä se ei tunnu löytävän missään vaiheessa. Musiikki muodostuu mielikuvituksettomasta ja tylsästä paukutuksesta, jota yritetään värittää hieman väkinäisillä temmon vaihdoksilla ja thrashista tutuilla raskailla mosh-parteilla. Ja ei kun 3:sta silmään ja taas mennään täysillä samalla kaavalla seuraavasta kappaleesta toiseen. Vaikka Damage Assessment onkin bändin neljäs levytys, ei ihmetytä yhtään, että bändi kaksi aikaisempaa vokalistia ovat saaneet tarpeekseen kahden ensimmäisen levyn jälkeen. Kliseisemmäksi joskaan ei rankemmaksi levyn tekevät useassa kohtaa käytetyt sotahenkiset äänimaisemat konekivääritulituksineen ja kovapintaisen kersantin komentoineen. Yksikään instrumentti ei levyllä pääse loistamaan, vaan ne kaikki puuduttavat tasapaksuudellaan kokonaisuutta entistäkin alemmaksi. Ihmetyttää vaan, kuinka tänä päivänä niinkin pitkän linjan lafka kuin Osmose julkaisee tällaista näinkin selkeää demotason materiaalia. 3/10

LEGEN BELTZA
Insanity
Crash Music Inc


Jeff Watersin miksauksen maineella ratsastavan Legen Beltzan soittamaan speed-metallin vertailukohdaksi on helppo vetää 90-luvun taitteen hieman teknisempi lähestymistapa, jota monet alan pioneerit alkoivat kokeilla vaihtelevalla menestyksellä taitojen karttuessa. Laulaja yrittää saada kovasti suoritukseensa nivusissa asti tuntuvaa potkua, mutta tuloksena on vain varsin ponnetonta huutoa ja lausumista. Kitaristien riffittely on asiankuuluvaa joskin totaalisen tasapaksua, soolopuoli puolestaan varsin maittavaa ja mallikasta. Tyypillistä tusinatavaraa. 4/10

NECRODEATH
Ton(e)s of Hate
Scarlet

Saapasmaan nelikko onnistui yllättämään minut täysin puskasta vuonna 2000 ilmestyneellä Mater of All Evil -levyllään, vaikka herrojen ura onkin alkanut jo reilusti 80-luvun puolella. Kolmeen vuoteen on mahtunut yksi aiempi kiekko Black As Pitch sekä uudistunut bändi ja levy Ton(e)s of Hate. Necrodeathin omalaatuinen ja teknisesti kovatasoinen "progeileva" death-thrash kuulostaa ilkeältä eikä vähiten erittäin tiukan ja terävä-äänisen vokalistin ansiosta. Teknisesti taitava ja hyvän tyylitajun omaava rumpali takoo rytmit erittäin tarkasti, ja kun tämä yhdistetään loistavan kieroihin ja tyylikkääseen kitarointiin, pohjat ovat erittäin hyvät onnistuneelle ja omaperäiselle musiikille.

Aiempiin levytyksiin verrattuna uutukainen esittelee kuitenkin entistä kompleksisempaa materiaalia, jossa tempoa on tiputettu radikaalisti. Vaikka levyltä löytyy yhä paahtoa, on se saanut väistyä entistä raskaamman ja entistä tummasävytteisemmän tyylittelyn tieltä. Hienoinen tyylin muutos on kuitenkin varsin onnistunut ratkaisu taitavien muusikkojen toimesta, vaikka lopputuloksen sisäistäminen ei enää olekaan niin helppoa. 7/10

PLACE OF SKULLS
With Vision
Southern Lord

Todellisten tekijämiesten toinen täyspitkä on juuri sitä vanhan liiton musikaalista tuomion julistamista, jota alan puritaanit pitävät ainoana oikeana. Kahden alan legendan Victor Griffinin ja Scott Weinrichin yhteistyö on saumatonta ja lopputulos on sen mukaista. Usvaiset kitarat yhdistettynä rennon raskaaseen 70-luvun poljentoon on upeaa ja erittäin vakuuttavaa kuunneltavaa. Erityisesti omalaatuiset kitarankuristusta sisältävät soolot ponnahtavat esille biiseistä ja antavat erityisen lisäsäväyksen tumman tunkkaisen mutta sopivan tuotannon kanssa. Place of Skulls ei yritä kuulostaa masentuneelta tai raskaalta, vaan se on aidosti sitä halutessaan. Tyylilajista huolimatta musiikki henkii omalaistansa iloisuutta ja vapautuneisuutta, vaikka omat synkät hetkensä siitäkin löytyy. Levy ei ehkä anna paljoakaan mulle-kaikki-tässä-heti-ja-nyt sukupolvelle, sillä siltä on turha odottaa tarttuvia kertosäkeitä ja helppoja melodioita. With Vision on maanläheistä ja syvältä sydämestä kumpuavaa musiikkia, joka vaatii keskittynyttä kuuntelemista ja antautumista tunnelman vietäväksi. 8/10

SACRED SIN
Hekaton
Demolition

Korkkimaasta ponnistava Sacred Sin on Moonspellin ohella niitä harvoja pitkän linjan kokoonpanoja, jotka ovat onnistuneet pääsemään myös kotimaansa ulkopuolisten metallipäiden tietoisuuteen. MTV:llä 90-luvun alkupuolella julkaistu Darkside video herätti mielenkiintoni ja -95 julkaistu Eye M God olikin mielenkiintoista ja omaperäistä death metalliin juurensa juontavaa teknisempää ja kokeilevampaa materiaalia. Vaikka noista ajoista onkin kulunut jo aika tovi, ei bändi ole keikkailun lisäksi saanut aikaiseksi kuin pari täyspitkää ja nyt julkaistavan Hekaton -levyn. Musiikissakaan ei suuria muutoksia ole tapahtunut, sillä bändi jatkaa varsin samoilla linjoilla kuin aikoinaan. Biiseissä ja niissä luoduissa ilmapiireissä on havaittavissa selkeitä tuon alueen orkestereille tyypillistä mystisyyttä, jota varsin tuhnuinen soundipolitiikka kappaleesta riippuen joko heikentää tai vahvistaa.

Jopa seitsemän minuutin mittoihin venytetyistä kappaleista löytyy julmetusti riffittelyä, naislaulua ja murinaa, mutta liian usein kokonaisuus on kaaottinen ja turhan venytetty. Tunnin mittaisen levyn kruunuksi on vielä aivan turhaan ängetty uusi versio vanhasta biisistä sekä Death- ja Morbid Angel -lainat, jotka lihottavat muutenkin ähkystä kärsivän albumin halkeamispisteeseen. Menneisyyden lupaava tulokas on jäänyt polkemaan paikoilleen ja taakse on jäänyt loistava tulevaisuus. 5/10

SERPENT OBSCENE
Devastation
Black Lodge

Serpent Obscenen toinen täyspitkä tarjoilee mukavasti alkukantaista raivoa tihkuvaa räkäistä ja ärhäkkää death/thrashia. Vauhtia piisaa ja suht suoraviivaisesta mätöstä on aivan turha lähteä hakemaan suurempaa hienostuneisuutta. Vaikka musiikki liikkuukin pääasiassa järjettömän kohkauksen rajamailla, pysyy paketti nippa nappa kasassa kiitos tiukan yhteissoiton. Mukaan on myös onneksi älytty tuoda pienoista vaihtelevuutta, mutta siitäkin huolimatta materiaali on hieman liikaa samasta puusta karkealla kädellä veistettyä. 6/10

SKEPTICISM
Farmakon
Red Stream

Reilu vuosi sitten kahden biisin The Process of Farmakon MCD antoi esimakua odotetusta täyspitkästä, joka pienoisen viivästymisen jälkeen on vihdoin ilmestynyt. Bändin aavistuksen uudistunut musiikillinen ilme olikin tervetullut ja osoittautui varsin toimivaksi ratkaisuksi. Suuria muutoksia ei täyspitkän materiaali ole vuoden saatossa kokenut. Tempoa on nostettu hippusen verran aiemmasta ja urut ovat aiempaa suuremmassa roolissa. Laulu on pääasiassa yhä sitä samaa tuttua mörinää, jota ei taustasta meinaa erottaa ja hyvä niin, sillä muunlaisilla vokalisoinneilla lyriikoiden tulkitseminen ei yksinkertaisesti olisi mahdollista. Tutut elementit pitkine biiseineen, hypnoottisine rytmeineen ja minimalistisine melodioineen on yhä tallella, mutta eri instrumenttien raskas yleissaundi on keventynyt kymmenillä kiloilla. Se mikä lyhyellä julkaisulla vielä toimi erittäin mallikkaasti, tuntuu nyt täyspitkällä hieman valjulta. Totaalisen raskas ja synkkä ilmapiiri on hiipunut osittain taka-alalle ja ero on kuin tavallisella Coca Colalla ja light-versiolla. Mustaa ja periaatteessa maistuvaa, mutta jokin outo epätäyteläinen sivumaku suuhun jää. 7/10

TRISTITIA
Garden of Darkness
Holy

Teemalevyn muotoon puetulle Tristitian uutukaiselle on haettu massiivisen tuomio eepoksen muotoja. Levyn runko koostuu kymmenen minuuttia ja yli kestävistä doom laahauksista, jotka nidotaan toisiinsa lyhyillä vajaan parin minuutin introilla. Ratkaisumallin mahtipontisuudesta huolimatta toteutus on toimiva ja doom metallin perinteiden mukaisesti pitkät biisit luovat sopivasti tunnelmaa. Musiikin puolella bändin on tiputtanut aavistuksen verran selkeitä goottielementtejä pois, vaikka tuttu surumielinen kitaratyöskentely onkin tallella. Laulaja kähisevän laulu/lausuntatyyliä täydentämään kaipaisi edellisten levyjen tapaan voimakasta puhdasta ja matalaa laulua, sillä samalla äänenpainolla veisatut virret ovat hivenen puuduttavia. Vaikka niin puhtaat kitara- kuin kosketinmelodiat ovatkin hienosti toteutettuja, hentoja ja hauraita, jäävät ne turhan usein soimaan taustalle hieman epämääräisinä. Levyä kuunnellessa tuleekin turhan usein tunne, että kappaleet kaipaisivat lisää raavasta lihaa luidensa ympärille vaikka perusainesosat ovat hyvin kohdallaan. 6/10

VARIOUS
Wacken Metal Overdrive DVD
Steamhammer

Vuosien 2001 ja 2002 Wacken Open Air festivaalit digitaalisen audio-visuaalisen nippuun pistävä DVD tarjoaa kohtalaisen hyvän yleiskuvauksen Euroopan suurimmasta metallitapahtumasta, jonne jokaisen itseään hevi-ihmisenä pitävän olisi syytä tehdä pyhiinvaellusmatka kerran elämässään.
Artistitarjontaa esitellään 10 orkesterin voimin ja tästä tuleekin paha miinus: mukaan on kelpuutettu lähes ainoastaan Steamhammerin bändejä varustettuna muutamalla Nuclear Blastin tähdellä. Mukaan on mahdutettu hevinkirjoa laidasta laitaan, mutta sekaan on tungettu liian monta turhaa ja tylsää kokoonpanoa, jotka olisi ollut syytä korvata nimekkäimmillä bändeillä. Keskimäärin kaksi kappaletta esittävät bändit on jaoteltu levyllä kahteen osaan, päivä- ja iltaosioon riippuen heitetyn setin ajankohdasta. Näinkin yksinkertainen ratkaisu on vallan onnistunut ja luo mukavan yhtenäistä tunnelmaa bändistä toiseen siirryttäessä. Biisien väliin tungetut lyhyet haastattelupätkät ovat saman toistoa eli festivaalin ja tunnelman ylistämistä. Onneksi ne ovat ohitettavissa ja yksittäiset biisit valittavissa erillisestä omasta valikostaan. Parhaiten omasta osuudestaan suoriutuvat vanhat konkarit Rage yhdellä klassikollaan, Sodom tuhnuista saundeista huolimatta, erittäin vakuuttavalta kuulostava Dimmu Borgir sekä tietenkin vanhat parrat Motörhead ja Saxon.

Omituinen joskaan ei huono havainto on, että Saxon on joukosta ainoa bändi, joka on saanut mukaan 3 vetoa varustettuna DD5.1 ääniraidalla muiden joutuessa tyytymään PCM stereo ääneen. Koko komeudelle on saatu mittaa parisen tuntia ja ekstroiksi laitetut mallikkaasti toteutetut video ja kuvagalleriat yleisestä festarinmeiningistä täydentävät tapahtuman kokonaiskuvaa erittäin hyvin. DVD on WOA:n kuvauksena varsin hyvä, mutta musiikilliselta anniltaan vain kohtalainen. 6/10

VENOM
Witching Hour
Demolition

Jo Venomin uran aikana ehdittiin julkaista lukemattomia toinen toistaan laaduttomampia kokoelmia ja vielä tänäkin päivänä näitä tungetaan markkinoille. Venom ei myöskään ole Venom ilman klassikoksi muodostunutta originellia trioa ja Witching Hour –levyllä puuttuu itse pääpirun Cronos, jonka tuuraajana 80-luvun lopussa toimi hetken aikaa ex-Atomkraftin basisti Tony Dolan. Kun nämä kaksi ehtoa täytyy tämän kokoelman kohdalla, voi julkaisun motiiveja alkaa aidosti pohtimaan.

Levyn koostumus on aikamoinen sekametalisoppa vanhoista studiossa reenatuista ja äänitetyistä Welcome to Hell :in ja Live Like An Angel :in kaltaisista klassikoista sekä tuon aikaisella kiertueella tallennetuista Prime Evil :in vedoista. Levyn vihkosessa kehutaan laveasti, kuinka ilman minkäänlaisia päällekkäisäänityksiä olevat nauhoitteet onnistuvat vangitsemaan orkesterin hillittömän energian. Suomennettuna tämä tarkoittaa huonoilla saundeilla varustettuja lepsuja vetoja, jotka kalpenevat aneemisen haamun lailla alkuperäisiin levyversioihin verrattuna. Kyllä tämä silti täyden kympin ansaitsee, mutta ei levynä vaan sen muodostavien osasten summana. Biisit 8/10 Levy 2/10