Inferno #14/2003

CARNAL FORGE
Who's Gonna Burn
Regain

Kasvaneen suosion myötä Carnal Forgen viisi vuotta vanha debyytti on julkaistu uudestaan. Teko puolustaakin paikkaansa hyvin, sillä 10 kappaleen pläjäys on lauluja myöten erittäin aggressiivista ja mallikelpoista uus-thrashia. Retrospektiivisesti katsottuna onkin hieman hämmentävää, että orkesterin vanha moniulotteisempi ja samalla myös mielenkiintoisempi materiaali pesee uudemmat, kaikessa taidokkuudessaan hienoisesta kasvottomuudesta kärsivät levytykset. Vaikka kappaleiden vaihtumista ei hevillä erotakkaan, ei levyn tarjoama vajaa puolituntinen anna armoa eikä tilaisuutta tylsistymiselle. 7/10 

DEATHCHAIN
Deadmeat Disciples
Dynamic Arts

Kallaveden kalakukkokauppiaat ryntäävät markkinoille uutuustuotteen kera. Tarjolla on tuhti kalmankäryinen eväs, jonka perusraaka-aineena on käytetty runsaasti thrashia. Yhtyeen demot antoivat odottaa debyytiltä paljon ja hyvin maustettuna se täyttää vaativammankin metallinnälkäisen aterioitsijan nälän. Kokonaisuus on huolella ja rakkaudella valmistettu eikä ammattitaidon puutteestakaan voi musikantteja haukkua.

Levy on alusta loppuun saakka armotonta jyräystä, jota on onneksi älytty värittää myös raskailla runttausosuuksilla. Ideoita ja tyylitajua ei Deathchainilta puutu ja kumarrus vanhan liiton suuntaan onkin selkeästi kuultavissa. Albumi on myös onneksi älytty pitää erittäin intensiivisenä ja sopivan lyhyenä pakettina, sillä yhdeksän biisiä taottuna reiluun puoleen tuntiin jättää mukavasti haukkomaan happea muttei kuitenkaan tukehduta hengiltä. Vaikka olisinkin kaivannut tuotantopuolelle teelusikallisen verran enemmän demomaista rosoisuutta, tuovat selkeäksi viilatut ja tiukaksi väännetyt saundit erittäin hyvin nasevan yhteissoiton esille. Ensilevyksi Deadmeat Disciples on erittäin vakuuttava ja jos tästä pystyy vielä tulevaisuudessa kehittymään ja parantamaan, alkaa rakkaan länsinaapurimmekin saman genren isot nimet laskemaan alleen. 8/10 

DESIRE
Locus Horrendus
Omakustanne 

Desiren musiikki edustaa sitä doomin tyylilajia, missä naiset laulavat kuin enkelit ja miesten tehtäväksi jää demoninen kuiskinta ja örinä. Tummaa tunnelmaa luodaan pääasiassa koskettimin, kitaroiden raahatessa laahaavin sävelin kappaletta eteenpäin. Biisit ovat asiaankuuluvasti pitkiä kuin nälkävuosi ja tihkuvat nimiltään kurjuutta ja melankoliaa. Levytyksestä löytyykin aivan kaikki genreen kuuluvat niin elementit kuin kliseetkin. Tästä huolimatta lopputulos on varsin kelvollista ja miellyttävää taustamusiikkia syksyisen harmaaseen ja sateiseen sunnuntaipäivään. 6/10

DEVIL LEE ROT
Metal Dictator/Soldier from Hell
Witches Brew 

Yhdelle levylle ängettynä kaksi levyllistä DLR:ää on tuhti setti hurtilla huumorilla varustettua mutta täysin tosissaan tehtyä true metallia. Vanhoja etenkin brittiläisiä esikuvia ylistetään estoitta ja niin laulu, soitto kuin tuotantokin on äärimmilleen pelkistettyä ja räkäistä. Biisit sisältävät runsaasti ajatonta ja tutunoloista riffittelyä. Klassikot on syynätty tarkkaan ja opittua on sovellettu kelvollisesti. Äärimmäisyyksin viety kaiken kattava yksinkertaisuus särähtää vain pahasti korvaan etenkin levyn loppupuolella ja levyn potentiaali katoaa tylsään junnaukseen. 4/10

THE FUNERAL ORCHESTRA
Feeding the Abyss
Aftermath Music

Nimensä mukaiseen doomiin hienoisia drone vaikutteita sotkeva bändi kiinnitti mielenkiinnon demollaan, mutta tukahduttaa sen osittain täyspitkällään. Kitarat murisevat ja särisevät riffejä, jotka jauhavat nuotteja mössöksi. Laulajan syvyyksistä kaikuva kärinä peittonaan pitkähköihin mittoihin venytetty musiikki valuu hitaan varmasti kuin räkä pikkulapsen nenästä.
Vaikka biisien perustukset ovatkin kunnossa, ei musiikki onnistu nostamaan päätään tasapaksuuden hetteikön pinnalle kuin hetkittäin. Lyhyempien biisien ytimekkäämpi lähestymistapa tuomion julistamiseen onkin toimivampi ratkaisu. 5/10 

GARDENS OF GEHENNA
Mechanism Masochism
Grau 

Saksalaisella jämäkkyydellä ja täsmällisyydellä sekoittelee Gardens of Gehenna dark ja doom metallinsa sekaan pikkuruisia industrial vaikutteita. Samankaltaisuutta My Dying Briden tavaramerkiksi muodostuneeseen gootti doomdeathiin on ajoittain havaittavissa, vaikka romanttinen melankolia onkin korvattu piinaavammalla ja synkemmällä ilmapiirillä. Koskettimia on taustoissa runsaasti, mutta hyvät sovitukset saavat ne sulautumaan taustaan ja osaksi kokonaisuutta. Ideat ja toteutus ovat suht mielenkiintoisia ja tuoreita, mutta toteutus tasapäistää kaikki kappaleet turhan samankaltaisiksi. 6/10

HELLBOX
Sadisticlaw
KTOK 

Hellbox räimii miellyttävän rennolla ja rupisella otteella kymmenen biisiä läpi ilman suurempia kiemuroita. Kappaleiden rokkaava ote on helposti yhdistettävissä Venomiin, mikä sinällään ei liene yllätys kenellekään bändiä aiemmin tuntevalle. Suoraviivaisuudesta huolimatta musiikista löytyy mukavia pieniä jippoja, joita miellyttävä lämminhenkinen saundimaailma tukee hyvin. Biisit on älytty pitää riittävän lyhyinä ja ytimekkäinä, mikä osaltaan kielii kokemuksesta ja tyylitajusta. Useista hyvistä yksittäistä biiseistä huolimatta kokonaisuutta vaivaa pidemmän päälle puuduttava kasvottomuus. 6/10 

KING DIAMOND
The Puppet Master
Massacre

Hevin Stephen King ja itse kruunattu kuningas on palannut juurilleen. Vuosi toisensa jälkeen erittäin tuottelias herra Diamond on onnistunut pitämään levyjensä tason erittäin korkeana. Kuitenkin herran soolotuotannosta on tuntunut puuttuvan tunnelman lisäksi se jonkin, joka teki 80-luvun levyistä täysiä klassikkoja. Puppet masterin tarinan kertova levy on kuitenkin selkeä paluu alkuaikoihin niin musiikillisesti kuin tunnelmallisesti.

Biisit ovat aiempaa yksinkertaisempia ja tarttuvampia ja ne toimivat hyvin niin kokonaisuudesta irrotettuina kuin myös saumattomasti sen osina. Rouva Diamondin hennon hauras ja hieman amatöörimäinen ääni täydentää paikka paikoin Kingin falsettia hyvin ja tuo musiikkiin mukavaa lisämaustetta. Juonta kuljetetaan eteenpäin taidokkaasti ja musiikki vaihtelee tunnelman mukaan aina kulkevista ralleista hitaampiin ja kauhua tihkuviin rauhallisempiin biiseihin. King Diamondin vahvuus säveltäjänä pääseekin levyllä hyvin esille samoin kuin herran taito rytmittää juonen avulla musiikkia monipuoliseksi kokonaisuudeksi on vertaansa vailla.

Vaikka levyn arvostelukappale ei sanoituksia sisälläkään, vaikuttaa tarina etukäteistietojen perusteella erittäin kiinnostavalta ja klassiselta. Levyn mukana tulevalla DVD:llä King itse kertoo runsain sanankääntein tarinan taustoja ja tämä jos mikä tuo taatusti entisestäänkin lisää syvyyttä kokonaisuuteen.

The Puppet Master on ehdottomasti 90-luvun parasta King Diamondia. Vaikka musiikki toistaakin tuttuja kulkuja ja kuvioita vuosien varrelta, on hyvillä muusikoilla ja rautaisella ammattitaidolla varustettu bändi omalla ylhäisellä tasollaan. Ei yksinäisenä, mutta harvalukuisessa seurassa. 8/10

REVEREND BIZARRE
Harbinger of Metal
Spikefarm

Aiemman syksyllä julkaistu split 7” esitteli varsin erilaista ja uudistunutta Reverend Bizarrea perinteisemmän heavy metallin muodossa. Onneksi kokeilu tuntuu jääneen vain yhden biisin mittaiseksi, sillä uusi tuhti 74-minuuttinen MCD on debyytiltä tuttua joskin astetta synkempää materiaalia.

Bändi laahaa edelleen tyylikkäästi vanhan liiton doomin kiemuroissa, mutta on saanut sointiinsa rutkasti lisää jykevyyttä. Osa tästä johtuu varmasti aiempaa selkeämmästä tuotannosta, mutta myös biisirakenteet vaikuttavat aiempaa harkitummilta ja pelkistetymmiltä. Vokalisoinneissa on havaittavissa myös selkeää parannusta, sillä ne ovat aiempaan verrattuna täyteläisemmät ja sielukkaammat. Näistä seikoista johtuen orkesterin omalaatuisuus on entisestäänkin jalostunut ja korostunut.

Harbringer of Metallin ainut kauneusvirhe on levyn puolivälistä löytyvä massiiviseen 20 minuutin mittaan paisutettu From the Void -kappale. Biisi itsessään on liiankin laahaava ja yksinkertainen ja sen pitkä kesto tuntuu liiankin tarkoitushakuiselta. Kun mukaan on vielä ympätty tunnelman latistava rumpusoolo, voi kappaleen laittamista levylle suuresti kyseenalaistaa. Ilman em. kappaletta kokonaisuus olisi erittäin hyvin tasapainossa ja pitkien piisien eräänlaisina introina toimivat lyhyehköt instrumentaalit johdattavat kuuntelijan oivasti oikeanlaiseen tunnelmaan. Levyn päättävä alkuperäisenäkin loistava Burzum laina on mitättömän pienillä muutoksilla saatu kuulostamaan omanlaiseltaan. 8/10

SWALLOW THE SUN
The Morning Never Came
Firebox

Yhtä varmasti kuin nousuvesi mutta yllättävästi kuin hyökyaalto vyöryy Swallow the Sunin musiikki tarkkailijan päälle. Se ympäröi kuulijan syleilyynsä, vetää mukanaan pinnan alle ja hukuttaa hellästi sävelillään. Viimeisiksi muistikuviksi jää ympäröivä lämmin kosteus ja suolan kirpeä maku suussa.
Levy on tulvillaan syvältä sydämen sopukoista kumpuavaa melankolisuutta, joka ei kuulosta tippaakaan muoviselta. Musiikin raskaus ei ole allensa musertavaa, vaan sitä tasapainottavat ja värittävät tyylitajuiset herkän hauraat kitara- ja kosketinmelodiat. Laulajan mehevä murina on monipuolisuudessaan erittäin osuvaa ja sielukasta täydentäen vastakohtaisuudellaan kokonaisuutta. Vaikka erityisesti brittiläisten gootti doomdeath bändien vaikutus on kuultavassa, onnistuu Swallow the Sun tuomaan genreen riittävästi omaa panostaan. Kokonaisuudesta on turha yrittää nostaa esille yksittäisiä kappaleita eikä siihen ole edes tarvettakaan. Levy on teos, joka tulee nauttia alusta loppuun ilman keskeytyksiä. Avautuakseen ja paljastaakseen itsensä musiikki vaatii toistuvia kuuntelukertoja, mutta lopputulos on vaivan väärti.

Jos musiikki on näin hämärtyvään iltaan ja pimentyvään yöhön sopivaa, ei aamun edes koskaan haluaisi sarastavan. 9/10 

VARIOUS
Summer Breeze All Areas 2002 DVD
Nuclear Blast

18 bändin voimin vedetty 100 minuuttia kestävä virtuaalifestivaali saksalaiseen malliin on kelvollinen esitys. Tunnetumpien esiintyjien sekaan on laitettu vielä kannuksiaan hankkivia kokoonpanoja, jotka ovat huonoimmillaankin hyvää keskitasoa. Kokonaisuutta on kevennetty biisien välistä löytyvillä lyhyillä artisti- ja fanikuvauksilla, jotka pääosin ovat harmitonta ja aivotonta huulenheittoa. Festivaalien perusidea tuleekin ihan kohtuullisesti selväksi, vaikka yleisön meno tuntuu olevan paikka paikoin hieman vaisu ja muutama orkesteri tuntuu olevan hieman hukassa isolla lavalla. Isot nimet vetävät perusvarmat setit ammattitaitoisesti ja erityisesti näistä on kiittäminen Sentencediä, Pro-Painia ja Nightwishia. Yksikään tulokkaista ei tee varsinaista vaikutusta, vaikka muutama nimi kannattaakin laittaa mieleen Bloodflowerzin ja Ektomorfin johdolla.

Tutustuminen DVD:hen ja sen myötä festivaaliin on hyvä aloittaa paksusta vihkosesta, jossa kuvien kera esitellään ja arvioidaan jokainen Summer Breeze – festivaaleilla soittanut orkesteri. Digitaalikiekon äänipuoli on normaali stereoraita, joka on kirkas ja selkeä. Laajakuvaa on niinikään turha odottaa, vaan kuvasuhteena on normaali 4:3. Kuvauspuoli kärsii lievästä amatöörimäisyydestä, sillä kuvakulmat ovat useimmiten hiukan outoja ja leikkaus liian katkonaista.

Summer Breeze All Areas 2002 on tyypillinen mukava matkamuisto paikalla olleille, mutta muille katsojille se tarjoaa varsin nihkeästi mielenkiintoista katseltavaa. 5/10 

VEXED
Nightmare Holocaust
Witches Brew

Vexedin tarjoaa räkäistä ylistystä 80-luvun thrashille italialaiseen tapaan. Vaikutteita on helposti kuultavissa erityisesti teutonithrashista ja katu-uskottavuutta on haettu lisää coveroimalla Sodomin Blasphemer -klassikko. Vokalistin ääni on jopa astetta mielipuolisempi kuin Paul Baloffilla konsanaan ja yhteissoitto on karheata mutta tiukkaa. Levyn saundit ovat turhankin ohuet ja heppoiset muistuttaen kuitenkin kunnianosoituksensa ansainneiden mestareiden tuotoksia. Pääasiassa alle kolmeen minuuttiin taotut kappaleet ovat kohtuullisen hyvällä osaamisella toteutettuja ärhäköitä ralleja. 6/10 

WHILE HEAVEN WEPT
Of Empires Forlorn
Rage of Achilles 

While Heaven Wept on vuosien saatossa kulkenut vaikeuksien kautta voittoon. Doomin kanssaveljistään bändi erottuu edukseen lähinnä sillä, että laulu kulkee eeppisesti puhtaana korkeissa sfääreissä. Niin biisit kuin vokalisoinnit tuovat merkillisellä tavalla mieleen massiiviset ja kaihoisat 80-luvun raskaat hevieepokset kuin genrelle tyypillisen valittavan virrenveisuun. Vastakohtia sisältävä lämminhenkinen ja omaperäinen tyyli vaatiikin hieman totuttelua, mutta lopulta kauniin yksinkertainen musiikki leijuu helposti täyttämään mielen sopukat suloisilla sävelmillä ihmiselon kurjuudesta. 8/10

Inferno #13/2003

ARCH ENEMY
Anthems of Rebellion
Century Media

Amottin veljesten uutukainen tuotos on taatusti odotettu levytys rankemmanpuolisen metallin saralla, sillä sen verran voimakas näyttö pari vuotta sitten julkaistu Wages of Sin oli. Varsinaisia kapinallisia viisuja ei levy nimestään huolimatta tarjoa, vaikka biisien yleisilme onkin hieman muuttunut aiempaan verrattuna. Kitarat taituroivat yhä totutun mallikkaasti, on kyseessä sitten raskaampi sahaus tai maukkaat melodiat sooloista puhumattakaan. Kappaleista on oiottu turhia mutkia sekä melodioita, ja lopputuloksena onkin edeltäjäänsä suoraviivaisempi kiekko. Menoa on myös rauhoitettu aavistuksen verran keskitempoisempaan suuntaan ja mukaan on tuotu enemmän kokeilevia elementtejä lähinnä kappaleiden rakenteissa sekä koskettimien käytössä. Runsaiden tarttuvien melodioiden sekä vauhdin loistavasti toiminut yhdistelmä on vaihtunut raskaiden ja pikkunättien kitarariffien hienoksi kombinaatioksi. Monien miesmetallistien märkien päiväunien kohteen, Angelan, vokaalit ovat aiempaa kireämpiä sekä räkäisempiä, mutta samalla valitettavasti musiikin tapaan myös yksiulotteisempia. Anthems of Rebellion on levy, joka sisältää alusta loppuun tasaisen laadukasta ja mallikasta murinajyrää, mutta joka on kokonaisuutena kuitenkin aavistuksen verran liian arvattava ja tylsä. Kun kerran onnistuu tekemään loistavaa jälkeä, ei pelkän hyvän tekeminen enää jatkossa tahdo riittää.7/10

CRYPTIC SLAUGHTER
Convicted
Relapse

Idealistisesti ajateltuna Cryptic Slaughterin kahden ensimmäisen levyn uusintajulkaisuja voisi pitää kulttuuritekona, joka mahdollistaisi sivistyksessä olevien aukkojen paikkaamisen nuoremmalle sukupolvelle. Kyynisesti ajateltuna kyseessä lienee kuitenkin mainostemppu, sillä yhtye on kasannut rivinsä uudelleen ja on kirjoittamassa uutta materiaalia. Olkoon suhtautuminen mikä tahansa, on Convicted kasattu kieltämättä huolella ja tarjoaa paljon mielenkiintoista materiaalia kuuntelijalle. Bonusraidoissakaan ei ole säästetty, sillä Life in Grave -demon lisäksi mukaan on ängetty äänenlaadultaan neljä varsin kehnoa raitaa. Vaikka bändiä onkin tituleerattu merkittäväksi vaikuttajaksi 80-luvulla, ei se periaatteessa edusta mitään mitä D.R.I. ja Suicidal Tendencies eivät olisi samoihin aikoihin tehneet astetta paremmin. Orkesterin hardcoren, punkin ja thrashin crossover on kieltämättä aggressiivista ja sisältää alkukantaista voimaa, mutta ulosanti on yksioikoista ja noudattaa biisi biisiltä samaa kaavaa: hidas alkuosa, mättövaihe ja päälle taas hidastelua. Kaahauskohtauksissa käytetty identtinen rumpukomppi ja laulumelodia alkavat pidemmän päälle käymään todella tylsäksi. Ilman minkäänlaista nostalgian tuomaa tunnetta levy ei jaksa toimia kuin satunnaisena vaihteluna 80-luvun puhkisoitetuille mutta kestäville todellisille klassikoille. 4/10

CRYPTIC SLAUGHTER
Money Talks
Relapse

Orkesterin toinen levy on kasattu hyvin pitkälti samanlaisella konseptilla kuin debyyttikin. Demon on tosin korvannut treeninauha ja livevedot on napattu kahdesta eri keikasta. Vaikka Convicted –debyytin ja Money Talks in välillä ei olekaan kuin vuosi, on niin soitto- kuin tuotantopuolella tapahtunut merkittäviä harppauksia eteenpäin. Vaikka soundit ovatkin levyllä huomattavasti kiillotetummat aiempaan verrattuna, pääsevät niiden ansiosta biisit paremmin esille menettämättä kuitenkaan liiaksi aggressiota tai energiaa. Musiikki paljastaa samalla myös hyvin, mistä esimerkiksi Nuclear Assaultin alkupään lyhyiden menopalojen vaikutteet voisivat olla. Vaikka biiseissä ei varsinaista muutosta olekaan tapahtunut suuntaan tai toiseen, kuulostaa bändi aiempaa tiukemmalta ja monipuolisemmalta. Aiempi järjettömältä kuulostava kohkaus on saatu pienin muutoksin aisoihin ja tuloksena onkin jo huomattavasti paremmin toimivaa materiaalia. Klassikkoksi ei tästäkään levystä löydy vielä kunnon aineksia, mutta kyllä levyn hardcore-thrash kiljupöhnässä varmasti maistuisi.  6/10

DEATH DIES
Product of Hate
BTOD

Evol:in jäsenistöstä siinnyt kokoonpano tykittää hieman vanhakantaisessa hengessä black-thrash mikstuuraa ja onnistuu olemaan yhtä maukasta ja tasalaatuista kuin uunilenkki. Tylsät riffit seuraavat toinen toisiaan eikä kappaleiden rakenteissa tunnu olevaan minkäänlaista kantavaa ideaa. Rumpali puksuttaa yhtä unettavan tasaisesti kuin ylikierroksilla käyvä vanha takatuuppari vokalistin muistuttaessa laulamista yrittävää tuberkuloosipotilasta. Levyn ainoaksi anniksi jääkin Hieronymous Boschin maalauksesta otettu kansitaide. 2/10

DIVINE:DECAY
Maximize the Misery
Osmose

Kymmenen vuoden tauon jälkeen suomalainen speed ja thrash metal on nostamassa taas rumaa, karvaista päätään. Toisella levyllään Divine:Decay jatkaa siitä, mihin Stone ja Airdash aikanaan lopettivat. Vaikka bändin metalliin onkin tuotu hyppysellinen omaa ja ripaus uutta, on kokoonpanon musiikki vähintäänkin yhtä paljon velkaa kahdelle edellä mainitulle orkesterille kuin mitä Peter Fryckman on velkoojilleen. Monet riffit saundeista ja tunnelmasta puhumattakaan ovat silkkaa Stonea hivenen thrashimmalla otteella kun taas vokalistin laulutapa muistuttaa varsin paljon Airdashin Juhan karmeaa käninää. Ponneton ja tasapaksu laulu onkin selkeästi bändin heikoin linkki, sillä muut muusikot suoriutuvat instrumenttiensa kanssa varsin kelvollisesti. Kaikesta edellä mainitusta johtuen yllättävää ei siis olekaan kuulla, että levyn äänittäjänä ja tuottajana on toiminut muuan Janne Joutsenniemi. Levy itsessään ei tarjoa paljoakaan omaa saatikka oivaltavaa, vaan lähinnä vanhojen hyvin tehtyjen juttujen uudelleenlämmittämistä. Tässä ei sinällään olisikaan mitään pahaa, mutta kun musiikkiin ei saada puhallettua minkäänlaista tulta, ei into roihahda kiinnostuksen kipinää pidemmälle. On hyvä, että tällaistakin musiikkia on taas alettu tekemään, mutta huono, ettei sitä osata tehdä riittävän mielenkiintoisesti. 5/10

EDGE OF SANITY
Crimson II
Black Mark

Dan Swanön lahjakkuutta ja nerokkuutta ei käy kieltäminen, eikä herra ole tälläkään kertaa iskenyt kirvestään kiveen eikä soittimiaan santaan. Herra Nero on hoidellut kaikki instrumentit ja laulut itse äänittämisestä, tuottamisesta ja miksaamisesta puhumattakaan, mutta muutama vierailija on sentään uskallettu päästää kitaran ja mikin varteen. Uljaan death metal -eepoksen jatko-osalle on väsätty komeat ja harkitumman oloiset raamit. Teos on jaettu yhdeksään nimettyyn osaan ja itse levy puolestaan 44 eri osaan. Tämä jos mikä helpottaa kuuntelua ja sisäistämistä. Levyn kunnollinen hahmottaminen vaatisi vähintäänkin yhtä monta kuuntelukertaa kuin levyssä on minuutteja. Levyltä löytyy erittäin taidokkaasti yhteen kudottuna mallikasta örinää, hienoa puhdasta laulua, loistavia kitarariffejä sekä hyvin käytettyjä koskettimia. Melodisemman ja progemman materiaalin parissa vietetyt vuodet ovat parantaneet Danin laulua selvästi, mutta vuosien tauosta huolimatta örinäkin tuntuu irtoavan varsin mureasti. Samalla myös musiikkiin on salakavalasti ujutettu progressiivisia elementtejä lähinnä koskettimien käytössä sekä kappalerakenteissa, mikä tuo levylle runsaasti enemmän kestävyyttä ja syvyyttä. Moni biisintekijä sekoaisi taatusti omaan näppäryyteensä näin runsaasti käytettyjen eri instrumenttien kanssa, mutta herra Swanö onnistuu pitämään paketin hienosti kasassa erilaisilla temmon- ja tunnelmanvaihteluilla. Crimson II:n on mahtipontinen ja massiivinen paketti, joka olisi täysin mahdollista pukea jopa musiikkinäytelmän muotoon 8/10

E-FORCE
Evil Forces
Season of Mist

Entinen VoiVodin nokkahahmo Eric Forrest on kasannut uuden E-Force -nimeä tottelevan kokoonpanon ympärilleen. Jäsenten runsas kokemus kuuluu selkeästi myös lopputuloksesta. Biisit pohjautuvat pitkälle speed/thrash metalliin, vaikkei olekaan tempoltaan niitä kaikkein vauhdikkaimpia.

Forrestin miellyttävän karhea laulu yhdessä rumpujen kanssa dominoivat kokonaisuutta kitaroiden väistyessä hieman liian kauaksi taka-alalle. Mukana on myös hitunen teollisuusmetallin ja VoiVodin kaltaista hypnoottisuutta, joka onkin samalla musiikin vahvuus ja heikkous. Vaikka musiikki jyrää kiitettävällä asenteella ja intensiteetillä vastustamattomasti eteenpäin, puuttuu levyltä mielenkiintoa kasvattavaa dynamiikkaa ja vaihtelua. Lyhyinä annoksina tavara olisi taattua toimivaa tykitystä, mutta jos levyn puolessakaan välissä ei ole huomannut biisien vaihtumista, on korvien turtuminen väistämätöntä. Ongelma onkin ehkä tiedostettu, sillä uudemmat noin kolmen minuutin pintaan ja allekin tiivistetyt biisit toimivat paremmin kuin vanhemmat viiden minuutin vedot. Kyllä tästä voi vielä jotain tulla. 5/10

EIDOLON
Apostles of Defiance
Metal Blade

Vaikka Eidolonilla on takanaan kymmenen vuoden kokemus ja viisi täyspitkää, ei kuudes levy kuulosta juurikaan debyyttinsä julkaisevaa bändiä kummemmalta. Jossain melodisen speed ja modernin metallin välimaastossa väljästi harhaileva orkesteri on kitaratyöskentelyltään mukiinmenevän mallikasta ja melodista, mutta lauluosuuksiltaan ja rummutuksiltaan ikävän ponnetonta ja tylsää. Viiden minuutin tietämillä liikkuvat kipaleet sisältävät pituutensa nähden aivan liian vähän kantavia ideoita, joita näinkin pitkän uran tehneellä bändillä pitäisi alkaa löytymään roppakaupalla enemmän. 4/10

EQUINOX
Journey into Oblivion
Still Dead

Heavy metallin bullshit-bingo on hetkessä kasassa, kun lukee levyn mukana tullutta hehkutusta ja ylisanoja tursuavaa saatekirjelmää. Kun luiden ympäriltä on liha kaluttu pois, ei jäljelle jää kuin muutama huomionarvoinen lause. Vaikka vanhojen true-miesten piireissä tuttuja nimiä sisältävä orkesteri onkin ollut kasassa jo kymmenen vuotta, se ei ole saanut aikaiseksi kuin 2 täyspitkää ja lukuisia covereita erilaisilla tribuuteilla. Black, dark ja death metallin kiemuroissa amerikkalaiseen malliin operoiva orkesteri osaa yhdistää ihan näppärästi erilaisia osioita ja oikeanlaisia tummia tunnelmia kokonaisiksi kappaleiksi. Positiivista on kappaleiden moniulotteisuus. Biiseistä löytyy niin hitaampaa, raskasta death metal -ärinää, kuin blast beateilla varustettua bläkkiskaahaustakin, vieläpä kohtalaisen hyvässä harmoniassa. Kaoottiset kitaranvinguttelut sekä melodiat ovat levyn parasta antia, mutta eivät onnistu ikävä kyllä herättämään sen kummempia vilun saati inhotuksen väristyksiä. Levyn nasevasti päättävästä Possessedin Seance-lainasta bändi on onnistunut muokkaamaan itsensä kuuloisen version, jota katsantokannasta riippuen voidaan pitää joko hyvänä tai huonona. Equinox pieksee kyllä suurimman osan tyypillisestä tämän genren jenkkikurasta, mutta tuon saavutuksen arvoa ei voi vielä liikaa arvostaa. 5/10

HOUWITSER
Damage Assessment
Osmose

Hollantilaisen Sinisterin äpärälapsena siinnyt Houwitser edustaa juuri sitä tusinatavaraa huonoimmasta päästä, jota ei mieli tee juurikaan kuunnella mutta jota silti julkaistaan yllättävänkin paljon. Bändin musiikki harhailee päämäärättömästi death metallin läheisyydessä sivuten hetkittäin thrashia, mutta päämääräänsä se ei tunnu löytävän missään vaiheessa. Musiikki muodostuu mielikuvituksettomasta ja tylsästä paukutuksesta, jota yritetään värittää hieman väkinäisillä temmon vaihdoksilla ja thrashista tutuilla raskailla mosh-parteilla. Ja ei kun 3:sta silmään ja taas mennään täysillä samalla kaavalla seuraavasta kappaleesta toiseen. Vaikka Damage Assessment onkin bändin neljäs levytys, ei ihmetytä yhtään, että bändi kaksi aikaisempaa vokalistia ovat saaneet tarpeekseen kahden ensimmäisen levyn jälkeen. Kliseisemmäksi joskaan ei rankemmaksi levyn tekevät useassa kohtaa käytetyt sotahenkiset äänimaisemat konekivääritulituksineen ja kovapintaisen kersantin komentoineen. Yksikään instrumentti ei levyllä pääse loistamaan, vaan ne kaikki puuduttavat tasapaksuudellaan kokonaisuutta entistäkin alemmaksi. Ihmetyttää vaan, kuinka tänä päivänä niinkin pitkän linjan lafka kuin Osmose julkaisee tällaista näinkin selkeää demotason materiaalia. 3/10

LEGEN BELTZA
Insanity
Crash Music Inc


Jeff Watersin miksauksen maineella ratsastavan Legen Beltzan soittamaan speed-metallin vertailukohdaksi on helppo vetää 90-luvun taitteen hieman teknisempi lähestymistapa, jota monet alan pioneerit alkoivat kokeilla vaihtelevalla menestyksellä taitojen karttuessa. Laulaja yrittää saada kovasti suoritukseensa nivusissa asti tuntuvaa potkua, mutta tuloksena on vain varsin ponnetonta huutoa ja lausumista. Kitaristien riffittely on asiankuuluvaa joskin totaalisen tasapaksua, soolopuoli puolestaan varsin maittavaa ja mallikasta. Tyypillistä tusinatavaraa. 4/10

NECRODEATH
Ton(e)s of Hate
Scarlet

Saapasmaan nelikko onnistui yllättämään minut täysin puskasta vuonna 2000 ilmestyneellä Mater of All Evil -levyllään, vaikka herrojen ura onkin alkanut jo reilusti 80-luvun puolella. Kolmeen vuoteen on mahtunut yksi aiempi kiekko Black As Pitch sekä uudistunut bändi ja levy Ton(e)s of Hate. Necrodeathin omalaatuinen ja teknisesti kovatasoinen "progeileva" death-thrash kuulostaa ilkeältä eikä vähiten erittäin tiukan ja terävä-äänisen vokalistin ansiosta. Teknisesti taitava ja hyvän tyylitajun omaava rumpali takoo rytmit erittäin tarkasti, ja kun tämä yhdistetään loistavan kieroihin ja tyylikkääseen kitarointiin, pohjat ovat erittäin hyvät onnistuneelle ja omaperäiselle musiikille.

Aiempiin levytyksiin verrattuna uutukainen esittelee kuitenkin entistä kompleksisempaa materiaalia, jossa tempoa on tiputettu radikaalisti. Vaikka levyltä löytyy yhä paahtoa, on se saanut väistyä entistä raskaamman ja entistä tummasävytteisemmän tyylittelyn tieltä. Hienoinen tyylin muutos on kuitenkin varsin onnistunut ratkaisu taitavien muusikkojen toimesta, vaikka lopputuloksen sisäistäminen ei enää olekaan niin helppoa. 7/10

PLACE OF SKULLS
With Vision
Southern Lord

Todellisten tekijämiesten toinen täyspitkä on juuri sitä vanhan liiton musikaalista tuomion julistamista, jota alan puritaanit pitävät ainoana oikeana. Kahden alan legendan Victor Griffinin ja Scott Weinrichin yhteistyö on saumatonta ja lopputulos on sen mukaista. Usvaiset kitarat yhdistettynä rennon raskaaseen 70-luvun poljentoon on upeaa ja erittäin vakuuttavaa kuunneltavaa. Erityisesti omalaatuiset kitarankuristusta sisältävät soolot ponnahtavat esille biiseistä ja antavat erityisen lisäsäväyksen tumman tunkkaisen mutta sopivan tuotannon kanssa. Place of Skulls ei yritä kuulostaa masentuneelta tai raskaalta, vaan se on aidosti sitä halutessaan. Tyylilajista huolimatta musiikki henkii omalaistansa iloisuutta ja vapautuneisuutta, vaikka omat synkät hetkensä siitäkin löytyy. Levy ei ehkä anna paljoakaan mulle-kaikki-tässä-heti-ja-nyt sukupolvelle, sillä siltä on turha odottaa tarttuvia kertosäkeitä ja helppoja melodioita. With Vision on maanläheistä ja syvältä sydämestä kumpuavaa musiikkia, joka vaatii keskittynyttä kuuntelemista ja antautumista tunnelman vietäväksi. 8/10

SACRED SIN
Hekaton
Demolition

Korkkimaasta ponnistava Sacred Sin on Moonspellin ohella niitä harvoja pitkän linjan kokoonpanoja, jotka ovat onnistuneet pääsemään myös kotimaansa ulkopuolisten metallipäiden tietoisuuteen. MTV:llä 90-luvun alkupuolella julkaistu Darkside video herätti mielenkiintoni ja -95 julkaistu Eye M God olikin mielenkiintoista ja omaperäistä death metalliin juurensa juontavaa teknisempää ja kokeilevampaa materiaalia. Vaikka noista ajoista onkin kulunut jo aika tovi, ei bändi ole keikkailun lisäksi saanut aikaiseksi kuin pari täyspitkää ja nyt julkaistavan Hekaton -levyn. Musiikissakaan ei suuria muutoksia ole tapahtunut, sillä bändi jatkaa varsin samoilla linjoilla kuin aikoinaan. Biiseissä ja niissä luoduissa ilmapiireissä on havaittavissa selkeitä tuon alueen orkestereille tyypillistä mystisyyttä, jota varsin tuhnuinen soundipolitiikka kappaleesta riippuen joko heikentää tai vahvistaa.

Jopa seitsemän minuutin mittoihin venytetyistä kappaleista löytyy julmetusti riffittelyä, naislaulua ja murinaa, mutta liian usein kokonaisuus on kaaottinen ja turhan venytetty. Tunnin mittaisen levyn kruunuksi on vielä aivan turhaan ängetty uusi versio vanhasta biisistä sekä Death- ja Morbid Angel -lainat, jotka lihottavat muutenkin ähkystä kärsivän albumin halkeamispisteeseen. Menneisyyden lupaava tulokas on jäänyt polkemaan paikoilleen ja taakse on jäänyt loistava tulevaisuus. 5/10

SERPENT OBSCENE
Devastation
Black Lodge

Serpent Obscenen toinen täyspitkä tarjoilee mukavasti alkukantaista raivoa tihkuvaa räkäistä ja ärhäkkää death/thrashia. Vauhtia piisaa ja suht suoraviivaisesta mätöstä on aivan turha lähteä hakemaan suurempaa hienostuneisuutta. Vaikka musiikki liikkuukin pääasiassa järjettömän kohkauksen rajamailla, pysyy paketti nippa nappa kasassa kiitos tiukan yhteissoiton. Mukaan on myös onneksi älytty tuoda pienoista vaihtelevuutta, mutta siitäkin huolimatta materiaali on hieman liikaa samasta puusta karkealla kädellä veistettyä. 6/10

SKEPTICISM
Farmakon
Red Stream

Reilu vuosi sitten kahden biisin The Process of Farmakon MCD antoi esimakua odotetusta täyspitkästä, joka pienoisen viivästymisen jälkeen on vihdoin ilmestynyt. Bändin aavistuksen uudistunut musiikillinen ilme olikin tervetullut ja osoittautui varsin toimivaksi ratkaisuksi. Suuria muutoksia ei täyspitkän materiaali ole vuoden saatossa kokenut. Tempoa on nostettu hippusen verran aiemmasta ja urut ovat aiempaa suuremmassa roolissa. Laulu on pääasiassa yhä sitä samaa tuttua mörinää, jota ei taustasta meinaa erottaa ja hyvä niin, sillä muunlaisilla vokalisoinneilla lyriikoiden tulkitseminen ei yksinkertaisesti olisi mahdollista. Tutut elementit pitkine biiseineen, hypnoottisine rytmeineen ja minimalistisine melodioineen on yhä tallella, mutta eri instrumenttien raskas yleissaundi on keventynyt kymmenillä kiloilla. Se mikä lyhyellä julkaisulla vielä toimi erittäin mallikkaasti, tuntuu nyt täyspitkällä hieman valjulta. Totaalisen raskas ja synkkä ilmapiiri on hiipunut osittain taka-alalle ja ero on kuin tavallisella Coca Colalla ja light-versiolla. Mustaa ja periaatteessa maistuvaa, mutta jokin outo epätäyteläinen sivumaku suuhun jää. 7/10

TRISTITIA
Garden of Darkness
Holy

Teemalevyn muotoon puetulle Tristitian uutukaiselle on haettu massiivisen tuomio eepoksen muotoja. Levyn runko koostuu kymmenen minuuttia ja yli kestävistä doom laahauksista, jotka nidotaan toisiinsa lyhyillä vajaan parin minuutin introilla. Ratkaisumallin mahtipontisuudesta huolimatta toteutus on toimiva ja doom metallin perinteiden mukaisesti pitkät biisit luovat sopivasti tunnelmaa. Musiikin puolella bändin on tiputtanut aavistuksen verran selkeitä goottielementtejä pois, vaikka tuttu surumielinen kitaratyöskentely onkin tallella. Laulaja kähisevän laulu/lausuntatyyliä täydentämään kaipaisi edellisten levyjen tapaan voimakasta puhdasta ja matalaa laulua, sillä samalla äänenpainolla veisatut virret ovat hivenen puuduttavia. Vaikka niin puhtaat kitara- kuin kosketinmelodiat ovatkin hienosti toteutettuja, hentoja ja hauraita, jäävät ne turhan usein soimaan taustalle hieman epämääräisinä. Levyä kuunnellessa tuleekin turhan usein tunne, että kappaleet kaipaisivat lisää raavasta lihaa luidensa ympärille vaikka perusainesosat ovat hyvin kohdallaan. 6/10

VARIOUS
Wacken Metal Overdrive DVD
Steamhammer

Vuosien 2001 ja 2002 Wacken Open Air festivaalit digitaalisen audio-visuaalisen nippuun pistävä DVD tarjoaa kohtalaisen hyvän yleiskuvauksen Euroopan suurimmasta metallitapahtumasta, jonne jokaisen itseään hevi-ihmisenä pitävän olisi syytä tehdä pyhiinvaellusmatka kerran elämässään.
Artistitarjontaa esitellään 10 orkesterin voimin ja tästä tuleekin paha miinus: mukaan on kelpuutettu lähes ainoastaan Steamhammerin bändejä varustettuna muutamalla Nuclear Blastin tähdellä. Mukaan on mahdutettu hevinkirjoa laidasta laitaan, mutta sekaan on tungettu liian monta turhaa ja tylsää kokoonpanoa, jotka olisi ollut syytä korvata nimekkäimmillä bändeillä. Keskimäärin kaksi kappaletta esittävät bändit on jaoteltu levyllä kahteen osaan, päivä- ja iltaosioon riippuen heitetyn setin ajankohdasta. Näinkin yksinkertainen ratkaisu on vallan onnistunut ja luo mukavan yhtenäistä tunnelmaa bändistä toiseen siirryttäessä. Biisien väliin tungetut lyhyet haastattelupätkät ovat saman toistoa eli festivaalin ja tunnelman ylistämistä. Onneksi ne ovat ohitettavissa ja yksittäiset biisit valittavissa erillisestä omasta valikostaan. Parhaiten omasta osuudestaan suoriutuvat vanhat konkarit Rage yhdellä klassikollaan, Sodom tuhnuista saundeista huolimatta, erittäin vakuuttavalta kuulostava Dimmu Borgir sekä tietenkin vanhat parrat Motörhead ja Saxon.

Omituinen joskaan ei huono havainto on, että Saxon on joukosta ainoa bändi, joka on saanut mukaan 3 vetoa varustettuna DD5.1 ääniraidalla muiden joutuessa tyytymään PCM stereo ääneen. Koko komeudelle on saatu mittaa parisen tuntia ja ekstroiksi laitetut mallikkaasti toteutetut video ja kuvagalleriat yleisestä festarinmeiningistä täydentävät tapahtuman kokonaiskuvaa erittäin hyvin. DVD on WOA:n kuvauksena varsin hyvä, mutta musiikilliselta anniltaan vain kohtalainen. 6/10

VENOM
Witching Hour
Demolition

Jo Venomin uran aikana ehdittiin julkaista lukemattomia toinen toistaan laaduttomampia kokoelmia ja vielä tänäkin päivänä näitä tungetaan markkinoille. Venom ei myöskään ole Venom ilman klassikoksi muodostunutta originellia trioa ja Witching Hour –levyllä puuttuu itse pääpirun Cronos, jonka tuuraajana 80-luvun lopussa toimi hetken aikaa ex-Atomkraftin basisti Tony Dolan. Kun nämä kaksi ehtoa täytyy tämän kokoelman kohdalla, voi julkaisun motiiveja alkaa aidosti pohtimaan.

Levyn koostumus on aikamoinen sekametalisoppa vanhoista studiossa reenatuista ja äänitetyistä Welcome to Hell :in ja Live Like An Angel :in kaltaisista klassikoista sekä tuon aikaisella kiertueella tallennetuista Prime Evil :in vedoista. Levyn vihkosessa kehutaan laveasti, kuinka ilman minkäänlaisia päällekkäisäänityksiä olevat nauhoitteet onnistuvat vangitsemaan orkesterin hillittömän energian. Suomennettuna tämä tarkoittaa huonoilla saundeilla varustettuja lepsuja vetoja, jotka kalpenevat aneemisen haamun lailla alkuperäisiin levyversioihin verrattuna. Kyllä tämä silti täyden kympin ansaitsee, mutta ei levynä vaan sen muodostavien osasten summana. Biisit 8/10 Levy 2/10