ARCH ENEMY
Anthems of Rebellion
Century Media
Amottin veljesten uutukainen tuotos on taatusti odotettu levytys
rankemmanpuolisen metallin saralla, sillä sen verran voimakas näyttö pari vuotta
sitten julkaistu Wages of Sin oli. Varsinaisia kapinallisia viisuja ei levy
nimestään huolimatta tarjoa, vaikka biisien yleisilme onkin hieman
muuttunut aiempaan verrattuna. Kitarat taituroivat yhä totutun mallikkaasti,
on kyseessä sitten raskaampi sahaus tai maukkaat melodiat sooloista puhumattakaan.
Kappaleista on oiottu turhia mutkia sekä melodioita, ja lopputuloksena
onkin edeltäjäänsä suoraviivaisempi kiekko. Menoa on myös
rauhoitettu aavistuksen verran keskitempoisempaan suuntaan ja mukaan on tuotu
enemmän kokeilevia elementtejä lähinnä kappaleiden rakenteissa
sekä koskettimien käytössä. Runsaiden tarttuvien melodioiden
sekä vauhdin loistavasti toiminut yhdistelmä on vaihtunut raskaiden
ja pikkunättien kitarariffien hienoksi kombinaatioksi. Monien miesmetallistien
märkien päiväunien kohteen, Angelan, vokaalit ovat aiempaa kireämpiä sekä räkäisempiä,
mutta samalla valitettavasti musiikin tapaan myös yksiulotteisempia. Anthems
of Rebellion on levy, joka sisältää alusta loppuun tasaisen
laadukasta ja mallikasta murinajyrää, mutta joka on kokonaisuutena
kuitenkin aavistuksen verran liian arvattava ja tylsä. Kun kerran onnistuu
tekemään loistavaa jälkeä, ei pelkän hyvän tekeminen
enää jatkossa tahdo riittää.7/10
CRYPTIC SLAUGHTER
Convicted
Relapse
Idealistisesti ajateltuna Cryptic Slaughterin kahden
ensimmäisen levyn
uusintajulkaisuja voisi pitää kulttuuritekona, joka mahdollistaisi
sivistyksessä olevien aukkojen paikkaamisen nuoremmalle sukupolvelle.
Kyynisesti ajateltuna kyseessä lienee kuitenkin mainostemppu, sillä yhtye
on kasannut rivinsä uudelleen ja on kirjoittamassa uutta materiaalia.
Olkoon suhtautuminen mikä tahansa, on Convicted kasattu kieltämättä huolella
ja tarjoaa paljon mielenkiintoista materiaalia kuuntelijalle. Bonusraidoissakaan
ei ole säästetty, sillä Life in Grave -demon lisäksi
mukaan on ängetty äänenlaadultaan neljä varsin kehnoa raitaa.
Vaikka bändiä onkin tituleerattu merkittäväksi vaikuttajaksi
80-luvulla, ei se periaatteessa edusta mitään mitä D.R.I. ja
Suicidal Tendencies eivät olisi samoihin aikoihin tehneet astetta paremmin.
Orkesterin hardcoren, punkin ja thrashin crossover on kieltämättä aggressiivista
ja sisältää alkukantaista voimaa, mutta ulosanti on yksioikoista
ja noudattaa biisi biisiltä samaa kaavaa: hidas alkuosa, mättövaihe
ja päälle taas hidastelua. Kaahauskohtauksissa käytetty identtinen
rumpukomppi ja laulumelodia alkavat pidemmän päälle käymään
todella tylsäksi. Ilman minkäänlaista nostalgian tuomaa tunnetta
levy ei jaksa toimia kuin satunnaisena vaihteluna 80-luvun puhkisoitetuille
mutta kestäville todellisille klassikoille. 4/10
CRYPTIC SLAUGHTER
Money Talks
Relapse
Orkesterin toinen levy on kasattu hyvin pitkälti samanlaisella
konseptilla kuin debyyttikin. Demon on tosin korvannut treeninauha ja livevedot
on napattu kahdesta eri keikasta. Vaikka Convicted –debyytin ja Money Talks in
välillä ei olekaan kuin vuosi, on niin soitto- kuin tuotantopuolella
tapahtunut merkittäviä harppauksia eteenpäin. Vaikka soundit
ovatkin levyllä huomattavasti kiillotetummat aiempaan verrattuna, pääsevät
niiden ansiosta biisit paremmin esille menettämättä kuitenkaan
liiaksi aggressiota tai energiaa. Musiikki paljastaa samalla myös hyvin,
mistä esimerkiksi Nuclear Assaultin alkupään lyhyiden menopalojen
vaikutteet voisivat olla. Vaikka biiseissä ei varsinaista muutosta olekaan
tapahtunut suuntaan tai toiseen, kuulostaa bändi aiempaa tiukemmalta ja
monipuolisemmalta. Aiempi järjettömältä kuulostava kohkaus
on saatu pienin muutoksin aisoihin ja tuloksena onkin jo huomattavasti paremmin
toimivaa materiaalia. Klassikkoksi ei tästäkään levystä löydy
vielä kunnon aineksia, mutta kyllä levyn hardcore-thrash kiljupöhnässä varmasti
maistuisi. 6/10
DEATH DIES
Product of Hate
BTOD
Evol:in jäsenistöstä siinnyt kokoonpano tykittää hieman
vanhakantaisessa hengessä black-thrash mikstuuraa ja onnistuu olemaan yhtä maukasta
ja tasalaatuista kuin uunilenkki. Tylsät riffit seuraavat toinen toisiaan
eikä kappaleiden rakenteissa tunnu olevaan minkäänlaista kantavaa
ideaa. Rumpali puksuttaa yhtä unettavan tasaisesti kuin ylikierroksilla
käyvä vanha takatuuppari vokalistin muistuttaessa laulamista yrittävää tuberkuloosipotilasta.
Levyn ainoaksi anniksi jääkin Hieronymous Boschin maalauksesta otettu
kansitaide. 2/10
DIVINE:DECAY
Maximize the Misery
Osmose
Kymmenen vuoden tauon jälkeen suomalainen speed ja thrash metal on nostamassa
taas rumaa, karvaista päätään. Toisella levyllään
Divine:Decay jatkaa siitä, mihin Stone ja Airdash aikanaan lopettivat.
Vaikka bändin metalliin onkin tuotu hyppysellinen omaa ja ripaus uutta,
on kokoonpanon musiikki vähintäänkin yhtä paljon velkaa
kahdelle edellä mainitulle orkesterille kuin mitä Peter Fryckman
on velkoojilleen. Monet riffit saundeista ja tunnelmasta puhumattakaan ovat
silkkaa Stonea hivenen thrashimmalla otteella kun taas vokalistin laulutapa
muistuttaa varsin paljon Airdashin Juhan karmeaa käninää. Ponneton
ja tasapaksu laulu onkin selkeästi bändin heikoin linkki, sillä muut
muusikot suoriutuvat instrumenttiensa kanssa varsin kelvollisesti. Kaikesta
edellä mainitusta johtuen yllättävää ei siis olekaan
kuulla, että levyn äänittäjänä ja tuottajana
on toiminut muuan Janne Joutsenniemi. Levy itsessään ei tarjoa paljoakaan
omaa saatikka oivaltavaa, vaan lähinnä vanhojen hyvin tehtyjen juttujen
uudelleenlämmittämistä. Tässä ei sinällään
olisikaan mitään pahaa, mutta kun musiikkiin ei saada puhallettua
minkäänlaista tulta, ei into roihahda kiinnostuksen kipinää pidemmälle.
On hyvä, että tällaistakin musiikkia on taas alettu tekemään,
mutta huono, ettei sitä osata tehdä riittävän mielenkiintoisesti. 5/10
EDGE OF SANITY
Crimson II
Black Mark
Dan Swanön lahjakkuutta ja nerokkuutta ei käy kieltäminen, eikä herra
ole tälläkään kertaa iskenyt kirvestään kiveen
eikä soittimiaan santaan. Herra Nero on hoidellut kaikki instrumentit ja
laulut itse äänittämisestä, tuottamisesta ja miksaamisesta
puhumattakaan, mutta muutama vierailija on sentään uskallettu päästää kitaran
ja mikin varteen. Uljaan death metal -eepoksen jatko-osalle on väsätty
komeat ja harkitumman oloiset raamit. Teos on jaettu yhdeksään nimettyyn
osaan ja itse levy puolestaan 44 eri osaan. Tämä jos mikä helpottaa
kuuntelua ja sisäistämistä. Levyn kunnollinen hahmottaminen vaatisi
vähintäänkin yhtä monta kuuntelukertaa kuin levyssä on
minuutteja. Levyltä löytyy erittäin taidokkaasti yhteen kudottuna
mallikasta örinää, hienoa puhdasta laulua, loistavia kitarariffejä sekä hyvin
käytettyjä koskettimia. Melodisemman ja progemman materiaalin parissa
vietetyt vuodet ovat parantaneet Danin laulua selvästi, mutta vuosien tauosta
huolimatta örinäkin tuntuu irtoavan varsin mureasti. Samalla myös
musiikkiin on salakavalasti ujutettu progressiivisia elementtejä lähinnä koskettimien
käytössä sekä kappalerakenteissa, mikä tuo levylle
runsaasti enemmän kestävyyttä ja syvyyttä. Moni biisintekijä sekoaisi
taatusti omaan näppäryyteensä näin runsaasti käytettyjen
eri instrumenttien kanssa, mutta herra Swanö onnistuu pitämään
paketin hienosti kasassa erilaisilla temmon- ja tunnelmanvaihteluilla. Crimson
II:n on mahtipontinen ja massiivinen paketti, joka olisi täysin mahdollista
pukea jopa musiikkinäytelmän muotoon 8/10
E-FORCE
Evil Forces
Season of Mist
Entinen VoiVodin nokkahahmo Eric Forrest on kasannut uuden E-Force
-nimeä tottelevan
kokoonpanon ympärilleen. Jäsenten runsas kokemus kuuluu selkeästi
myös lopputuloksesta. Biisit pohjautuvat pitkälle speed/thrash metalliin,
vaikkei olekaan tempoltaan niitä kaikkein vauhdikkaimpia.
Forrestin miellyttävän karhea laulu yhdessä rumpujen kanssa dominoivat
kokonaisuutta kitaroiden väistyessä hieman liian kauaksi taka-alalle.
Mukana on myös hitunen teollisuusmetallin ja VoiVodin kaltaista hypnoottisuutta,
joka onkin samalla musiikin vahvuus ja heikkous. Vaikka musiikki jyrää kiitettävällä asenteella
ja intensiteetillä vastustamattomasti eteenpäin, puuttuu levyltä mielenkiintoa
kasvattavaa dynamiikkaa ja vaihtelua. Lyhyinä annoksina tavara olisi taattua
toimivaa tykitystä, mutta jos levyn puolessakaan välissä ei ole
huomannut biisien vaihtumista, on korvien turtuminen väistämätöntä.
Ongelma onkin ehkä tiedostettu, sillä uudemmat noin kolmen minuutin
pintaan ja allekin tiivistetyt biisit toimivat paremmin kuin vanhemmat viiden
minuutin vedot. Kyllä tästä voi vielä jotain tulla. 5/10
EIDOLON
Apostles of Defiance
Metal Blade
Vaikka Eidolonilla on takanaan kymmenen vuoden kokemus ja viisi
täyspitkää,
ei kuudes levy kuulosta juurikaan debyyttinsä julkaisevaa bändiä kummemmalta.
Jossain melodisen speed ja modernin metallin välimaastossa väljästi
harhaileva orkesteri on kitaratyöskentelyltään mukiinmenevän
mallikasta ja melodista, mutta lauluosuuksiltaan ja rummutuksiltaan ikävän
ponnetonta ja tylsää. Viiden minuutin tietämillä liikkuvat
kipaleet sisältävät pituutensa nähden aivan liian vähän
kantavia ideoita, joita näinkin pitkän uran tehneellä bändillä pitäisi
alkaa löytymään roppakaupalla enemmän. 4/10
EQUINOX
Journey into Oblivion
Still Dead
Heavy metallin bullshit-bingo on hetkessä kasassa, kun lukee levyn mukana
tullutta hehkutusta ja ylisanoja tursuavaa saatekirjelmää. Kun luiden
ympäriltä on liha kaluttu pois, ei jäljelle jää kuin
muutama huomionarvoinen lause. Vaikka vanhojen true-miesten piireissä tuttuja
nimiä sisältävä orkesteri onkin ollut kasassa jo kymmenen
vuotta, se ei ole saanut aikaiseksi kuin 2 täyspitkää ja lukuisia
covereita erilaisilla tribuuteilla. Black, dark ja death metallin kiemuroissa
amerikkalaiseen malliin operoiva orkesteri osaa yhdistää ihan näppärästi
erilaisia osioita ja oikeanlaisia tummia tunnelmia kokonaisiksi kappaleiksi.
Positiivista on kappaleiden moniulotteisuus. Biiseistä löytyy niin
hitaampaa, raskasta death metal -ärinää, kuin blast beateilla
varustettua bläkkiskaahaustakin, vieläpä kohtalaisen hyvässä harmoniassa.
Kaoottiset kitaranvinguttelut sekä melodiat ovat levyn parasta antia,
mutta eivät onnistu ikävä kyllä herättämään
sen kummempia vilun saati inhotuksen väristyksiä. Levyn nasevasti
päättävästä Possessedin Seance-lainasta bändi
on onnistunut muokkaamaan itsensä kuuloisen version, jota katsantokannasta
riippuen voidaan pitää joko hyvänä tai huonona. Equinox
pieksee kyllä suurimman osan tyypillisestä tämän genren
jenkkikurasta, mutta tuon saavutuksen arvoa ei voi vielä liikaa arvostaa. 5/10
HOUWITSER
Damage Assessment
Osmose
Hollantilaisen Sinisterin äpärälapsena siinnyt Houwitser edustaa
juuri sitä tusinatavaraa huonoimmasta päästä, jota ei mieli
tee juurikaan kuunnella mutta jota silti julkaistaan yllättävänkin
paljon. Bändin musiikki harhailee päämäärättömästi
death metallin läheisyydessä sivuten hetkittäin thrashia, mutta
päämääräänsä se ei tunnu löytävän
missään vaiheessa. Musiikki muodostuu mielikuvituksettomasta ja tylsästä paukutuksesta,
jota yritetään värittää hieman väkinäisillä temmon
vaihdoksilla ja thrashista tutuilla raskailla mosh-parteilla. Ja ei kun 3:sta
silmään ja taas mennään täysillä samalla kaavalla
seuraavasta kappaleesta toiseen. Vaikka Damage Assessment onkin bändin
neljäs levytys, ei ihmetytä yhtään, että bändi
kaksi aikaisempaa vokalistia ovat saaneet tarpeekseen kahden ensimmäisen
levyn jälkeen. Kliseisemmäksi joskaan ei rankemmaksi levyn tekevät
useassa kohtaa käytetyt sotahenkiset äänimaisemat konekivääritulituksineen
ja kovapintaisen kersantin komentoineen. Yksikään instrumentti ei
levyllä pääse loistamaan, vaan ne kaikki puuduttavat tasapaksuudellaan
kokonaisuutta entistäkin alemmaksi. Ihmetyttää vaan, kuinka tänä päivänä niinkin
pitkän linjan lafka kuin Osmose julkaisee tällaista näinkin selkeää demotason
materiaalia. 3/10
LEGEN BELTZA
Insanity
Crash Music Inc
Jeff Watersin miksauksen maineella ratsastavan Legen Beltzan
soittamaan speed-metallin vertailukohdaksi on helppo vetää 90-luvun taitteen hieman teknisempi
lähestymistapa, jota monet alan pioneerit alkoivat kokeilla vaihtelevalla
menestyksellä taitojen karttuessa. Laulaja yrittää saada kovasti
suoritukseensa nivusissa asti tuntuvaa potkua, mutta tuloksena on vain varsin
ponnetonta huutoa ja lausumista. Kitaristien riffittely on asiankuuluvaa joskin
totaalisen tasapaksua, soolopuoli puolestaan varsin maittavaa ja mallikasta.
Tyypillistä tusinatavaraa. 4/10
NECRODEATH
Ton(e)s of Hate
Scarlet
Saapasmaan nelikko onnistui yllättämään minut täysin
puskasta vuonna 2000 ilmestyneellä Mater of All Evil -levyllään,
vaikka herrojen ura onkin alkanut jo reilusti 80-luvun puolella. Kolmeen vuoteen
on mahtunut yksi aiempi kiekko Black As Pitch sekä uudistunut bändi
ja levy Ton(e)s of Hate. Necrodeathin omalaatuinen ja teknisesti kovatasoinen "progeileva" death-thrash
kuulostaa ilkeältä eikä vähiten erittäin tiukan ja
terävä-äänisen vokalistin ansiosta. Teknisesti taitava
ja hyvän tyylitajun omaava rumpali takoo rytmit erittäin tarkasti,
ja kun tämä yhdistetään loistavan kieroihin ja tyylikkääseen
kitarointiin, pohjat ovat erittäin hyvät onnistuneelle ja omaperäiselle
musiikille.
Aiempiin levytyksiin verrattuna uutukainen esittelee kuitenkin
entistä kompleksisempaa materiaalia, jossa tempoa on tiputettu radikaalisti.
Vaikka levyltä löytyy yhä paahtoa, on se saanut väistyä entistä raskaamman
ja entistä tummasävytteisemmän tyylittelyn tieltä. Hienoinen
tyylin muutos on kuitenkin varsin onnistunut ratkaisu taitavien muusikkojen
toimesta, vaikka lopputuloksen sisäistäminen ei enää olekaan
niin helppoa. 7/10
PLACE OF SKULLS
With Vision
Southern Lord
Todellisten tekijämiesten toinen täyspitkä on juuri sitä vanhan
liiton musikaalista tuomion julistamista, jota alan puritaanit pitävät
ainoana oikeana. Kahden alan legendan Victor Griffinin ja Scott Weinrichin
yhteistyö on saumatonta ja lopputulos on sen mukaista. Usvaiset kitarat
yhdistettynä rennon raskaaseen 70-luvun poljentoon on upeaa ja erittäin
vakuuttavaa kuunneltavaa. Erityisesti omalaatuiset kitarankuristusta sisältävät
soolot ponnahtavat esille biiseistä ja antavat erityisen lisäsäväyksen
tumman tunkkaisen mutta sopivan tuotannon kanssa. Place of Skulls ei yritä kuulostaa
masentuneelta tai raskaalta, vaan se on aidosti sitä halutessaan. Tyylilajista
huolimatta musiikki henkii omalaistansa iloisuutta ja vapautuneisuutta, vaikka
omat synkät hetkensä siitäkin löytyy. Levy ei ehkä anna
paljoakaan mulle-kaikki-tässä-heti-ja-nyt sukupolvelle, sillä siltä on
turha odottaa tarttuvia kertosäkeitä ja helppoja melodioita. With
Vision on maanläheistä ja syvältä sydämestä kumpuavaa
musiikkia, joka vaatii keskittynyttä kuuntelemista ja antautumista tunnelman
vietäväksi. 8/10
SACRED SIN
Hekaton
Demolition
Korkkimaasta ponnistava Sacred Sin on Moonspellin ohella niitä harvoja pitkän
linjan kokoonpanoja, jotka ovat onnistuneet pääsemään myös
kotimaansa ulkopuolisten metallipäiden tietoisuuteen. MTV:llä 90-luvun
alkupuolella julkaistu Darkside video herätti mielenkiintoni ja -95 julkaistu
Eye M God olikin mielenkiintoista ja omaperäistä death metalliin juurensa
juontavaa teknisempää ja kokeilevampaa materiaalia. Vaikka noista ajoista
onkin kulunut jo aika tovi, ei bändi ole keikkailun lisäksi saanut
aikaiseksi kuin pari täyspitkää ja nyt julkaistavan Hekaton -levyn.
Musiikissakaan ei suuria muutoksia ole tapahtunut, sillä bändi jatkaa
varsin samoilla linjoilla kuin aikoinaan. Biiseissä ja niissä luoduissa
ilmapiireissä on havaittavissa selkeitä tuon alueen orkestereille tyypillistä mystisyyttä,
jota varsin tuhnuinen soundipolitiikka kappaleesta riippuen joko heikentää tai
vahvistaa.
Jopa seitsemän minuutin mittoihin venytetyistä kappaleista
löytyy julmetusti riffittelyä, naislaulua ja murinaa, mutta liian usein
kokonaisuus on kaaottinen ja turhan venytetty. Tunnin mittaisen levyn kruunuksi
on vielä aivan turhaan ängetty uusi versio vanhasta biisistä sekä Death-
ja Morbid Angel -lainat, jotka lihottavat muutenkin ähkystä kärsivän
albumin halkeamispisteeseen. Menneisyyden lupaava tulokas on jäänyt
polkemaan paikoilleen ja taakse on jäänyt loistava tulevaisuus. 5/10
SERPENT OBSCENE
Devastation
Black Lodge
Serpent Obscenen toinen täyspitkä tarjoilee mukavasti alkukantaista
raivoa tihkuvaa räkäistä ja ärhäkkää death/thrashia.
Vauhtia piisaa ja suht suoraviivaisesta mätöstä on aivan turha
lähteä hakemaan suurempaa hienostuneisuutta. Vaikka musiikki liikkuukin
pääasiassa järjettömän kohkauksen rajamailla, pysyy
paketti nippa nappa kasassa kiitos tiukan yhteissoiton. Mukaan on myös onneksi älytty
tuoda pienoista vaihtelevuutta, mutta siitäkin huolimatta materiaali on
hieman liikaa samasta puusta karkealla kädellä veistettyä. 6/10
SKEPTICISM
Farmakon
Red Stream
Reilu vuosi sitten kahden biisin The Process of Farmakon MCD antoi
esimakua odotetusta täyspitkästä, joka pienoisen viivästymisen
jälkeen on vihdoin ilmestynyt. Bändin aavistuksen uudistunut musiikillinen
ilme olikin tervetullut ja osoittautui varsin toimivaksi ratkaisuksi. Suuria
muutoksia ei täyspitkän materiaali ole vuoden saatossa kokenut. Tempoa
on nostettu hippusen verran aiemmasta ja urut ovat aiempaa suuremmassa roolissa.
Laulu on pääasiassa yhä sitä samaa tuttua mörinää,
jota ei taustasta meinaa erottaa ja hyvä niin, sillä muunlaisilla
vokalisoinneilla lyriikoiden tulkitseminen ei yksinkertaisesti olisi mahdollista.
Tutut elementit pitkine biiseineen, hypnoottisine rytmeineen ja minimalistisine
melodioineen on yhä tallella, mutta eri instrumenttien raskas yleissaundi
on keventynyt kymmenillä kiloilla. Se mikä lyhyellä julkaisulla
vielä toimi erittäin mallikkaasti, tuntuu nyt täyspitkällä hieman
valjulta. Totaalisen raskas ja synkkä ilmapiiri on hiipunut osittain taka-alalle
ja ero on kuin tavallisella Coca Colalla ja light-versiolla. Mustaa ja periaatteessa
maistuvaa, mutta jokin outo epätäyteläinen sivumaku suuhun jää. 7/10
TRISTITIA
Garden of Darkness
Holy
Teemalevyn muotoon puetulle Tristitian uutukaiselle on haettu massiivisen tuomio
eepoksen muotoja. Levyn runko koostuu kymmenen minuuttia ja yli kestävistä doom
laahauksista, jotka nidotaan toisiinsa lyhyillä vajaan parin minuutin
introilla. Ratkaisumallin mahtipontisuudesta huolimatta toteutus on toimiva
ja doom metallin perinteiden mukaisesti pitkät biisit luovat sopivasti
tunnelmaa. Musiikin puolella bändin on tiputtanut aavistuksen verran selkeitä goottielementtejä pois,
vaikka tuttu surumielinen kitaratyöskentely onkin tallella. Laulaja kähisevän
laulu/lausuntatyyliä täydentämään kaipaisi edellisten
levyjen tapaan voimakasta puhdasta ja matalaa laulua, sillä samalla äänenpainolla
veisatut virret ovat hivenen puuduttavia. Vaikka niin puhtaat kitara- kuin
kosketinmelodiat ovatkin hienosti toteutettuja, hentoja ja hauraita, jäävät
ne turhan usein soimaan taustalle hieman epämääräisinä.
Levyä kuunnellessa tuleekin turhan usein tunne, että kappaleet kaipaisivat
lisää raavasta lihaa luidensa ympärille vaikka perusainesosat
ovat hyvin kohdallaan. 6/10
VARIOUS
Wacken Metal Overdrive DVD
Steamhammer
Vuosien 2001 ja 2002 Wacken Open Air festivaalit digitaalisen audio-visuaalisen
nippuun pistävä DVD tarjoaa kohtalaisen hyvän yleiskuvauksen
Euroopan suurimmasta metallitapahtumasta, jonne jokaisen itseään
hevi-ihmisenä pitävän olisi
syytä tehdä pyhiinvaellusmatka kerran elämässään.
Artistitarjontaa esitellään 10 orkesterin voimin ja tästä tuleekin
paha miinus: mukaan on kelpuutettu lähes ainoastaan Steamhammerin bändejä varustettuna
muutamalla Nuclear Blastin tähdellä. Mukaan on mahdutettu hevinkirjoa
laidasta laitaan, mutta sekaan on tungettu liian monta turhaa ja tylsää kokoonpanoa,
jotka olisi ollut syytä korvata nimekkäimmillä bändeillä.
Keskimäärin kaksi kappaletta esittävät bändit on jaoteltu
levyllä kahteen osaan, päivä- ja iltaosioon riippuen heitetyn
setin ajankohdasta. Näinkin yksinkertainen ratkaisu on vallan onnistunut
ja luo mukavan yhtenäistä tunnelmaa bändistä toiseen siirryttäessä.
Biisien väliin tungetut lyhyet haastattelupätkät ovat saman
toistoa eli festivaalin ja tunnelman ylistämistä. Onneksi ne ovat
ohitettavissa ja yksittäiset biisit valittavissa erillisestä omasta
valikostaan. Parhaiten omasta osuudestaan suoriutuvat vanhat konkarit Rage
yhdellä klassikollaan, Sodom tuhnuista saundeista huolimatta, erittäin
vakuuttavalta kuulostava Dimmu Borgir sekä tietenkin vanhat parrat Motörhead
ja Saxon.
Omituinen joskaan ei huono havainto on, että Saxon on joukosta ainoa bändi,
joka on saanut mukaan 3 vetoa varustettuna DD5.1 ääniraidalla muiden
joutuessa tyytymään PCM stereo ääneen. Koko komeudelle
on saatu mittaa parisen tuntia ja ekstroiksi laitetut mallikkaasti toteutetut
video ja kuvagalleriat yleisestä festarinmeiningistä täydentävät
tapahtuman kokonaiskuvaa erittäin hyvin. DVD on WOA:n kuvauksena varsin
hyvä, mutta musiikilliselta anniltaan vain kohtalainen. 6/10
VENOM
Witching Hour
Demolition
Jo Venomin uran aikana ehdittiin julkaista lukemattomia toinen toistaan laaduttomampia
kokoelmia ja vielä tänäkin päivänä näitä tungetaan
markkinoille. Venom ei myöskään ole Venom ilman klassikoksi muodostunutta
originellia trioa ja Witching Hour –levyllä puuttuu itse pääpirun
Cronos, jonka tuuraajana 80-luvun lopussa toimi hetken aikaa ex-Atomkraftin
basisti Tony Dolan. Kun nämä kaksi ehtoa täytyy tämän
kokoelman kohdalla, voi julkaisun motiiveja alkaa aidosti pohtimaan.
Levyn koostumus
on aikamoinen sekametalisoppa vanhoista studiossa reenatuista ja äänitetyistä Welcome
to Hell :in ja Live Like An Angel :in kaltaisista klassikoista
sekä tuon aikaisella kiertueella tallennetuista Prime Evil :in vedoista.
Levyn vihkosessa kehutaan laveasti, kuinka ilman minkäänlaisia päällekkäisäänityksiä olevat
nauhoitteet onnistuvat vangitsemaan orkesterin hillittömän energian.
Suomennettuna tämä tarkoittaa huonoilla saundeilla varustettuja lepsuja
vetoja, jotka kalpenevat aneemisen haamun lailla alkuperäisiin levyversioihin
verrattuna. Kyllä tämä silti täyden kympin ansaitsee, mutta
ei levynä vaan sen muodostavien osasten summana. Biisit 8/10 Levy
2/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti