Inferno #14/2003

CARNAL FORGE
Who's Gonna Burn
Regain

Kasvaneen suosion myötä Carnal Forgen viisi vuotta vanha debyytti on julkaistu uudestaan. Teko puolustaakin paikkaansa hyvin, sillä 10 kappaleen pläjäys on lauluja myöten erittäin aggressiivista ja mallikelpoista uus-thrashia. Retrospektiivisesti katsottuna onkin hieman hämmentävää, että orkesterin vanha moniulotteisempi ja samalla myös mielenkiintoisempi materiaali pesee uudemmat, kaikessa taidokkuudessaan hienoisesta kasvottomuudesta kärsivät levytykset. Vaikka kappaleiden vaihtumista ei hevillä erotakkaan, ei levyn tarjoama vajaa puolituntinen anna armoa eikä tilaisuutta tylsistymiselle. 7/10 

DEATHCHAIN
Deadmeat Disciples
Dynamic Arts

Kallaveden kalakukkokauppiaat ryntäävät markkinoille uutuustuotteen kera. Tarjolla on tuhti kalmankäryinen eväs, jonka perusraaka-aineena on käytetty runsaasti thrashia. Yhtyeen demot antoivat odottaa debyytiltä paljon ja hyvin maustettuna se täyttää vaativammankin metallinnälkäisen aterioitsijan nälän. Kokonaisuus on huolella ja rakkaudella valmistettu eikä ammattitaidon puutteestakaan voi musikantteja haukkua.

Levy on alusta loppuun saakka armotonta jyräystä, jota on onneksi älytty värittää myös raskailla runttausosuuksilla. Ideoita ja tyylitajua ei Deathchainilta puutu ja kumarrus vanhan liiton suuntaan onkin selkeästi kuultavissa. Albumi on myös onneksi älytty pitää erittäin intensiivisenä ja sopivan lyhyenä pakettina, sillä yhdeksän biisiä taottuna reiluun puoleen tuntiin jättää mukavasti haukkomaan happea muttei kuitenkaan tukehduta hengiltä. Vaikka olisinkin kaivannut tuotantopuolelle teelusikallisen verran enemmän demomaista rosoisuutta, tuovat selkeäksi viilatut ja tiukaksi väännetyt saundit erittäin hyvin nasevan yhteissoiton esille. Ensilevyksi Deadmeat Disciples on erittäin vakuuttava ja jos tästä pystyy vielä tulevaisuudessa kehittymään ja parantamaan, alkaa rakkaan länsinaapurimmekin saman genren isot nimet laskemaan alleen. 8/10 

DESIRE
Locus Horrendus
Omakustanne 

Desiren musiikki edustaa sitä doomin tyylilajia, missä naiset laulavat kuin enkelit ja miesten tehtäväksi jää demoninen kuiskinta ja örinä. Tummaa tunnelmaa luodaan pääasiassa koskettimin, kitaroiden raahatessa laahaavin sävelin kappaletta eteenpäin. Biisit ovat asiaankuuluvasti pitkiä kuin nälkävuosi ja tihkuvat nimiltään kurjuutta ja melankoliaa. Levytyksestä löytyykin aivan kaikki genreen kuuluvat niin elementit kuin kliseetkin. Tästä huolimatta lopputulos on varsin kelvollista ja miellyttävää taustamusiikkia syksyisen harmaaseen ja sateiseen sunnuntaipäivään. 6/10

DEVIL LEE ROT
Metal Dictator/Soldier from Hell
Witches Brew 

Yhdelle levylle ängettynä kaksi levyllistä DLR:ää on tuhti setti hurtilla huumorilla varustettua mutta täysin tosissaan tehtyä true metallia. Vanhoja etenkin brittiläisiä esikuvia ylistetään estoitta ja niin laulu, soitto kuin tuotantokin on äärimmilleen pelkistettyä ja räkäistä. Biisit sisältävät runsaasti ajatonta ja tutunoloista riffittelyä. Klassikot on syynätty tarkkaan ja opittua on sovellettu kelvollisesti. Äärimmäisyyksin viety kaiken kattava yksinkertaisuus särähtää vain pahasti korvaan etenkin levyn loppupuolella ja levyn potentiaali katoaa tylsään junnaukseen. 4/10

THE FUNERAL ORCHESTRA
Feeding the Abyss
Aftermath Music

Nimensä mukaiseen doomiin hienoisia drone vaikutteita sotkeva bändi kiinnitti mielenkiinnon demollaan, mutta tukahduttaa sen osittain täyspitkällään. Kitarat murisevat ja särisevät riffejä, jotka jauhavat nuotteja mössöksi. Laulajan syvyyksistä kaikuva kärinä peittonaan pitkähköihin mittoihin venytetty musiikki valuu hitaan varmasti kuin räkä pikkulapsen nenästä.
Vaikka biisien perustukset ovatkin kunnossa, ei musiikki onnistu nostamaan päätään tasapaksuuden hetteikön pinnalle kuin hetkittäin. Lyhyempien biisien ytimekkäämpi lähestymistapa tuomion julistamiseen onkin toimivampi ratkaisu. 5/10 

GARDENS OF GEHENNA
Mechanism Masochism
Grau 

Saksalaisella jämäkkyydellä ja täsmällisyydellä sekoittelee Gardens of Gehenna dark ja doom metallinsa sekaan pikkuruisia industrial vaikutteita. Samankaltaisuutta My Dying Briden tavaramerkiksi muodostuneeseen gootti doomdeathiin on ajoittain havaittavissa, vaikka romanttinen melankolia onkin korvattu piinaavammalla ja synkemmällä ilmapiirillä. Koskettimia on taustoissa runsaasti, mutta hyvät sovitukset saavat ne sulautumaan taustaan ja osaksi kokonaisuutta. Ideat ja toteutus ovat suht mielenkiintoisia ja tuoreita, mutta toteutus tasapäistää kaikki kappaleet turhan samankaltaisiksi. 6/10

HELLBOX
Sadisticlaw
KTOK 

Hellbox räimii miellyttävän rennolla ja rupisella otteella kymmenen biisiä läpi ilman suurempia kiemuroita. Kappaleiden rokkaava ote on helposti yhdistettävissä Venomiin, mikä sinällään ei liene yllätys kenellekään bändiä aiemmin tuntevalle. Suoraviivaisuudesta huolimatta musiikista löytyy mukavia pieniä jippoja, joita miellyttävä lämminhenkinen saundimaailma tukee hyvin. Biisit on älytty pitää riittävän lyhyinä ja ytimekkäinä, mikä osaltaan kielii kokemuksesta ja tyylitajusta. Useista hyvistä yksittäistä biiseistä huolimatta kokonaisuutta vaivaa pidemmän päälle puuduttava kasvottomuus. 6/10 

KING DIAMOND
The Puppet Master
Massacre

Hevin Stephen King ja itse kruunattu kuningas on palannut juurilleen. Vuosi toisensa jälkeen erittäin tuottelias herra Diamond on onnistunut pitämään levyjensä tason erittäin korkeana. Kuitenkin herran soolotuotannosta on tuntunut puuttuvan tunnelman lisäksi se jonkin, joka teki 80-luvun levyistä täysiä klassikkoja. Puppet masterin tarinan kertova levy on kuitenkin selkeä paluu alkuaikoihin niin musiikillisesti kuin tunnelmallisesti.

Biisit ovat aiempaa yksinkertaisempia ja tarttuvampia ja ne toimivat hyvin niin kokonaisuudesta irrotettuina kuin myös saumattomasti sen osina. Rouva Diamondin hennon hauras ja hieman amatöörimäinen ääni täydentää paikka paikoin Kingin falsettia hyvin ja tuo musiikkiin mukavaa lisämaustetta. Juonta kuljetetaan eteenpäin taidokkaasti ja musiikki vaihtelee tunnelman mukaan aina kulkevista ralleista hitaampiin ja kauhua tihkuviin rauhallisempiin biiseihin. King Diamondin vahvuus säveltäjänä pääseekin levyllä hyvin esille samoin kuin herran taito rytmittää juonen avulla musiikkia monipuoliseksi kokonaisuudeksi on vertaansa vailla.

Vaikka levyn arvostelukappale ei sanoituksia sisälläkään, vaikuttaa tarina etukäteistietojen perusteella erittäin kiinnostavalta ja klassiselta. Levyn mukana tulevalla DVD:llä King itse kertoo runsain sanankääntein tarinan taustoja ja tämä jos mikä tuo taatusti entisestäänkin lisää syvyyttä kokonaisuuteen.

The Puppet Master on ehdottomasti 90-luvun parasta King Diamondia. Vaikka musiikki toistaakin tuttuja kulkuja ja kuvioita vuosien varrelta, on hyvillä muusikoilla ja rautaisella ammattitaidolla varustettu bändi omalla ylhäisellä tasollaan. Ei yksinäisenä, mutta harvalukuisessa seurassa. 8/10

REVEREND BIZARRE
Harbinger of Metal
Spikefarm

Aiemman syksyllä julkaistu split 7” esitteli varsin erilaista ja uudistunutta Reverend Bizarrea perinteisemmän heavy metallin muodossa. Onneksi kokeilu tuntuu jääneen vain yhden biisin mittaiseksi, sillä uusi tuhti 74-minuuttinen MCD on debyytiltä tuttua joskin astetta synkempää materiaalia.

Bändi laahaa edelleen tyylikkäästi vanhan liiton doomin kiemuroissa, mutta on saanut sointiinsa rutkasti lisää jykevyyttä. Osa tästä johtuu varmasti aiempaa selkeämmästä tuotannosta, mutta myös biisirakenteet vaikuttavat aiempaa harkitummilta ja pelkistetymmiltä. Vokalisoinneissa on havaittavissa myös selkeää parannusta, sillä ne ovat aiempaan verrattuna täyteläisemmät ja sielukkaammat. Näistä seikoista johtuen orkesterin omalaatuisuus on entisestäänkin jalostunut ja korostunut.

Harbringer of Metallin ainut kauneusvirhe on levyn puolivälistä löytyvä massiiviseen 20 minuutin mittaan paisutettu From the Void -kappale. Biisi itsessään on liiankin laahaava ja yksinkertainen ja sen pitkä kesto tuntuu liiankin tarkoitushakuiselta. Kun mukaan on vielä ympätty tunnelman latistava rumpusoolo, voi kappaleen laittamista levylle suuresti kyseenalaistaa. Ilman em. kappaletta kokonaisuus olisi erittäin hyvin tasapainossa ja pitkien piisien eräänlaisina introina toimivat lyhyehköt instrumentaalit johdattavat kuuntelijan oivasti oikeanlaiseen tunnelmaan. Levyn päättävä alkuperäisenäkin loistava Burzum laina on mitättömän pienillä muutoksilla saatu kuulostamaan omanlaiseltaan. 8/10

SWALLOW THE SUN
The Morning Never Came
Firebox

Yhtä varmasti kuin nousuvesi mutta yllättävästi kuin hyökyaalto vyöryy Swallow the Sunin musiikki tarkkailijan päälle. Se ympäröi kuulijan syleilyynsä, vetää mukanaan pinnan alle ja hukuttaa hellästi sävelillään. Viimeisiksi muistikuviksi jää ympäröivä lämmin kosteus ja suolan kirpeä maku suussa.
Levy on tulvillaan syvältä sydämen sopukoista kumpuavaa melankolisuutta, joka ei kuulosta tippaakaan muoviselta. Musiikin raskaus ei ole allensa musertavaa, vaan sitä tasapainottavat ja värittävät tyylitajuiset herkän hauraat kitara- ja kosketinmelodiat. Laulajan mehevä murina on monipuolisuudessaan erittäin osuvaa ja sielukasta täydentäen vastakohtaisuudellaan kokonaisuutta. Vaikka erityisesti brittiläisten gootti doomdeath bändien vaikutus on kuultavassa, onnistuu Swallow the Sun tuomaan genreen riittävästi omaa panostaan. Kokonaisuudesta on turha yrittää nostaa esille yksittäisiä kappaleita eikä siihen ole edes tarvettakaan. Levy on teos, joka tulee nauttia alusta loppuun ilman keskeytyksiä. Avautuakseen ja paljastaakseen itsensä musiikki vaatii toistuvia kuuntelukertoja, mutta lopputulos on vaivan väärti.

Jos musiikki on näin hämärtyvään iltaan ja pimentyvään yöhön sopivaa, ei aamun edes koskaan haluaisi sarastavan. 9/10 

VARIOUS
Summer Breeze All Areas 2002 DVD
Nuclear Blast

18 bändin voimin vedetty 100 minuuttia kestävä virtuaalifestivaali saksalaiseen malliin on kelvollinen esitys. Tunnetumpien esiintyjien sekaan on laitettu vielä kannuksiaan hankkivia kokoonpanoja, jotka ovat huonoimmillaankin hyvää keskitasoa. Kokonaisuutta on kevennetty biisien välistä löytyvillä lyhyillä artisti- ja fanikuvauksilla, jotka pääosin ovat harmitonta ja aivotonta huulenheittoa. Festivaalien perusidea tuleekin ihan kohtuullisesti selväksi, vaikka yleisön meno tuntuu olevan paikka paikoin hieman vaisu ja muutama orkesteri tuntuu olevan hieman hukassa isolla lavalla. Isot nimet vetävät perusvarmat setit ammattitaitoisesti ja erityisesti näistä on kiittäminen Sentencediä, Pro-Painia ja Nightwishia. Yksikään tulokkaista ei tee varsinaista vaikutusta, vaikka muutama nimi kannattaakin laittaa mieleen Bloodflowerzin ja Ektomorfin johdolla.

Tutustuminen DVD:hen ja sen myötä festivaaliin on hyvä aloittaa paksusta vihkosesta, jossa kuvien kera esitellään ja arvioidaan jokainen Summer Breeze – festivaaleilla soittanut orkesteri. Digitaalikiekon äänipuoli on normaali stereoraita, joka on kirkas ja selkeä. Laajakuvaa on niinikään turha odottaa, vaan kuvasuhteena on normaali 4:3. Kuvauspuoli kärsii lievästä amatöörimäisyydestä, sillä kuvakulmat ovat useimmiten hiukan outoja ja leikkaus liian katkonaista.

Summer Breeze All Areas 2002 on tyypillinen mukava matkamuisto paikalla olleille, mutta muille katsojille se tarjoaa varsin nihkeästi mielenkiintoista katseltavaa. 5/10 

VEXED
Nightmare Holocaust
Witches Brew

Vexedin tarjoaa räkäistä ylistystä 80-luvun thrashille italialaiseen tapaan. Vaikutteita on helposti kuultavissa erityisesti teutonithrashista ja katu-uskottavuutta on haettu lisää coveroimalla Sodomin Blasphemer -klassikko. Vokalistin ääni on jopa astetta mielipuolisempi kuin Paul Baloffilla konsanaan ja yhteissoitto on karheata mutta tiukkaa. Levyn saundit ovat turhankin ohuet ja heppoiset muistuttaen kuitenkin kunnianosoituksensa ansainneiden mestareiden tuotoksia. Pääasiassa alle kolmeen minuuttiin taotut kappaleet ovat kohtuullisen hyvällä osaamisella toteutettuja ärhäköitä ralleja. 6/10 

WHILE HEAVEN WEPT
Of Empires Forlorn
Rage of Achilles 

While Heaven Wept on vuosien saatossa kulkenut vaikeuksien kautta voittoon. Doomin kanssaveljistään bändi erottuu edukseen lähinnä sillä, että laulu kulkee eeppisesti puhtaana korkeissa sfääreissä. Niin biisit kuin vokalisoinnit tuovat merkillisellä tavalla mieleen massiiviset ja kaihoisat 80-luvun raskaat hevieepokset kuin genrelle tyypillisen valittavan virrenveisuun. Vastakohtia sisältävä lämminhenkinen ja omaperäinen tyyli vaatiikin hieman totuttelua, mutta lopulta kauniin yksinkertainen musiikki leijuu helposti täyttämään mielen sopukat suloisilla sävelmillä ihmiselon kurjuudesta. 8/10

Inferno #3/2002

ANATHEMA
A Fine Day to Exit
Music For Nations

Vaikka Anatheman musikaalinen kehitys onkin kulkenut varsin pitkän kaaren alkuaikojen doom-death synkistelystä nykyiseen nykyiseen melankoliseen tunnelmointiin, on jokainen levytys ollut varsin looginen jatkumo edeltävälle levylle. A Fine Day to Exit on edeltäjäänsä Judgement levyä yksinkertaisempi, valoisampi, pohdiskelevampi sekä minimaalisempi. Näiden ominaisuuksien takia monet vanhat fanit ovatkin leimanneet sen pettymykseksi, mutta niin helpolla levyä ei kannata sivuuttaa ja bändiä aliarvioida.

Tälläkään kertaa ei brittipoppoo päästä kuuntelijaansa helpolla, vaan Liverpooliin poikien luoma musiikki vaatii kymmeniä ja taas kymmeniä intensiivisiä kuunteluhetkiä, ennen kuin levyn yksinkertainen nerokkuus ja tunnelataus avautuu ja tunkee tajuntaan koskettaen mielen syvimpiä syövereitä. Tämänkin Anatheman levyn ymmärtää jos on ymmärtääkseen. 9/10

CARNAL FORGE
Please…Die!
Century Media

Jo kolmannen täyspitkänsä kolmen vuoden sisään julkaissut Carnal Forge ei ole aivan eilisen teeren poikia ja kyllähän sen soitossa ja sävellyksissä kuulee. Bändin aggressiivinen mutta melodinen mättö toimii. Sen verran tiukkaan ja napakkaan tahtiin kappaleita tykitetään kuuntelijan eteen, että edes pienoinen kappaleiden samankaltaisuus ehdi juurikaan haittamaan. Laulaja rääkkää äänijänteitään vallan mallikelpoisesti, rumpalin singerimäisen tarkka tikkaus yhdistettynä Kuusiston veljesten(?) kuusikielisten sahauksiin muodostaa kokonaisuudesta hyvinkin keskivertoa paremman audiopläjäyksen. 7/10

THE DEFACED
Domination Commence
Scarlet Records

Svea mamman helmoista pölähtää The Defacedin debyytti tuotos. Musiikillisesti levyllä liikutaan jossain The Hauntedin kaltaisessa junttauksessa. Biisit tuntuvat pääsääntöisesti noudattavan samaa kaavaa: välillä paahdetaan eteenpäin kuin viimeistä päivää jonka jälkeen tempoa hidastetaan ja kitarasta taotaan irti järkälemäisiä tapporiffejä tai melodisia sointukulkuja ja/tai sooloja. Hitaat osat ovatkin levyn parasta ja omaperäisintä antia, mutta kokonaisuutta ne eivät jaksa pelastaa. Levyllä on hiukan yllättävän mitäänsanomaton ja vaisu äänimaailma, joka tiputtaa kappaleiden tihkumaan energiaa sen verran alas, että edes purkki tai kaksi Red Bullia eivät riittäisi saattamaan kuulijaa musikaaliseen hurmokseen. 5/10

DESTRUCTION
The Antichrist
Nuclear Blast

Kaikille thrash-fanaatikoille muutaman vuoden takainen uutinen Destructionin palaamisesta oli varsinainen ilosanoma. Paluun myötä julkaistu varsin napakka All Hell Breaks Loose levy osoitti, että mistään rahastuksesta ja vanhojen miesten nostalgiatripistä ei ollut kysymys, vaan tukka saksan triolla tärisee yhä. The Antichrist jatkaa hyvin samoilla linjoilla, mutta tällä kertaa levylle on päätynyt vieläkin tarttuvampaa ja väkevämpää materiaalia, sillä sen verran kovaa varsinkin levyn alkupuolisko lataa: Thrash 'til Death, Nailed to the Cross ja Bullets from Hell ovat tulevia Destruction klassikkoja ja taattuja niskankipeyttäjiä keikoilla.

Levy jaksaa pitää otteessaan loppuun saakka vaikka tahtia ei missään vaiheessa hellitetä. Bändi tekee ilman turhia kikkailuja sen minkä parhaiten osaa: suoraviivaisen, mutta omaperäisen saksalaisen thrashin soitannan. 8/10

GREEN CARNATION
Light of Day, Day of Darkness
The End Records

Kunnianhimoa ja kokeilunhalua ei norjalaiselta Green Carnation orkesterilta puutu, sillä vaikka doom metallissa onkin totuttu pitkiin kappaleisiin, ei ole kovinkaan tavanomaista, että levy koostuu yhdestä ainoasta kappaleesta jolla kestoa on tunnin verran. Levyyn on selkeästi satsattu, kehuuhan levy-yhtiö mm. seuraavilla faktoilla: levyn tekemisessä on ollut yli 30 muusikkoa ja sen äänittämisessä on käytetty 150 raitaa ja yli 600 sampleria. Kaikesta tästä voisi helposta saada liiankin rikkaan kokonaisuuden, jota vaivaisi yltäkylläisyyden ähky.

Musiikilliset teemat vaihtelevat varsin laajasti levyn edetessä ja kappale olisi aivan yhtä hyvin voitu jakaa useampaan osaan kokonaisuuden kärsimättä ja kuuntelijan huomaamatta. Musiikin monipuolisuudesta johtuen levyä on erittäin vaikeata luokitella ja päästä sisään. Levyllä kuullaan niin In the Woodsin kaltaista leijuntaa kuin raskaita kitaroita, jousiosuuksia, erilaisia kuoroja ja lähes kaikkea mitä väliin voi hyvällä tyylitajulla laittaa. Lopputulos on kuitenkin levollinen ja varsin yksinkertaisen kaunis ja koskettava. Light of Day, Day of Darkness on yksi niistä levyistä, jotka kovalla ja intensiivisellä kuuntelulla saattavat nousta klassikoiden joukkoon. 8/10

KING DIAMOND
Abigail II - The Revenge
Metal Blade Records

Piru periköön piratismin ja levy-yhtiöt. King Diamondin uutukaiselta promolta löytyy intron ja outron lisäksi vain kolme täysmittaista kappaletta tehden levyn arvostelun kokonaisuuden kannalta erittäin hankalaksi. Levyllä herra Diamond on päättänyt jatkaa lähes 15 vuotta sitten julkaistun Abigail levyn tarinaa ja yllätykseni musiikkikin vaikuttaa hyvin samankaltaiselta, kuin mitä tuolla levyllä kuultiin. King Diamond on oman orkesterinsa sekä Mercyful Faten kanssa ollut erittäin tuottelias, mutta onnistunut säilyttämään kappaleiden tason varsin korkealla. Vaikka suuria muutoksia ei musiikissa olekkaan tapahtunut, on pari viimeisintä levyä olleet jotenkin hieman vaisun ja väsyneen oloisia.

Abigail II:lla tuo ongelma tuntuu kuitenkin väistyneen ja kappaleisiin on tullut selkeästi uutta energiaa. Kyllähän tämä on taattua tavaraa kaikille KD-faneille ja levyn arvosanakin saattaisi nousta yhdellä, kun levystä saa käsiinsä ja kuunteluun kunnon version. 7/10

KREATOR
Violent Revolution
Steamhammer

Kreator on niinikään yksi niistä sinnikkäistä orkestereista, jotka ovat jaksaneet tahkota omaa linjaansa vuosikaudet, vaikka kultakausi osuikin 80-90 lukujen taitteeseen, jolloin thrash eli ja voi hyvin: Terrible Certainty ja Extreme Aggressions toivat mukanaan aimo annoksen teknisyyttä musiikkiin kadottamatta kuitenkaan thrashiltä vaadittavaa energiaa ja asennetta. 90-luvulla Kreator kokeili niin kone, punk kuin melodisempien elementtien kanssa lopputulosten jäädessä enemmän tai vähemmän vaisuiksi.

Violent Revolution iskee kuitenkin ensin palleaan ja sen jälkeen potkii miehisiin sukukalleuksiin. Levy on hieno yhdistelmä raskautta, melodiaa ja tarttuvuutta. Kappaleita löytyy niin nopeita ja suoria, kuin melodisempia ja hitaampia. Kreator palaa levyllä raskaampaan linjaansa jota tukee erinomainen vanhoja kunnon heavy metal melodioita tuottavat kitarat. Millen tuttu raspikurkusta tuleva aggressiivinen kähinä kruunaa levyn: Violent Revolution on ehdottomasti yksi vuoden 2001 parhaimmista levyistä. 9/10

MAJESTY
Doomsday Machine
Actcom Music

Jos kotimaiselle Majestylle tarvitsisi vertailukohtia etsiä, niin kyllähän orkesterin ainut jäsen Marko "Gravehill" Hautamäki on Cathderalin Forest of Equilibrium levyä kuunnellut. Jopa vokalisoinnit muistuttavat varsin läheisesti Lee Dorrianin valittavaa ujellusta. Tätä vertailua ei kuitenkaan tule pitää huonona asiana. Siinä missä Cathderalin debyytti oli äärimmäisen piinaavaa ja surun pohjattomiin syvyksiin sukeltavaa doomia, on Majesty kokeilevampaa, moniulotteisempaa ja melankolisempaa. Kaikkea toivoa ei olla menetetty ja tulevaisuus on tuntemattomana edessä.

Pitkähköt kappaleet toimivat eivätkä ehdi kyllästyttää muodostaen levystä suhteellisen toimivan ja laadukkaan kokonaisuuden, josta huonoja kappaleita ei löydy, mutta eipähän mikään kappale toisista edukseenkaan erotu. 6/10

OCCULT
Violence & Hatred
Painkiller Records

Violence & Hatred tarjoaa kahden kipaleen verran tiukahkoa vanhakantaista death-thrashia. Eihän tämä mitään uutta tarjoa, mutta hiukan tuhnuiset saundit yhdistettynä jämäkkään soittoon sekä yksinkertaisiin kitarakoukkuihin saavat lopputuloksen yllättävänkin toimivaksi kokonaisuudeksi. Isommissa erissä tämä varmasti alkaisi puuduttamaan, sillä sen verran samankaltaisia nämäkin kaksi kappaletta ovat. 5/10

OFFICIUM TRISTE
The Pathway
Displeased Records

Officium Triste työstää tasalaatuista ja toimivaa joskaan ei kovinkaan omaperäistä doom-deathia. Tunnelmaltaan ja musiikiltaan levy olisi aivan hyvin voitu julkaista jo 90-luvun alkupuolella, sillä sen verran alkuaikojen Anathemalta ja Paradise Lostilta tämä kuullostaa. Tässä piileekin levyn vahvuus ja heikkous: nostalgia mielessä levy toimii erinomaisesti, sillä tämänkaltaista doomia enää harvemmin nykyaikana tehdään ja vanhojen klassikkojen kuten Serenades ja Gothic rinnalla on mukava kuulla jotain uutta samankaltaista. Heikkous taas piilee siinä, että tämä kaikki on jo tehty aiemmin ja paremmin: ideat tuntuvat tutuilta ja kuluneilta The Pathway pysty tarjoamaan riittävän pitkäksi aikaa melankoliaa ja synkkiä tunnelmia. Doom friikit saavat tästä paljon enemmän irti kuin satunnaiset synkistelyn ystävät. 6/10

SODOM
M-16
Steamhammer

Saksalainen thrash-jyrä Sodom on jaksanut takoa 20 vuoden ajan laadusta ja tyylistä tinkimättä. Vaikka yhtyeen kultakautena voidaankin pitää 80-luvun loppupuolella julkaistuja Persecution Mania ja Agent Orange levyjä, ei 90-luvun tuotoksetkaan huonoja ole olleet. On aina ilahduttavaa huomata, että vanhat sotilaat jaksaa yhä heilua ja näyttää närhen värkit nuorelle polvelle. Ja sitä M16 tekee alkaen latausliikkeellä kappaleella Among the Weirdcong , päästellen välissä harkittuja sarjoja Napalm in the Morning,Genocide sekä M-16 kappaleiden tahtiin ja tyhjentää lippaan Marines kipaleella.

Sarjatulen lisäksi levyltä löytyy myös tähdättyjä laukauksia raskaimpien ja hitaampien kappaleiden muodoissa antaen hengähdysaikaa ennen seuraavaa hyökkäystä. Levyn vertaaminen thrash klassikko Agent Orange on oikeutettua, sillä sen verran samankaltainen aihepiiri, tunnelma sekä kappaleiden vahvuus ja monipuolisuus levyltä löytyy. Feur frei! 8/10

TESTAMENT
First Strike Still Deadly
Burnt Offerings

Vanhana Testament fanina uutinen Testamentin ideasta levyttää uusiksi vanhoja klassikoita oli ns. kova juttu. Testamentin debyytti The Legacy kuuluu jokaisen thrash fanin kokoelmaan ja on tärkeitä merkkipaaluja metallin historiassa. Valitettavasti täytyy kuitenkin todeta, että uudet versiot eivät yllä lähellekkään vanhoja ja alkuperäisiä versioita. Vaikka niin soittotaito kuin tuotanto ovat parantuneet rutkasti, on samalla myös hävinnyt suuri osa energiaa ja tunnetta. Chuck Billyn ääni on yhtä loistava kuin aina ennenkin ja Alex Skolnickin kitaratyöskentely kerrassaan ihailtavaa.

Mielenkiintoisinta antia levyllä on kuitenkin pari Steve Souzan (ex-Exodus sekä Testamentin alkuperäinen vokalisti) vetäisyä Testament klassikoista. Levy toimii hyvin eräänlaisena best of kokoelmana ja johdatuksena bändiiin tutustumattomille sekä vanhoille faneille osoituksena kappaleiden loistokkuudesta. Silti valitsisin alkuperäiset versiot kappaleista koska tahansa eikä vähiten nostalgia arvonsa vuoksi. Biisimateriaalista antaisin 9, mutta kokonaisuudesta on pakko pari pistettä tiputtaa. 7/10

WITCHERY
Symphony for the Devil
Music for Nations

Witchery on tullut tunnetuksi retro-thrash maisesta mekkaloinnissaan ja onkin ehtinyt lyhyehkön olemassaolonsa aikana pukata ulos neljä levyä tasaiseen tahtiin. Aikaisemmilla levyillä puitteet niin soittotaitoa kuin tuotantoa myöten olivat kunnossa, mutta kappaleet vaikuttivat jotenkin oudon hengettömiltä ja osa jopa suoranaisilta lainauksilta tai varkauksilta 80-luvun klassikko orkestereilta.

Symphony for the Devil on yhtyeen eka levytys Music For Nations lafkalle ja muutostakin on musiikissa parempaan suuntaan tapahtunut. Tällä kertaa mukaan on ympätty huomattavasti enemmän hevi metal meininkiä ja tempoa on laskettu. Levyltä löytyy paljon maukkaita sooloja ja ajoittaisia hienoja riffejä. Vaikka lopputulos onkin Witcheryn monipuolisinta ja originaaleinta antia, niin kyllähän tästä paljon jää vielä puuttumaan, että tukka alkaisi todella täräjämään ja jalka vatkaamaan. 6/10

WIZZARD
Black Heavy Metal
Gutter Records

Teemu Kautosen nahkahousujen maassa luotsaaman Wizzardin uusin täyspitkä tarjoaa sitä ihteään eli täsmälleen samaa mitä edelliset levytyksetkin. Musiikki huokuu hyvin vahvaa 80-luvun henkeä, mutta valitettavasti toteutus soundeja myöten on joka suhteessa puutteellinen ja tylsä. Melkein kaikki hevikliseet löytyvät kappaleista, mutta sen verran heikosti toteutettuina, että ne eivät saata minkäänlaista hevihurmosta päälle saatikka sitten huvita.

Sanoituksissa ollaan onneksi päästy lähes kokonaan pois heavy-metal-steel teemasta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Levyn parhaaksi anniksi kohoavatkin lyriikat, jotka kuitenkin tuntuvat olevan enempi vähempi Deceased/King Diamond hengessä kirjoitettuja. 3/10