CALLENISH CIRCLE
Forbidden Empathy
Karmageddon Media
Tuplalevy Forbidden Empathy sisältää orkesterin musiikillisen
historian vuosilta 95-99 eli demon, EP:n ja pari täyspitkää.
Siinä missä Callenish Circlen uudet levyt ovat kiukkuista melodista
death metallia, on ura alkanut huomattavasti hitaamman ja sävykkäämmän
metallin parissa. Vaikka ero tyylillisesti onkin varsin suuri, ei laadussa
ole juurikaan eroa kummankaan aikakauden eduksi. Vaikka käänteisen
kronologisesti etenevä tutustuminen voikin tuoda kuuntelijoille mukanaan
yllätyksiä, löytyy pakkauksesta varmasti iloa niin faneille
kuin vasta orkesteriin tutustuville. 7/10
EARTH
Star Condemn'd
Iron Fist
Omaperäisellä nimellä ei orkesteri häikäise, sillä samaa
nimeä on kantanut ainakin kolme erilaista kokoonpanoa. Star Condemn'd ei
myöskään tarjoile kovin originelliä materiaalia, sillä tällaista
tehtiin Ruotsissa jo 15 vuotta sitten Entombedin ja kumppaneiden toimesta.
Karkeasti yleistettynä Earth on tehnyt levyllisen variaatioita klassisesta Left
Hand Path –rallista. Osiin purettuna tämä tarkoittaa hieman
kevennettyä ruotsisävytteistä DM:ää, jota väritetään
koskettimilla ja hitaammilla osuuksilla. Ideoita saa kuitenkin aina varastaa,
jos varastaa niitä hyviltä ja näin Earth on tehnyt. Hellyttävän
toimivaa. 6/10
HEATHEN
Breaking the Silence
Combat / 1987
Loppuvuodesta -84 perustettu Heathen nousi
tietoisuuteen San Francisco Bay Area thrash metallin toisessa aallossa. Pari
vuotta myöhemmin julkaistu Prey
for Death –demo poiki heti levytyssopimuksen Combat Recordsin kanssa
ja vuonna -87 orkesteri sai valmiiksi debyyttinsä Breaking the Silence .
Levyn singlevalintaa coveria Sweetin Set Me Free :stä voidaan
pitää hieman omituisena, mutta tällä bändi sai kuitenkin
näkyvyyttä eri medioissa.
Vaikka Breaking the Silence myikin
mukavasti 100000 kappaleen verran, ei orkesteri silti ole koskaan tullut kamalan
usein esille puhuttaessa 80-luvun speed metallista. Heathenin debyytti edustaa
genreä puhtaimmillaan, mutta
mukaan on myös sotkettu paljon bändin vanhasta heavy metallista haettuja
vaikutteita. Debyytin ehdotonta huippua edustaa timanttinen avauskaksikko Death
by Hanging ja Goblin's Blade . Vaikka albumin loppupuoli sisältääkin
vähemmän tarttuvia koukkuja ja enemmän kompleksisuutta, ei se
häviä laadussa paljoakaan alkuosalle.
Levyn CD–versio oli koko 90-luvun erittäin hankalasti saatavilla, mutta
onneksi Century Median uudelleenjulkaisu paikkasi tilanteen vuosituhanteen
vaihtuessa. Vaikka levyä löytääkin nyt helpohkosti, voivat
pihit ja epäilijät ladata koko tuotoksen Heathenin viralliselta kotisivulta
osoitteesta www.heathenmetal.com yhdessä vuonna -91 julkaistun kakkoslevyn Victims
of Deception in kanssa.
HORRICANE
The Lynch-Lawyers' Death Squad
Omakustanne
Bändi itse kutsuu vajaa puoli tuntia kestävää viiden biisin
omakustannettaan demoksi, mutta levy on kansia ja saatekirjettä myöten
tehty vimosen päälle. Kun levyn soundipolitiikkakin on kunnossa ja
jälki erittäin selvää ja jyhkeää, pesee julkaisu
ison liudan virallisia levy-yhtiön pihalle laittamia levyjä ainakin
ulkoisilta ominaisuuksilta.
Horricanen takana on liuta virolaisia nuoria miehiä,
joilla on aikaisempaa kokemusta muista orkestereista. The Lynch-Lawyers' Death Squad on
parisen vuotta sitten perustetun kokoonpanon ensimmäinen julkaisu ja rima
on heti alusta alkaen korkealla. Horricanen musiikkia voisi luonnehtia koneiden
värittämäksi hieman industrialin kanssa flirttailevaksi futuristiseksi
ja hidastempoiseksi death metalliksi. Avausraidasta tulee etäisesti mieleen
Morbid Angelin God of Emptiness , eikä vähiten solisti
Erx:n samankaltaista alarekisteriäänenkäytöstä. Tällä konseptilla
mennäänkin sitten kaikki viisi kappaletta läpi ilman suurempia
muutoksia eikä kavereita voi ideoiden tai kunnianhimon puutteesta moittia.
Musiikki
jyrää massiivisena ja särmikkäänä kuulijaa
alleen ja koskettimet vuorotellen joko keventävät tai synkentävät
tunnelmaa. Lopputulos on ahdistavan mielenkiintoinen tovi synkissä tunnelmissa,
harmi vain että painostava tunnelma muuttuu parin biisin jälkeen
pienoiseksi tylsistymiseksi. 6/10
INFERNAL MAJESTY
One Who Points to Death
Black Lotus Records
Infernal Majesty ei ole yksi niistä monista vanhoista jarruista,
jotka haikailevat nuoruutensa perään ja tylsän toimistotyön
ja perheen vastapainoksi ovat päättäneet soittaa thrashia aivan
kuten ennen vanhaan. Uskomatonta mutta kyllä orkesteri on pysynyt kasassa
aina vuodesta -86 saakka, vaikka One Who Points to Death on järjestyksessään
vasta neljäs studioalbumi.
Iästään huolimatta thrash-vanhus on yllättävänkin
tomerassa ja äkäisessä kunnossa. Aggressioita ja menoa piisaa
kuin junnuilla ikään eikä lopputulos ole mitenkään
tekopirteä. Toki vanhan koulukunnan opit ovat musiikissa yhä havaittavissa.
Selvimmin tämä on kuultavissa yllättävänkin moniosaisissa
kappalerakenteissa, joissa vaihdetta saatetaan tapauskohtaisesti kesken kaiken
survoa joko entistä pienemmälle tai suuremmalle. Keskitempoiset jyräysosuudet
piristävät kokonaisuutta mukavasti, mutta turhan usein bändi
sortuu harhailemaan hieman liian kauaksi alkuperäisestä ideasta.
Poukkoileva kitaratyöskentely jatsailee metallisissa sfääreissä mielenkiintoisesti
ja onkin piristävä poikkeus tämän päivän suoraviivaisemmassa
soittotyylissä.
Vaikka kappaleiden ideat ovatkin hyviä, ei silti voi välttyä ihmettelemästä niiden
viiden-kuuden minuutin kestoa. Lähes jokaisen kappaleen aikana alkaa viimeistään
neljän minuutin tienoilla vilkuilemaan kelloa ja odottelemaan kappaleen
päättymistä. Tällaisten levyjen kohdalla alkaa väkisinkin
pohtimaan levyllä häärinen tuottajan ammattitaitoa. 6/10
JON OLIVA'S PAIN
Tage Mahal
SPV
Savatagen solistina tunnettu John Oliva on sen verran
tuottelias, että materiaalia
on syntynyt pääbändin lisäksi myös sooloalbumille.
Ylijäämämateriaalista ei ole kysymys, sillä vaikka levy
lähenee kestoltaan megalomaanisia mittoja, on biisit kauttaaltaan tasaisen
vahvoja. Musiikissa on mukana tuttua Savatage henkeä, mutta parisen piirua
synkempänä. Vaihtelevatunnelmaiset kappaleet nitoutuvat toisiinsa
sen verran vahvasti, että kyseessä vaikuttaisi olevan jonkin sortin
teemalevy tai rock-opera. Kokonaisuus on hyvällä tyylitajulla toteutettu,
eikä se sorru missään vaiheessa omaan mahtipontisuuteensa. 8/10
RAMMSTEIN
Reise, Reise
Universal
Äitiä ei tarvitse enää huutaa apuun, sillä lähes
hajoamisen partaalla ollut germaaniorkesteri on saanut koottua niin rivinsä kuin
ideansa uudestaan. Lopputulos on sitten sitä paljon puhuttua uudistunutta
Rammsteinia niin hyvässä kuin pahassa.
Vaikka orkesteri itse on haastatteluissa
väittänyt, että Reise,
Reise on kitaravetoisempi levy aiempaan verrattuna, voisin itse väittää lähes
päinvastaista. Vaikka ensimmäinen singlejulkaisu Mein Teil edustaakin
perinteistä Rammsteinia junttausriffeineen ja tarttuvine kertosäkeineen,
on koko levyn painopiste siirtynyt entisestään kauemmaksi nykypäivän
saksalaisesta marssimusiikista. Kappaleiden koukut rakentuvat pääsääntöisesti
enemmän koneiden, koskettimien ja laulusuoritusten varaan kuin aiemmin,
mutta ei kitaroitakaan täysin ole unohdettu. Näistä seikoista
johtuen kokonaisuus kuulostaa paljon eläväisemmältä ja
ilmavammalta kuin ennen, mikä varmasti lisää niin orkesterin
kuin levyn elinkaarta. Kokonaan uusia aluevaltauksia ovat rohkeat siellä täällä esiintyvät
saksalaisen kierot rytmit, minimalistisemmat taustat sekä hempeät
melodiat. Ja kyllä se saksan kieli laulettuna kuulostaa yhä miehekkäältä,
mutta samalla myös perverssiltä.
Levyltä löytyy heti ensikuuntelulla lukuisia iskusäveliä singlevalintojen
lisäksi. Mukaan mahtuu toki muutamia tasaisen varmaa perusmateriaalia,
sekä takuulla mielipiteitä kahtia jakavaa kokeellisempaa Rammsteinia.
Vaikka uusiutuminen on tässä vaiheessa orkesterin uraa tullut tarpeeseen,
on se samalla myös menettänyt jotain olennaista itsestään
ja astunut pikkiriikkisen askeleen lähemmäksi valtavirtaa. Nähtäväksi
vain jää, osoittautuuko muutos kannattavaksi ja alkaako bändi
seuraamaan jatkossa muita vai muut sitä. 8/10
SHAPE OF DESPAIR
Illusion's Play
Spikefarm
Edellisestä Angels of Distress täyspitkästä on
ehtinyt vierähtää jo kolme vuotta, mutta epätoivoa ei näemmä kokonaan
ole heitetty kaivoon, sillä syyskuun lopussa julkaistiin kolmas täyspitkä Illusion's
Play . Massiivisia muutoksia ei tauon aikana ole tapahtunut, sillä tyylilaji
on edelleen melankolinen murinalaululla varustettu rauhaisa doom metal.
Reilun
tunnin mittaisen levyn täyttää kuusi kappaletta eli
ulkoiset puitteet ovat musiikille kohdallaan. Kokonaisuus on kuitenkin äärettömän
helppo kuunnella läpi, sillä sen verran korvalle miellyttävästi
ja sujuvasti teokset soljuvat osuudesta ja kappaleesta toiseen. Kappaleet laahaavat
haikeiden kitaramelodioiden tahdissa ja raskautta tuovaa laulajan perusmurinaa
pehmennetään kosketinmatoin ja säästeliäästi
käytetyin puhtain vokaalein. Musiikkia voisikin luonnehtia jonkin sortin
doom metallin hissimusiikiksi, sillä sen verran vaivatonta sen kuunteleminen
on.
Periaatteessa kaikki oikeanmalliset osaset ovat oikeilla paikoillaan, mutta
lopputulos kuulostaa hieman liian tutulta ja turvalliselta. Levyn tahdissa
on helppo suorittaa syksyinen elonkorjuu, mutta seuraavaa satokautta varten
olisi syytä löytää uusia lajeja ja viljelymetodeja. 7/10
SPIRIT DISEASE
Redemption Denied
Vortex Motions
Nyt tullaan nurkan takaa ja lujaa. Spirit
Diseasen nimisen rähinäremmin
seitsemän biisin MCD ei ehkä ole pituudella pilattu, mutta laatu
ei ennenkään ole korvannut määrää. Vaikka kyseessä on
suht nuoren orkesterin debyyttituotos, löytyy musikanttien takaa paljon
aiempaa kokemusta tiukan metallin soitossa ja sen kuulee sokeakin otsallaan.
Spirit
Diseasen tyylilajina on aggressiivinen metalli, joka on saanut vaikutteensa
niin death kuin thrash metallistakin ja onpa mukana hitunen grindiä ja
jopa black metallia. Näistä on saatu kasaan erittäin mallikkaasti
kulkevaa armotonta turpasaunaa, jonka intensiteettiä voi helposti verrata
Impaled Nazareneen. Kuka tahansa osaa kaahata päättömästi,
mutta tarkoitukselleni kaahaus yhdistettynä tarttuviin koukkuihin ja kykyyn
himmailla tarvittaessa vaatii sovitustaitoa. Tätä orkesterilta löytyy
samoin kun valjastaa brutaalius palvelemaan omia tarkoitusperiä menettämättä tippaakaan
alkukantaista voimaa.
Vaikka muutama levyn raidoista ei aivan täydellinen napakymppi olekaan,
ovat nekin helposti parempia kuin mihin monet saman genret orkesterit koskaan
kykenevät. Levyn päättävään Death lainaan Evil
Dead on onnistuttu puhkumaan niin paljon energiaa, että tältä se
varmasti olisi kuulostanut jos Chuck olisi elossa vuonna 2004 ja vasta nyt
julkaisemassa Scream Bloody Gorea. 9/10
UPPERCUT
Reanimation of Hate
G.U.C.
Aivan eilisen teutooniteeren poikien kokoonpano
ei Uppercut ole, sillä takana
on jo pari aiempaa julkaisua. Bändi vetelee letkeän ilmavalla otteella
thrashia, josta aika ajoin kuultaa ohuesti läpi merkillisellä tavalla
myöhempien aikojen Carcass. Kappaleet puksuttavat junan lailla tasaisesti
eteenpäin eikä matkalla pysähdellä yhdellekään
väliasemalle. Varsinaisia heikkouksia musiikista on erittäin vaikea
löytää, mutta sama pätee myös vahvuuksiin. Vaikka
kappaleissa on asennetta ja usein myös ideaa, jää viimeinen
päähän taottu naula puuttumaan. Parempi kuin keskinkertainen
mutta ei vielä hyvä. 6/10
VARIOUS
Doom Capital
Crucial Blast
Marylandin/Washington D.C.:n metallipäät tuntuvat olevan sen verta
kotiseuturakkaita, että paikallisista orkestereista on päätetty
koota oikein kokoelma. Aivan turhaa henkselienpaukuttelua ei kokoelman julkaisija
harrasta, sillä alueelta on yli 30 vuoden ajan tullut genressään
merkittäviä nimiä. Tämä selviää varsin hyvin
kansivihkosessa olevasta kattavasta alueen musiikillisesta historiikista, jossa
vilisee tunnettuja nimiä kuten Pentagram, The Obsessed, Iron Man, Revelation,
Spirit Caravan ja Clutch.
Vaikka kokoelman nimessä esiintyykin sana doom, ei kyseessä silti
ole varsinainen doom metal kokoelman. Mielenkiintoinen havainto levystä on,
että vaikka siltä löytyy 14 erilaista kokoonpanoa, on kaikilla
silti joitain musiikillisia yhteneväisyyksiä. Tyypillistä kaikille
biiseille on raskas poljento, jalkaa vipattava groove ja ainoastaan adjektiivilla
rouhea kuvattava saundi. Loput määrittelyt ovat enempi vähempi
hienosäätöä rokkaavampaan tai synkempään suuntaan.
Taso kokoelmalla on kauttaaltaan yllättävän hyvä, eikä skipattavia
biisejä varsinaisesti löydy yhtään.
Parhaiten korvakarvoja
tuulettaa Leviathan AD:n vanhan Cathedralinin kaltainen murina, Earthriden Mötörhead-henkinen biker rock ja Life Beyondin
rullaava 70-lukulainen raskasrock. Kun vihkosen pieneen tilaan on vielä ängetty
varsin napakat infopaketit jokaisesta orkesterista, ei kenellekään
pitäisi enää jäädä epäselväksi miksi
Crucial Blast pitää Marylandia jenkkien doom keskuksena. 7/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti