Inferno #21/2004

CALLENISH CIRCLE
Forbidden Empathy
Karmageddon Media

Tuplalevy Forbidden Empathy sisältää orkesterin musiikillisen historian vuosilta 95-99 eli demon, EP:n ja pari täyspitkää. Siinä missä Callenish Circlen uudet levyt ovat kiukkuista melodista death metallia, on ura alkanut huomattavasti hitaamman ja sävykkäämmän metallin parissa. Vaikka ero tyylillisesti onkin varsin suuri, ei laadussa ole juurikaan eroa kummankaan aikakauden eduksi. Vaikka käänteisen kronologisesti etenevä tutustuminen voikin tuoda kuuntelijoille mukanaan yllätyksiä, löytyy pakkauksesta varmasti iloa niin faneille kuin vasta orkesteriin tutustuville. 7/10

EARTH
Star Condemn'd
Iron Fist

Omaperäisellä nimellä ei orkesteri häikäise, sillä samaa nimeä on kantanut ainakin kolme erilaista kokoonpanoa. Star Condemn'd ei myöskään tarjoile kovin originelliä materiaalia, sillä tällaista tehtiin Ruotsissa jo 15 vuotta sitten Entombedin ja kumppaneiden toimesta. Karkeasti yleistettynä Earth on tehnyt levyllisen variaatioita klassisesta Left Hand Path –rallista. Osiin purettuna tämä tarkoittaa hieman kevennettyä ruotsisävytteistä DM:ää, jota väritetään koskettimilla ja hitaammilla osuuksilla. Ideoita saa kuitenkin aina varastaa, jos varastaa niitä hyviltä ja näin Earth on tehnyt. Hellyttävän toimivaa. 6/10 

HEATHEN
Breaking the Silence
Combat / 1987

Loppuvuodesta -84 perustettu Heathen nousi tietoisuuteen San Francisco Bay Area thrash metallin toisessa aallossa. Pari vuotta myöhemmin julkaistu Prey for Death –demo poiki heti levytyssopimuksen Combat Recordsin kanssa ja vuonna -87 orkesteri sai valmiiksi debyyttinsä Breaking the Silence . Levyn singlevalintaa coveria Sweetin Set Me Free :stä voidaan pitää hieman omituisena, mutta tällä bändi sai kuitenkin näkyvyyttä eri medioissa.

Vaikka Breaking the Silence myikin mukavasti 100000 kappaleen verran, ei orkesteri silti ole koskaan tullut kamalan usein esille puhuttaessa 80-luvun speed metallista. Heathenin debyytti edustaa genreä puhtaimmillaan, mutta mukaan on myös sotkettu paljon bändin vanhasta heavy metallista haettuja vaikutteita. Debyytin ehdotonta huippua edustaa timanttinen avauskaksikko Death by Hanging ja Goblin's Blade . Vaikka albumin loppupuoli sisältääkin vähemmän tarttuvia koukkuja ja enemmän kompleksisuutta, ei se häviä laadussa paljoakaan alkuosalle.

Levyn CD–versio oli koko 90-luvun erittäin hankalasti saatavilla, mutta onneksi Century Median uudelleenjulkaisu paikkasi tilanteen vuosituhanteen vaihtuessa. Vaikka levyä löytääkin nyt helpohkosti, voivat pihit ja epäilijät ladata koko tuotoksen Heathenin viralliselta kotisivulta osoitteesta www.heathenmetal.com yhdessä vuonna -91 julkaistun kakkoslevyn Victims of Deception in kanssa.

HORRICANE
The Lynch-Lawyers' Death Squad
Omakustanne

Bändi itse kutsuu vajaa puoli tuntia kestävää viiden biisin omakustannettaan demoksi, mutta levy on kansia ja saatekirjettä myöten tehty vimosen päälle. Kun levyn soundipolitiikkakin on kunnossa ja jälki erittäin selvää ja jyhkeää, pesee julkaisu ison liudan virallisia levy-yhtiön pihalle laittamia levyjä ainakin ulkoisilta ominaisuuksilta.

Horricanen takana on liuta virolaisia nuoria miehiä, joilla on aikaisempaa kokemusta muista orkestereista. The Lynch-Lawyers' Death Squad on parisen vuotta sitten perustetun kokoonpanon ensimmäinen julkaisu ja rima on heti alusta alkaen korkealla. Horricanen musiikkia voisi luonnehtia koneiden värittämäksi hieman industrialin kanssa flirttailevaksi futuristiseksi ja hidastempoiseksi death metalliksi. Avausraidasta tulee etäisesti mieleen Morbid Angelin God of Emptiness , eikä vähiten solisti Erx:n samankaltaista alarekisteriäänenkäytöstä. Tällä konseptilla mennäänkin sitten kaikki viisi kappaletta läpi ilman suurempia muutoksia eikä kavereita voi ideoiden tai kunnianhimon puutteesta moittia.

Musiikki jyrää massiivisena ja särmikkäänä kuulijaa alleen ja koskettimet vuorotellen joko keventävät tai synkentävät tunnelmaa. Lopputulos on ahdistavan mielenkiintoinen tovi synkissä tunnelmissa, harmi vain että painostava tunnelma muuttuu parin biisin jälkeen pienoiseksi tylsistymiseksi. 6/10

INFERNAL MAJESTY
One Who Points to Death
Black Lotus Records

Infernal Majesty ei ole yksi niistä monista vanhoista jarruista, jotka haikailevat nuoruutensa perään ja tylsän toimistotyön ja perheen vastapainoksi ovat päättäneet soittaa thrashia aivan kuten ennen vanhaan. Uskomatonta mutta kyllä orkesteri on pysynyt kasassa aina vuodesta -86 saakka, vaikka One Who Points to Death on järjestyksessään vasta neljäs studioalbumi.

Iästään huolimatta thrash-vanhus on yllättävänkin tomerassa ja äkäisessä kunnossa. Aggressioita ja menoa piisaa kuin junnuilla ikään eikä lopputulos ole mitenkään tekopirteä. Toki vanhan koulukunnan opit ovat musiikissa yhä havaittavissa. Selvimmin tämä on kuultavissa yllättävänkin moniosaisissa kappalerakenteissa, joissa vaihdetta saatetaan tapauskohtaisesti kesken kaiken survoa joko entistä pienemmälle tai suuremmalle. Keskitempoiset jyräysosuudet piristävät kokonaisuutta mukavasti, mutta turhan usein bändi sortuu harhailemaan hieman liian kauaksi alkuperäisestä ideasta. Poukkoileva kitaratyöskentely jatsailee metallisissa sfääreissä mielenkiintoisesti ja onkin piristävä poikkeus tämän päivän suoraviivaisemmassa soittotyylissä.

Vaikka kappaleiden ideat ovatkin hyviä, ei silti voi välttyä ihmettelemästä niiden viiden-kuuden minuutin kestoa. Lähes jokaisen kappaleen aikana alkaa viimeistään neljän minuutin tienoilla vilkuilemaan kelloa ja odottelemaan kappaleen päättymistä. Tällaisten levyjen kohdalla alkaa väkisinkin pohtimaan levyllä häärinen tuottajan ammattitaitoa. 6/10 

JON OLIVA'S PAIN
Tage Mahal
SPV

Savatagen solistina tunnettu John Oliva on sen verran tuottelias, että materiaalia on syntynyt pääbändin lisäksi myös sooloalbumille. Ylijäämämateriaalista ei ole kysymys, sillä vaikka levy lähenee kestoltaan megalomaanisia mittoja, on biisit kauttaaltaan tasaisen vahvoja. Musiikissa on mukana tuttua Savatage henkeä, mutta parisen piirua synkempänä. Vaihtelevatunnelmaiset kappaleet nitoutuvat toisiinsa sen verran vahvasti, että kyseessä vaikuttaisi olevan jonkin sortin teemalevy tai rock-opera. Kokonaisuus on hyvällä tyylitajulla toteutettu, eikä se sorru missään vaiheessa omaan mahtipontisuuteensa. 8/10 

RAMMSTEIN
Reise, Reise
Universal

Äitiä ei tarvitse enää huutaa apuun, sillä lähes hajoamisen partaalla ollut germaaniorkesteri on saanut koottua niin rivinsä kuin ideansa uudestaan. Lopputulos on sitten sitä paljon puhuttua uudistunutta Rammsteinia niin hyvässä kuin pahassa.

Vaikka orkesteri itse on haastatteluissa väittänyt, että Reise, Reise on kitaravetoisempi levy aiempaan verrattuna, voisin itse väittää lähes päinvastaista. Vaikka ensimmäinen singlejulkaisu Mein Teil edustaakin perinteistä Rammsteinia junttausriffeineen ja tarttuvine kertosäkeineen, on koko levyn painopiste siirtynyt entisestään kauemmaksi nykypäivän saksalaisesta marssimusiikista. Kappaleiden koukut rakentuvat pääsääntöisesti enemmän koneiden, koskettimien ja laulusuoritusten varaan kuin aiemmin, mutta ei kitaroitakaan täysin ole unohdettu. Näistä seikoista johtuen kokonaisuus kuulostaa paljon eläväisemmältä ja ilmavammalta kuin ennen, mikä varmasti lisää niin orkesterin kuin levyn elinkaarta. Kokonaan uusia aluevaltauksia ovat rohkeat siellä täällä esiintyvät saksalaisen kierot rytmit, minimalistisemmat taustat sekä hempeät melodiat. Ja kyllä se saksan kieli laulettuna kuulostaa yhä miehekkäältä, mutta samalla myös perverssiltä.

Levyltä löytyy heti ensikuuntelulla lukuisia iskusäveliä singlevalintojen lisäksi. Mukaan mahtuu toki muutamia tasaisen varmaa perusmateriaalia, sekä takuulla mielipiteitä kahtia jakavaa kokeellisempaa Rammsteinia. Vaikka uusiutuminen on tässä vaiheessa orkesterin uraa tullut tarpeeseen, on se samalla myös menettänyt jotain olennaista itsestään ja astunut pikkiriikkisen askeleen lähemmäksi valtavirtaa. Nähtäväksi vain jää, osoittautuuko muutos kannattavaksi ja alkaako bändi seuraamaan jatkossa muita vai muut sitä. 8/10

SHAPE OF DESPAIR
Illusion's Play
Spikefarm

Edellisestä Angels of Distress täyspitkästä on ehtinyt vierähtää jo kolme vuotta, mutta epätoivoa ei näemmä kokonaan ole heitetty kaivoon, sillä syyskuun lopussa julkaistiin kolmas täyspitkä Illusion's Play . Massiivisia muutoksia ei tauon aikana ole tapahtunut, sillä tyylilaji on edelleen melankolinen murinalaululla varustettu rauhaisa doom metal.

Reilun tunnin mittaisen levyn täyttää kuusi kappaletta eli ulkoiset puitteet ovat musiikille kohdallaan. Kokonaisuus on kuitenkin äärettömän helppo kuunnella läpi, sillä sen verran korvalle miellyttävästi ja sujuvasti teokset soljuvat osuudesta ja kappaleesta toiseen. Kappaleet laahaavat haikeiden kitaramelodioiden tahdissa ja raskautta tuovaa laulajan perusmurinaa pehmennetään kosketinmatoin ja säästeliäästi käytetyin puhtain vokaalein. Musiikkia voisikin luonnehtia jonkin sortin doom metallin hissimusiikiksi, sillä sen verran vaivatonta sen kuunteleminen on.

Periaatteessa kaikki oikeanmalliset osaset ovat oikeilla paikoillaan, mutta lopputulos kuulostaa hieman liian tutulta ja turvalliselta. Levyn tahdissa on helppo suorittaa syksyinen elonkorjuu, mutta seuraavaa satokautta varten olisi syytä löytää uusia lajeja ja viljelymetodeja. 7/10 

SPIRIT DISEASE
Redemption Denied
Vortex Motions

Nyt tullaan nurkan takaa ja lujaa. Spirit Diseasen nimisen rähinäremmin seitsemän biisin MCD ei ehkä ole pituudella pilattu, mutta laatu ei ennenkään ole korvannut määrää. Vaikka kyseessä on suht nuoren orkesterin debyyttituotos, löytyy musikanttien takaa paljon aiempaa kokemusta tiukan metallin soitossa ja sen kuulee sokeakin otsallaan.

Spirit Diseasen tyylilajina on aggressiivinen metalli, joka on saanut vaikutteensa niin death kuin thrash metallistakin ja onpa mukana hitunen grindiä ja jopa black metallia. Näistä on saatu kasaan erittäin mallikkaasti kulkevaa armotonta turpasaunaa, jonka intensiteettiä voi helposti verrata Impaled Nazareneen. Kuka tahansa osaa kaahata päättömästi, mutta tarkoitukselleni kaahaus yhdistettynä tarttuviin koukkuihin ja kykyyn himmailla tarvittaessa vaatii sovitustaitoa. Tätä orkesterilta löytyy samoin kun valjastaa brutaalius palvelemaan omia tarkoitusperiä menettämättä tippaakaan alkukantaista voimaa.

Vaikka muutama levyn raidoista ei aivan täydellinen napakymppi olekaan, ovat nekin helposti parempia kuin mihin monet saman genret orkesterit koskaan kykenevät. Levyn päättävään Death lainaan Evil Dead on onnistuttu puhkumaan niin paljon energiaa, että tältä se varmasti olisi kuulostanut jos Chuck olisi elossa vuonna 2004 ja vasta nyt julkaisemassa Scream Bloody Gorea. 9/10

UPPERCUT
Reanimation of Hate
G.U.C.

Aivan eilisen teutooniteeren poikien kokoonpano ei Uppercut ole, sillä takana on jo pari aiempaa julkaisua. Bändi vetelee letkeän ilmavalla otteella thrashia, josta aika ajoin kuultaa ohuesti läpi merkillisellä tavalla myöhempien aikojen Carcass. Kappaleet puksuttavat junan lailla tasaisesti eteenpäin eikä matkalla pysähdellä yhdellekään väliasemalle. Varsinaisia heikkouksia musiikista on erittäin vaikea löytää, mutta sama pätee myös vahvuuksiin. Vaikka kappaleissa on asennetta ja usein myös ideaa, jää viimeinen päähän taottu naula puuttumaan. Parempi kuin keskinkertainen mutta ei vielä hyvä. 6/10 

VARIOUS
Doom Capital
Crucial Blast

Marylandin/Washington D.C.:n metallipäät tuntuvat olevan sen verta kotiseuturakkaita, että paikallisista orkestereista on päätetty koota oikein kokoelma. Aivan turhaa henkselienpaukuttelua ei kokoelman julkaisija harrasta, sillä alueelta on yli 30 vuoden ajan tullut genressään merkittäviä nimiä. Tämä selviää varsin hyvin kansivihkosessa olevasta kattavasta alueen musiikillisesta historiikista, jossa vilisee tunnettuja nimiä kuten Pentagram, The Obsessed, Iron Man, Revelation, Spirit Caravan ja Clutch.

Vaikka kokoelman nimessä esiintyykin sana doom, ei kyseessä silti ole varsinainen doom metal kokoelman. Mielenkiintoinen havainto levystä on, että vaikka siltä löytyy 14 erilaista kokoonpanoa, on kaikilla silti joitain musiikillisia yhteneväisyyksiä. Tyypillistä kaikille biiseille on raskas poljento, jalkaa vipattava groove ja ainoastaan adjektiivilla rouhea kuvattava saundi. Loput määrittelyt ovat enempi vähempi hienosäätöä rokkaavampaan tai synkempään suuntaan. Taso kokoelmalla on kauttaaltaan yllättävän hyvä, eikä skipattavia biisejä varsinaisesti löydy yhtään.

Parhaiten korvakarvoja tuulettaa Leviathan AD:n vanhan Cathedralinin kaltainen murina, Earthriden Mötörhead-henkinen biker rock ja Life Beyondin rullaava 70-lukulainen raskasrock. Kun vihkosen pieneen tilaan on vielä ängetty varsin napakat infopaketit jokaisesta orkesterista, ei kenellekään pitäisi enää jäädä epäselväksi miksi Crucial Blast pitää Marylandia jenkkien doom keskuksena. 7/10

Inferno #4/2002

ANATHEMA
Resonance 2
Peaceville

Best of kokoelmat ovat aina hankalia arvosteltavia ja ostettavia. Yhtyeiden vanhoille faneille ne tarjoavat harvemmin vastinetta rahoille ja tämän myötä tällaiset kokoelmat ovatkin helppoja leimata rahastukseksi. Anatheman ja Peacevillen kohdalla tilanne on kuitenkin hieman erilainen. Erosivathan bändin ja levy-yhtiä tiet jo lähes neljä vuotta sitten Anathema siirtyessä isommalla Music for Nations lafkalla ja kasvattaen varsin voimakkaasti fanipohjaansa kahdella viimeisimmällä "Judgement" ja "A Fine Day to Exit" levytyksillä. Lähinnä suurta kulttisuosiota saavuttanut Anathema on musiikillisesti aina muuttunut enemmän tai vähemmän levyltä toiselle ja levyjen sisälläkin kappalemateriaali on saattanut sisältää hyvinkin erilaisia vetoja levyjen toimiessa kuitenkin tiiviinä tunnelmallisina paketteina. Kun yhtyeen uralla mahtuu vielä useita miehistönvaihdoksia, ei kappaleiden valitseminen kokoelmalle ole varmastikkaan ollut niitä helpoimpia tehtäviä niin Peacevillen nokkamies Hammylle kuin bändinkään jäsenille. Tästä syystä kahden erillisen kokoelman julkaiseminen onkin ollut perusteltua eikä tässä yhteydessä voi mielestäni puhua rahastuksesta.

Ensimmäinen lähinnä akustisia ja rauhallisia kappaleita sisältävä "Resonance 1" julkaistiin viime syksynä ja nyt helmikuun lopussa julkaistu kakkososa tarjoaa raskaampia vedätyksiä. Rakenteeltaan tämäkin kokoelma sisältää hittikappaleiden (Sweet Tears,A Dying Wish, Fragile Dreams) lisäksi myös vähemmälle huomiolle jääneitä kappaleita (Nocturnal Emission, Cries in the Wind) sekä harvinaisempaa materiaalia (Sleepless 96, Eternal Rise of the Sun) jota aikaisemmin on löytynyt vain Japsi importtien bonusraitoina tai 7" vinyylisinkulta. Bonuksena on päälle lyöty vielä video "Mine Is Yours" kappaleesta. Anathemaanikoilla kokoelman molempia osia voi varauksetta suositella eikä vain harvinaisten kappalein takia, vaan myös siksi, että studiolevyistä eroava kappalejärjestys saa kuullostamaan kappaleet tuoreilta. Molemmat kokoelmat osoittavat myös hyvin sen, kappaleet toimivat myös alkuperäisistä konteksteistaan irroitettuina ja saavat jopa vanhan kuulijankin huomaamaan kokonaan uusia juttuja musiikista.

Vaikka pari viimeistä levyä ovatkin musiikillisesti varsin erilaisia vanhempaan materiaaliin verrattuna, saattaa tuoreemmatkin fanit kiinnostua Anatheman alkuajoista ja molemmat kokoelmat tarjoavat erinomaisen katsauksen menneisyyteen ja materiaalin, joka ei häpeile yhtään nykyiseen verrattuna. 8/10

ANNIHILATOR
Waking the Fury
Steamhammer

Kitaristilegenda Jeff Watersin Annihilator on sinnikkäästi julkaissut levyjä tasaisen tappavaan tahtiin läpi koko 90-luvun, vaikka ongelmia on ollut niin miehistön kuin levy-yhtiöidenkin kanssa. Orkesteri nousi tunnetuksi kahdella ensimmäisellä levyllään (Alice in Hell ja Never, Neverland), joissa loistivat niin Jeffin luomat loistavat melodiat kuin murhaavat riffitkin, ja lopputuloksena oli pienoisiin klassikon asemiin nousseita kappaleita, kokonaisuuksista puhumattakaan. Tuon jälkeen alkoi yhtyeen pienoinen mutta tasainen alamäki. Materiaali ja biisien ideat olivat hiukan väsyneitä, vanhoja jäseniä lähti ja uusia tuli, huomasipa Jeff jossain vaiheessa tekevänsä hieman konevetoisempaakin musaa täysin yksinään.

Omakin mielenkiinto bändiä kohtaan hiipui suuremman yleisön mukana ja odotukset eivät olleetkaan kovinkaan korkealla uuden Waking the Fury -levyn suhteen. Ihmetys ja yllätys olikin kuitenkin suuri, sillä tuorein lätty tarjoaa taidokkaita ralleja, jossa liikutaan jossain perinteisemmän hevin (Torn, Striker) ja metallin (Lunatic Asylum, Prime Time Killing) sekä speed metallin (Ultra Motion, Cold Blooded) välimaastossa, välillä yhdistäen näitä kaikkia taidokkaaksi kokonaisuuksiksi. Ompahan monessa biisissä samanlaista menoa ja tunnelmaa kuin 90-luvun vaihteen levytyksissä, kuitenkaan näitä mitenkään kopioimatta. Kokonaisuutena levy on oikein pirteä ja napakka paketti joka osoittaa, että Jeffin sävellyskyky on yhä tallella ja sormet kuusikielisen kaulalla liikkuvat yhä yhtä sukkelaan kuin aikoinaankin. 8/10

BARBATOS
War! Speed And Power
ISO666 Releases

Japanilainen Barbatos orkesterin takana on Yasuyuki Suzuki, joka lienee tutumpi jostain hieman nimekkäämmästä orkesterista jonka nimi on yhtä unohduksissa kuin toivoisin koko Barbatoksen olevan. Projektin tarkoituksena on soittaa 80-luvun aitoa metallia asenteella, mutta niin pirun tylsää, yksinkertaista ja amatöörimäistä biisit ovat, että pistää ihmetyttämään tämäkin levyn julkaisun motiiveja. Välillä biisit junnataan läpi tasaisen tappavasti ja välillä kaahataan 80km/h lasissa lopputuloksen ollessa yhtä huono molemmilla tavoilla. Kitarasoolot ovat kammottavia ja särähtävät meikeläisenkin korvaan joka normaalisti sietää aika paljon kamalaakin tuubaa. Edes biisien ala-aste englannilla tehdyt lyriikat (jotka liikkuvat kolmen teeman ympärillä seksi, viina ja sota) jaksa huvittaa tipan vertaa.

Levyä ei jaksa edes kuunnella kokonaan läpi painamatta joka biisin kohdalla minuutin jälkeen skip nappulaa. Kaikkea sitä metallin nimessä tehdäänkin... 2/10

CALLENISH CIRCLE
Flesh_Power_Dominion
Metal Blade

Joko muisti alkaa vanhalla ukilla pätkimään ja sekoamaan tai sitten on hollantilaisen Callenish Circlen tyyli muuttunut varsin radikaalisti hitaasta doomsynkistelystä räväkkään Jöötipori-metalliin. Helppo on verrata bändin musiikkia erityisesti ruotsalaisten tunnetuksi tekemään melodiseen death metalliin, sillä sen verran samoilla linjoilla tässä liikutaan mm. In Flamesin, Soilworkin ja monien muiden kanssa. Tätäkin musiikkityyliä on viime aikoina moni koittanut tehdä, mutta harva siinä on hyvin onnistunut. Callenish Circle ehkä hieman yllättäenkin onnistuu ja vielä erittäin hyvin. Vaikka mitään kamalan uutta ja omaperäistä ei levyllä kuullakkaan, on levy sen verran jämäkkää ja aggressiivista soittoa, tuotantoa ja kappalemateriaalia myöten, että lopputulosta kuuntelee ihan mielellään.

Muista yrittäjistä CC:n biisit eroavat siitä, että niissä ei kamalia kikkailuja ja tarttuvia melodioita kuulla, vaan koko komeus paiskataan kuuntelijan rumpukalvoihin kovalla intensiteetillä. Levyn loppupuolella vetäisty Death-klassikko Pull the Plug toimii hyvin, ja vaikka hirveitä muutoksia kappale ei olekkaan läpikäynyt, kuulostaa se riittävän tuoreelta ja omaperäiseltä toimiakseen hyvin. Kun kaikki palaset on näinkin taitavasti hallussa ja hyvin yhdistettynä, jään mielenkiinnolla odottelemaan seuraava tuotosta, joka voi hyvinkin räjäyttää potin ja siirtää bändin tunnettujen nimien sarjaan.

EWIGHEIM
Mord Nicht Ohne Grund
Prophecy Productions

Tuntemattoman saksalaisen suuruuden Ewigheimin debyyttilevyn yksinkertaisten ja tyylikkään paljaan valkoisten kansien perusteella ei pysty musiikkityyliä paljoakaan arvailemaan. Yllätys ei kumminkaan ole suuren suuri. kun kaiuttimista alkaa kuulumaan hillittyä saksaksi laulettua melankolista raskailla kitaroilla höystettyä goottia. Tyyliltään Ewigheim liikkuu jossain Lacrimosan ja Crematoryn välimaastossa välillä hairahtaen lähes Rammsteinmaiseen junttauksen kautta lähes My Dying Briden tunnetuksi tekemään viululla väritettyyn synkistelyyn jossa ripaus ahdistavaa elektroa.
Tämä musiikin kuvaus saattaa kuullostaa hyvinkin sekavalta, mutta lopputulos on varsin hillitty ja toimiva sekä omaperäinen pitääkseen kuuntelijan kiinnostusta yllä loppuun saakka.

Aika ajoin kappaleita vaivaa lievä tasapaksuus ja rohkeampiakin ratkaisuja ja eri musiikkityylien sekoituksia olisin mielelläni kuunnellut. Omaan makuun hieman synkempi, raskaampi ja hitaampi lähestymistapa levyn nimibiisin malliin olisi toiminut vieläkin paremmin, mutta kyllähän tästäkin on hyvä aloittaa levytysura. 6/10

INCINERATOR
Thrash Attack
Sound Riot

Paljon kliseisemmäksi ei bändi voi itseään ja levyään nimetä, mikäli suurina esikuvina on 80-luvun kovat speed/thrash nimet kuten Slayer, Destruction, Kreator jne. Ei nimi bändiä pahenna jos ei bändinimeä. Incinerator tarjoaa kyllä aikamoisen aikamatkan kultaiselle 80-luvulle ja musiikki on kuin suoraan speed/thrashin oppikirjasta biisien nimiä (Storm of the Thrasher!), soundeja, riffejä, temmonvaihdoksia kuin laulajan ääntä myöten. Merkillisintä tässä kuitenkin on, että täydellisen kliseinen kokonaisuus toimii hemmetin hyvin ja tästä ei voi vanha heviparta kuin nauttia.

Mieleen tulee myös erittäin voimakkaasti myös saksalainen Deathrow ja tämä materiaali ei kalpenisi yhtään Satan's Giftin rinnalla. Alun perin demoksi tarkoitettu 17 minuuttia ja viisi kappaletta sisältävä tuotos on erittäin tiivis ja sopivankokoinen annos tätä tavaraa nautittavaksi, isommissa annoksissa puutumisen vaara olisi ilmeinen. Tais olla ruåttalaasii… 7/10

JUDAS ISCARIOT
To Embrace the Corpses Bleeding
Red Stream

Judas Iscariotin nihilistinen, hypnoottinen ja kylmä black metal on vuosien saatossa tullut tutuksi kaikille alan miehille ja naisille. Vaikka Akhenatenin luoma musiikki onkin vuosien saatossa kehittynyt ja muuttunut, on herran mielipiteet, musiikki ja lyriikat yhtä tinkimättömiä kuin The Cold Earth Slept Below... levyllä.

Minimalistinen koskettimien käyttö yhdistettynä raakaan ja yksinkertaiseen soundimaailmaan saa vajaa 10 vuotta sitten lähes täydellisesti kadonneen kylmän ja synkän black metal luoman ilmapiirin palaamaan 38 minuutin ajaksi. Musiikissa huokuu Burzumin kaltainen kylmyys ja hypnoottisuus yhdistettynä Dark Thronemaiseen aggressiivisuuteen ja synkkyyteen. Matkimisesta ja ideoiden varastamisesta ei Akhenatenin kohdalla voida varsinaisesti puhua, vaan levyllä on onnistuttu luomaan kahden suuren em. norjalaisen uranuurtajan toimiva musiikillinen kombinaatio. Vain harvoille ja valituille. 6/10

OCCULT
Rage to Revenge
Painkiller Records

Edelliseen numeroon arvosteltu kahden biisin maistiainen tältä täyspitkältä antoi osviittaa tulevasta, ja mitään yllätyksiä ei täyspitkä tarjoakaan Occultin vanhakantaiseen thrash/death -mikstuuraan. Aikaisempaa arvostelua lainatakseni "tuhnuiset saundit yhdistettynä jämäkkään soittoon sekä yksinkertaisiin kitarakoukkuihin saavat lopputuloksen yllättävänkin toimivaksi kokonaisuudeksi" pitää paikkansa myös tämä täyspitkän kohdalla. Kipakka ja äkäinen, kahdella hieman erilaisella vokalistilla varustettu meno saa ajoittain vähäisenkin tukan heilumaan ja jalan vipattamaan, mutta biisien keskinkertaisuus paljastuu ennen pitkää ja harvat hyvät jipot eivät meinaa jaksaa kannatella biisejä koko levystä puhumattakaan. 5/10

PENTAGRAM
First Daze Here (The Vintage Collection)
Relapse Records

Todellisille doom friikeille Pentagram orkesteria ei tarvitsisi esitellä, mutta muille pieni esittelysananen on paikallaan. Pentagramin juuret juontavat aina 70-luvun alkuun Black Sabbathin kultakauden aikoihin. Yhtye liikkui varsin samanlaisilla musiikillisilla synkillä ja psykedeelisilläkin poluilla, mutta jäi aina suuren mahtavan varjoon. Ilmeisesti markkinoilla ei ollut tilaa kahdelle samankaltaista musiikkia soittavalle joskin omia erillisiä polkujaan tallaavalle orkesterille. Pentagram jatkoi ja säilyi pienen diggaripiirin suosikkina. 90-luvun alkupuolella Peaceville julkaisi kolme Pentagram klassikkoa CD:nä ja yhtye nousi laajemmalti monen doom diggarin tietoisuuteen.

First Daze Here on kokoelma 70-luvun materiaalia, osa aiemmin aikanaan julkaistu harvinaiseksi käyneillä singleillä, osa kokonaan ennen julkaisematonta. Mistään ylijäämämateriaalista levyllä ei ole kysymys, vaan biisit todella rokkaavat kuin kolmijalkainen hirvi. Kaikista synkintä Pentagram materiaalia tämä ei ole, mutta yllättävän hyvä ja kirkas soundinen levy tarjoaa varsin oivallisen 12 biisin paketin 70-luvun Sabbath/Deep Purple vaikutteista tajuntaan painuvaa ja omaperäistä raskasta tummanpuhuvaa rokkia. Levyn julkaisemista voidaan pitää pienimuotoisena kulttuuritekona, sillä sen verran helpolla Pentagramin kaltaiset vanhat mutta hyvät bändit jäisivät unholaan. 7/10