Inferno #76/2010

Annihilator
Annihilator
Earache

3 Jeff Watersin oikeutetusti diktaattorimaisesti johdattaman Annihilatorin uraan on mahtunut enemmän huteja kuin kunnon osumia häränsilmään osuneen aloituskaksikon Alice in Hell (1989) ja Never, Nerverland (1990) jälkeen. Kolmen vuoden takainen Metal -albumi oli laimea ja umpitylsä levytys, joka vahvisti näkemyksen siitä, että joka paikkaan levytysprosessissa sormensa työntävä taitava kitaristi ja biisintekijä tarvitsisi tarkkakorvaisen tuottajan rinnalleen erottelemaan ulosteen konvehdeista.

Onneksi bändin 13. studioalbumi on sisällöltään mielenkiintoisempaa kuin mitä nimi ja aiempien kehnohkojen levyjen sarja antaa olettaa. Herra Watersin riffittely on jämäkän hyvää ja sormet liikkuvat otelaudalla yhtä vilkkaasti ja tyylikkäästi kuin lähes 20 vuotta sitten mihin suuntaan musiikkikin osittain viittailee. Aggressiivista, vauhdikasta ja suhteellisen idearikasta levyä onkin ilo kuunnella, mutta iso mutta senkin taannuttaa vain ihan hyväksi.

Kertosäkeisiin ei mestarikepittäjä saati kitaristi-vokalisti Dave Padden saa loihdittua kaivattua tarttuvuutta ja fiilistä, joka kropan pienen nykimisen lisäksi saisi ottamaan myös omat äänijänteet käyttöön. Käsi ei puristu nyrkkiin ja nouse ilmaan, kun kappale laimenee nasevien osuuksien väleissä kohdiksi, joita ei usein edes kertosäkeiksi tahdo kunnolla tunnistaa. Oikeaan suuntaan on menty ja hyviä ideoita tuntuu Jeffiltä yhä edelleen löytyvän, mutta teroitusta sävellyskynä vieläkin kaipaa.

Candlemass
Ashes to Ashes DVD
Nuclear Blast


2,5 Himpun halvalta tuntuu Candlemassin ensimmäinen DVD, jossa ”uusi” laulaja Robert Lowe pääsee ensimmäistä kertaa esittelemään erittäin hyväksi tiedettyjä laulajan lahjojaan live-tallenteella. Hyvänä vertailukohtana voi pitää kahden vuoden takaista levy-yhtiötoverin Dimmu Borgirin kehnohkoa The Invaluable Darkness DVD:tä, sillä molempien niin sisältö kuin puutteetkin ovat suhteellisen samankaltaiset.

Candlemassin viime vuonna päiväsaikaan isolla lavalla tallennettu Sweden Rock reilun tunnin festivaalikeikka osoittaa hyvin, että vaikka pienissä mellakkasoseissa paikan päällä todistettuna tunnelma olisikin varmasti kohdallaan, ei kotona TV-tuolissa töllöttimestä vetoa seuratessa fiilis nouse lattiatasoa paljoa korkeammalle. Itse kappaleista ja esityksestähän ei vikaa tahdo löytää, mutta tekniikkapuolella niin kuvakulmien valinta, kuvaus kuin leikkauskin on vähintäänkin osittain epäonnistunutta ja ponneton 5.1 ääniraita täysin turha lisä.

Saman vuoden Ateenassa kuvatulla klubikeikalla valituksen aiheet ovat vähemmässä, mitä nyt suttuinen kuvanlaatu ja väritasapaino ovatkin korkeintaan televisiotallennetasoa. Setti sentään on täysimittainen reilu puolitoista tuntinen ja sisältää samat veisut kuin festivaalivetokin pois lukien keikan päättävä väärin indeksoitu Rainbow-laina Kill the King. Ilahduttavaa on kuitenkin huomata, että aimo nipun klassikoita synnyttänyt porukka on halunnut sisällyttää settiin lähes puolet uusia veisuja.

Molempien keikkojen kuvagalleria ja tuhnuinen netti-TV haastattelu eivät häävejä ekstroja tarjoa. Hommaa mielummin Documents of Doom kuin tämä.

Kaihoro
Skyhook
Stabbing

3,5 Karhulan koplan kolmas kiekko saa jo pelkällä konstailemattoman tyylikkäällä kesän suussa maistuvaan saavalla kansikuvalla kuulijansa hyvälle tuulelle jota itse musiikillinen sisältö vain vahvistaa entisestään. Vuoden 2007 Boulder -albumi oli korvia miellyttävää kuunneltavaa letkeässä rokkaavuudessa puettuna osuvan kotikutoisiin soundeihin ja samat keinot on yhä herroilla käytössä ja miksipä ei.

Stoner-pohjainen rullaava poljento on Skyhookin vahvuus, mutta laiskan naureskelevaan tyhjänpäiväiseen hippi-jamitteluun se ei suinkaan vajoa, vaan osaa myös roiskia ja tasapainottaa kokonaisuutta rankemmalla otteella. Tuttua tutumpi pyörä vierii kappaleesta toiseen yllätyksettömästi mutta vaivattomasti ja sehän riittää, sillä atmosfääri ei missään vaiheessa pääse sammaloitumaan.
Kun pikkunäppärää koukkuakin löytyy useammasta paikasta koko levyä, on kiekko useita toistoja pidemmälläkin aikavälillä keräävä samaan aikaan mukavan vanha mutta uusi tuttavuus. Pieni karsintahakkuu tosin olisi ollut paikallaan, sillä muutaman kappaleen verran liian pitkä Skyhook on.

Inferno #11/2003

ANNIHILATOR
Double Live Annihilation
AFM

Kiitos warettajien, promon tynkäversio sisältää vain noin 2/3 kaupan hyllyiltä löytyvistä tuplasta ja nekin biisit yhdelle raidalle tungettuina. Uuden levy-yhtiön kautta julkaistu live-lätty nostaa helposti esiin ennakkoluuloja turhasta rahat pois julkaisusta. Pitkän uran tehneen orkesterin repertuaarista löytyy kuitenkin tukku keikoillakin soitettuja hienoja ralleja eikä pelkästään niiltä parilta ensimmäiseltä klassikkojulkaisulta. Yllättävintä levyllä on Joe Comeaun erittäin vahva suoritus. Vanhojen ikivihreiden tulkinta on todella hienoa, 90-luvun vaisumpaan materiaaliin hän saa puhallettua rutkasti uutta potkua ja tuoreetkin vetäisyt ovat asiaan kuuluvasti levy-versioihin verrattuna energisempiä. Levyn saundit ovat tuhdit ja bändi vetää intensiivistä ja vimmaista settiä ilman turhia välipulinoita. Kun vielä kaiken huipuksi Jeffin kitara soi upeasti ja värikkäästi, on kyseessä yksi parhaimmista ja yllättävimmistä keikkalevyistä vuosikausiin. 8/10

ANTIMATTER
Lights Out
Prophecy

Taipaleensa toiselle etapille edennyt irlantilaisduo on luonut oktetillisen verran musiikkia hämärtyviin iltoihin ja valoisiin öihin. Musiikki on aiempaa seesteisempää ja tasaisempaa, mutta tunnelmaa ei ole kevennetty saati muuten muutettu. Aisaparin tunnetumman puoliskon vaikutus on ilmeinen niin melodioissa kuin tunnelmassa, ja tarkkakorvaiset henkilöt löytävätkin musiikista selkeitä viittauksia menneisiin melodioihin. Tummanpuhuva rauhallinen ambient ja elektrohenkinen musiikki valuu levyltä hitaasti upean ja sielukkaan naisäänen tulkitsemana, eikä harvemmin kuultava miesvokalistikaan ole väärässä seurassa. Yksinkertaisiin ideoihin nojautuva musiikki on hypnoottista ja rauhoittavaa, eikä levyltä edes kaipaa yksittäisten kappaleiden nousemista toisten yläpuolelle. Orkesteri kuulostaakin ensimmäistä kertaa tasapainoiselta niin itsensä kuin musiikinkin suhteen. Vaikka levy onkin astetta vaikeammin lähestyttävissä kuin debyytti, on kokemuksen kautta tapahtunut kypsyminen vienyt bändiä selkeästi eteenpäin. Valot puhuksiin ja fiilistelemään. Hyvää yötä. 8/10

BORIS
Amplifier Worship
Southern Lord

Southern Lord artisti Boriksen suhteen ennakkoaavistus osuu lähestulkoon oikeaan. Aiemmin ainoastaan kotimaassaan Japanissa julkaistu levy tarjoaa runsaasti erittäin matalalta pöriseviä ja surisevia bassoja ja kitaroita. Tiettyjä yhteneväisyyksiä löytyy muihin samalla yhtiöllä majaileviin artisteihin kuten esimerkiksi Khanateen. Siinä missä edellä mainittu keskittyy kuitenkin hypnoottisen piinaavaan junnaukseen, heittää nousevan auringon maan poijjaat kehiin jopa psykedeelistä rokkia ja punkkia puettuna minimalistiseen transsimaiseen muotoon. Viidestä tyylin mukaisesti pitkästä kappaleesta on muotoiltu levyllinen kokonaisuutena kuunneltavaa tajunnanvirtaa. Bändillä on ajoittain hämärät hetkensä ja ovelien vastakohtien kautta musiikista muodostuu oikeanlaisessa mielentilassa mielenkiintoisia tunnetiloja. Joskus tällaista jaksaa, useimmiten taas ei. 5/10

EARTHRIDE
Taming of the Demons
Southern Lord

Prätkämiesten doomiksi kuvailtu Earthride ratsastaa maanläheisesti Black Sabbathin ja perinteisemmän doomin hengessä. Vannoutuneimmat genreen perehtyneet henkilöt tunnistanevat bändistä muutamat nimet aikaisempien kokoonpanojensa perusteella. Musiikista löytyy mukavaa groovea ja rentoa raskautta vahvassa 70-luvun hengessä. Komeuden kruununa on David Shermanin vahva Lemmymäinen ääni, joka tuo hyppysellisen lisäsärmää ja räkää musiikkiin. Tanakka rytmisektio luo jykevän perustan kitaristille vaellella omassa äänien täyttämissä sfääreissään. Mitään uutta ja mullistavaa levyltä on aivan turha etsiä, mutta nelosvaiheella eteenpäin rullaava doomin nelitahtinen kaksipyöräinen soveltuu hyvin ajoon laiskoina lämpiminä kesäpäivinä. 7/10

GRIEF
Turbulent Times
Southern Lord

Ennenjulkaisematonta ja harvinaista pääosin 7”/10” vinyyliformaatissa julkaistua materiaalia sisältävä kokoelma esittelee brutaalin sludge doomin pioneerin vakavaa masennusta tihkuvia hengentuotoksia. Laulajan aggressioita henkivä rähisevä laulutyyli sopivaa junnaavaan ja laahaavaan musiikkiin, josta paistaa läpi aito ahdistus ja viha. Karu ja kaunistelematon kokonaisuus painaa päälle täydessä pommilastissa olevan B-52:n lailla, mutta osumatarkkuus jää valitettavan keskinkertaiseksi. Rypälepommimainen äänimassa leviää kyllä tasaisesti tappavasti pitkin vastaanottajan tannerta, mutta häränsilmäosumien puuttuminen heikentää huomattavasti tehovaikutusta. Tällä ei oikein osu eikä uppoa, vaikka vanha toimivaksi havaittu kalusto onkin raskasta kaliberia. 4/10

MAPLE CROSS
Next Chapter
Verikauha

Pohjoisen hurjat ovat heränneet pitkäksi horrokseksi osoittautuneesta tilastaan ja tyrkänneet ulos toisen täyspitkänsä lukuisten demojen jälkeen. Heti alkutahdeista lähtien bändi svengaa mukavasti kuin hullu poro. Svengistä voidaan kiittää biisien merkillistä ”humppameininkiä”. Laulaja puristaa väkisin keuhkoistaan ilmaa pihalle ja saa aikaan mallikkaan takakireän äänen. Vaikka biisit ovatkin varsin suoraviivaisesti eteneviä jolkotuksia, löytyy niistä silti usein kokonaisuutta piristäviä melodioita ja rohkeita riffityksiä. Kappaleet hujahtavat kuitenkin korvien ohi ennen kuin ehtivät edes kunnolla alkaa, ja päällimmäiseksi jääkin ”tässäkö tämä nyt oli?” –tunne. Vaikka musiikin taustalla onkin selkeästi havaittavissa asennetta, ponnettomat kitararariffit ja saundit hidastavat meininkiä ikävästi. Pitkän linjan metallisteja olisi kiva arvostaa paremmallakin arvosanalla, mutta korvieni kaappaamat ääniaallot harmaassa aivomassassa tulkittuna eivät valitettavasti tällä kertaa havaitse parempaa. 6/10

MERCILESS
Merciless
Black Lodge

Lähes vuodesta miekka ja kilpi metallitahkoa vääntäneet herrat ovat jo kertaalleen ehtineet pitää pidempääkin paussia. Vanhan koulukunnan asenne ja henki ovat yhä erittäin vahvasti mukana kalmanhajuisessa thrash-runttauksessa ja levy eteneekin junan lailla vastustamattomasti eteenpäin. Biiseistä löytyy paljon hyviä, tuttuja ja turvallisia riffi-vyörytyksiä, joiden päälle mukavan räkäinen ja räyhäävä vokalisointi on erittäin osuvaa. Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua mutta sinisen sijasta musiikissa on myös havaittavissa mustaa. Biisistä toiseen jatkuva tasainen jyskytys tuppaa kuitenkin vain unettamaan ja musiikissa soisi kuulevansa edes Kouvolan rautatieaseman kaltaisia pysäkkejä. Levyn Entombed-henkisen päätösraidan kaltaisia Riihimäen asemaa muistuttavia kappaleita toivoisi kuulevansa enemmän. 6/10

MYTHOLOGICAL COLD TOWERS
Sphere of Nebaddon
Sound Riot

Samballa ja oudohkon nimen omaavalla orkesterilla on sama kotimaa, mutta siihen yhteneväisyydet jääväätkin. Muhkeassa ja tummanpuhuvassa doom-deathin kategoriaan lokeroitavissa musiikissa on mukana miellyttävän mureaa mörinää ja mukavan mystinen tapa käyttää soolokitaraa lähes jatkuvasti. Koskettimia käytetään onneksi säästeliäästi ja positiivisessa mielessä tasaisella levyllä tunnelma osataan myös luoda ja tiivistää myös yksittäisissä kappaleissa. Melodioissa on havaittavissa etäisiä yhteneväisyyksiä Novembers Doomin kanssa, vaikka yleisilme onkin parikymmentä kiloa raskaampi. Biisejä ei laahata eteenpäin totaalisen hitaalla temmolla, vaan keskitempoiset kompleksisia rakenteita omaavat kipaleet työntyvät omaperäisinä esiin alan yrittäjien laakeilta tasangoilta. 7/10

NEGATIVE REACTION
Everything You Need for Galactic Battle Adventures
Psychedoomelic/Game Two

Oikeaoppisesti mutta tympeän tylsästi vetelee orkesteri ilman suurempaa groovea sludgen/doomin saralla kyntävää musiikkiaan. Kitarat murisevat raskaasti matalalta ja laulaja karjuu asiaankuuluvasti keuhkorakkulansa tyhjiksi. Meno on kuin Pohjanmaan tasaisia peltoja kyntävällä traktorilla, joka vetää perässään kivirekeä. Sovituspuoli tökkii ajoittain, jonka ansiosta osa kappaleista tuntuu hätäisesti kyhätyiltä ylijäämäriffien sekamelskalta. Kaikki genren elementit ovat kyllä löydettävissä kohtuullisesti hyödynnettyinä, mutta ilman omia varsinaisia ideoita ja musiikkiin sisällytettyä sielukkuutta kokonaisuus jää ontoksi lahopuun tavoin. Tasaisen tappavalla, joskin tehokkaalla runnomisella, orkesteri saa aikaiseksi graniittisen kivipaaden kooltaan kantti kertaa kantti. Kivan näköinen, mutta vaikea tarttua kiinni saati kantaa. Ilman tämän parempaa käsikirjaa linnunradan seikkailuissa eksytään taatusti eikä mahdollisissa taisteluissakaan ole suuria urotekoja luvassa. 5/10

OVERKILL
Wrecking Everything DVD
Spitfire

Aiemmin julkaistu samanniminen live-lätty antoi jo odottaa paljon, mutta sen digitaalinen audiovisuaalinen vastine ei ainoastaan lunasta odotuksia vaan pistää vielä pykälän verran paremmaksi. Parituntinen, yli kahdenkymmenen biisin setti on todellista mannaa vanhan liiton miehille ja naisille, sillä se painottuu pääasiassa viiteen ensimmäiseen levyyn uudempiakaan täysin unohtamatta. Bändi on yhä todella kovassa iskussa eikä Bobbyn myös live-tilanteessa omaperäistä ääntä voi tarpeeksi ihmetellä saati ylistää. Orkesteri ei kuulosta tippaakaan parikymppiseltä, vaan teinipoikien innolla ja raivolla biisit piiskataan aivan toisiin atmosfääreihin kuin studiolevyiltä on totuttu kuulemaan.

Tekninen toteutus on ehkä hieman yllättäenkin todellista huippulaatua, eikä kameroiden määrässä ole säästelty. Pienimuotoisiksi häiritseviksi tekijöiksi nousee ainoastaan muutamassa kohtaa ylenpalttinen strobojen käyttö sekä tyypilliseen amerikkalaiseen tapaan ärsyttävän nopeat leikkaukset. Kun valittavana on vielä normaalin kaksikanavaisen stereoääniraidan lisäksi DTS ja DD-raidat, ovat hevimieliset kotiteatterin omistajat enemmän kuin mielissään. Tuplalevyn toinen puolisko tarjoaa pakollisen kuvagallerian lisäksi reilun puolitoistatuntisen bändin parissa. Löytyy niin kulissien takaista keikkoihin valmistautumista, fanien tapaamista ja kommentteja kuin mielenkiintoisia haastatteluja ja live-pätkiä uran varrelta. Kokonaisuus on erittäin tuhti paketti hienosta orkesterista, jolla on yhä paljon annettavaa metallin maailmalle. 9/10

ROSSOMAHAAR
Quaerite Lux in Tenebris
Xtreem Music

Idän ihmeet tarjoavat toisella täyspitkällään ärsyttävän ohuilla kitarasaundeilla ja rumpukoneelta kuulostavalta rytmiosastolla tahditettua sinfonista black metallia. Koskettimia käytetään tietty erittäin runsaasti ja kappaleita väritetään lukuisilla monimutkaiseksi aiotuilla kappalerakenteilla. Temmot vaihtelevat nopeasta pätä-pätä kompista hyvinkin keskitempoisiin tai hitaisiin ja biiseihin on tungettu paljon hyvinkin erilaista tavaraa. Bändillä on käytössään kyllä muutamia ihan mielenkiintoisia ideoita eikä musiikkikaan töki pahemmin missään vaiheessa. Lopputulos on kuitenkin valitettavan keskinkertainen ja vaisu. Mitään ennenkuulumatonta tai edes hyvin tehtyä vanhan kertausta ei levyltä löydy. Paremman kuunneltavan puutteessakaan en välttämättä olisi levyyn heti ensimmäisenä tarttumassa. 4/10

SCEPTRE
Fucking Metal Motherfuckers
Merciless

80-luvun tosimiesten hevimeiningin nimeen vannova ja uhmakkaalla metalliasenteella liikkeellä oleva Chicagon trio on epäilemättä täysin tosissaan. Biisin- ja levynnimiä katsastamalla sekä sanoituksia lukemalla koko toiminta tosin vaikuttaa varsinaiselta urpoilulta, mikä tietyssä mielessä heviin kyllä kuuluukin. Siinä missä edellinen I’m Going to Hell oli äärimmäisen puuduttava ja biisistä toiseen paikallaan junnaava pläjäys, harppaa uutukainen pistekaupalla eteenpäin. Tyyli on vaihtanut hieman aiempaan verrattuna erittäin suoraviivaiseksi ja yksinkertaiseksi Celtic Frost/Carnivore orkestereista taatusti vaikutteita imeneeksi metal/thrash retroiluksi. Vanhan liiton nimeen vanniovan musiikin ongelma on erittäin tyypillinen. Vanhojen ideoiden lainaaminen ja kierrättäminen ei yksinkertaisesti tänä päivänä riitä hyvän lopputuloksen saavuttamiseksi. Tämä kaikki on tehty paremmin jo vuosikausia sitten jolloin se vielä oli lisäksi omaperäistä. Nyt Scepter kuulostaa vanhan liiton äijän korvissa ihan mukavalta, mutta ponnettomalta ja keskinkertaisen tylsältä. 5/10

Inferno #5/2002

ANATHEMA: A VISION OF A DYING EMBRACE
Peaceville
Kesto: n 74 minuuttia, valmistusvuosi 2002

Peacevillen toinen DVD julkaisu on Anatheman viisi vuotta sitten VHS-versiona ilmestynyt tallenne, jolta löytyy Krakowassa -96 äänitetty keikka sekä kaikki bändin tuohon asti julkaisemat neljä promovideota. My Dying Briden julkaisuun verrattuna on Anatheman DVD sisällöltään ja toteutukseltaan huomattavasti köyhempi. Käytännössä se on vain siirretty digitaaliseen formaattiin samoista mastereista kuin alkuperäinenkin videoversio. Vaikka kuvanlaatu on hyvä, kuten alkuperäisessäkin ja valikot yksinkertaisen tyylikkäitä ja toimivia, on äänet kuitenkin vain Dolby Stereo 2.0. Turhahkon kuvagallerian lisäksi muita ekstroja ei levyltä löydy. Levyn sisältö itsessään on kyllä mielenkiintoista, sillä bändin videoita ei MTV:llä juurikaan pyöritetty, ja itse keikka näyttää Anatheman rokkaavan siinä alkuperäisessä kokoonpanossa, joka sai aikaan monen monta doom-klassikkoa.

Kokonaisuutena loppuunmyydyn VHS version julkaiseminen DVD:nä on hyvä idea ja varmasti mannaa vanhemman Anatheman faneille. Itse odotin kuitenkin tältä julkaisulta enemmän, ja levyn lyhyehkö kesto yhdistettynä vanhaan noin seitsemän vuoden takaiseen materiaalin ei välttämättä jaksa kaikkia uusimpia faneja kiinnostaa. Anathema on bändi, jolta toivoisi näkevän koko monipuolisen uran kattavaa DVD taltiointia keikkoineen ja promovideoineen, mutta taannoisen levy-yhtiön vaihtumisen takia tämä taitaa jäädä pelkäksi haaveeksi. 7/10

…AND OCEANS
Cypher
Century Media   

…And Oceansin kohdalla ei koskaan ole voinut etukäteen tietää miltä uudet levytykset kuulostavat. Pienimuotoinen yllätys onkin, että hitusen hitaampi Cypher liikkuukin hyvin samankaltaisilla linjoilla kuin edeltävä AMGOD ja muodostaa näin erittäin loogisen jatkon bändin alati jatkuvalle audiotripille.

Musiikillisesti bändi jatkaa taidokkaan hienovaraisesti niin industrial, elektro ja teknovaikutteiden yhdistämistä rankempaan metalliin ja lopputulos on aggressiivisen omaperäinen ja synkkä, eri musiikkityylien hybridi. Suurimpana uudistuksena on entistä vahvempi ja tylympi industrial -henkinen ilmapiiri. Tunnelma muodostuu ajoittain äärimmäisen ahdistavaksi.
Cypher tarjoaa vaikeasti sulavaa, mutta ravitsevaa ja virkistävää hengenravintoa pitkäksi aikaa. 8/10

ANNIHILATOR
King of the Kill
Steamhammer

Steamhammerilta on hieman outo veto julkaista kahdeksan vuoden takainen King of the Kill lätty uudestaan tällä kertaan tosin normaalissa jewel case pakkauksessa. Aivan turha julkaisu tämä ei kuitenkaan ole, sillä mukaan on ängetty sentään Jeff Watersin kirjallisia kommentteja ja kolme uutta bonus raitaa. Bonusraidat ovatkin mielenkiintoinen tapaus, sillä ensimmäinen on balladi ja toinen on lähes 10-minuuttinen Jeffin kommenttiraita, jossa kitaravelho puhuu levyn teoista ja analysoi levyä kappale kappaleelta. Viimeinen bonusraita onkin sitten täysin tarpeeton lisäys sisältäen puhdasta ärsyttävää studiossa nauhoitettua ölinää. Faneille nämä kaksi viimeistä bonusraitaa ovatkin mielenkiintoisia kertaalleen kuunneltuna, mutta pitkässä soitossa alkavat ärsyttämään niin perkeleesti, kun joutuu aina painamaan soittimen stop-nappulaa ja aloittamaan levyn kuuntelun alusta.

Musiikki itsessään on taattua Annihilatoria joka ei esittelyjä paljoa kaipaa ja joka ei taatusti petä kaikkia kunnon perinteisestä melodisesta metallista pitäviä. Jos levyä ei entuudestaan levyhyllystä löydy kannattaa tämä uusintapainos hankkia, muuten lisäarvoa bonuksista ei paljoakaan ole, ei edes faneille. 8/10

ARRIVAL
An Abstract of Inertia
Edgerunner Records

Kotimaan konnuilta saapuva Arrival täräyttää ilmoille kahdeksan kappaleen verran runsaasti koskettimilla sävytettyä ja hienoilla kitaramelodioilla ja sooloilla varustettua mustahkoa metallia. Sovitukset ovat varsin toimivia ja musiikki ei missään vaiheessa tunnu liian täyteen ympätyiltä tai melodioiden saturoimalta, vaan kappaleet rullaavat tyylitajuisesti eteenpäin. Pelkistetty tuotanto kuullostaa sopivan yksinkertaiselta ja muodostaa hyvän kontrastin kompleksisille melodiamaalauksille. Kappalevalikoimaltaan levy muodostaa ehjän kokonaisuuden ja tässä piilee sen vahvuus ja heikkous. Levyn kuuntelu saa kuulijan helposti nousemaan audioavaruuteen, mutta varsinainen euforia jää saavuttamatta.

Debyyttilevyksi tämä on kyllä erittäin lupaava ja riittävän omaperäinen erottuakseen massasta, mutta musiikin hiomista ja jämäköitymistä tarvitaan yhä lisää. 7/10

THE COMPANY
Awaking Under Dogs
System Shock Records

Kovastihan tätäkin lättyä mainostetaan jonkinlaisena superkokoonpanona, kun miehistöön kuuluu mm entinen Heathen ja Angel Witch mies Doug Piercy. Musiikillisesti bändi liikkuu asennemetallin ja modernin metallin välimaastossa tuoden kappaleisiin rankkuutta ajoittaisilla örinöillä sekä speed metal vaikutteisella riffittelyllä. Kun mukaan heitetään vielä hieman futuristisia ja teknovaikutteisia syntikkasurinoita on varsinainen sekametelisoppa valmis. Kovasti bändi yrittää luoda musiikillisesti jotain uutta, mutta lopputulos on varsin laimeaa ja tylsää junttausta jota ei auta yhtään munattomat vokalisoinnit ja kolkko saundimaailma.

Ennakkoluulottomuuttaan bändi yrittää osoittaa koveroimalla Dead or Aliven 80-luvun poppihittiä You Spin Me Around onnistumatta kuitenkaan tekemään muuta kuin tylsää jälkeä omien kappaleidensa malliin. 4/10

DENATA
Deathtrain
Arctic Music Group

Ei ne ruåttalaisetkaan kaikkea aina osaa ja Denata on yksi hyvä esimerkki tästä. Tuhnuisilla saundeilla varustettu täyspitkä levy kaahataan läpi vauhdilla, jossa ei itsekkään meinata pysyä perässä. Ideaköyhät kappaleet yrittävät kulkea 80-luvun thrash/speed metallin hengessä, mutta sovitukset ovat kömpelöjä ja omaperäisyydestä ei ole tietokaan. Kappaleet etenevät toinen toisensa jälkeen samalla unettavalla temmolla ja rytmillä kuin diesel juna ja toisistaan niitä ei erota useammankaan kuuntelukerran jälkeen ilman biisien välissä olevaa muutaman sekunnin taukoa. Satunnaiset väliosat ja soolot töksähtelevät pahasti paikoilleen yrittäen tuoda musiikkiin hieman värikkyyttä siinä kuitenkaan onnistumatta. Käsittämätöntä on, että joka suhteessa näinkin demoasteella olevat bändit saavat levytyssopimuksen tällaisina aikoina. 3/10

IMPEDIGON
As Desires Fade…
The L.S.P. Company

Yhä "muodissa" olevaa ruotsalaisten tunnetuksi tekemään melodista death metallia vääntää myös Belgian pojat Impedigon debyytillään As Desires Fade… Periaatteessa homma toimii kyllä, mutta sen verta yksinkertaisia ja miljoonaan kertaan kuultuja kappaleet ovat niin ideoiltaan kuin toteutuksiltaan, että käteen tai korvaan tästä ei paljoakaan jää. Kappaleet eivät varsinaisesti ole kamalan tylsiä tai huonoja, mutta kylmä tosiasia on, että tällaisia bändejä mahtuu kolmetoista tusinaan. Laulaja käheä ja repivä laulutapa onkin yhtyeen parasta antia, mutta lopputulosta se ei onnistu pelastamaan.

Impedigon on ylempää keskitasoa jos kyseessä olisi demo, mutta täyspitkän tekoon eväät eivät tahdo riittää huolimatta lähes kymmenen vuoden olemassaolosta ja useista keikoista ja demoista. Tällaisten julkaisujen yhteydessä kannattaa kuitenkin muistaa, että huonoimmillaankin hevi on hyvää. 4/10

KHOLD
Phantom
Moonfog Productions
Osta CDON:sta!
Jos kaikki muutkin arvostelijat kuvaavat tätä vanhan koulukunnan black metalliksi, niin onhan se minunkin niin tehtävä. Totta puhuen ei tällaista levyä muulla sanalla voi kunnolla kuvailla, vaikka ei tässä sentään ihan kaikkia klassisia Dark Throne/Burzum elementtejä varasteta. Levyllä yllättävintä on suurimmalta osin hitaat kappaleet ja pelkistetyn selkeä tuotanto. Musiikki onnistuu luomaan tylyn hypnoottisen joskin ajoittain puuduttavan ilmapiirin, joka säilyy koko yhdeksän kappaleen ja 34 minuutin ajan.

Yhtä kylmää ja ilkeää ilmapiiriä ei Khold pysty luomaan kuin maanmiehensä aikoinaan, mutta kyllä tämäkin tiettyjä satunnaisia väristyksiä selkärangassa saa aikaan. 5/10

KING'S EVIL
Deletion of Humanoise
Spinefarm

Arvostelupinon ehdottomasti positiivisin yllätys on King's Evil orkesterin debyyttilevytys, joka näyttää närhen värkit niin monelle vanhalle kuin uudelle bändille. 80-luvun thrash/metal vaikutteet on onnistuttu jalostamaan kipakaksi ja moderniksi metalliksi hyvällä tyylitajulla ja riittävällä omaperäisyydellä. Yamadan veljeksien kitaratyöskentely yhdistettynä tanakkaan rytmisektioon ja hieman Tom Angelripperin kaltaiseen lauluun räyhää ja toimii hyvin. Tyylikkäästi vedetyt ilman turhia kikkailuja olevat soolot istuvat kokonaisuuteen hyvin.

Vaikka kuuntelijalle ei anneta paljoakaan armoa, löytyy levyltä kappaleita aina puhtaista suoraviivaisemmista menopaloista myös keskitempoisiin ja koukeroisempiin jyräyksiin. Melodioita ja tarttuvia kertosäkeitä lisäämällä bändillä olisi vieläkin enemmän potentiaalia metallimarkkinoilla. 7/10

MY DYING BRIDE
The Voice of the Wretched (live)
Peaceville

Useimpien live levyjen ongelma voidaan pitää sitä, että ne harvoin tarjoavat mitään uutta ja ihmeellistä faneille ja niin on myös My Dying Briden ensimmäisen virallisen liveäänitteen laita. Toisaalta levy osoittaa, että brittiherrojen synkistely toimii livenä vähintäänkin yhtä hyvin kuin levyllä, mutta bändin keikoilla luoma ulkomaailman poissulkeva maaginen ilmapiiri jää levyä kuunneltaessa kokematta. Saundit levyllä ovat ehkä hieman turhankin kliiniset latistaen tunnelmaa ja biiseistä välittyviä voimakkaita tunnetiloja. Kappalevalikoima on kattava otos bändin kaikilta täyspitkiltä lukuun ottamatta debyyttiä ja levyä kuunneltaessa on helppo huomata bändin musikaalinen kehitys ja samalla kuinka samankaltaisia eri levyjen tunnetilat kuitenkin ovat.

Bändin tosifaneille levy ei paljoa uutta ja ihmeellistä tarjoa muuta kuin hauskaa vaihtelua musiikin kuunteluun, mutta uusille faneille levy toimii hyvänä esittelynä mitä on brittiläinen melankolia kuvattuna elävän musiikin muodossa. 8/10

MY DYING BRIDE: FOR DARKEST EYES
Peaceville
Kesto: n 200 minuuttia, valmistusvuosi 2002

Alunperin vuonna 1997 VHS-formaatissa ilmestynyt ja nyt jo loppuunmyyty laadukas video on DVD-aikakauteen siirtymisen myötä kokenut aikamoisen kasvonkohotuksen. Videoversioon verrattuna pituus on DVD:llä kasvanut kaksinkertaiseksi ja kuuden promovideon ja Krakovassa 1996 äänitetyn keikan (DD5.1 äänet!) lisäksi levylle ympätyt ekstrat ovat todella loistavat: Hollannissa 1993 äänitetty kahdeksasta biisistä koostuva keikka, Sear Me -live-versio vuodelta 1992 sekä neljä Dynamossa taltioitua kappaletta vuodelta 1995. Tämä Dynamon keikkavideo on muuten sattumoisin sama, joka julkaistiin rajoitetulla The Angel And the Dark River tuplapainoksella. Näiden liveherkkujen lisänä on vielä kuvagalleriat niin bändistä, kuin Aaronin levyjen kansiin luomasta taiteesta. Vaikka ekstrojen kuvanlaatu onkin Dynamon keikkaa lukuunottamatta kotivideotasoa, ovat ne äänenlaadultaan todella hyviä ja omaavat korkean kuriositeettiarvon.

Kokonaisuutena paketti on aikamoista mannaa My Dying Briden faneille ja ehdottomasti kaikkien eurojen väärtti. 9/10

NONSLIPLEVEL
Promo 2002
Omakustanne

Hämeenlinnan poikien neljän biisin omakustanne promo on yllättävänkin maistuvaista nu-metal/asennemetallihenkistä synkähköä musisointia. Kappaleet ovat riittävän rankkoja vaativammankin hevimiehen makuun eikä mitään pseudometallia, jota media tänä päivänä tuuttaa "metallina" joka paikasta. Kitarat murisevat hyvin ja mielenkiintoisen äkkiväärästi ja matalalta, laulaja kiduttaa ja rääkkää äänijänteitään mallikkaasti, mutta varsinkin aloitusbiisin puhtaat lauluosuudet eivät oikein tahdo toimia. Yleisilmeeltään promon luoma tunnelma ja materiaali muistuttaa jotenkin Slipknotin ja Fear Factoryn ristisiitosta positiivisessa mielessä. Keskitempoisten kappaleiden mausteeksi olisin kaivannut enemmänkin nopeampia ja rankempia mättökohtia Suffering ja Hands of the Devil kappaleiden malliin. Kaiken kaikkiaan Nonsliplevel kuulostaa erittäin valmiilta paketilta, jonka ei tarvitsisi yhtään hävetä amerikkalaisten alan yrittäjien rinnalla. 7/10

NO RETURN
Machinery
Nuclear Blast

Edellisestä Self Mutilation -kiekosta tyyli ei ole paljoakaan muuttunut, ja meno on samaa napakkaa ja tanakkaa futuristista death-metallia tuoden aika ajoin tunnelmaltaan mieleen Fear Factoryn. Kitarat veivaat koukeroisia riffiverkkoja, rumpali naputtaa kuin pieni eläin hyvinkin vaihtelevia kieroja komppeja ja rytminvaihdoksia, ja kaiken päälle laulaja repii äänijänteistään irti mallikasta örinää.

Soittopuoli ranskalaisilla on kyllä hallussa ja biisit paahdetaan armottomalla tappomeiningillä läpi, mutta ajoittaisia tyylikkäästi toteutettuja suvantokohtia kaipaisin enemmän antamaan niin kuuntelijalle kuin kappaleille enemmän tilaa hengittää. Seuraavalla levyllä toivoisin kernaasti kuultavan enemmän rohkeammin mukaan tuotuja ilmapiiriä värittäviä elementtejä koskettimineen, samplereineen ja naislauluineen, joita tällä levyllä jo esille tyylitajuisesti mutta säästeliäästi tuotiin.

Levyn päättää Death-laina Secret Face, joka tyylillisesti ja tunnelmaltaan sopii levyn päätösraidaksi erittäin hyvin. Huonoa jälkeä ei No Return tee tässäkään kappaleessa ja onnistuupa tuomaan kappaleeseen pientä omaa lisäväriään kuten kunnon covereihin kuuluukin.7/10

POEMA ARCANVS
Iconoclast
Aftermath Music

Etelä-Amerikasta kajahtaa Chileläisen Poema Arcanvsin toinen täyspitkä, jossa esitellään kuinka tuoltakin maailmankolkasta löytyy ahdistusta, melankoliaa ja surua joita musiikkiin voi kanavoida. Musiikillisesti levyllä liikutaan niin dark metallin, doomin kuin gootinkin tyylilajeissa näitä kaikkia sulavasti yhdistäen. Kappaleet ovat jylhiä ja vokalisoinnit vaihtelevat puhtaasti goottilaulusta aina örinään ja väliin heitetään raskaitakin kitara- ja rumpupoljentoja. Puhtaat kitarat ja syntikoiden runsas käyttö on itsestäänselvyys mutta ei itsetarkoitus tällä levyllä.

Samasta muotista ja aineksista on levyn kappaleet tehty, mutta tämän tyylisessä musiikissa se on enemmänkin sääntö kuin poikkeus joka on toimivaksi konseptiksi havaittu. Tyylillisesti orkesteri liikkuu hyvin lähellä Moonspellin varhaista tuotantoa, mutta Poema Arcanvs tarjoaa vähemmän tarttuvia kappaleita, enemmän sävyjä ja tavaraa kappaleiden sisällä.

Reilu 65 minuuttia ja 13 kappaletta on kuitenkin yhtä tuhti paketti kuin perhepizza, joten maukkaudestaan huolimatta audioähkyn vaara on olemassa. 6/10

RAGE
Unity
Steamhammer

Vanhana nahkahousuhevin ystävänä ja monen tämän tyylilajin edustajan 90-luvun alkupuolella kadottaneena on aina hauska palata juurilleen ja tarkastella kuin vanhat suosikit vielä jaksavat ja toimivat lähes 10 vuotta viimeisestä tapaamisesta. Ja toimiihan tämä. Peavyn ääni on kadottanut osan persoonallisuudestaan, mutta on silti täysin tunnistettavissa. Musiikkiin on tullut aimo annos progressiivisuutta lisää lankeamatta kuitenkaan liialliseen kikkailuun. Levyltä ei varsinaisesti löydy yhtään täytekappaletta, vaan koko yhdentoista kappaleen pakkaus on hyvä turvallinen kokonaisuus. Vähäisellä kuuntelulla ei levystä kuitenkaan ole vanhojen Secrets in a Weird World tapaiseksi klassikoksi, mutta useammalla kuuntelukerralla tästä saa varmasti irti enemmän ja enemmän. Intoa tämä valaa punttiin myös sen verran, että Ragen 90-luvun tuotantoa on ehdottomasti hyllyyn saatava lisää.

Levyn hienointa antia edustaa varsin mahtipontinen ja sinfoninen Valko-Venäjän kuoron tukema Dies Irae, täynnä ovelia kikkoja ja ideoita oleva Living My Dream muiden kappaleiden edustaessa perinteisempää melodista metallia, josta Rage on tullut tunnetuksi. 8/10

RITUAL CARNAGE
The Birth of Tragedy
Osmose Productions

Tiukalla intensiteetillä runttaa Ritual Carnage läpi 11 kappaletta vajaaseen 39:ään minuuttiin ja kun soitto kulkee, omia ideoita löytyy ja sävellyspuoli on hanskassa niin kyllähän tätä kelpaa kuunnella. 80-luvun varsinkin Bay Arean speed/thrash-bändit on kyllä kuunneltu läpi, mutta bändi ei yritä kuitenkaan matkia tai tehdä klassikkoja uudelleen, vaan kulkee omia polkujaan. Vaikka laulaja käyttää ääntään tuttuun huudetaan-mikkiin-minkä-kurkusta-lähtee-tekniikkaa ja onnistuu siinä varsin hyvin esikuviensa malliin, lopputulos on kuitenkin yksipuoleinen ja vaisu. Valitettavasti vokalistin myötä myös musiikista häviää energiaa. Levyä kuunnellessa alkavat korvat väsyä biisien edetessä pääosin samalla temmolla kappaleesta toiseen. Levyn loppupuolen keskitempoinen Psycho-Sadistic Psychosis kuitenkin osoittaa, että hitaampikin materiaali bändiltä sujuisi ja toisi levylle kaivattua vaihtelua.

Chuckin muistoksi bändi vetäisee levyn päätteeksi alkuperäistä kepeämmän version Infernal Deathista, mutta ei pysty tuomaan siihen paljoakaan uutta. 6/10

SKEPTICISM
The Process of Farmakon
Red Stream

Hautajaismusiikkia reilun 18 minuutin ja kahden kappaleen verran tarjoaa Skepticism ja antaa samalla esimakua tulevalta Farmakon-täyspitkältä. Kyllä on taas niin synkkää musiikkia nauhalle saatu, että lämmin kevätkin alkaa tuntumaan lohduttomalta syksyiseltä ja sateiselta vuodenajalta. Kappaleet kulkevat hitaasti mutta varmasti eteenpäin kuin saattoväki, ja tunnelma on samaa luokkaa. Uutta ulottuvuutta musiikkiin tuovat mukanaan kappaleiden hieman nopeampi tempo verrattuna vanhempaan materiaaliin sekä kitaroiden loihtimat minimalistiset melodiat, joita aikaisemmin ei ole juurikaan kuultu. Urkuharmooni maalailee lohduttoman synkkiä kuvia, ja tämä yhdistettynä haudantakaiseen karheaan murinaan luovat varsin pelottavan realistisen kuvan ruumisarkussa makaamisesta. 9/10

S.O.D.
Speak English or Die
Steamhammer

S.O.D. on niitä orkestereita, jonka debyyttilevyn pitäisi löytyä jokaisen extreme metallista pitävän henkilön hyllystä. 14 vuoden jälkeenkään levyn viehätys ei ole kadonnut ja tänä päivänäkään ei maailmasta löydy montaa orkesteria, joka pystyisivät samaan turpaanvetoon kuin mitä tällä levyllä hurja nelikko tekee. Steamhammerin uudelleenjulkaisu sisältää kolme "uutta" studiobiisiä Identity, Go, vanhalta kokoelmalta löytyvä kipakka Ram it up sekä yhdeksän Tokiossa 1999 nauhoitettua klassikoista koostuvaa livevetäisyä. Levyn pituuden kasvaessa alkuperäiseen verrattuna yli kaksinkertaiseksi alkaa tosin olemaan liikaa paatuneimmallekkin metallistille läskin alkaessa tummumaan ja korvien vuotaessa verta kuin otellessa kymmenen erää Mike Tysonia vastaan.

Tämän levyn uudelleenjulkaiseminen on oikeutettua, sillä tämä klassikko pitää olla aina saatavilla myös tuleville metallisukupolville todistamassa mistä se kana oikein pissii. 9/10

SUICIDAL WINDS
Victims in Blood
No Colours Records

Toisella täyspitkällään länsinaapurimme pojat veivaat varsin mallikasta ja kulkevaa thrashia yhdistettynä vanhakantaiseen death-metal vaikutteisiin. Ilman suurempia kikkailuja biisit taotaan läpi vauhdilla ja hyvällä otteella, mutta jo neljännen biisin kohdalla alkaa meininki puuduttamaan. Ei laaksoa ei kukkulaa kappaleista löydy ja kun sama kaava ja tempo toistuu koko levyn ajan, ei biisejä meinaa pystyä erottamaan kuin kertosäkeistä, jossa yleensä hoetaan biisinnimeä. Orkesteri onkin thrashin ABC:nsä lukenut ja kuunnellut, sillä kappaleiden nimissä on lainattu ja yhdistetty kaikki 80-luvun suunnannäyttäjien biisien ja levynnimet esimerkkeinä Victims in Blood, Storms of Hell ja Force of Darkness.

Suicidal Winds kuullostaa kuitenkin siltä, että sillä olisi potentiaalia parempaan ja omaperäisempään materiaaliin kuin mitä levyllä kuullaan. Jonkin sortin rauhoittuminen ja materiaalinen miettiminen ja hiominen reenikämpällä saattaisi saada aikaan kummia. 6/10

WACKEN 2000 Special Report
Nuclear Blast
Kesto: 80 minuuttia, valmistusvuosi 2001

Nimensä mukaisesti kyseessä on raportti DVD-julkaisun muodossa pari vuotta sitten pidetyiltä Wacken Open Air -festivaalilta. Livepätkien lisäksi DVD:ltä löytyy artistien ja toimittajien yms. turhanpäiväisiä jorinoita, joiden informaatiosisältö on tasan nolla ja jotka ovat yhtä kiinnostavia kuin märkä lapanen. Kun raportissa esiintyvät bändit ovat suurimmalta osin tuiki tuntemattomia (Vanishing Point? Dark At Dawn? Mob Rules? Raise Hell?) ja lähes jokaiselta nähdään/kuullaan ainoastaan muutaman kymmenen sekunnin pätkiä keikalta, ei katsojalle jää paljoakaan käteen. Eikä tässä vielä kaikki. Joissain tapauksissa elävä kuva on korvattu still- otoksilla, ja kuvanlaadun ollessa pääosin heikko ja värien oudon haaleita (tai harmaan/kellertävän efektin läpi vedettyjä) ei Nukku-Matti meinaa millään pysyä poissa. Ainoat lähes täysimittaiset livevetäisyt levyltä löytyvät Rhapsodyltä ja Stratovariukselta, ja nämä ovatkin levyn parasta antia. Ainoat kiitokset DVD saa äänenlaadusta, joka on erittäin hyvä ottaen huomioon äänitysolosuhteet festaritilanteessa, sekä lopussa näkyvistä naisten tisseistä, pepuista ja ulkoisista sukupuolielimistä.

Kokonaisuutena julkaisu on erittäin sekava, pirstaleinen ja tylsä, eikä missään nimessä kymmenien eurojen väärti. Ei tästä ole "kunnon" hevihenkilölle iloa muuta kuin korkeintaan siinä tapauksessa, että on paikan päällä ollut riittävän liikuttuneessa mielentilassa muistinsa menettäneenä. Ja silloinkaan en maksaisi 5 euroa enempää. 2/10

WARHAMMER
Curse of the Absolute Eclipse
Nuclear Blast

Esikuvaa ei pitkältä tarvitse hakea eikä sormella juurikaan osoittaa Warhammerin tapauksessa. Sen verran selkeätä on saksalaistrion peittämätön ihailu idoleitaan Hellhammeria kohtaan. Vaikka näinkin suora matkiminen biisien nimiä, laulajan ääntä, soundeja ja kitarariffejä myöten alkaa useimmiten ärsyttämään, onnistuu Warhammer yllättävänkin hyvin osoittamaan kunnioitusta esikuvilleen ja jatkamaan siitä mihin 80-luvun puolessa välissä jäätiin. Biisit kulkevat kaikessa primitiivisyydessään eteenpäin kiehtovasti yksinkertaisen ja raa'an äänimaailman tukiessa hyvin kokonaisuutta.

Lopputuloksena on brutaalia ja aggressiivista vanhan koulukunnan siloittelematonta deathdoomia, jota kolme varttia putkeen nautittuna on kuitenkin hieman liikaa. 7/10

Inferno #4/2002

ANATHEMA
Resonance 2
Peaceville

Best of kokoelmat ovat aina hankalia arvosteltavia ja ostettavia. Yhtyeiden vanhoille faneille ne tarjoavat harvemmin vastinetta rahoille ja tämän myötä tällaiset kokoelmat ovatkin helppoja leimata rahastukseksi. Anatheman ja Peacevillen kohdalla tilanne on kuitenkin hieman erilainen. Erosivathan bändin ja levy-yhtiä tiet jo lähes neljä vuotta sitten Anathema siirtyessä isommalla Music for Nations lafkalla ja kasvattaen varsin voimakkaasti fanipohjaansa kahdella viimeisimmällä "Judgement" ja "A Fine Day to Exit" levytyksillä. Lähinnä suurta kulttisuosiota saavuttanut Anathema on musiikillisesti aina muuttunut enemmän tai vähemmän levyltä toiselle ja levyjen sisälläkin kappalemateriaali on saattanut sisältää hyvinkin erilaisia vetoja levyjen toimiessa kuitenkin tiiviinä tunnelmallisina paketteina. Kun yhtyeen uralla mahtuu vielä useita miehistönvaihdoksia, ei kappaleiden valitseminen kokoelmalle ole varmastikkaan ollut niitä helpoimpia tehtäviä niin Peacevillen nokkamies Hammylle kuin bändinkään jäsenille. Tästä syystä kahden erillisen kokoelman julkaiseminen onkin ollut perusteltua eikä tässä yhteydessä voi mielestäni puhua rahastuksesta.

Ensimmäinen lähinnä akustisia ja rauhallisia kappaleita sisältävä "Resonance 1" julkaistiin viime syksynä ja nyt helmikuun lopussa julkaistu kakkososa tarjoaa raskaampia vedätyksiä. Rakenteeltaan tämäkin kokoelma sisältää hittikappaleiden (Sweet Tears,A Dying Wish, Fragile Dreams) lisäksi myös vähemmälle huomiolle jääneitä kappaleita (Nocturnal Emission, Cries in the Wind) sekä harvinaisempaa materiaalia (Sleepless 96, Eternal Rise of the Sun) jota aikaisemmin on löytynyt vain Japsi importtien bonusraitoina tai 7" vinyylisinkulta. Bonuksena on päälle lyöty vielä video "Mine Is Yours" kappaleesta. Anathemaanikoilla kokoelman molempia osia voi varauksetta suositella eikä vain harvinaisten kappalein takia, vaan myös siksi, että studiolevyistä eroava kappalejärjestys saa kuullostamaan kappaleet tuoreilta. Molemmat kokoelmat osoittavat myös hyvin sen, kappaleet toimivat myös alkuperäisistä konteksteistaan irroitettuina ja saavat jopa vanhan kuulijankin huomaamaan kokonaan uusia juttuja musiikista.

Vaikka pari viimeistä levyä ovatkin musiikillisesti varsin erilaisia vanhempaan materiaaliin verrattuna, saattaa tuoreemmatkin fanit kiinnostua Anatheman alkuajoista ja molemmat kokoelmat tarjoavat erinomaisen katsauksen menneisyyteen ja materiaalin, joka ei häpeile yhtään nykyiseen verrattuna. 8/10

ANNIHILATOR
Waking the Fury
Steamhammer

Kitaristilegenda Jeff Watersin Annihilator on sinnikkäästi julkaissut levyjä tasaisen tappavaan tahtiin läpi koko 90-luvun, vaikka ongelmia on ollut niin miehistön kuin levy-yhtiöidenkin kanssa. Orkesteri nousi tunnetuksi kahdella ensimmäisellä levyllään (Alice in Hell ja Never, Neverland), joissa loistivat niin Jeffin luomat loistavat melodiat kuin murhaavat riffitkin, ja lopputuloksena oli pienoisiin klassikon asemiin nousseita kappaleita, kokonaisuuksista puhumattakaan. Tuon jälkeen alkoi yhtyeen pienoinen mutta tasainen alamäki. Materiaali ja biisien ideat olivat hiukan väsyneitä, vanhoja jäseniä lähti ja uusia tuli, huomasipa Jeff jossain vaiheessa tekevänsä hieman konevetoisempaakin musaa täysin yksinään.

Omakin mielenkiinto bändiä kohtaan hiipui suuremman yleisön mukana ja odotukset eivät olleetkaan kovinkaan korkealla uuden Waking the Fury -levyn suhteen. Ihmetys ja yllätys olikin kuitenkin suuri, sillä tuorein lätty tarjoaa taidokkaita ralleja, jossa liikutaan jossain perinteisemmän hevin (Torn, Striker) ja metallin (Lunatic Asylum, Prime Time Killing) sekä speed metallin (Ultra Motion, Cold Blooded) välimaastossa, välillä yhdistäen näitä kaikkia taidokkaaksi kokonaisuuksiksi. Ompahan monessa biisissä samanlaista menoa ja tunnelmaa kuin 90-luvun vaihteen levytyksissä, kuitenkaan näitä mitenkään kopioimatta. Kokonaisuutena levy on oikein pirteä ja napakka paketti joka osoittaa, että Jeffin sävellyskyky on yhä tallella ja sormet kuusikielisen kaulalla liikkuvat yhä yhtä sukkelaan kuin aikoinaankin. 8/10

BARBATOS
War! Speed And Power
ISO666 Releases

Japanilainen Barbatos orkesterin takana on Yasuyuki Suzuki, joka lienee tutumpi jostain hieman nimekkäämmästä orkesterista jonka nimi on yhtä unohduksissa kuin toivoisin koko Barbatoksen olevan. Projektin tarkoituksena on soittaa 80-luvun aitoa metallia asenteella, mutta niin pirun tylsää, yksinkertaista ja amatöörimäistä biisit ovat, että pistää ihmetyttämään tämäkin levyn julkaisun motiiveja. Välillä biisit junnataan läpi tasaisen tappavasti ja välillä kaahataan 80km/h lasissa lopputuloksen ollessa yhtä huono molemmilla tavoilla. Kitarasoolot ovat kammottavia ja särähtävät meikeläisenkin korvaan joka normaalisti sietää aika paljon kamalaakin tuubaa. Edes biisien ala-aste englannilla tehdyt lyriikat (jotka liikkuvat kolmen teeman ympärillä seksi, viina ja sota) jaksa huvittaa tipan vertaa.

Levyä ei jaksa edes kuunnella kokonaan läpi painamatta joka biisin kohdalla minuutin jälkeen skip nappulaa. Kaikkea sitä metallin nimessä tehdäänkin... 2/10

CALLENISH CIRCLE
Flesh_Power_Dominion
Metal Blade

Joko muisti alkaa vanhalla ukilla pätkimään ja sekoamaan tai sitten on hollantilaisen Callenish Circlen tyyli muuttunut varsin radikaalisti hitaasta doomsynkistelystä räväkkään Jöötipori-metalliin. Helppo on verrata bändin musiikkia erityisesti ruotsalaisten tunnetuksi tekemään melodiseen death metalliin, sillä sen verran samoilla linjoilla tässä liikutaan mm. In Flamesin, Soilworkin ja monien muiden kanssa. Tätäkin musiikkityyliä on viime aikoina moni koittanut tehdä, mutta harva siinä on hyvin onnistunut. Callenish Circle ehkä hieman yllättäenkin onnistuu ja vielä erittäin hyvin. Vaikka mitään kamalan uutta ja omaperäistä ei levyllä kuullakkaan, on levy sen verran jämäkkää ja aggressiivista soittoa, tuotantoa ja kappalemateriaalia myöten, että lopputulosta kuuntelee ihan mielellään.

Muista yrittäjistä CC:n biisit eroavat siitä, että niissä ei kamalia kikkailuja ja tarttuvia melodioita kuulla, vaan koko komeus paiskataan kuuntelijan rumpukalvoihin kovalla intensiteetillä. Levyn loppupuolella vetäisty Death-klassikko Pull the Plug toimii hyvin, ja vaikka hirveitä muutoksia kappale ei olekkaan läpikäynyt, kuulostaa se riittävän tuoreelta ja omaperäiseltä toimiakseen hyvin. Kun kaikki palaset on näinkin taitavasti hallussa ja hyvin yhdistettynä, jään mielenkiinnolla odottelemaan seuraava tuotosta, joka voi hyvinkin räjäyttää potin ja siirtää bändin tunnettujen nimien sarjaan.

EWIGHEIM
Mord Nicht Ohne Grund
Prophecy Productions

Tuntemattoman saksalaisen suuruuden Ewigheimin debyyttilevyn yksinkertaisten ja tyylikkään paljaan valkoisten kansien perusteella ei pysty musiikkityyliä paljoakaan arvailemaan. Yllätys ei kumminkaan ole suuren suuri. kun kaiuttimista alkaa kuulumaan hillittyä saksaksi laulettua melankolista raskailla kitaroilla höystettyä goottia. Tyyliltään Ewigheim liikkuu jossain Lacrimosan ja Crematoryn välimaastossa välillä hairahtaen lähes Rammsteinmaiseen junttauksen kautta lähes My Dying Briden tunnetuksi tekemään viululla väritettyyn synkistelyyn jossa ripaus ahdistavaa elektroa.
Tämä musiikin kuvaus saattaa kuullostaa hyvinkin sekavalta, mutta lopputulos on varsin hillitty ja toimiva sekä omaperäinen pitääkseen kuuntelijan kiinnostusta yllä loppuun saakka.

Aika ajoin kappaleita vaivaa lievä tasapaksuus ja rohkeampiakin ratkaisuja ja eri musiikkityylien sekoituksia olisin mielelläni kuunnellut. Omaan makuun hieman synkempi, raskaampi ja hitaampi lähestymistapa levyn nimibiisin malliin olisi toiminut vieläkin paremmin, mutta kyllähän tästäkin on hyvä aloittaa levytysura. 6/10

INCINERATOR
Thrash Attack
Sound Riot

Paljon kliseisemmäksi ei bändi voi itseään ja levyään nimetä, mikäli suurina esikuvina on 80-luvun kovat speed/thrash nimet kuten Slayer, Destruction, Kreator jne. Ei nimi bändiä pahenna jos ei bändinimeä. Incinerator tarjoaa kyllä aikamoisen aikamatkan kultaiselle 80-luvulle ja musiikki on kuin suoraan speed/thrashin oppikirjasta biisien nimiä (Storm of the Thrasher!), soundeja, riffejä, temmonvaihdoksia kuin laulajan ääntä myöten. Merkillisintä tässä kuitenkin on, että täydellisen kliseinen kokonaisuus toimii hemmetin hyvin ja tästä ei voi vanha heviparta kuin nauttia.

Mieleen tulee myös erittäin voimakkaasti myös saksalainen Deathrow ja tämä materiaali ei kalpenisi yhtään Satan's Giftin rinnalla. Alun perin demoksi tarkoitettu 17 minuuttia ja viisi kappaletta sisältävä tuotos on erittäin tiivis ja sopivankokoinen annos tätä tavaraa nautittavaksi, isommissa annoksissa puutumisen vaara olisi ilmeinen. Tais olla ruåttalaasii… 7/10

JUDAS ISCARIOT
To Embrace the Corpses Bleeding
Red Stream

Judas Iscariotin nihilistinen, hypnoottinen ja kylmä black metal on vuosien saatossa tullut tutuksi kaikille alan miehille ja naisille. Vaikka Akhenatenin luoma musiikki onkin vuosien saatossa kehittynyt ja muuttunut, on herran mielipiteet, musiikki ja lyriikat yhtä tinkimättömiä kuin The Cold Earth Slept Below... levyllä.

Minimalistinen koskettimien käyttö yhdistettynä raakaan ja yksinkertaiseen soundimaailmaan saa vajaa 10 vuotta sitten lähes täydellisesti kadonneen kylmän ja synkän black metal luoman ilmapiirin palaamaan 38 minuutin ajaksi. Musiikissa huokuu Burzumin kaltainen kylmyys ja hypnoottisuus yhdistettynä Dark Thronemaiseen aggressiivisuuteen ja synkkyyteen. Matkimisesta ja ideoiden varastamisesta ei Akhenatenin kohdalla voida varsinaisesti puhua, vaan levyllä on onnistuttu luomaan kahden suuren em. norjalaisen uranuurtajan toimiva musiikillinen kombinaatio. Vain harvoille ja valituille. 6/10

OCCULT
Rage to Revenge
Painkiller Records

Edelliseen numeroon arvosteltu kahden biisin maistiainen tältä täyspitkältä antoi osviittaa tulevasta, ja mitään yllätyksiä ei täyspitkä tarjoakaan Occultin vanhakantaiseen thrash/death -mikstuuraan. Aikaisempaa arvostelua lainatakseni "tuhnuiset saundit yhdistettynä jämäkkään soittoon sekä yksinkertaisiin kitarakoukkuihin saavat lopputuloksen yllättävänkin toimivaksi kokonaisuudeksi" pitää paikkansa myös tämä täyspitkän kohdalla. Kipakka ja äkäinen, kahdella hieman erilaisella vokalistilla varustettu meno saa ajoittain vähäisenkin tukan heilumaan ja jalan vipattamaan, mutta biisien keskinkertaisuus paljastuu ennen pitkää ja harvat hyvät jipot eivät meinaa jaksaa kannatella biisejä koko levystä puhumattakaan. 5/10

PENTAGRAM
First Daze Here (The Vintage Collection)
Relapse Records

Todellisille doom friikeille Pentagram orkesteria ei tarvitsisi esitellä, mutta muille pieni esittelysananen on paikallaan. Pentagramin juuret juontavat aina 70-luvun alkuun Black Sabbathin kultakauden aikoihin. Yhtye liikkui varsin samanlaisilla musiikillisilla synkillä ja psykedeelisilläkin poluilla, mutta jäi aina suuren mahtavan varjoon. Ilmeisesti markkinoilla ei ollut tilaa kahdelle samankaltaista musiikkia soittavalle joskin omia erillisiä polkujaan tallaavalle orkesterille. Pentagram jatkoi ja säilyi pienen diggaripiirin suosikkina. 90-luvun alkupuolella Peaceville julkaisi kolme Pentagram klassikkoa CD:nä ja yhtye nousi laajemmalti monen doom diggarin tietoisuuteen.

First Daze Here on kokoelma 70-luvun materiaalia, osa aiemmin aikanaan julkaistu harvinaiseksi käyneillä singleillä, osa kokonaan ennen julkaisematonta. Mistään ylijäämämateriaalista levyllä ei ole kysymys, vaan biisit todella rokkaavat kuin kolmijalkainen hirvi. Kaikista synkintä Pentagram materiaalia tämä ei ole, mutta yllättävän hyvä ja kirkas soundinen levy tarjoaa varsin oivallisen 12 biisin paketin 70-luvun Sabbath/Deep Purple vaikutteista tajuntaan painuvaa ja omaperäistä raskasta tummanpuhuvaa rokkia. Levyn julkaisemista voidaan pitää pienimuotoisena kulttuuritekona, sillä sen verran helpolla Pentagramin kaltaiset vanhat mutta hyvät bändit jäisivät unholaan. 7/10