Annihilator
Annihilator
Earache
3 Jeff Watersin oikeutetusti
diktaattorimaisesti johdattaman Annihilatorin uraan on mahtunut enemmän
huteja kuin kunnon osumia häränsilmään osuneen aloituskaksikon Alice
in Hell (1989) ja Never, Nerverland (1990) jälkeen. Kolmen vuoden
takainen Metal -albumi oli laimea ja umpitylsä levytys, joka vahvisti
näkemyksen siitä, että joka paikkaan levytysprosessissa sormensa
työntävä taitava kitaristi ja biisintekijä tarvitsisi tarkkakorvaisen
tuottajan rinnalleen erottelemaan ulosteen konvehdeista.
Onneksi bändin 13. studioalbumi on sisällöltään mielenkiintoisempaa
kuin mitä nimi ja aiempien kehnohkojen levyjen sarja antaa olettaa.
Herra Watersin riffittely on jämäkän hyvää ja sormet liikkuvat
otelaudalla yhtä vilkkaasti ja tyylikkäästi kuin lähes 20 vuotta sitten
mihin suuntaan musiikkikin osittain viittailee. Aggressiivista,
vauhdikasta ja suhteellisen idearikasta levyä onkin ilo kuunnella,
mutta iso mutta senkin taannuttaa vain ihan hyväksi.
Kertosäkeisiin ei mestarikepittäjä saati kitaristi-vokalisti Dave
Padden saa loihdittua kaivattua tarttuvuutta ja fiilistä, joka kropan
pienen nykimisen lisäksi saisi ottamaan myös omat äänijänteet käyttöön.
Käsi ei puristu nyrkkiin ja nouse ilmaan, kun kappale laimenee
nasevien osuuksien väleissä kohdiksi, joita ei usein edes kertosäkeiksi
tahdo kunnolla tunnistaa. Oikeaan suuntaan on menty ja hyviä ideoita
tuntuu Jeffiltä yhä edelleen löytyvän, mutta teroitusta sävellyskynä
vieläkin kaipaa.
Candlemass
Ashes to Ashes DVD
Nuclear Blast
2,5 Himpun halvalta tuntuu Candlemassin
ensimmäinen DVD, jossa ”uusi” laulaja Robert Lowe pääsee ensimmäistä
kertaa esittelemään erittäin hyväksi tiedettyjä laulajan lahjojaan
live-tallenteella. Hyvänä vertailukohtana voi pitää kahden vuoden
takaista levy-yhtiötoverin Dimmu Borgirin kehnohkoa The Invaluable
Darkness DVD:tä, sillä molempien niin sisältö kuin puutteetkin ovat
suhteellisen samankaltaiset.
Candlemassin viime vuonna päiväsaikaan isolla lavalla tallennettu
Sweden Rock reilun tunnin festivaalikeikka osoittaa hyvin, että vaikka
pienissä mellakkasoseissa paikan päällä todistettuna tunnelma olisikin
varmasti kohdallaan, ei kotona TV-tuolissa töllöttimestä vetoa
seuratessa fiilis nouse lattiatasoa paljoa korkeammalle. Itse
kappaleista ja esityksestähän ei vikaa tahdo löytää, mutta
tekniikkapuolella niin kuvakulmien valinta, kuvaus kuin leikkauskin on
vähintäänkin osittain epäonnistunutta ja ponneton 5.1 ääniraita täysin
turha lisä.
Saman vuoden Ateenassa kuvatulla klubikeikalla valituksen aiheet
ovat vähemmässä, mitä nyt suttuinen kuvanlaatu ja väritasapaino ovatkin
korkeintaan televisiotallennetasoa. Setti sentään on täysimittainen
reilu puolitoista tuntinen ja sisältää samat veisut kuin
festivaalivetokin pois lukien keikan päättävä väärin indeksoitu
Rainbow-laina Kill the King. Ilahduttavaa on kuitenkin huomata, että
aimo nipun klassikoita synnyttänyt porukka on halunnut sisällyttää
settiin lähes puolet uusia veisuja.
Molempien keikkojen kuvagalleria ja tuhnuinen netti-TV haastattelu
eivät häävejä ekstroja tarjoa. Hommaa mielummin Documents of Doom kuin
tämä.
Kaihoro
Skyhook
Stabbing
3,5 Karhulan koplan kolmas kiekko saa
jo pelkällä konstailemattoman tyylikkäällä kesän suussa maistuvaan
saavalla kansikuvalla kuulijansa hyvälle tuulelle jota itse
musiikillinen sisältö vain vahvistaa entisestään. Vuoden 2007 Boulder
-albumi oli korvia miellyttävää kuunneltavaa letkeässä rokkaavuudessa
puettuna osuvan kotikutoisiin soundeihin ja samat keinot on yhä
herroilla käytössä ja miksipä ei.
Stoner-pohjainen rullaava poljento on Skyhookin vahvuus, mutta
laiskan naureskelevaan tyhjänpäiväiseen hippi-jamitteluun se ei
suinkaan vajoa, vaan osaa myös roiskia ja tasapainottaa kokonaisuutta
rankemmalla otteella. Tuttua tutumpi pyörä vierii kappaleesta toiseen
yllätyksettömästi mutta vaivattomasti ja sehän riittää, sillä
atmosfääri ei missään vaiheessa pääse sammaloitumaan.
Kun pikkunäppärää koukkuakin löytyy useammasta paikasta koko levyä,
on kiekko useita toistoja pidemmälläkin aikavälillä keräävä samaan
aikaan mukavan vanha mutta uusi tuttavuus. Pieni karsintahakkuu tosin
olisi ollut paikallaan, sillä muutaman kappaleen verran liian pitkä
Skyhook on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti