Seremoniaa ja rituaaleja

Seremonia kuvailee itseään “psykedeliasävytteistä jytärokkia esittäväksi ja suomeksi laulavaksi yhtyeeksi”. Tämä jos mikä kiteyttää oivasti, mistä bändissä ja sen musiikissa on kysymys. Jokainen Black Sabbathin varhaisempaan tuotantoon paremmin perehtynyt ja siitä vähänkään syvemmälle hämärimpien orkestereiden maailmaan sukeltanut ei voi olla kuulematta, että Seremonian biisintekijät tietävät tarkkaan mitä soittavat ja miltä soundien pitää kuulostaa.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Year of the Goat "Lucem Ferre" MCD (Van Records) 11.5.2011

1. Of Darkness
2. Vermillion Clouds
3. Dark Lord
4. Lucem Ferre

Total playing time: 21:24

www.sureshotworx.de/index.php?pg=1824

Tummemmista 60- ja 70-lukujen musiikillisista syvyyksistä ja salatieteistä ammentava uusi tulokas Year of the Goat tuntuu heti ensijulkaisullaan tietävän tasan tarkkaan mitä ja ennen kaikkea miten se itseään ilmaisee. Coven ja Black Widow sekä muut psykedeelisetkin aikalaiset ovat yhtyeelle ilmeisen tuttuja eikä Black Sabbath ja Pentagram vieraita ole nekään.

Osin Griftegård-jäsenistöä sisältävä YotG ei ole mitenkään raskas saati hidas bändi, vaan jopa vaikutteidensa aikakaudelle tyypilliseen tapaan näinnäisen kepeä, jota luomumainen tuotanto korostaa oivasti. Erittäin tyylilitajuisesti sävelletyt ja soitetut kappaleet pohjautuvat nimenomaan rockiin, josta löytyy myös progressiivisia sävyjä kuten "Vermillion Clouds" hyvin osoittaa. Ei kuitenkaan ole epäilystä, etteikö
musiikki vetoaisi nimenomaan metallisteihin siinä missä tunnetuksi aiemmin jo itsensä tehneet Graveyard, The Devil's Blood tai Witchcraft, joiden suuntaan voi halutessaan vertailukohtia vetää.

Tunnetasolla taas musiikissa on kiehtovan tumman melankolista ja syleilevää tunnelmaa, jota voi halutessaan kuvailla alan piireissä trendikkäällä occult-sanalla. Bändi kuitenkin kuulostaa sen verran aidolta ja hyvältä, että puheet trendien perässä juoksemisesta voi unohtaa ihan suosiolla jo lähtökuoppiin. Vaikka minijulkaisun kolme varsinaista kappaletta, joista yksi on muuten kevyesti alkuperäisen pesevä lainaversio Sam Gopalin 60-luvun lopussa säveltämästä ja Lemmyn tulkitsemasta "The Dark Lord"-kappaleesta, sekä levyn päättävä lyhyehkö "Lucem Ferre" -instrumentaali ovatkin keskenään varsin erilaisia, muodostavat ne silti erittöin eheän ja monipuolisen kokonaisuuden ilman ainuttakaan heikkoa lenkkiä.

YouTube tarjoaa maistiaista yksinkertaisen huikeasta "Of Darkness" -avausraidasta, joka on samalla levyn ehdoton hitti. Solisti Thomas Eriksson osoittaa biisissä olevansa hieno tulkitsija ja sama vahva linja jatkuu myös levyn muissa kappaleissa.



"Lucem Ferre" on saatavana kalliihkon MCD:n lisäksi myös MLP:nä. Täyspitkää on luvattu vuodelle 2012 ja tämän julkaisun perusteella odotukset muodostuvat suuriksi. Suomesta Year of the Goatin tai muiden vastaavien retro-yhtyeiden ei voisi kuvitellakaan tulevan, ikävä kyllä.

Osta Levyliigasta, Levykauppa Äxästä, Swamp Musicista, Keltaisesta jäänsärkijästä tai mistä tahansa hyvin varustellusta levykaupasta.

Inferno #15/2004

ARMORED SAINT
A Trip Thru Red Times DVD
Metal Blade

Kulttuuriperinnön säilyttämisen nimissä alun perin vuonna -91 julkaistu kotivideo Armored Saintin siihen astisesta urasta on siirretty digitaaliseen formaattiin. Alkuperäiseen julkaisuun verrattuna luut ovat saaneet ympärilleen lisää fleshia tyypillisten ekstrojen lisäksi kuuden videon sekä vuonna 2002 tehdyn tunnin mittaisen haastattelun muodossa.

Vajaan tunnin mittainen paketti koostuu 11:stä kappaleesta, joiden laatu vaihtelee suttuisista bootleg-nauhoituksista ammattimaisesti kuvattuihin kohtuullisen hyviin VHS-tasoisiin keikkatallenteisiin. Jokainen kappale esitellään lyhyesti bändin toimesta ja materiaali etenee kronologisesti aivan yhtyeen alkuajoista 80-luvun loppuun. Äänitysten ajankohdan ja käytetyn laitteiston huomioon ottaen äänet pysyvät vähintäänkin kohtuullisina ja pääsääntöisesti hyvinä. Vaikka useiden mielestä niin kuvan kuin äänenlaatu ei ole lähimaillakaan nykypäivän vaatimuksia, tuo se enemmän kuin hyvin esille ajan hengen ja auttaa keskittymään olennaiseen: hyvään heviin ja tunnelmaan joita kumpiakin löytyy rutosti. Lopputulos onkin erittäin aito ja sympaattinen, jota etenkin aikalaiset ja yhtyeen fanit osaavat varmasti arvostaa.

Paketin mukana tuleva hyvälaatuinen viiden biisin live CD vuodelta -84 täydentää kokonaisuutta hyvin. 4:3 kuvasuhde kuuluu asiaan, mutta alkuperäisestä stereo äänestä muokatun yllättävän hyvälaatuisen DD5.1 tarpeellisuutta voi silti kyseenalaistaa. DVD:ltä löytyvän mainoksen mukaan tulossa olisi toinenkin Armored Saint DVD, jossa käydään läpi yhtyeen uraa 90-luvulta aina näihin päiviin saakka. Luontevaa olisikin ollut odottaa tovi ja niputtaa nämä kaksi julkaisua samaan. 7/10 

CENTINEX
Deathlike Recollections 7"
Sword & Sorcery 

Rajoitettu seiskatuumainen on lienee ainut oikea formaatti, kun puhutaan klassisesta ja räkäisestä ruotsidödiksestä kymmenen vuoden takaa. Kitarat pörisevät selkeän ilkeästi ja tiukasti kuten asiaan kuuluu ja laulu on kunnon lihan tapaan maukkaan mureata. Jos Blood on My Skin on monipuolisuudestaan huolimatta yli viisiminuuttisena hitusen liian pitkä, on taas kääntöpuolen Shadows Are Astray suoraviivaisuudessaan aavistuksen hätäiseltä kuulosta rykäisy. Paljon on noista ajoista metallia virrannut ja jäseniä bändissä vaihtunut, mutta hyvin tehdyt perusasiat kestävät syntymästä kuolemaan. 6/10 

EVIL ANGEL
Metal Onslaught 7"
Sword & Sorcery

Evil Angelin vinyylille prässätyt kolme biisiä edustavat 80-luvun henkeä tavoittelevaa raakaa black thrashia kokonaisvaltaisesti niin nimiltään, saundeiltaan kuin riffeiltäänkin. A-puolen ängetyt kaksi biisiä ovat hätäisiä ja vailla sen kummempia kantavia ideoita. B-puolelta löytyvä Possessed by Alcohol on jo prosenteiltaan huomattavasti vahvempaa. Kohkaaminen on jätetty huomattavasti vähemmälle ja vapautuva tila on annettu parille hyvälle koko kipaletta kannattavalle riffille. Tällaista kuuntelisi mieluusti enemmänkin, vaikkei edes riivatussa tilassa olisikaan. 5/10

EXODUS
Tempo of the Damned
Nuclear Blast

Niin se vain näemmä on, että vanhat koirat eivät uusia temppuja opi eikä thrash-konkarit reilun kymmenen vuoden tauonkaan jälkeen ala pipoheviä soittelemaan. Vaikka Exoduksen kaksi ensimmäistä levyä onkin ehdotonta jenkkithrashin eliittiä, alkoi musiikki tylsistyä muutamaan hyvään kappaleeseen per levy.

Vanha retkue on jälleen kasassa laulaja Steve Souzaa myöten ja varsinkin vanhan liiton miehet ovat varmasti asettaneet suuria odotuksia levyä kohtaan. Pääosin odotukset lunastetaankin, sillä sen verran tiukalta bändi yhä kuulostaa. ”Zetron” on yhä selkeästi tunnistettavissa ilkeän narisevasta äänestään ja vihaisen tiukkoja riffejä viljellään lähes joka biisissä. Levy onnistuukin kuulostamaan yllättävän paljon nykyaikaan päivitetyltä vanhalta Exodukselta ilman minkäänlaista nostalgialisää. Kirkkaat ja jämerät soundit tekevät oikeutta musiikille, vaikka hienoisen liiallisen kliinisyyden tilalle olisi voitu laittaa ripaus rosoisuutta.

Levy jyrähtää käyntiin nasevasti kolmella ensimmäisellä raidalla, mutta korvat alkavat puutumaan hieman jo näiden rallien aikana. Biisit on merkillisesti venytetty yli 5-6 minuutin mittoihin vaikka minuuttiakin lyhyempinä niiden iskuvoima moninkertaistuisi mitään olennaista kuitenkaan menettämättä. Nimibiisiä lukuun ottamatta paukut alkavat loppua kohden käymään hieman vähiin, sillä viisut tuppaavat hitsautumaan yhdeksi isoksi tasalaatuiseksi klöntiksi. Vaikka kokonaisuutta ei suuresti voikaan haukkua, on Exoduksen kaltaisilta orkestereilta lupa odottaa enemmän. 7/10 

OCCULT
To Be Thrashed DVD
Lowlifemedia

Hollantilaisen Occultin DVD julkaisu niputtaa yhtyeen 13 vuotta kestäneen uran reilun tunnin ja vartin mittaiseen dokumenttiin. Ratkaisu on sinällään omaperäinen joskin uskalias, sillä orkesteri on saavuttanut ainoastaan kulttimainetta alan harrastajien piirissä.

Dokumentti etenee varsin perusteellisesti aina uran alkuvaiheista nykypäivään saakka naiskertojan avulla ja taustalla esitellään musiikin kera runsaasti vuosien varrelta filmille tarttunutta materiaalia niin keikoilta kuin studioista. Mukaan on saatu myös lyhyitä haastatteluja niin median kuin entisten bändijäsenten ja tuttavien kanssa. Historiikki etenee turhankin verkkaisesti ja materiaalin tiivistäminen alle puoleen olisi ollut perusteltua mielenkiinnon säilyttämiseksi. Kun dokumentti on vielä jostain syystä jaettu ainoastaan kahteen kohtaukseen, on sen toistuva läpikäyminen varsin tuskallista. Yhtään biisiä ei historiikin aikana näytetä kokonaan ja kertakatselun jälkeen kiekon ainoaksi varsinaiseksi anniksi jaa mukaan ympätyt pari promovideota. Musiikin lähes täydellinen korvaaminen höpinällä on outo ratkaisu.

Tekninen toteutus tarjoaa normaalilla kuvasuhteella ja stereoääniraidalla riittävän kelvollisen laadun, joka luonnollisesti vaihtelee hieman alkuperäisestä materiaalista riippuen. DVD:n ostamista harkitsevan on turha rynnätä lähimpään musiikkiliikkeeseen, sillä 2000 kopioon rajoitettua julkaisua saa ainoastaan julkaisijalta tilaamalla. 5/10

SLUGATHOR
Unleashing the Slugathron
Agonia

Slugathorin debyytti täräytetään käyntiin erittäin nasevasti. Laulu murisee mallikkaasti matalalta siinä missä kitaratkin ja biisit eivät taatusti kerro kukista ja mehiläisistä. Muutaman kappaleen jälkeen levy alkaa jauhaa kuitenkin paikallaan ja kappalemateriaalin perusongelma alkaa valkenemaan: sovitukset yrittävät turhan usein olla liian monimutkaisia ollakseen brutaalin tarttuvia mutta toisaalta taas liian simppeleitä loistaakseen teknisellä otteella. Kalmalta löyhkäävä puolituntinen piristyy taas loppua kohden ja materiaalin dissektoiminen MCD:ksi saisi aikaan tappavampaa jälkeä. 6/10 

SPIRITUS MORTIS
Spiritus Mortis
Rage of Achilles

Joskus kova työkin kannattaa ja lopussa kiitos saattaa seistä. Kuudentoista vuoden kokemus kuuluu niin debyytin soitosta kuin sävellyksistäkin ja jälki on kauttaaltaan erittäin mallikelpoista. Soundit on onnistuttu ruuvaamaan erittäin selkeiksi säilyttäen kuitenkin samalla mukavan raskaan ja rosoisen otteen. Äänimaailman ansioista biisit kuulostavat eläviltä ja lämpimiltä, mikä tämän päivän digitaalisessa maailmassa on valitettavan harvinaista. Vaikka laulajan Vesa Lammen tekniikka ja ääniala eivät varsinaisesti häikäise, tietää herra omat rajansa ja operoi niiden sisällä taitavasti tuoden rutkasti tunnetta tulkintaansa.

Spiritus Mortiksen musiikilliset vaikutteet ovat selvästi johdettavissa 80-luvun raskaaseen ja synkkään heavy metalliin ja sen vanhoihin konkareihin. Kappaleiden kestot liikkuvat kolmen ja viiden minuutin välillä musiikin ja tunnelmien vaihdellessa laahaavammasta menevämpään. Vaikka kappaleiden tyyli vaihteleekin varsin paljon, on lopputulos kuitenkin yllättävän koherentti ja tasapainoinen. Tyylitajun, tunteen ja taidon pyhä kolminaisuus toteutuu kaikissa 14:sta kappaleen 50:ssä minuutissa eikä parantamiselle jää juurikaan sijaa. Helppoa tarttuvuutta on levyltä turha odottaa, mutta intensiivinen kuuntelu johtaa parhaaseen lopputulokseen. 8/10 

STARCHAMBER
The Garden of Earthly Delights 7"
Totentroll 

Keskiajalta peräisin olevat klassisen tyylikkäät kannet asettavat kuuntelijan tunnelmaan, jota musiikki vastaa enemmän kuin hyvin. Saatekirjelmässä kappaleita kuvailleen mahtipontisiksi barbaarihymneiksi, mikä kuvaakin neljää teosta hyvin. Muutamaa kuoro-osuutta lukuun ottamatta kappaleet ovat instrumentaaleja ja metallista autuaan tietämättömiä. Vahvasti keskiajalta vaikutteita hakevassa musiikissa haikeiden ja kauniiden kappaleiden vastapainoina on sulassa sovussa lähes apokalyptisiä ja maanisia ilmestyksiä maalailevia melodioita. Blood Axisin tai Pazuzun ystävät löytävät tästä omansa. 7/10

TYRANNY
Bleak Vistae
Firebox

Firebox ei suuresti onnistu yllättämään uusimalla kiinnityksellään. Kotimainen monttubilemetalli duo Tyranny murisee depressiivisesti ja mahtavan matalasti eikä kappaleiden kestossa olla säästelty. Kolme viidentoista minuutin keskimitassa liikkuvaa kappaletta on pelkistetty lähes äärimmäisyyteen saakka ja musiikin toistuva hypnoottinen rytmitys muistuttaa lähes dark ambientia.
Laulajan kumea lausuntatyylinen on mallikelpoista, rummut jylisevät harvakseltaan ja kitaroiden valittava eteerinen vinkuna luo halutun kaltaisen tunnelman. Biisien koostuminen puhtaasti genren peruselementeistä vaikuttaa kuitenkin turhan ilmeiseltä ja kappaleiden vaihtumista on lähes mahdoton huomata. Bändi ei valitettavasti onnistu musiikillaan maksimoimaan kuuntelijan kurjuutta ja kaivattu ahdistuksen kliimaksi jää saavuttamatta.

Peruslähtökohdiltaan bändi laahustaa kyllä oikean kalmiston suuntaan, mutta askelista tuntuu puuttuvan määrätietoisuus. Omaperäisempien ja rohkeampien ratkaisujen kautta tulevaisuudesta voi muodostua lohduttavan synkkä. 6/10

VARIOUS ARTISTS
Rock Hard Live Mania 2003 DVD
Nuclear Blast

Keski-Euroopan festariraporttien siirtyessä yhä enenevässä määrin digitaaliseen aikaan on vuorossa saksalainen 20 vuotta täyttäneen Rock Hard lehden järjestämä festivaali. Tekniseltä toteutukseltaan kiekko on pelkistetyn asiallinen. Kansivihko esittelee jokaisen bändin lyhyesti keikkaraportin muodossa ja normaalien biisi- ja levyinfojen lisäksi mukaan on älytty myös laittaa bändien kotisivujen osoitteet. Normaalilla 4:3 kuvasuhteella kuvattu festivaali ei tarjoa kuvauksellaan mitään ihmeellistä ja onneksi oudot kuvakulmat ja kikkailut on älytty pitää suhteellisen minimissä. Ääniraita on selkeydestä huolimattaan kuitenkin hieman ponneton. Reilun kolme tuntia kestävä kokonaisuus koostuu puoliksi liveklipeistä ja puoliksi niitä seuraavista haastattelupätkistä. Onneksi katsojalle on annettu mahdollisuus tarkastella kumpiakin yhdessä tai erikseen.

Kiekon niin esiintyjä- kuin biisilistakin on mukavan monipuolinen. Lavalla nähdään niin vanhoja konkareita kuten Trouble, Sodom ja Doro ja uudemmista tulokkaista mm. In Flames, Arch Enemy ja Soilwork. Esitykset vaihtelevat myös paljon aina vanhoista Saxonin ”Denim And Leatherin” kaltaisista klassikoista tuoreihin viisuihin ala Nevermoren ”Who Decides”. Kovimmassa vedossa Candlemassin lisäksi on myös hieman yllättäenkin Anthrax muiden osallistujien vetäessä enemmän tai vähemmän rutiinilla oman osuutensa pulkkaan.

Muita festari DVD:tä nähneelle tai esiintyvien orkesterien faneille kiekko ei paljoakaan tarjota, mutta toimii kohtalaisesti perusheviviihteenä. Suositellaan sarjassa ”Ei ollu rahaa lähteä” tai ”mä en muista mittään” festarikävijöille.6/10

Inferno #12/2003

AC/DC
Tulkoon rock ja rock tuli. Vuonna 1977 julkaistu Let There Be Rock on levy, joka yhdessä pari vuotta myöhemmin julkaistun Highway to Hellin kanssa kiteytti bändin asenteen ja olemuksen täydellisesti. Kun Bon Scott nimibiisissä karjaisee omintakeisella äänellään Let there be rock, se ei suinkaan ole toteamus vaan käsky. Vaikka varsinaisia suuria hittejä ei em. kipaleen lisäksi löydy kuin ikiklassikko Whole Lotta Rosie, on levy täynnä kappaleita jotka yksinkertaisesti rokkaisivat vaikka itse Väinämöisen suohon. Biiseistä välittyy niin järjettömän vahva lataus ja tunnelma, että niistä tihkuvan hien ja testosteronin pystyy melkein haistamaan ja aistimaan pelkkien kaiuttimien välityksellä. On riffiä riffin perään, joidenka vuoksi moni kitaristi olisi taatusti valmis antamaan vaikka vasemman testikkelinsä jos olisi vain itse saanut keksiä ja soittaa niitä Scottin rinnalla. 9/10  

Suuriin saappaisiin astuneen Brian Johnsonin toinen tuotos AC/DC:n laulajana ei varmasti ollut paljoakaan ensimmäistä helpompi, sillä debyyttinsä Back in Black osoittautui kaupalliseksi menestykseksi. Kaikille rock-faneille kunniaa tekevä For Those About to Rock (1981) avataan hienolla nimikappaleella, joka aivan ansiosta on nostettu myöhäisempien aikojen AC/DC klassikoihin. Loppuosa levystä poislukien Evil Walks ja C.O.D. onkin sitten tasapaksumpaa ja taantuneempaa ”Accadaccaa”, jonka taso pysyy kuitenkin tasaisen hyvänä muttei loistavana kuten bändin aiemmilla levyillä. Johnsonin kireä kähinä on paikallaan orkesterin hieman uudistuneessa 80-luvun saundissa, mutta biiseissä on selkeästi havaittavissa Youngin veljesten & Johnsonin sävelkynän hienoista tylsymistä. Retrospektiivisesti katsottuna ja verrattuna pari vuotta myöhemmin julkaistu Flick of the Switch vain vahvistaa tuota havaintoa. 7/10

Kovana rock- ja AC/DC-fanina tunnettu kauhukirjailija Stephen King halusi herrojen musiikkia novelliinsa perustuvaan ja itse ohjaamaansa Maximum Overdrive –leffaan. Raina jäi B-luokan halvaksi pätkäksi niin monen muun King-filmatisoinnin kanssa ja samaan luokkaan tippuu myös AC/DC:n samana vuonna 1986 julkaisema Who Made Who –nimen saanut soundtrack. Orkesteri kirjoitti levylle yhden kummallisen iloluonteisen mutta kelvollisen levyn nimeä kantavan avausbiisin sekä pari mitäänsanomatonta instrumentaalia. Loput onkin sitten vanhaa tavaraa pääosin yhtyeen sen astisesta 80-luvun tuotannosta pois lukien hieno blues-henkinen Ride On. Back in Black ilta on napattu ne kovimmat hitit You Shook Me All Night Long ja Hells Bells, For Those About to Rockilta se klassinen kanuunabiisi ja varsin tylsältä Fly on the Wall lätyltä Sink the Pink ja Shake Your Foundations. Vaikka levylle onkin valittu muutama klassikko, eivät ne riitä pelastamaan sekavaa kokonaiskuvaa ja turhan julkaisun mainetta. 5/10

90-luvun avannut The Razors Edge esittelee yllättävänkin pirteässä kunnossa olevaa kokoonpanoa ja kuultavissa onkin Youngin veljesten kitaroista syntynyttä jopa hieman kokeellisempaa materiaalia. Levyn avausraita Thunderstruck on varmasti jokaisen aloittelevan kitaristin märkien päiväunien ja loputtoman reenauksen kohde, mutta suosiostaan huolimatta se on eräs yksi yliarvostetuimmista AC/DC rykäisyistä. Money Talks ja Mistress for Christmas nousivat jonkin sortin hiteiksi massasta erilleen, mutta loppu materiaali onkin sitä tasaisen tuttua ja turvallista maksalaatikkoa. 6/10 

AGENT STEEL
Order of the Illuminati
Scarlet

Nelisen vuotta sitten julkaistu Omega Conspiracy antoi odottaa paljon, mutta toisin kävi. Orkesteri oli reilun vuosikymmen hajoamisensa jälkeen selkeästi ruosteessa, eikä pystynyt muodostamaan musiikillaan kosmista yhteyttä kuulijoihin entiseen tapaansa. Uuden vuosituhannen koittaessa jäsenet ovat vertyneet, ja taajuuskaista on puhdistettu ulkoavaruuden aiheuttamista häiriöistä. Musiikkiin on tullut mukaan uusi pysäyttämätön voima, joka saa epäilevät tuomaatkin vakuuttumaan bändin energiasta ja kyvyistä. Täyteläisillä ja jyhkeillä saundeilla varustettu, entistäkin enemmän melodioita ja perinteistä metallia sisältävä julkaisu on hienoa kuunneltavaa alusta loppuun. Materiaali on tasalaatuista HK:n sinisen tapaan, vaikka muutamaa kappaletta vaivaakin hienoinen kasvottomuuden puute. Kitaratyöskentely on erittäin mallikasta ja nautittavaa yhdessä tarkan rumpaloinnin kanssa. Hienoista riffeistä ja sointukuvioista kudotut kappaleet kruunaavat musiikkiin paremmin kuin hyvin. Laulajan ääni muistuttaa varsin paljon alkuperäistä laulajaa John Cyriista, mutta on tätä huomattavasti monipuolisempi ja vahvempi omaperäisyyden kustannuksella. Vaikka levyltä onkin ilman kummempia yliluonnollisia kykyjä aistittavissa vahva 80-luvun henki, on kaiuttimista virtaava metalli vahvasti nykypäivässä kiinni. Bändin asenne ja kokemus on onnistuttu kanavoimaan musiikkiin yhdessä valtavan energian kanssa ja lopputulos erottuukin edukseen suurimmasta osasta nykypäivän hengettömistä julkaisuista 8/10

ANCIENT RITES
And the Hordes Stood As One DVD
Sound & Picture

Kokonaan suomalaisin voimin ohjattu, tuotettu ja julkaistu DVD tekee niin kunniaa kuin oikeuttakin pitkän linjan belgialaiselle veteraanille Ancient Ritesille. Viime kesänä Belgian Biebobissa kuvattu keikka sisältää 18 kappaletta napsittuna tasaisesti orkesterin uran eri vaiheista. Vajaan puolitoistatuntisen setin ensimmäisestä biisistä lähtien yhtye luo nokkamiehensä Gunther Theysin johdolla yleisöön vahvan siteen, joka ei missään vaiheessa katkea. Niin bändi kuin fanitkin ovat heti hienosti menossa mukana, ja yksinkertaisen tyylikkäästi toteutettu konstailematon kuvaus ja ohjaus on sulavaa ja miellyttävää katsella. Laajakuvaformaatin puuttumista voi surkutella, mutta kiitettävä äänipuoli korvaa tuon puutteen. Saundit ovat aidosti livemäiset mutta tuovat samalla selkeästi esille kaikki ne pienet nyanssit, joita bändin musiikista voi löytää. DD 5.1 ääniraita on kyllä avara ja kirkas, mutta stereoraita toimii kyllä hevimmin. Bonusmateriaalina löytyy lyhyehkö vanhoista livemateriaaleista koottu historiikki, joka taas kerran vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta jää aivan liian lyhyeksi. Pakollinen kuvagalleria on laitettu mukaan samoin kuin keikkavetoihin perustuvat pari asiansa ajavaa musiikkivideota. Suomalaisia kiinnostanee eniten maassamme vuonna 2000 kuvattu 15-minuuttinen kiertuedokumentti, jossa kuullaan ja nähdään niin rallikuskienglantia, kännisten fanien ylistyssanoja kuin harmittomia backstage tapahtumia. Muistin virkistyksenä taltiointi toimii varmasti paikalla olleille, mutta keikoilta kuvattuja kokonaisia biisejäkin olisi ollut mukava nähdä. And the Hordes Stood As One DVD on hyvä osoitus siitä, että suhteellisen pienelläkin budjetilla voidaan luoda laadukasta jälkeä, jos vain omistautumista ja osaamista asialle riittää. 9/10

CRYPTIC WINTERMOON
A Coming Storm
Massacre

Kryptisen kliseisesti nimetyn orkesterin kymmenvuotisen taipaleen aikana haalittu kokemus kuuluu musiikissa. Toisella täyspitkällään orkesteri taituroi melodisesti kalmankatkuisen ja mustankäryisen metallin saroilla, vieraillen tasapuolisesti molemmissa genreissä. Vokalistin räyhäävän räkäinen ääni on asiaankuuluvaa ja tarttuvan melankolisia melodioita työstävä sahaaminen on varsin mallikasta. Komeuden kruunaa koskettimien runsas käyttö, vaikka ajoittain ne vaikuttavatkin liiaksi päälle liimatuilta ja turhilta. Tunnelman luomisessa on toki käytetty myös perinteisiä akustisia kitaroita, eikä kappaleiden vauhtikaan ole koko ajan moottoritienopeuksien tuntumassa. Henkeä vedetään ja synkistellään muutamalla instrumentaalilla, ja tempoa on muutamassa veisussa laskettu raskaaseen keskitempoiseen poljentoon. Kokonaisuutena bändi kuulostaa enemmän kuin vähän saman saran uranuurtajalta, Dissectionilta. Orkesteri matkiikin vaikeata kohdettaan verrattain hyvin, vaikkei toki ylläkkään missään vaiheessa samanlaiselle nerokkuuden tasolle. Hyvin kopioitu on jo puoliksi tehty, nyt enää tarvittaisiin se toinen puoli omaa 6/10 

DOOMSTONE
Disharmonic
Source of Deluge

Omien sanojensa mukaan orkesteri yrittää värittää kompleksista death-thrashiaan erilaisilla progressiivisilla ja melodisilla elementeillä tavoitteenaan omaperäisyys ja riippumattomuus muista tyyleistä. Vaikka tavoitteet ovatkin erittäin kunnioitettavia, ontuu toteutus pahemman kerran. Monipuolisuuden saavuttamiseksi biiseihin on ympätty lukuisia erilaisia osioita, temmonvaihdoksia ja pieniä kitarakikkoja. Näistä seikoista huolimatta biisit ovat toisiinsa verrattuna todella tasapaksua jyystöä, joissa ideat vaikuttavat vain toistensa eri variaatioilta. Onneksi biisit on sentään älytty jättää neljän-viiden minuutin tienoille, sillä pidempinä niiden nautittavuus laskisi entisestään. Aivan toivotonta räpellystä ei Doomstone kuitenkaan ole, sillä bändi tuntuu hallitsevansa instrumenttinsa ja yhteensoiton hyvin joka pelastaa jo paljon. Myös musiikissa ilmenevät pienet ovelat oivallukset ja jämäkät taustat lupailevat kyllä enemmän tulevaisuutta silmällä pitäen. 4/10

IN FLAMES
Trigger
Nuclear Blast

Menneenä vuonna ilmestynyt, mielipiteitä yllättävän paljonkin jakanut Reroute to Remain oli kaikesta huolimatta yksi viime vuoden parhaimmista levyistä. Bändi uskalsi uudistua sopivasti jo hieman puhki kalutusta ja tylsäksi käyneestä konseptistaan. Viiden kipaleen Trigger –sinkula on hieno esimerkki hyvin tehdystä faneille suunnatusta julkaisusta. Nimikappaleen lyhennetyn version lisäksi tarjolla on uusi rapakka ralli, hieman valjuksi jäävä coveri Genesiksen hitistä, club miksausta R2R:n Cloud Connect –vedosta sekä vielä vinkeä C64-karaoke -versio vanhasta Moonshield –klassikosta. Keräilijöille ja tosifaneille on sinkusta tarjolla myös ökyhintaiseksi haukuttu digipack, jonka kylkiäisenä tulee parin biisin DVD, sisältäen videot Triggerin lisäksi hienosta Cloud Connected –rallista. Vaikka metallipiireissä ”levyn ainoan hyvän biisin” sisältävät singlet mielletään yhä kuuluvaksi pop-ja disco musiikkiin, puolustaa In Flamesin julkaisu hyvin paikkansa niin fanien keskuudessa kuin promootiotarkoituksissakin. Eikä popissakaan ole mitään vikaa. 7/10

KREATOR
Live Kreation
Steamhammer

Lähes kahdenkymmenen vuoden ajan teutoonithrashiaan räiminyt Kreator räväytti pari vuotta sitten ulos sellaisen setin musiikkia, että hieman kokeellisempi ja samalla myös väsyneempi 90-luvun tuotanto lunasti paikkansa. Yhtyeen ensimmäinen varsinainen livelevy sisältää läpileikkauksen yhtyeen urasta ja samalla kaikki ne kovimmat klassikkoviisut, joiden tahdissa tukkaa on heilutettu vuosikausia. Yllätyksettömästi setti painottuu uusimman levyn lisäksi alkupään materiaalin, kun taas 90-luvulla julkaistuista levytyksistä ei löydy kuin biisi per levy. Lopputuloksena onkin 24:n biisin ja vajaan parin tunnin tykistökeskitys, jolta ei voi yksinkertaisesti suojautua millään. Rautaa sataa niskaan lähestulkoon loputtomina kuuroina, ja osumatarkkuus säilyy tappavan tarkkana biisi toisensa jälkeen. Orkesteri moukaroi Millen komennossa erittäin jämäkästi ja miehen uniikin räkäisessä äänessä on kuultavissa aimo annos tuttua vihaisuutta. Rytmiryhmän tykistökomentajana Ventor on mies paikallaan ja iän karttuessa herra Reil on tullut vain nopeammaksi ja tarkemmaksi. Sami Yli-Sirniön tyylitajuinen kitaratyöskentely pehmentää ja täydentää kokonaisuutta mallikkaasti tuoden siihen entistä enemmän potkua ja dynamiikkaa. Kun saunditkin ovat levyllä selkeät mutta orkesterin linjaa noudattaen sopivan rosoiset, on lopputulos malliesimerkki hyvästä liveorkesterista ja levystä. Samaan aikaan julkaistavaa DVD:tä saa yhdessä ja erikseen livelevyn kanssa. Vuoden metallipaketin titteli on valumassa rasvaisiin saksalaisiin kouriin.  9/10

KREATOR
Live Kreation - Revisioned Glory DVD
Steamhammer

Kreatorin DVD tallenne esittelee bändin livekunnon Koreassa ja Brasiliassa toissa vuonna nauhoitetuilta keikoilta. Menninkäis-Millen johtama orkesteri olikin huimassa vedossa Euroopan kiertueen päätöskonsertissa Helsingissä 1,5 vuotta sitten ja niin vanhat kuin uudet thrash-rallit toimivat sen pahamaineisen taudin lailla. Aiemmin tupla CD:ltä kuulemani keikka antoi odottaa DVD:ltä paljon, vaikka Kreatorin visuaalinen anti ei olekaan missään nimessä pääosissa bändin keikoilla. Herra Petrozza on kuitenkin thrashin pieni suuri mies: asialleen omistautunut ja karismaattinen henkilö, jonka persoonallinen ja kurkkua kiduttava ääni on uniikki ja siten helposti tunnistettavissa. Sisällöllisesti DVD tarjoakin mukavalta vaikuttavan paketin niin bändin musiikista kuin urasta. Lukuisien promovideoiden lisäksi ekstroista löytyy niin erilaisesta video- ja kuvamateriaalista koostuva historiikki, kuin perinteinen täydellinen discografia sekä pari heikompitasoista livevetäisyä. Live-osuus on toteutettu dokumentin omaisestiViolent Revolution -kiertueelta leikkaamalla biisien väliin pätkiä eri maista, faneista, Kreator tatuoinneista, backstagelta ja onpahan mukaan saatu muutama hevijulkkiskin sanomaan sanasensa. Hyvä puoli asiassa on kuitenkin se, että live on mahdollista myös katsoa ilman näitä pidemmän päälle turhaksi ja ärsyttäväksi käyviä pätkiä.

Itse varsinainen keikka on varustettu laadukkailla ja kirkkailla DD 5.1 äänillä, vaikka perinteinen stereoääni antaakin astetta jymäkemmän ja positiivisella tavalla suttuisemman yleisvaikutelman. Kuvaus ja kuvanlaatu on kohtuullisen laadukasta, vaikka rakeisuutta onkin ajoittain havaittavissa. Eniten kuitenkin häiritsevät toistuvat turhat kikkailut kuvan värien kanssa sekä satunnaisesti käytetyt nopeat leikkaukset, jotka eivät oikein sovi Kreatorin kaltaiselle turhia hienouksia karttavalle bändille. Vaikka levy onkin sisällöllisesti varsin hyvä, aiheuttaa ihmetystä lyhyt kesto: CD-julkaisuun verrattuna materiaalia on karsittu lähes puolen tunnin edestä ja niinpä useita vanhoja Under the Guillotine tai Awakening of the Gods -kappaleiden kaltaisia klassikoita ei nähdä. Sinänsä mielenkiintoiselta vaikuttava historiikkikin kärsii todella hätäiseltä vaikuttavasta ja ainoastaan kunkin aikakauden pintaa raapaisevasta käsittelystä. DVD olisikin ehdottomasti pitänyt jakaa kahdelle levylle, jotta riittävä määrä tilaa olisi saatu niin ekstroille kuin keikkamateriaalillekin. 8/10

NEVERMORE
Enemies of Reality
Century Media

Kolmen vuoden tauon jälkeen kuudennen julkaisunsa valmiiksi saanut orkesteri kuulostaa hitusen aggressiivisemmalta ja kompleksisemmalta aiempaan verrattuna. Keskimäärin biisit tuntuisivat olevan astetta rivakampia temmoiltaan ja sisältävän enemmän tavaraa ja varsinkin riffejä kuin mitä aiemmin . Warrel Danen uniikkia ääntä on yhä hieno kuunnella, vaikka herra ei enää kykenekään vetämään aivan yhtä korkealta ja voimakkaasti kuin orkesterin alkupään levyillä, Sanctuaryn ajoista nyt puhumattakaan. Vaikka orkesterin hevimpi ote ei sinällään olekaan pahasta, niin Warrelin ääni ja myös aiemmin bändin tavaramerkeiksi tulleet hienot melodiat jäävät jyräyksen alle. Levyä vaivaa myös pieni labyrinttimäinen sekavuus, joka sekoittaa kuuntelijan päätä ja hankaloittaa sokkelon kätkemän aarteen löytämistä. Sinnikkyys saattaa palkita musiikin syövereihin sukeltavan mukavammin, tai jättää tämän harhailemaan ainoastaan hyvän kokemusen rikkaampana. 6/10 
 
NIGHTFALL
I Am Jesus
Black Lotus

Kreikkalaisen metallin pioneeri Nightfall on laskeutunut jälleen keskuuteemme. Kolmen vuoden tauosta ja lukuisista miehistönvaihdoksista huolimatta bändi tuntuu uusiutuneen ja vahvistuneen juuri oikealla tavalla. Bändi on alati poukkoillut musiikissaan eri suuntiin aina alkuaikojen doom- ja black metallin synteesistä myöhäisempien aikojen gootahtavampaan ja melodisempaan linjaan. Tästä kehityskaaresta huolimatta tuorein I am Jesus onnistuu hieman yllättämään raskaudellaan ja synkkyydellään. Jos parilla edellisellä levyllä oma linja tuntui olevan hiukan hukassa, niin tällä kertaa palaset tuntuvat loksahtavan oikeille paikoilleen. Levy jyrähtää käyntiin hienosti, onnistuen silti säilyttämään tasaisen laadun lähestyttäessä kohti seesteisempää loppua. Tarttuvat melodiat ovat jääneet muistoiksi edellisistä levyistä, mutta ovat maustuneet entistä maukkaimmiksi ja mureimmiksi, hienovaraisesti käytettyjen koskettimien antaessa pikantin lisäyksensä. Efthimis Karadimaksen kireää mutta melodista murinaa lähestyvä laulutyyli on paikallaan tumman tunnelman luojana, muun bändin jyrätessä vahvasti eteenpäin miellyttävän jyhkeillä Tico-Tico -soundeilla varustettuna. Orkesterin aggressiivisempi dark– ja etäisesti jopa death metallia muistuttava ote tuntuu sopivan bändin helleeniseen metalliin aiempaa paremmin. Kuuntelukertoja vaativa levy kasvaa ja aukeaa pikkuhiljaa ja osoittautuu loppupeleissä helposti yhtyeen yhdeksi parhaimmista tuotoksista. 8/10

NIGHTRAGE
Sweet Vengeance
Century Media

Jos lauluista vastaa Tomas Lindberg, rummuista Per M. Jensen ja kitarasta mm. Gus G. niin tyylisuunnan ja lopputuloksen arvaaminen ei liene liian vaikeata. Jos yhden pisteen vihjettä joku vielä kaipaa, niin kokoonpanon kotipaikka on Göteborg. Aivan oikein! Melodisesta swedu-deathistahan tässä on kysymys, vieläpä todella kovan luokan kokoonpanolla. Vaikka pääpaino onkin mättökompeilla etenevässä materiaalissa, on musiikkiin tuotu myös paljon melodioita ja vaikutteita perinteisemmästä metallista. Tätä vaikutelmaa lisäävät säästeliäästi käytetyt puhtaat heavy vokalisoinnit, jotka sulautuvatkin yllättävän hyvin yhteen Tomaksen raspikurkun kanssa. Ammattimiesten kädenjälki läpi levyn on aina tuotantopuolta myöten huippuluokkaa. Helleenien kitaravelhon työskentely yhdessä maanmiehensä ja bändin perustajan Marios Iliopouloksen kanssa on hienoa ja taidokasta eikä vain teknisesti. Herrat syytävät instrumenteistaan hienoja ja maukkaita sahauksia sekä tunnelmallisempia melodioita, joista moni bändi olisi kateellinen tai ainakin olisi syytä olla. Kaikesta huolimatta kokonaisuutta vaivaa hienoinen hengettömyys ja liiallinen tasapäisyys, joka estää bändiä ja levyä nousemasta aivan terävimmälle huipulle. Jymäkkää ja laadukasta metallia genrestä pitävälle. 8/10

NUCLEAR ASSAULT
Alive Again
Steamhammer

Vanhan thrash-jyrän aiempi sopimuksesta ulos kiemurtelun takia julkaistu livelevy oli kaikessa tyhjyydessään ja tylsyydessään todella karmeaa eikä lavoille paluun takia julkaistu uusi livekään herätä suuria ennakko-odotuksia. Merkillisen tyngäksi ainoastaan 38 minuutin mittaiseksi jätetty levy sisältää kyllä ne kolmen alkupään täyspitkän ja yhden minin kovimmat hitit, mutta enemmänkin soitantoa olisi ollut mukava kuulla. Puutetta on tosin yritetty korvata lisäämällä mukaan CD-ROM ominaisuuksia kuten haastattelu- ja livepätkiä kuuden minuutin edestä. Haastattelupätkä on varsin tyhjänpäiväistä jorinaa eikä huonolaatuinen livepätkäkään mitään silmäkarkkia ole joten ekstroista ei iloa ole kuin kerraksi. Levyllä heti ensimmäisenä korviin pistää merkillisen lepsu ja hyvän pullataikinan kaltainen löysä soitto. Heti perässä tulee levyn voimaton äänimaailma, jossa kitarat on kokonaan vaimeana taustalla laulun ja rumpujen ollessa etualalla. Näistä seikoista johtuen biisien energiasta tippuu monen monta kilotonnia pois ja odotettu audiorynnäkkö jää puolitiehen. Tuleen ei saa jäädä makaamaan opetettiin armeijan harmaissa aikanaan, mutta sitä Nuclear Assault valitettavasti juuri tekee rynnistyksensä keskellä. 5/10

OCCULT
Prepare to Meet Thy Doom/The Enemy Within+demo 1993
Painkiller

Occultin lähes kymmenen vuoden takaiset alkupään julkaisut on päätetty pistää samaan pakettiin vanhan studiodemon kera ja saattaa laajemman kuulijakunnan tietoisuuteen alkuperäisten painosten vaikean saatavuuden takia. Orkesterin vanhakantainen ja yksinkertainen thrash-black mixtuura on kieltämättä yleisilmeeltään omalla tavallaan kiehtovaa ja pätkittäin toimivaa, mutta nopeiden vetojen ainainen tuku-tuku komppi ja keskitempoisten biisien venytetyn tylsät kitarasahaukset eivät pidemmän päälle jaksa kamalasti innostaa. Hitaammat osuudet tuovat hitusen monipuolisuutta musiikkiin, mutta eivät jaksa pelastaa debyytin auttamatonta monotonisuutta. Suuria muutoksia ei konseptiin ole tehty toiselle levylle, mutta biisejä on älytty lyhentää toimivimmiksi. Kappaleet kuulostavat astetta kiukkuisemmilta ja kompleksisimmilta, joka lienee pitkälti kokemuksen kartuttamisen ja soittotaidon kehittymisen ansiota. Vaikka mystinen ilmapiiri onkin kadonnut taitojen ja teknisyyden kasvaessa, on levy silti piirun verran parempi edeltäjäänsä verrattuna. Levyä vaivaa silti harkitsemattomilta vaikuttavat ja päättömän tuntuiset biisirakenteet, joissa hyvätkin ideat hautautuvat yleiseen sekavuuteen. Perään tungettu demo ei onnistu yllättämään, vaan sisältää debyytin kaltaista mäiskettä astetta primitiivisemmällä tuotannolla. Kokonaisuutena paketti maistuu varmasti monelle kulttibändejä arvostaville metallisteille, mutta suuri yleisö jää yhä autuaan tietämättömäksi orkesteirn toiminnasta ja aivan ansiosta. 5/10

SADUS
DTP demo 1986
Hammerheart

Vanhojen klassikkodemojen ja levyjen uudelleenjulkaiseminen on aina kulttuuriteko, jolle hatuttomankin henkilön pitäisi lakki ostaa ja nostaa. Remasteroitu Saduksen ensimmäinen demo on saanut kaverikseen pari rapakkaa teknistä thrash rallia toiselta Certain Death –demolta. Herää kysymys miksi vain kaksi biisiä eikä koko demoa, kun kestoa ei julkaisulla ole kuitenkaan kuin nafti 30 minuuttia? Ottaen huomioon alkuperäisten julkaisujen iän ja todennäköiset äänitysolosuhteet, on saundit yllättäväkin kirkkaat ja kohdallaan. Äänimaailma on toki aika diskanttivoittoinen ja ohut, mutta se ei lainkaan latista yleistä tunnelmaa. Biisit ovat alusta loppuun saakka aikamoista kohkausta ja paahtoa, mutta selkeä punainen lanka biiseistä löytyy eikä se koskaan pääse tyystin katoamaan muusikoiden räpylöistä. Merkille pantavaa on basson ja kitaroiden omintakeinen ja villi tyyli, jota vokalistin erittäin kireä ja korkea täydentää hyvin. Vaikka musiikki onkin näin jälkeenpäin kuunneltuna selkeästi oman aikansa tuotos, ei ajan hammas ole päässyt nakertamaan materiaalia kovinkaan pahasti. Innovaatio, intensiteetti ja tekninen osaaminen ovat yhä selkeästi kuultavissa. Fanius yhdessä nostalgisen suhtautumisen kanssa Saduksen esittämään musiikkityyliin auttavat varmasti julkaisun sisäistämisessä, mutta niin bändin kuin julkaisunkin meriitit pitäisi olla muidenkin kuultavissa. 7/10

SKEPTICISM
Farmakon
Red Stream 

Reilu vuosi sitten kahden biisin The Process of Farmakon MCD antoi esimakua odotetusta täyspitkästä, joka pienoisen viivästymisen jälkeen on vihdoin ilmestynyt. Bändin aavistuksen uudistunut musiikillinen ilme olikin tervetullut ja osoittautui varsin toimivaksi ratkaisuksi. Suuria muutoksia ei täyspitkän materiaali ole vuoden saatossa kokenut. Tempoa on nostettu hippusen verran aiemmasta ja urut ovat aiempaa suuremmassa roolissa. Laulu on pääasiassa yhä sitä samaa tuttua mörinää, jota ei taustasta meinaa erottaa ja hyvä niin, sillä muunlaisilla vokalisoinneilla lyriikoiden tulkitseminen ei yksinkertaisesti olisi mahdollista. Tutut elementit pitkine biiseineen, hypnoottisine rytmeineen ja minimalistisine melodioineen on yhä tallella, mutta eri instrumenttien raskas yleissaundi on keventynyt kymmenillä kiloilla. Se mikä lyhyellä julkaisulla vielä toimi erittäin mallikkaasti, tuntuu nyt täyspitkällä hieman valjulta. Totaalisen raskas ja synkkä ilmapiiri on hiipunut osittain taka-alalle ja ero on kuin tavallisella Coca Colalla ja light-versiolla. Mustaa ja periaatteessa maistuvaa, mutta jokin outo epätäyteläinen sivumaku suuhun jää. 7/10

SODOM
One Night in Bangkok
Steamhammer

Vekkulisti 80-luvun pop-hitin mukaan nimetty Sodomin kahden levyn livesetti tiivistää yhtyeen 20 vuoden taipaleen 23 kipaleeseen. Mukaan on vedetty todella paljon ikivanhoja klassikoita uran alkutaipaleelta sekä useita ralleja yhtyeen menestyksekkäimmältä Agent Orange –lätyltä. Orkesterin vähemmälle huomiolle jäänyt 90-luvun tuotanto on myös yllättävän hyvin edustettuna, kun taas ihmetystä herättää tuoreimman, kovan M-16 –levyn edustus ainoastaan kahden kappaleen voimin.

Vaikka varsinainen keikkaäänityksen tekemisessä ei olekaan käytetty viimeisen päälle hifi-vehkeistöä, on jälki juuri Sodomille sopivaa: likaista, raakaa ja raskasta. Bändi puuskuttaa eteenpäin täysillä kuin täydessä lastissa oleva diesel-veturi, joka amok-juoksunsa aikana ei suostu pysähtymään yhdelläkään asemalla. Samoin ei myöskään Tom-eno viljele turhia välispiikkejä, vaan biisit seuraavat toinen toistaan tiiviissä tappituntumassa. Heikompaa miestä moinen meno alkaisi jo taatusti hirvittämään, mutta kun bändillä on langat käsissä ja suunta selvä, on helppo heittäytyä kyytiin ja antaa sekä jalan että pään vatkata. Jos tällaista toimintaa harrastaisi vielä kunnon hevisaunassa, olisi meno taatusti varsin lähellä autenttista Thaimassa nauhoitettua keikkaa. Vanhassa vara jälleen parempi. 8/10

Inferno #4/2002

ANATHEMA
Resonance 2
Peaceville

Best of kokoelmat ovat aina hankalia arvosteltavia ja ostettavia. Yhtyeiden vanhoille faneille ne tarjoavat harvemmin vastinetta rahoille ja tämän myötä tällaiset kokoelmat ovatkin helppoja leimata rahastukseksi. Anatheman ja Peacevillen kohdalla tilanne on kuitenkin hieman erilainen. Erosivathan bändin ja levy-yhtiä tiet jo lähes neljä vuotta sitten Anathema siirtyessä isommalla Music for Nations lafkalla ja kasvattaen varsin voimakkaasti fanipohjaansa kahdella viimeisimmällä "Judgement" ja "A Fine Day to Exit" levytyksillä. Lähinnä suurta kulttisuosiota saavuttanut Anathema on musiikillisesti aina muuttunut enemmän tai vähemmän levyltä toiselle ja levyjen sisälläkin kappalemateriaali on saattanut sisältää hyvinkin erilaisia vetoja levyjen toimiessa kuitenkin tiiviinä tunnelmallisina paketteina. Kun yhtyeen uralla mahtuu vielä useita miehistönvaihdoksia, ei kappaleiden valitseminen kokoelmalle ole varmastikkaan ollut niitä helpoimpia tehtäviä niin Peacevillen nokkamies Hammylle kuin bändinkään jäsenille. Tästä syystä kahden erillisen kokoelman julkaiseminen onkin ollut perusteltua eikä tässä yhteydessä voi mielestäni puhua rahastuksesta.

Ensimmäinen lähinnä akustisia ja rauhallisia kappaleita sisältävä "Resonance 1" julkaistiin viime syksynä ja nyt helmikuun lopussa julkaistu kakkososa tarjoaa raskaampia vedätyksiä. Rakenteeltaan tämäkin kokoelma sisältää hittikappaleiden (Sweet Tears,A Dying Wish, Fragile Dreams) lisäksi myös vähemmälle huomiolle jääneitä kappaleita (Nocturnal Emission, Cries in the Wind) sekä harvinaisempaa materiaalia (Sleepless 96, Eternal Rise of the Sun) jota aikaisemmin on löytynyt vain Japsi importtien bonusraitoina tai 7" vinyylisinkulta. Bonuksena on päälle lyöty vielä video "Mine Is Yours" kappaleesta. Anathemaanikoilla kokoelman molempia osia voi varauksetta suositella eikä vain harvinaisten kappalein takia, vaan myös siksi, että studiolevyistä eroava kappalejärjestys saa kuullostamaan kappaleet tuoreilta. Molemmat kokoelmat osoittavat myös hyvin sen, kappaleet toimivat myös alkuperäisistä konteksteistaan irroitettuina ja saavat jopa vanhan kuulijankin huomaamaan kokonaan uusia juttuja musiikista.

Vaikka pari viimeistä levyä ovatkin musiikillisesti varsin erilaisia vanhempaan materiaaliin verrattuna, saattaa tuoreemmatkin fanit kiinnostua Anatheman alkuajoista ja molemmat kokoelmat tarjoavat erinomaisen katsauksen menneisyyteen ja materiaalin, joka ei häpeile yhtään nykyiseen verrattuna. 8/10

ANNIHILATOR
Waking the Fury
Steamhammer

Kitaristilegenda Jeff Watersin Annihilator on sinnikkäästi julkaissut levyjä tasaisen tappavaan tahtiin läpi koko 90-luvun, vaikka ongelmia on ollut niin miehistön kuin levy-yhtiöidenkin kanssa. Orkesteri nousi tunnetuksi kahdella ensimmäisellä levyllään (Alice in Hell ja Never, Neverland), joissa loistivat niin Jeffin luomat loistavat melodiat kuin murhaavat riffitkin, ja lopputuloksena oli pienoisiin klassikon asemiin nousseita kappaleita, kokonaisuuksista puhumattakaan. Tuon jälkeen alkoi yhtyeen pienoinen mutta tasainen alamäki. Materiaali ja biisien ideat olivat hiukan väsyneitä, vanhoja jäseniä lähti ja uusia tuli, huomasipa Jeff jossain vaiheessa tekevänsä hieman konevetoisempaakin musaa täysin yksinään.

Omakin mielenkiinto bändiä kohtaan hiipui suuremman yleisön mukana ja odotukset eivät olleetkaan kovinkaan korkealla uuden Waking the Fury -levyn suhteen. Ihmetys ja yllätys olikin kuitenkin suuri, sillä tuorein lätty tarjoaa taidokkaita ralleja, jossa liikutaan jossain perinteisemmän hevin (Torn, Striker) ja metallin (Lunatic Asylum, Prime Time Killing) sekä speed metallin (Ultra Motion, Cold Blooded) välimaastossa, välillä yhdistäen näitä kaikkia taidokkaaksi kokonaisuuksiksi. Ompahan monessa biisissä samanlaista menoa ja tunnelmaa kuin 90-luvun vaihteen levytyksissä, kuitenkaan näitä mitenkään kopioimatta. Kokonaisuutena levy on oikein pirteä ja napakka paketti joka osoittaa, että Jeffin sävellyskyky on yhä tallella ja sormet kuusikielisen kaulalla liikkuvat yhä yhtä sukkelaan kuin aikoinaankin. 8/10

BARBATOS
War! Speed And Power
ISO666 Releases

Japanilainen Barbatos orkesterin takana on Yasuyuki Suzuki, joka lienee tutumpi jostain hieman nimekkäämmästä orkesterista jonka nimi on yhtä unohduksissa kuin toivoisin koko Barbatoksen olevan. Projektin tarkoituksena on soittaa 80-luvun aitoa metallia asenteella, mutta niin pirun tylsää, yksinkertaista ja amatöörimäistä biisit ovat, että pistää ihmetyttämään tämäkin levyn julkaisun motiiveja. Välillä biisit junnataan läpi tasaisen tappavasti ja välillä kaahataan 80km/h lasissa lopputuloksen ollessa yhtä huono molemmilla tavoilla. Kitarasoolot ovat kammottavia ja särähtävät meikeläisenkin korvaan joka normaalisti sietää aika paljon kamalaakin tuubaa. Edes biisien ala-aste englannilla tehdyt lyriikat (jotka liikkuvat kolmen teeman ympärillä seksi, viina ja sota) jaksa huvittaa tipan vertaa.

Levyä ei jaksa edes kuunnella kokonaan läpi painamatta joka biisin kohdalla minuutin jälkeen skip nappulaa. Kaikkea sitä metallin nimessä tehdäänkin... 2/10

CALLENISH CIRCLE
Flesh_Power_Dominion
Metal Blade

Joko muisti alkaa vanhalla ukilla pätkimään ja sekoamaan tai sitten on hollantilaisen Callenish Circlen tyyli muuttunut varsin radikaalisti hitaasta doomsynkistelystä räväkkään Jöötipori-metalliin. Helppo on verrata bändin musiikkia erityisesti ruotsalaisten tunnetuksi tekemään melodiseen death metalliin, sillä sen verran samoilla linjoilla tässä liikutaan mm. In Flamesin, Soilworkin ja monien muiden kanssa. Tätäkin musiikkityyliä on viime aikoina moni koittanut tehdä, mutta harva siinä on hyvin onnistunut. Callenish Circle ehkä hieman yllättäenkin onnistuu ja vielä erittäin hyvin. Vaikka mitään kamalan uutta ja omaperäistä ei levyllä kuullakkaan, on levy sen verran jämäkkää ja aggressiivista soittoa, tuotantoa ja kappalemateriaalia myöten, että lopputulosta kuuntelee ihan mielellään.

Muista yrittäjistä CC:n biisit eroavat siitä, että niissä ei kamalia kikkailuja ja tarttuvia melodioita kuulla, vaan koko komeus paiskataan kuuntelijan rumpukalvoihin kovalla intensiteetillä. Levyn loppupuolella vetäisty Death-klassikko Pull the Plug toimii hyvin, ja vaikka hirveitä muutoksia kappale ei olekkaan läpikäynyt, kuulostaa se riittävän tuoreelta ja omaperäiseltä toimiakseen hyvin. Kun kaikki palaset on näinkin taitavasti hallussa ja hyvin yhdistettynä, jään mielenkiinnolla odottelemaan seuraava tuotosta, joka voi hyvinkin räjäyttää potin ja siirtää bändin tunnettujen nimien sarjaan.

EWIGHEIM
Mord Nicht Ohne Grund
Prophecy Productions

Tuntemattoman saksalaisen suuruuden Ewigheimin debyyttilevyn yksinkertaisten ja tyylikkään paljaan valkoisten kansien perusteella ei pysty musiikkityyliä paljoakaan arvailemaan. Yllätys ei kumminkaan ole suuren suuri. kun kaiuttimista alkaa kuulumaan hillittyä saksaksi laulettua melankolista raskailla kitaroilla höystettyä goottia. Tyyliltään Ewigheim liikkuu jossain Lacrimosan ja Crematoryn välimaastossa välillä hairahtaen lähes Rammsteinmaiseen junttauksen kautta lähes My Dying Briden tunnetuksi tekemään viululla väritettyyn synkistelyyn jossa ripaus ahdistavaa elektroa.
Tämä musiikin kuvaus saattaa kuullostaa hyvinkin sekavalta, mutta lopputulos on varsin hillitty ja toimiva sekä omaperäinen pitääkseen kuuntelijan kiinnostusta yllä loppuun saakka.

Aika ajoin kappaleita vaivaa lievä tasapaksuus ja rohkeampiakin ratkaisuja ja eri musiikkityylien sekoituksia olisin mielelläni kuunnellut. Omaan makuun hieman synkempi, raskaampi ja hitaampi lähestymistapa levyn nimibiisin malliin olisi toiminut vieläkin paremmin, mutta kyllähän tästäkin on hyvä aloittaa levytysura. 6/10

INCINERATOR
Thrash Attack
Sound Riot

Paljon kliseisemmäksi ei bändi voi itseään ja levyään nimetä, mikäli suurina esikuvina on 80-luvun kovat speed/thrash nimet kuten Slayer, Destruction, Kreator jne. Ei nimi bändiä pahenna jos ei bändinimeä. Incinerator tarjoaa kyllä aikamoisen aikamatkan kultaiselle 80-luvulle ja musiikki on kuin suoraan speed/thrashin oppikirjasta biisien nimiä (Storm of the Thrasher!), soundeja, riffejä, temmonvaihdoksia kuin laulajan ääntä myöten. Merkillisintä tässä kuitenkin on, että täydellisen kliseinen kokonaisuus toimii hemmetin hyvin ja tästä ei voi vanha heviparta kuin nauttia.

Mieleen tulee myös erittäin voimakkaasti myös saksalainen Deathrow ja tämä materiaali ei kalpenisi yhtään Satan's Giftin rinnalla. Alun perin demoksi tarkoitettu 17 minuuttia ja viisi kappaletta sisältävä tuotos on erittäin tiivis ja sopivankokoinen annos tätä tavaraa nautittavaksi, isommissa annoksissa puutumisen vaara olisi ilmeinen. Tais olla ruåttalaasii… 7/10

JUDAS ISCARIOT
To Embrace the Corpses Bleeding
Red Stream

Judas Iscariotin nihilistinen, hypnoottinen ja kylmä black metal on vuosien saatossa tullut tutuksi kaikille alan miehille ja naisille. Vaikka Akhenatenin luoma musiikki onkin vuosien saatossa kehittynyt ja muuttunut, on herran mielipiteet, musiikki ja lyriikat yhtä tinkimättömiä kuin The Cold Earth Slept Below... levyllä.

Minimalistinen koskettimien käyttö yhdistettynä raakaan ja yksinkertaiseen soundimaailmaan saa vajaa 10 vuotta sitten lähes täydellisesti kadonneen kylmän ja synkän black metal luoman ilmapiirin palaamaan 38 minuutin ajaksi. Musiikissa huokuu Burzumin kaltainen kylmyys ja hypnoottisuus yhdistettynä Dark Thronemaiseen aggressiivisuuteen ja synkkyyteen. Matkimisesta ja ideoiden varastamisesta ei Akhenatenin kohdalla voida varsinaisesti puhua, vaan levyllä on onnistuttu luomaan kahden suuren em. norjalaisen uranuurtajan toimiva musiikillinen kombinaatio. Vain harvoille ja valituille. 6/10

OCCULT
Rage to Revenge
Painkiller Records

Edelliseen numeroon arvosteltu kahden biisin maistiainen tältä täyspitkältä antoi osviittaa tulevasta, ja mitään yllätyksiä ei täyspitkä tarjoakaan Occultin vanhakantaiseen thrash/death -mikstuuraan. Aikaisempaa arvostelua lainatakseni "tuhnuiset saundit yhdistettynä jämäkkään soittoon sekä yksinkertaisiin kitarakoukkuihin saavat lopputuloksen yllättävänkin toimivaksi kokonaisuudeksi" pitää paikkansa myös tämä täyspitkän kohdalla. Kipakka ja äkäinen, kahdella hieman erilaisella vokalistilla varustettu meno saa ajoittain vähäisenkin tukan heilumaan ja jalan vipattamaan, mutta biisien keskinkertaisuus paljastuu ennen pitkää ja harvat hyvät jipot eivät meinaa jaksaa kannatella biisejä koko levystä puhumattakaan. 5/10

PENTAGRAM
First Daze Here (The Vintage Collection)
Relapse Records

Todellisille doom friikeille Pentagram orkesteria ei tarvitsisi esitellä, mutta muille pieni esittelysananen on paikallaan. Pentagramin juuret juontavat aina 70-luvun alkuun Black Sabbathin kultakauden aikoihin. Yhtye liikkui varsin samanlaisilla musiikillisilla synkillä ja psykedeelisilläkin poluilla, mutta jäi aina suuren mahtavan varjoon. Ilmeisesti markkinoilla ei ollut tilaa kahdelle samankaltaista musiikkia soittavalle joskin omia erillisiä polkujaan tallaavalle orkesterille. Pentagram jatkoi ja säilyi pienen diggaripiirin suosikkina. 90-luvun alkupuolella Peaceville julkaisi kolme Pentagram klassikkoa CD:nä ja yhtye nousi laajemmalti monen doom diggarin tietoisuuteen.

First Daze Here on kokoelma 70-luvun materiaalia, osa aiemmin aikanaan julkaistu harvinaiseksi käyneillä singleillä, osa kokonaan ennen julkaisematonta. Mistään ylijäämämateriaalista levyllä ei ole kysymys, vaan biisit todella rokkaavat kuin kolmijalkainen hirvi. Kaikista synkintä Pentagram materiaalia tämä ei ole, mutta yllättävän hyvä ja kirkas soundinen levy tarjoaa varsin oivallisen 12 biisin paketin 70-luvun Sabbath/Deep Purple vaikutteista tajuntaan painuvaa ja omaperäistä raskasta tummanpuhuvaa rokkia. Levyn julkaisemista voidaan pitää pienimuotoisena kulttuuritekona, sillä sen verran helpolla Pentagramin kaltaiset vanhat mutta hyvät bändit jäisivät unholaan. 7/10

Inferno #3/2002

ANATHEMA
A Fine Day to Exit
Music For Nations

Vaikka Anatheman musikaalinen kehitys onkin kulkenut varsin pitkän kaaren alkuaikojen doom-death synkistelystä nykyiseen nykyiseen melankoliseen tunnelmointiin, on jokainen levytys ollut varsin looginen jatkumo edeltävälle levylle. A Fine Day to Exit on edeltäjäänsä Judgement levyä yksinkertaisempi, valoisampi, pohdiskelevampi sekä minimaalisempi. Näiden ominaisuuksien takia monet vanhat fanit ovatkin leimanneet sen pettymykseksi, mutta niin helpolla levyä ei kannata sivuuttaa ja bändiä aliarvioida.

Tälläkään kertaa ei brittipoppoo päästä kuuntelijaansa helpolla, vaan Liverpooliin poikien luoma musiikki vaatii kymmeniä ja taas kymmeniä intensiivisiä kuunteluhetkiä, ennen kuin levyn yksinkertainen nerokkuus ja tunnelataus avautuu ja tunkee tajuntaan koskettaen mielen syvimpiä syövereitä. Tämänkin Anatheman levyn ymmärtää jos on ymmärtääkseen. 9/10

CARNAL FORGE
Please…Die!
Century Media

Jo kolmannen täyspitkänsä kolmen vuoden sisään julkaissut Carnal Forge ei ole aivan eilisen teeren poikia ja kyllähän sen soitossa ja sävellyksissä kuulee. Bändin aggressiivinen mutta melodinen mättö toimii. Sen verran tiukkaan ja napakkaan tahtiin kappaleita tykitetään kuuntelijan eteen, että edes pienoinen kappaleiden samankaltaisuus ehdi juurikaan haittamaan. Laulaja rääkkää äänijänteitään vallan mallikelpoisesti, rumpalin singerimäisen tarkka tikkaus yhdistettynä Kuusiston veljesten(?) kuusikielisten sahauksiin muodostaa kokonaisuudesta hyvinkin keskivertoa paremman audiopläjäyksen. 7/10

THE DEFACED
Domination Commence
Scarlet Records

Svea mamman helmoista pölähtää The Defacedin debyytti tuotos. Musiikillisesti levyllä liikutaan jossain The Hauntedin kaltaisessa junttauksessa. Biisit tuntuvat pääsääntöisesti noudattavan samaa kaavaa: välillä paahdetaan eteenpäin kuin viimeistä päivää jonka jälkeen tempoa hidastetaan ja kitarasta taotaan irti järkälemäisiä tapporiffejä tai melodisia sointukulkuja ja/tai sooloja. Hitaat osat ovatkin levyn parasta ja omaperäisintä antia, mutta kokonaisuutta ne eivät jaksa pelastaa. Levyllä on hiukan yllättävän mitäänsanomaton ja vaisu äänimaailma, joka tiputtaa kappaleiden tihkumaan energiaa sen verran alas, että edes purkki tai kaksi Red Bullia eivät riittäisi saattamaan kuulijaa musikaaliseen hurmokseen. 5/10

DESTRUCTION
The Antichrist
Nuclear Blast

Kaikille thrash-fanaatikoille muutaman vuoden takainen uutinen Destructionin palaamisesta oli varsinainen ilosanoma. Paluun myötä julkaistu varsin napakka All Hell Breaks Loose levy osoitti, että mistään rahastuksesta ja vanhojen miesten nostalgiatripistä ei ollut kysymys, vaan tukka saksan triolla tärisee yhä. The Antichrist jatkaa hyvin samoilla linjoilla, mutta tällä kertaa levylle on päätynyt vieläkin tarttuvampaa ja väkevämpää materiaalia, sillä sen verran kovaa varsinkin levyn alkupuolisko lataa: Thrash 'til Death, Nailed to the Cross ja Bullets from Hell ovat tulevia Destruction klassikkoja ja taattuja niskankipeyttäjiä keikoilla.

Levy jaksaa pitää otteessaan loppuun saakka vaikka tahtia ei missään vaiheessa hellitetä. Bändi tekee ilman turhia kikkailuja sen minkä parhaiten osaa: suoraviivaisen, mutta omaperäisen saksalaisen thrashin soitannan. 8/10

GREEN CARNATION
Light of Day, Day of Darkness
The End Records

Kunnianhimoa ja kokeilunhalua ei norjalaiselta Green Carnation orkesterilta puutu, sillä vaikka doom metallissa onkin totuttu pitkiin kappaleisiin, ei ole kovinkaan tavanomaista, että levy koostuu yhdestä ainoasta kappaleesta jolla kestoa on tunnin verran. Levyyn on selkeästi satsattu, kehuuhan levy-yhtiö mm. seuraavilla faktoilla: levyn tekemisessä on ollut yli 30 muusikkoa ja sen äänittämisessä on käytetty 150 raitaa ja yli 600 sampleria. Kaikesta tästä voisi helposta saada liiankin rikkaan kokonaisuuden, jota vaivaisi yltäkylläisyyden ähky.

Musiikilliset teemat vaihtelevat varsin laajasti levyn edetessä ja kappale olisi aivan yhtä hyvin voitu jakaa useampaan osaan kokonaisuuden kärsimättä ja kuuntelijan huomaamatta. Musiikin monipuolisuudesta johtuen levyä on erittäin vaikeata luokitella ja päästä sisään. Levyllä kuullaan niin In the Woodsin kaltaista leijuntaa kuin raskaita kitaroita, jousiosuuksia, erilaisia kuoroja ja lähes kaikkea mitä väliin voi hyvällä tyylitajulla laittaa. Lopputulos on kuitenkin levollinen ja varsin yksinkertaisen kaunis ja koskettava. Light of Day, Day of Darkness on yksi niistä levyistä, jotka kovalla ja intensiivisellä kuuntelulla saattavat nousta klassikoiden joukkoon. 8/10

KING DIAMOND
Abigail II - The Revenge
Metal Blade Records

Piru periköön piratismin ja levy-yhtiöt. King Diamondin uutukaiselta promolta löytyy intron ja outron lisäksi vain kolme täysmittaista kappaletta tehden levyn arvostelun kokonaisuuden kannalta erittäin hankalaksi. Levyllä herra Diamond on päättänyt jatkaa lähes 15 vuotta sitten julkaistun Abigail levyn tarinaa ja yllätykseni musiikkikin vaikuttaa hyvin samankaltaiselta, kuin mitä tuolla levyllä kuultiin. King Diamond on oman orkesterinsa sekä Mercyful Faten kanssa ollut erittäin tuottelias, mutta onnistunut säilyttämään kappaleiden tason varsin korkealla. Vaikka suuria muutoksia ei musiikissa olekkaan tapahtunut, on pari viimeisintä levyä olleet jotenkin hieman vaisun ja väsyneen oloisia.

Abigail II:lla tuo ongelma tuntuu kuitenkin väistyneen ja kappaleisiin on tullut selkeästi uutta energiaa. Kyllähän tämä on taattua tavaraa kaikille KD-faneille ja levyn arvosanakin saattaisi nousta yhdellä, kun levystä saa käsiinsä ja kuunteluun kunnon version. 7/10

KREATOR
Violent Revolution
Steamhammer

Kreator on niinikään yksi niistä sinnikkäistä orkestereista, jotka ovat jaksaneet tahkota omaa linjaansa vuosikaudet, vaikka kultakausi osuikin 80-90 lukujen taitteeseen, jolloin thrash eli ja voi hyvin: Terrible Certainty ja Extreme Aggressions toivat mukanaan aimo annoksen teknisyyttä musiikkiin kadottamatta kuitenkaan thrashiltä vaadittavaa energiaa ja asennetta. 90-luvulla Kreator kokeili niin kone, punk kuin melodisempien elementtien kanssa lopputulosten jäädessä enemmän tai vähemmän vaisuiksi.

Violent Revolution iskee kuitenkin ensin palleaan ja sen jälkeen potkii miehisiin sukukalleuksiin. Levy on hieno yhdistelmä raskautta, melodiaa ja tarttuvuutta. Kappaleita löytyy niin nopeita ja suoria, kuin melodisempia ja hitaampia. Kreator palaa levyllä raskaampaan linjaansa jota tukee erinomainen vanhoja kunnon heavy metal melodioita tuottavat kitarat. Millen tuttu raspikurkusta tuleva aggressiivinen kähinä kruunaa levyn: Violent Revolution on ehdottomasti yksi vuoden 2001 parhaimmista levyistä. 9/10

MAJESTY
Doomsday Machine
Actcom Music

Jos kotimaiselle Majestylle tarvitsisi vertailukohtia etsiä, niin kyllähän orkesterin ainut jäsen Marko "Gravehill" Hautamäki on Cathderalin Forest of Equilibrium levyä kuunnellut. Jopa vokalisoinnit muistuttavat varsin läheisesti Lee Dorrianin valittavaa ujellusta. Tätä vertailua ei kuitenkaan tule pitää huonona asiana. Siinä missä Cathderalin debyytti oli äärimmäisen piinaavaa ja surun pohjattomiin syvyksiin sukeltavaa doomia, on Majesty kokeilevampaa, moniulotteisempaa ja melankolisempaa. Kaikkea toivoa ei olla menetetty ja tulevaisuus on tuntemattomana edessä.

Pitkähköt kappaleet toimivat eivätkä ehdi kyllästyttää muodostaen levystä suhteellisen toimivan ja laadukkaan kokonaisuuden, josta huonoja kappaleita ei löydy, mutta eipähän mikään kappale toisista edukseenkaan erotu. 6/10

OCCULT
Violence & Hatred
Painkiller Records

Violence & Hatred tarjoaa kahden kipaleen verran tiukahkoa vanhakantaista death-thrashia. Eihän tämä mitään uutta tarjoa, mutta hiukan tuhnuiset saundit yhdistettynä jämäkkään soittoon sekä yksinkertaisiin kitarakoukkuihin saavat lopputuloksen yllättävänkin toimivaksi kokonaisuudeksi. Isommissa erissä tämä varmasti alkaisi puuduttamaan, sillä sen verran samankaltaisia nämäkin kaksi kappaletta ovat. 5/10

OFFICIUM TRISTE
The Pathway
Displeased Records

Officium Triste työstää tasalaatuista ja toimivaa joskaan ei kovinkaan omaperäistä doom-deathia. Tunnelmaltaan ja musiikiltaan levy olisi aivan hyvin voitu julkaista jo 90-luvun alkupuolella, sillä sen verran alkuaikojen Anathemalta ja Paradise Lostilta tämä kuullostaa. Tässä piileekin levyn vahvuus ja heikkous: nostalgia mielessä levy toimii erinomaisesti, sillä tämänkaltaista doomia enää harvemmin nykyaikana tehdään ja vanhojen klassikkojen kuten Serenades ja Gothic rinnalla on mukava kuulla jotain uutta samankaltaista. Heikkous taas piilee siinä, että tämä kaikki on jo tehty aiemmin ja paremmin: ideat tuntuvat tutuilta ja kuluneilta The Pathway pysty tarjoamaan riittävän pitkäksi aikaa melankoliaa ja synkkiä tunnelmia. Doom friikit saavat tästä paljon enemmän irti kuin satunnaiset synkistelyn ystävät. 6/10

SODOM
M-16
Steamhammer

Saksalainen thrash-jyrä Sodom on jaksanut takoa 20 vuoden ajan laadusta ja tyylistä tinkimättä. Vaikka yhtyeen kultakautena voidaankin pitää 80-luvun loppupuolella julkaistuja Persecution Mania ja Agent Orange levyjä, ei 90-luvun tuotoksetkaan huonoja ole olleet. On aina ilahduttavaa huomata, että vanhat sotilaat jaksaa yhä heilua ja näyttää närhen värkit nuorelle polvelle. Ja sitä M16 tekee alkaen latausliikkeellä kappaleella Among the Weirdcong , päästellen välissä harkittuja sarjoja Napalm in the Morning,Genocide sekä M-16 kappaleiden tahtiin ja tyhjentää lippaan Marines kipaleella.

Sarjatulen lisäksi levyltä löytyy myös tähdättyjä laukauksia raskaimpien ja hitaampien kappaleiden muodoissa antaen hengähdysaikaa ennen seuraavaa hyökkäystä. Levyn vertaaminen thrash klassikko Agent Orange on oikeutettua, sillä sen verran samankaltainen aihepiiri, tunnelma sekä kappaleiden vahvuus ja monipuolisuus levyltä löytyy. Feur frei! 8/10

TESTAMENT
First Strike Still Deadly
Burnt Offerings

Vanhana Testament fanina uutinen Testamentin ideasta levyttää uusiksi vanhoja klassikoita oli ns. kova juttu. Testamentin debyytti The Legacy kuuluu jokaisen thrash fanin kokoelmaan ja on tärkeitä merkkipaaluja metallin historiassa. Valitettavasti täytyy kuitenkin todeta, että uudet versiot eivät yllä lähellekkään vanhoja ja alkuperäisiä versioita. Vaikka niin soittotaito kuin tuotanto ovat parantuneet rutkasti, on samalla myös hävinnyt suuri osa energiaa ja tunnetta. Chuck Billyn ääni on yhtä loistava kuin aina ennenkin ja Alex Skolnickin kitaratyöskentely kerrassaan ihailtavaa.

Mielenkiintoisinta antia levyllä on kuitenkin pari Steve Souzan (ex-Exodus sekä Testamentin alkuperäinen vokalisti) vetäisyä Testament klassikoista. Levy toimii hyvin eräänlaisena best of kokoelmana ja johdatuksena bändiiin tutustumattomille sekä vanhoille faneille osoituksena kappaleiden loistokkuudesta. Silti valitsisin alkuperäiset versiot kappaleista koska tahansa eikä vähiten nostalgia arvonsa vuoksi. Biisimateriaalista antaisin 9, mutta kokonaisuudesta on pakko pari pistettä tiputtaa. 7/10

WITCHERY
Symphony for the Devil
Music for Nations

Witchery on tullut tunnetuksi retro-thrash maisesta mekkaloinnissaan ja onkin ehtinyt lyhyehkön olemassaolonsa aikana pukata ulos neljä levyä tasaiseen tahtiin. Aikaisemmilla levyillä puitteet niin soittotaitoa kuin tuotantoa myöten olivat kunnossa, mutta kappaleet vaikuttivat jotenkin oudon hengettömiltä ja osa jopa suoranaisilta lainauksilta tai varkauksilta 80-luvun klassikko orkestereilta.

Symphony for the Devil on yhtyeen eka levytys Music For Nations lafkalle ja muutostakin on musiikissa parempaan suuntaan tapahtunut. Tällä kertaa mukaan on ympätty huomattavasti enemmän hevi metal meininkiä ja tempoa on laskettu. Levyltä löytyy paljon maukkaita sooloja ja ajoittaisia hienoja riffejä. Vaikka lopputulos onkin Witcheryn monipuolisinta ja originaaleinta antia, niin kyllähän tästä paljon jää vielä puuttumaan, että tukka alkaisi todella täräjämään ja jalka vatkaamaan. 6/10

WIZZARD
Black Heavy Metal
Gutter Records

Teemu Kautosen nahkahousujen maassa luotsaaman Wizzardin uusin täyspitkä tarjoaa sitä ihteään eli täsmälleen samaa mitä edelliset levytyksetkin. Musiikki huokuu hyvin vahvaa 80-luvun henkeä, mutta valitettavasti toteutus soundeja myöten on joka suhteessa puutteellinen ja tylsä. Melkein kaikki hevikliseet löytyvät kappaleista, mutta sen verran heikosti toteutettuina, että ne eivät saata minkäänlaista hevihurmosta päälle saatikka sitten huvita.

Sanoituksissa ollaan onneksi päästy lähes kokonaan pois heavy-metal-steel teemasta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Levyn parhaaksi anniksi kohoavatkin lyriikat, jotka kuitenkin tuntuvat olevan enempi vähempi Deceased/King Diamond hengessä kirjoitettuja. 3/10