Inferno #31/2005

AnJ
Under An Intent Target
Rosenfield Records

2 Äiti Venäjän loputtomilta aroilta, pelloilta ja kaupungeista luulisi löytyvän tarvittavaa ahdistusta ja taitoa tehdä toimivaa metallia, vaan kun ei. Perin vähissä on itänaapurimme hyvät raskaamman musiikin orkesterit eikä AnJ:kään mainetta pelasta, vaan tunkee sitä yhä kauemmaksi ihmisten ilmoille aina karuun Siperiaan saakka.

AnJ kuulostaa vahvasti aloittelevalta demotason bändiltä, jonka oma linja, luovuus ja sovitustaidot tuntuvat olevan vielä hakusessa. Erona demoihin vain on, että AnJ:n täyspitkä sisältää 13 äärimmäisen tasapaksua ja tönkköä rallia, joiden parissa saa elämästään menemään hukkaan lähes tunnin verran. Hyvät koukut ovat yhtä harvassa kuin isä Stalinin hyvät teot eikä mikään osa-alue tahdo toimia on kyseessä sitten kolkko tuotanto, ponneton laulu tai tökkivät sovitukset. Modernin metallin aggressiivista otetta ei saada aikaiseksi muutamalla kehnolla ärjäisyllä, parilla köpöttelevällä tuplabasariosuudella tai jokusella lepsulla täsmäriffillä.

Biisit etenevät ensimmäisestä viimeiseen täsmälleen samalla unettavalla keskitempolla ja kuuntelukokemus on yhtä kiinnostava kuin matka 50-luvun bussilla Venäjän halki kauas Kiinaan: perillä toivoo olevansa jo heti Tallinnan kohdalla.



Bongzilla
Amerijuanican
Relapse Records

7 Suomalaisittain katsottuna Bongzillan avoin suitsutus jazz-tupakan puolesta vaikuttaa hieman etäiseltä ja naurettavalta, aivan yhtä hyvin kotimaassa voitaisiin ylistää vaikkapa sitä kossua inspiraationlähteenä. Mutta jos tuo hassunhajuinen yrtti saa ukoista letkeän raskaita riffejä irti, ei kasvi kokonaan turha voi olla.

Bongzillan rujohko stonermainen sludgefiilistely tuo etäisesti mieleen Electric Wizardin, vaikka yhtä musertavan raskaisiin ja synkkiin tunnelmiin ei orkesteri leijukaan. Solistin teennäinen ja ilkkuva kärinälaulu alkaa ärsyttää heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien, mutta onneksi vokalisointiosuudet on älytty pitää varsin minimissä. Tästäkin johtuen albumin parhaimmaksi raidaksi nousee massiivisesti groovaava 12+ minuuttinen instrumentaali Stonesphere.

Orkesterin rokkaava materiaali toimii myös ilman minkäänlaisia nautintoaineita, sillä psykedeeliseksi tai liialliseksi fiilistelyksi se ei koskaan ylly. Kun levyn pituus noudattaa vielä standardia 43 minuutin rajaa, tarjoaa kokonaisuus kaikin puolin rentouttavan kuuntelutovin kappaleiden lievistä samankaltaisuuksista huolimatta.

Candlemass
The Curse Of Candlemass DVD
Escapi Music

Kolme vuotta sitten julkaistussa Documents Of Doom tupla DVD:ssä muisteltiin vanhoja keikkamuodossa, nyt julkaistava digitaalikiekko näyttää missä kunnossa klassisen doomin uranuurtaja on 13 vuotta myöhemmin toisen tulemisensa alkutaipaleella vuonna 2003. Formaatti noudattaa samaa kaavaa kuin ensimmäinen julkaisukin, kokonainen 1,5 tunnin keikka ensimmäisellä levyllä ja toisella haastattelua sekä pätkiä vanhemmista esiintymisistä. Harmi vain, että kokonaisuuden arviointi jää puolitiehen pelkkään sanalliseen muotoon kakkoskiekon uupuessa arvostelukappaleesta.

Tekniseltä toteutukseltaan The Curse Of Candlemassa on erittäin laadukas. Kultakorvia hellitään peräti kolmella eri audiomiksauksella, joista DTS miellyttää eniten korvaa selkeydellään ja jämäkkyydellään. Kuvapuolella ei sitten ihme kyllä olekaan tarjolla kuin pelkkää 4:3. Leikkaukset toimivat hyvin, mutta kuvaajien yletön hinku zoomata kuvaa erittäin lähelle muusikkojen kasvoja saa jokaisen vaikuttamaan yhtä isopäiseltä kuin Sakari Kuosmanen. Muutenkin kuvakulmat ovat sikäli outoja, että monesta muusikoista leikkautuu joko osa päästä tai kropasta pois, aivan kuten aloittelevien valokuvaajien ensimmäisissä otoksissa.

Musiikillisesti keikka on klassikkoa toisensa perään eikä edelliseen DVD:hen verrattuna yhteneväisyyksiä setissä ole kuin noin puolet. Tukholmalainen yleisö on alati nyrkit pystyssä laulaen mukana Messiahin vähänkään niin kehottaessa. Klubikeikalla Candlemassin vahvoihin viisuihin liittyy ekstra-intensiivinen tunnelma, mutta aivan yhtä syvään hurmokseen Documents Of Doomin kanssa tämä keikkakiekko ei kykene.


Confessor
Unraveled
Season of Mist

5 Kulttibändiksi pääsee, jos bändi on perustettu vähintään 10 vuotta sitten ja tekemällä sen verran omaperäistä ja/tai vaikeata musiikkia, että myyntiluvut jäävät pieniksi. Kun kulttibändi sitten vuosien vierähdettyä kasataan uudestaan, nousee historia arvoon arvaamattomaan ja bändin nimeen vannovia sikiää kuin sieniä sateella huolimatta todellisista entisistä tai nykyisistä musiikillisista arvoista.

Confessor jakoi tehokkaasti mielipiteitä kahtia jo 90-luvun alkupuolella aktiivisimmillaan ollessaan eikä tilanne nykypäivänä ole varmasti juurikaan toinen. Itse kuuluin siihen ryhmään, jota bändin progressiivinen ote doom metaliin ihmetytti ja laulajan erikoinen ulina ärsytti. Nyt lähes 15 vuotta myöhemmin Scott Jeffreysin äänenkäyttö on onneksi hieman normalisoitunut, vaikka valittava tyyli etenee yhä korkeissa rekistereissä. Musiikki on yhä varsin kompleksista ja perinteisiä rakenteita karttavaa hidastelua, vaikka doomin rajat käyvätkin hieman ahtaiksi Unraveledin kohdalla.

Musiikin suurimpana ongelmana on päämäärättömältä haahuilulta vaikuttavat kappaleet, jotka eivät tunnu etenevän mihinkään ja joiden koukut hautautuvat tehokkaasti liiallisen rakennekikkailun alle. Kun vaisu soundimaailmakin vie pohjaa pois tehokkaalta synkistelyltä, ei korviin tartu mitään ihan kivaa kummempaa.


Crematory
Liverevolution
Nuclear Blast

7 Sanotaan, että mikään ei ole niin viisas kuin saksalainen insinööri. Crematoryn männä vuotisen Revolution-paluulevyn kunniaksi tarjoillaan CD:tä bonus DVD:llä tai DVD:tä bonus CD:llä, määritelmä joka riippuu täysin onko pakkauksena DVD-kotelo vai digipack. Molempien kotelointien sisältö on kuitenkin identtinen eli tunnin livekeikka audio-visualisessa muodossa pakollisine bonuksineen sekä sama setti CD:llä.

Wave Gotik Treffenissä 2004 kuvattu keikka on ääneltään erittäin laadukas, vaikka DVD:llä äänikanavia onkin käytössä vain perinteiset kaksi. Kuvakulmat ovat ajoittain hieman erikoisia ja leikkauksissa ei säästellä, mutta kokonaisuus liikkuu silti vielä ärsytyskynnyksen alapuolella. Bonusmateriaali on perinteisiä kuvagallerioita, diskografiaa sekä haastattelua, jonka sisältö jää arvoitukseksi herrakansan kieltä taitamattomille. Reilu parikymppinen tien päällä osuus sisältää pikakelauksella ohitettavaa pakollista perseilyä sekä toikkarointia, mutta pääasiassa turistihaahuilua aina Espanjasta Venäjälle. Kolme promovideota tuoreimmalta studioalbumilta täydentää pakettia sentään siedettävästi.

12 kappaleen keikka painottuu selkeästi uusimpaan Revolution albumiin, vaikka vanhemmiltakin levyiltä muutama yksittäinen biisi kuullaan. Lopetusbiisi Temple Of Love klassikkolainankin summaa, mistä Crematoryssä on kysymys: syntikoilla luotujen simppeleiden goottipop-melodioiden yhdistämisestä runnoviin kitaroihin maustettuna vokalisti Felixin ärinällä ja kitaristi Matthiaksen puhtailla taustalauluilla. Yksinkertaisen perverssillä tavalla tarttuvan toimivaa materiaalia, johon vain germaanit pystyvät.

Helloween
Keeper Of The Seven Keys - The Legacy
Steamhammer

7 Kahdeksantoista vuotta sitten kaverini kertoi löytäneensä uuden loistavan bändin, pisti vinyylin levylautaselle ja käski kuunnella. Hyvä että olin nojatuolissa istumassa, sillä muuten olisin löytänyt itseni lattialta polvien petettyä. Keeper-saagan kakkososa olikin sitten jo astetta vaisumpi, mutta -91 julkaistu Pink Bubbles Go Ape tappoi kiinnostukseni yhtyettä kohtaan lopullisesti. Helloweenin neljä ensimmäistä julkaisua ovat kuitenkin yhä armottomia melodisen metallin klassikoita, joille nykyinen kasvoton ja ponneton power metal on lähes kaiken velkaa.

Vaikka teos olisikin mahtunut yhdelle CD:lle, on sen jakaminen kahdelle eri kiekoille onnistunut ratkaisu. Jo ykköslevyllä olevissa kappaleissa on havaittavissa selkeitä musiikillisia viittauksia 1 ja 2 –osiin, mutta lähes kaikkia biisejä vaivaa pienoinen tasapaksuus ja happy-happy-joy-joy rallattelu, joka korostuu ärsyttävyyteen saakka Silent Rain päätöskappaleessa. Kakkoskiekko on onneksi musiikiltaan astetta rankempaa ja tunnelmaltaan synkempää, mutta samalla myös mielenkiintoisempaa niin yksittäisinä kappaleina kuin niiden muodostamana kokonaisuutena. Siinä missä ykköslevyn anti nousee vain hieman keskiarvon yläpuolelle, on kakkoslevy jo selkeästi hyvää albumin yhteissumman jäädessä johonkin näiden välimaastoon.

Ideatasolla uuden Keeper-levyn tekeminen kuulosti vähintäänkin arveluttavalta ja haikailuilta vanhoihin hyviin aikoihin. Lopputulos vakuuttanee kuitenkin ainakin osittain osan myös vanhan liiton skeptikoista, joita Andi Deriksen aikainen Helloween ei ole jaksanut sytyttää. Albumia on kuitenkin aivan turha laittaa samalla viivalle samaa avaimenhaltijan tarinaa kertovien edeltäjien kanssa, sillä ennen oli ennen ja nyt on nyt.

Mythological Cold Towers
The Vanished Pantheon
Firedoom Music

7 Hidas on julkaisutahti ja tempo Brasilian kavereilla, sillä edellisestä eepoksesta on ehtinyt vierähtää jo viisi vuotta. Hitaasti hyvä tulee –sanonta pätee niin orkesterin esittämään doom-death genreen kuin uutukaiseensa, vaikka varsinaista musiikillista historiaa ei Mythological Cold Towers albumilla tulekaan tekemään.

Runsain kosketinmatoin tunnelmalliseksi värjätty tummahipiäinen musiikki ei ole aivan sieltä raskaimmasta saati synkimmästä päästä, vaan liikkuu hieman epätavallisenkin kepeästi ja ripeästi etapista toiseen. Matkojen pituudet ovat sentään tyypillisesti vähintäänkin keskipitkiä ja varsin tyylipuhtaalla askelluksella orkesteri matkaa taivaltaa. Solisti Samejin hapenottokyky osoittautuu hyväksi murinaosuuksissa ja onneksi omalaatuista puhtaampaa mylvintää käytetään harvemmin.

The Vanished Pantheonin vie orkesteria aina loppukilpailuun saakka, mutta pistesijoja korkeammalle se ei kuitenkaan yllä. Lopputulos muistuttaakin hieman Risto Ulmalan oma juoksu -taktiikkaa, jossa muut yleensä vain ehtivät maaliin ennen Riston kirin alkua. Parempi olisi kuitenkin Lassen Virenin tavoin kompuroinnista huolimatta ehtiä maaliin ensimmäisenä.

Wall Of Sleep
Sun Faced Apostles
Psychedoomelic

8 Orkesterin nimivalinnasta ei liene vaikea arvata sen esittämään musiikkityyliä ja suurinta vaikuttajaa. Tylsästä kloonauksesta ei kuitenkaan ole kysymys, vaikka esikuvien ja näiden opetuslapsien hengessä Wall Of Sleepin ensiaskeleet on taatusti otettukin. Käynti toisella täyspitkällä on kuitenkin kaukana ensiaskeliaan ottavan piltin haparoivasta kahdella jalalla kulkemisesta.

Wall Of Sleepin esittämä perinteinen doom rock tai vaihtelevasti jopa perinteinen doom on kaikessa mureudessaan erittäin tyylikästä. Sävellyksistä löytyy rutkasti svengiä, jota ei kaupasta voi ostaa ja soitosta puolestaan riskisti groovea, jota autotune ei pysty lisäämään. Toki bändin soundi on paljon velkaa varsinkin Saint Vitukselle tai Place Of Skullsille ja vieraileepa Scott Weinrich kitaroineenkin yhdessä biisissä, mutta hyviltähän saa aina lainata jos sen tekee taidolla.

Laulajan eri omaperäisiä sävyjä omaava puhdas ääni miellyttää korvaa ja fiilistelee osaset viimeistään paikoilleen lämpimän mureassa tuotannossa. Osatekijöidensä summana Sun Faced Apostles muodostaa sympaattisen kokonaisuuden, jonka raskaan hellään syleilyyn on mukava käpertyä toistuvasti.

Inferno #11/2003

ANNIHILATOR
Double Live Annihilation
AFM

Kiitos warettajien, promon tynkäversio sisältää vain noin 2/3 kaupan hyllyiltä löytyvistä tuplasta ja nekin biisit yhdelle raidalle tungettuina. Uuden levy-yhtiön kautta julkaistu live-lätty nostaa helposti esiin ennakkoluuloja turhasta rahat pois julkaisusta. Pitkän uran tehneen orkesterin repertuaarista löytyy kuitenkin tukku keikoillakin soitettuja hienoja ralleja eikä pelkästään niiltä parilta ensimmäiseltä klassikkojulkaisulta. Yllättävintä levyllä on Joe Comeaun erittäin vahva suoritus. Vanhojen ikivihreiden tulkinta on todella hienoa, 90-luvun vaisumpaan materiaaliin hän saa puhallettua rutkasti uutta potkua ja tuoreetkin vetäisyt ovat asiaan kuuluvasti levy-versioihin verrattuna energisempiä. Levyn saundit ovat tuhdit ja bändi vetää intensiivistä ja vimmaista settiä ilman turhia välipulinoita. Kun vielä kaiken huipuksi Jeffin kitara soi upeasti ja värikkäästi, on kyseessä yksi parhaimmista ja yllättävimmistä keikkalevyistä vuosikausiin. 8/10

ANTIMATTER
Lights Out
Prophecy

Taipaleensa toiselle etapille edennyt irlantilaisduo on luonut oktetillisen verran musiikkia hämärtyviin iltoihin ja valoisiin öihin. Musiikki on aiempaa seesteisempää ja tasaisempaa, mutta tunnelmaa ei ole kevennetty saati muuten muutettu. Aisaparin tunnetumman puoliskon vaikutus on ilmeinen niin melodioissa kuin tunnelmassa, ja tarkkakorvaiset henkilöt löytävätkin musiikista selkeitä viittauksia menneisiin melodioihin. Tummanpuhuva rauhallinen ambient ja elektrohenkinen musiikki valuu levyltä hitaasti upean ja sielukkaan naisäänen tulkitsemana, eikä harvemmin kuultava miesvokalistikaan ole väärässä seurassa. Yksinkertaisiin ideoihin nojautuva musiikki on hypnoottista ja rauhoittavaa, eikä levyltä edes kaipaa yksittäisten kappaleiden nousemista toisten yläpuolelle. Orkesteri kuulostaakin ensimmäistä kertaa tasapainoiselta niin itsensä kuin musiikinkin suhteen. Vaikka levy onkin astetta vaikeammin lähestyttävissä kuin debyytti, on kokemuksen kautta tapahtunut kypsyminen vienyt bändiä selkeästi eteenpäin. Valot puhuksiin ja fiilistelemään. Hyvää yötä. 8/10

BORIS
Amplifier Worship
Southern Lord

Southern Lord artisti Boriksen suhteen ennakkoaavistus osuu lähestulkoon oikeaan. Aiemmin ainoastaan kotimaassaan Japanissa julkaistu levy tarjoaa runsaasti erittäin matalalta pöriseviä ja surisevia bassoja ja kitaroita. Tiettyjä yhteneväisyyksiä löytyy muihin samalla yhtiöllä majaileviin artisteihin kuten esimerkiksi Khanateen. Siinä missä edellä mainittu keskittyy kuitenkin hypnoottisen piinaavaan junnaukseen, heittää nousevan auringon maan poijjaat kehiin jopa psykedeelistä rokkia ja punkkia puettuna minimalistiseen transsimaiseen muotoon. Viidestä tyylin mukaisesti pitkästä kappaleesta on muotoiltu levyllinen kokonaisuutena kuunneltavaa tajunnanvirtaa. Bändillä on ajoittain hämärät hetkensä ja ovelien vastakohtien kautta musiikista muodostuu oikeanlaisessa mielentilassa mielenkiintoisia tunnetiloja. Joskus tällaista jaksaa, useimmiten taas ei. 5/10

EARTHRIDE
Taming of the Demons
Southern Lord

Prätkämiesten doomiksi kuvailtu Earthride ratsastaa maanläheisesti Black Sabbathin ja perinteisemmän doomin hengessä. Vannoutuneimmat genreen perehtyneet henkilöt tunnistanevat bändistä muutamat nimet aikaisempien kokoonpanojensa perusteella. Musiikista löytyy mukavaa groovea ja rentoa raskautta vahvassa 70-luvun hengessä. Komeuden kruununa on David Shermanin vahva Lemmymäinen ääni, joka tuo hyppysellisen lisäsärmää ja räkää musiikkiin. Tanakka rytmisektio luo jykevän perustan kitaristille vaellella omassa äänien täyttämissä sfääreissään. Mitään uutta ja mullistavaa levyltä on aivan turha etsiä, mutta nelosvaiheella eteenpäin rullaava doomin nelitahtinen kaksipyöräinen soveltuu hyvin ajoon laiskoina lämpiminä kesäpäivinä. 7/10

GRIEF
Turbulent Times
Southern Lord

Ennenjulkaisematonta ja harvinaista pääosin 7”/10” vinyyliformaatissa julkaistua materiaalia sisältävä kokoelma esittelee brutaalin sludge doomin pioneerin vakavaa masennusta tihkuvia hengentuotoksia. Laulajan aggressioita henkivä rähisevä laulutyyli sopivaa junnaavaan ja laahaavaan musiikkiin, josta paistaa läpi aito ahdistus ja viha. Karu ja kaunistelematon kokonaisuus painaa päälle täydessä pommilastissa olevan B-52:n lailla, mutta osumatarkkuus jää valitettavan keskinkertaiseksi. Rypälepommimainen äänimassa leviää kyllä tasaisesti tappavasti pitkin vastaanottajan tannerta, mutta häränsilmäosumien puuttuminen heikentää huomattavasti tehovaikutusta. Tällä ei oikein osu eikä uppoa, vaikka vanha toimivaksi havaittu kalusto onkin raskasta kaliberia. 4/10

MAPLE CROSS
Next Chapter
Verikauha

Pohjoisen hurjat ovat heränneet pitkäksi horrokseksi osoittautuneesta tilastaan ja tyrkänneet ulos toisen täyspitkänsä lukuisten demojen jälkeen. Heti alkutahdeista lähtien bändi svengaa mukavasti kuin hullu poro. Svengistä voidaan kiittää biisien merkillistä ”humppameininkiä”. Laulaja puristaa väkisin keuhkoistaan ilmaa pihalle ja saa aikaan mallikkaan takakireän äänen. Vaikka biisit ovatkin varsin suoraviivaisesti eteneviä jolkotuksia, löytyy niistä silti usein kokonaisuutta piristäviä melodioita ja rohkeita riffityksiä. Kappaleet hujahtavat kuitenkin korvien ohi ennen kuin ehtivät edes kunnolla alkaa, ja päällimmäiseksi jääkin ”tässäkö tämä nyt oli?” –tunne. Vaikka musiikin taustalla onkin selkeästi havaittavissa asennetta, ponnettomat kitararariffit ja saundit hidastavat meininkiä ikävästi. Pitkän linjan metallisteja olisi kiva arvostaa paremmallakin arvosanalla, mutta korvieni kaappaamat ääniaallot harmaassa aivomassassa tulkittuna eivät valitettavasti tällä kertaa havaitse parempaa. 6/10

MERCILESS
Merciless
Black Lodge

Lähes vuodesta miekka ja kilpi metallitahkoa vääntäneet herrat ovat jo kertaalleen ehtineet pitää pidempääkin paussia. Vanhan koulukunnan asenne ja henki ovat yhä erittäin vahvasti mukana kalmanhajuisessa thrash-runttauksessa ja levy eteneekin junan lailla vastustamattomasti eteenpäin. Biiseistä löytyy paljon hyviä, tuttuja ja turvallisia riffi-vyörytyksiä, joiden päälle mukavan räkäinen ja räyhäävä vokalisointi on erittäin osuvaa. Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua mutta sinisen sijasta musiikissa on myös havaittavissa mustaa. Biisistä toiseen jatkuva tasainen jyskytys tuppaa kuitenkin vain unettamaan ja musiikissa soisi kuulevansa edes Kouvolan rautatieaseman kaltaisia pysäkkejä. Levyn Entombed-henkisen päätösraidan kaltaisia Riihimäen asemaa muistuttavia kappaleita toivoisi kuulevansa enemmän. 6/10

MYTHOLOGICAL COLD TOWERS
Sphere of Nebaddon
Sound Riot

Samballa ja oudohkon nimen omaavalla orkesterilla on sama kotimaa, mutta siihen yhteneväisyydet jääväätkin. Muhkeassa ja tummanpuhuvassa doom-deathin kategoriaan lokeroitavissa musiikissa on mukana miellyttävän mureaa mörinää ja mukavan mystinen tapa käyttää soolokitaraa lähes jatkuvasti. Koskettimia käytetään onneksi säästeliäästi ja positiivisessa mielessä tasaisella levyllä tunnelma osataan myös luoda ja tiivistää myös yksittäisissä kappaleissa. Melodioissa on havaittavissa etäisiä yhteneväisyyksiä Novembers Doomin kanssa, vaikka yleisilme onkin parikymmentä kiloa raskaampi. Biisejä ei laahata eteenpäin totaalisen hitaalla temmolla, vaan keskitempoiset kompleksisia rakenteita omaavat kipaleet työntyvät omaperäisinä esiin alan yrittäjien laakeilta tasangoilta. 7/10

NEGATIVE REACTION
Everything You Need for Galactic Battle Adventures
Psychedoomelic/Game Two

Oikeaoppisesti mutta tympeän tylsästi vetelee orkesteri ilman suurempaa groovea sludgen/doomin saralla kyntävää musiikkiaan. Kitarat murisevat raskaasti matalalta ja laulaja karjuu asiaankuuluvasti keuhkorakkulansa tyhjiksi. Meno on kuin Pohjanmaan tasaisia peltoja kyntävällä traktorilla, joka vetää perässään kivirekeä. Sovituspuoli tökkii ajoittain, jonka ansiosta osa kappaleista tuntuu hätäisesti kyhätyiltä ylijäämäriffien sekamelskalta. Kaikki genren elementit ovat kyllä löydettävissä kohtuullisesti hyödynnettyinä, mutta ilman omia varsinaisia ideoita ja musiikkiin sisällytettyä sielukkuutta kokonaisuus jää ontoksi lahopuun tavoin. Tasaisen tappavalla, joskin tehokkaalla runnomisella, orkesteri saa aikaiseksi graniittisen kivipaaden kooltaan kantti kertaa kantti. Kivan näköinen, mutta vaikea tarttua kiinni saati kantaa. Ilman tämän parempaa käsikirjaa linnunradan seikkailuissa eksytään taatusti eikä mahdollisissa taisteluissakaan ole suuria urotekoja luvassa. 5/10

OVERKILL
Wrecking Everything DVD
Spitfire

Aiemmin julkaistu samanniminen live-lätty antoi jo odottaa paljon, mutta sen digitaalinen audiovisuaalinen vastine ei ainoastaan lunasta odotuksia vaan pistää vielä pykälän verran paremmaksi. Parituntinen, yli kahdenkymmenen biisin setti on todellista mannaa vanhan liiton miehille ja naisille, sillä se painottuu pääasiassa viiteen ensimmäiseen levyyn uudempiakaan täysin unohtamatta. Bändi on yhä todella kovassa iskussa eikä Bobbyn myös live-tilanteessa omaperäistä ääntä voi tarpeeksi ihmetellä saati ylistää. Orkesteri ei kuulosta tippaakaan parikymppiseltä, vaan teinipoikien innolla ja raivolla biisit piiskataan aivan toisiin atmosfääreihin kuin studiolevyiltä on totuttu kuulemaan.

Tekninen toteutus on ehkä hieman yllättäenkin todellista huippulaatua, eikä kameroiden määrässä ole säästelty. Pienimuotoisiksi häiritseviksi tekijöiksi nousee ainoastaan muutamassa kohtaa ylenpalttinen strobojen käyttö sekä tyypilliseen amerikkalaiseen tapaan ärsyttävän nopeat leikkaukset. Kun valittavana on vielä normaalin kaksikanavaisen stereoääniraidan lisäksi DTS ja DD-raidat, ovat hevimieliset kotiteatterin omistajat enemmän kuin mielissään. Tuplalevyn toinen puolisko tarjoaa pakollisen kuvagallerian lisäksi reilun puolitoistatuntisen bändin parissa. Löytyy niin kulissien takaista keikkoihin valmistautumista, fanien tapaamista ja kommentteja kuin mielenkiintoisia haastatteluja ja live-pätkiä uran varrelta. Kokonaisuus on erittäin tuhti paketti hienosta orkesterista, jolla on yhä paljon annettavaa metallin maailmalle. 9/10

ROSSOMAHAAR
Quaerite Lux in Tenebris
Xtreem Music

Idän ihmeet tarjoavat toisella täyspitkällään ärsyttävän ohuilla kitarasaundeilla ja rumpukoneelta kuulostavalta rytmiosastolla tahditettua sinfonista black metallia. Koskettimia käytetään tietty erittäin runsaasti ja kappaleita väritetään lukuisilla monimutkaiseksi aiotuilla kappalerakenteilla. Temmot vaihtelevat nopeasta pätä-pätä kompista hyvinkin keskitempoisiin tai hitaisiin ja biiseihin on tungettu paljon hyvinkin erilaista tavaraa. Bändillä on käytössään kyllä muutamia ihan mielenkiintoisia ideoita eikä musiikkikaan töki pahemmin missään vaiheessa. Lopputulos on kuitenkin valitettavan keskinkertainen ja vaisu. Mitään ennenkuulumatonta tai edes hyvin tehtyä vanhan kertausta ei levyltä löydy. Paremman kuunneltavan puutteessakaan en välttämättä olisi levyyn heti ensimmäisenä tarttumassa. 4/10

SCEPTRE
Fucking Metal Motherfuckers
Merciless

80-luvun tosimiesten hevimeiningin nimeen vannova ja uhmakkaalla metalliasenteella liikkeellä oleva Chicagon trio on epäilemättä täysin tosissaan. Biisin- ja levynnimiä katsastamalla sekä sanoituksia lukemalla koko toiminta tosin vaikuttaa varsinaiselta urpoilulta, mikä tietyssä mielessä heviin kyllä kuuluukin. Siinä missä edellinen I’m Going to Hell oli äärimmäisen puuduttava ja biisistä toiseen paikallaan junnaava pläjäys, harppaa uutukainen pistekaupalla eteenpäin. Tyyli on vaihtanut hieman aiempaan verrattuna erittäin suoraviivaiseksi ja yksinkertaiseksi Celtic Frost/Carnivore orkestereista taatusti vaikutteita imeneeksi metal/thrash retroiluksi. Vanhan liiton nimeen vanniovan musiikin ongelma on erittäin tyypillinen. Vanhojen ideoiden lainaaminen ja kierrättäminen ei yksinkertaisesti tänä päivänä riitä hyvän lopputuloksen saavuttamiseksi. Tämä kaikki on tehty paremmin jo vuosikausia sitten jolloin se vielä oli lisäksi omaperäistä. Nyt Scepter kuulostaa vanhan liiton äijän korvissa ihan mukavalta, mutta ponnettomalta ja keskinkertaisen tylsältä. 5/10