Inferno #41/2006

Crematory
Klagebilder
Massacre Records

3 Jotkut asiat eivät koskaan muutu ja saksalainen Crematory on yksi näistä. Identtisiä melodioita ja rakenteita käyttämällä orkesterin kappaleet ja levyt eivät juurikaan eroa toisistaan, mutta jokaisella kerralla lopputulos on helposti lähestyttävää ja jollain mystiselläkin tavalla miellyttävää kuunneltavaa. Klagebilder ei tee poikkeusta tähän sääntöön.

Crematoryn musiikilliset keinot ja kikat ovat yksinkertaisia. Tehdään nippu säröllä murjovia yksinkertaisia riffejä keskitempoisiksi biiseiksi, valitaan lauluksi raspimaista ärinää lähestyvää mieslaulua ja pehmennetään kokonaisuutta koskettimilla sekä puhtaalla mieslaululla varustetuilla melodisilla kertosäkeillä. Ja kaikki saksaksi totta kai hienoista goottihenkisyyttä unohtamatta. Rammstein-mallista junttaamista ei Crematorystä kuitenkaan löydy, vaikka kohdeyleisö voisi hyvinkin olla sama.

Aivan vuonna 2004 julkaistun Revolution-albumin tasolle Klagebilder ei kuitenkaan yllä. Levyn yleissävy tuntuu aiempaa kevyemmältä ja ideat kappaleiden kesken turhankin identtisiltä. Kiekko sortuukin nykyajan yleiseen ongelmaan eli liialliseen pituuteen. 51 minuuttia ja 13 kappaletta on yksinkertaisesti liikaa, vaikkei ärsytyskynnys ehdikään ylittyä.


Dead Man In Reno
Dead Man In Reno
Abstract Sounds / Tanglade Music

2 Dead Man in Reno on bändin nimenä sangen mieleenpainuva, mutta ikävä kyllä samaa ei voi sanoa musiikista.  Jos orkesteri on yrittänyt saada uuden aallon amerikkametalliinsa/metalcoreensa muista erottuvaa omaperäistä otetta äkkiväärillä käännöksillä ja hardcoren aggressiivisuudella, jää lopputuloksesta kumminkin käteen vain sangen tasapaksua ja sekavaakin jöötiä.

Aivan pelkkää huutoa, mättöä ja vääntöä ei debyyttialbumi ole, sillä mukaan on väriksi laitettu vähäisiä määriä puhdasta laulua ja herkempiä melodioita. Usein yllättävänkin pitkiksi venyneet kappaleet eivät tästä kuitenkaan saa tarpeeksi ilmaa siipiensä alle lähteäkseen edes matalaan nousukiitoon. Rasittavinta kappaleissa on kuitenkin liiallinen sekavuus ja rönsyilevyys. Niiden tarkoituksena lienee vedota perinteisiin kappalerakenteisiin kyllästyneisiin ihmisiin, jotka haluavat musiikilta jotain uutta ja epäortodoksista. Omaan korvaan ratkaisut kuulostavat turhan usein eri paloista väkisinkin yhteen sovitetuilta kokonaisuuksilta.

Vaikka kokoonpanon yritys luoda omaperäistä jääkin pelkäksi yritykseksi, on siitä helppo antaa bändille kuitenkin arvosanassa näkymättömiä plussa- ja sympatiapisteitä. Ihmeellisessä Amerikassa levy saattaa varmasti kerätä ihastusta ja tuplasti parempia arvosanoja, mutta eurooppalaista musiikkimakua Dead Man In Reno ei jaksa miellyttää.

Sleepytime Gorilla Museum
Grand Opening And Closing
Equilibre Music

2 Sleepytime Gorilla Museumin musiikki on yhtä outoa kuin sen nimi tahi graafinen ulkoasu. Kannen teksti ja aasin kuva kertoo katsantokannasta riippuen musiikista yhtä paljon tai vähän kuin itse punaiseen levyyn printattu iso etana. Kyllä, SGM tarjoilee ryhmäimprovisoinnista syntynyttä avantgardistista ja progressiivista musiikkia, jossa kuuntelija ei pääse helpolla. Onneksi sentään musiikin yleissävy on varsin raskas ja suhteellisen synkkä.

77 minuuttisen tuotoksen kuunteleminen on raskas kokemus, sillä pahimmillaan kappaleiden rakenteet ovat ärsyttävän hajanaisia ja täynnä turhalta tuntuvaa kilkutusta ja äänikikkailua. Parhaimmillaan SGM onkin avausraidan Sleep Is Wrong tapaisissa raskaissa murjovissa tai fiilistelevissä suhteellisen koherenteissa veisuissa, joita väritetään sopivan vähän oudohkoilla osioilla, rytminvaihdoksilla ja erilaisilla laulusuorituksilla.

Musiikkia kapealla sektorilla harrastavien henkilöiden on turha laittaa SGM:n levyä soittimeen. Avomieliset ja laajalla musiikkimaulla varustetut saattavat saada albumista syvällisen perehtymisen jälkeen irti paljonkin, mutta harmi vain että kokonaisuus ei yllä läheskään samalle tasolle ajoittain hienoiksikin kasvavien kappaleiden kanssa.


Today Is The Day
Temple Of The Morning Star
Relapse Records

2,5 Temple of the Morning Star kuuluu Relapsen uusintajulkaisujen sarjaan.  Alun perin vuonna -97 julkaistu albumi on modernisoitu remasteroinnilla sekä uusilla kommenteilla ja kuvilla sekä perään lätkäistyllä turhahkolla Sabbath Bloody Sabbath –coverilla. Alkuperäinen painos lienee vaikeasti saatavilla, joten uusi versio puolustaa kyllä paikkaansa. Kiinnostavimmat kysymykset kuitenkin ovat kenen ja miksi pitäisi tämä levy ostaa?

Today Is The Day ei ole perinteisen kaavan mukaan etenevää metallia saati edes musiikkia. Bändin soundi on mikstuura noise ja industrial –genrejä, joiden yhteisvaikutuksena muriseva, pörisevä ja suriseva musiikki on ahdistavaa, raskasta ja ajoittain jopa ärsyttävääkin. Kappaleista on turha etsiä koukuttavia kertosäkeitä saati melodioita, sillä toistolla haetaan voimaa, rumasta tehdä kaunista ja yksilöistä kokonaisuus. Efektien läpi ajettu laulu istuu näin ollen hyvin kokonaisuuteen, mutta monotoninen ulosanti käy tunnelmasta riippuen hieman tylsäksi. Kun kappaleiden väliin ajoittain tiputellut puhesamplet ovat kaikessa outoudessaan ja vaihtelevuudessaan osuvia, on levyn muodostama kokonaistunnelma kaukana kevyestä tai normaalista.

Mielenkiintoisimmillaan bändi on levyn nimiraidalla, on kyse sitten albumin aloittavasta akustisesta tai sen päättävästä sähköisestä versiosta. Kappaleeseen on saatu ladattua kattavasti ja ennen kaikkea vaihtelevan mielenkiintoisesti koko levyn tunnelma ja orkesterin tyylikeinot muiden veisujen jäädessä väkisinkin polkemaan hieman paikoillaan.

Vio-lence
Blood & Dirt DVD
Metallian Productions

4 Bay Area Thrash Metalin jälkimmäisessä aallokossa 80-luvun puolesta välistä 90-luvun alkupuolelle seilannut Vio-lence oli omaperäinen yhtye, vaikka suurin suosio jylläsikin paikallisten aikalaisten keskuudessa. Orkesteri heräsi pariksi vuodeksi henkiin vuonna 2001 Chuck Billyn Thrash Of The Titans –keikalle muiden legendojen kanssa vain kuollakseen taas uudestaan kitaristi Phil Demmelin liityttyä Vio-lencessakin viiihtyneen Robb Flynnin kipparoimaan Machine Headiin. Testamenttina vastikään Blood & Dirt DVD palvelee niin vanhan liiton rässäreitä kuin nuorempia sukupolvia erittäin mallikelpoisesti.

Paketin ykköskiekko kätkee sisäänsä 90 minuuttisen dokumentin, joka valottaa yhtyeen mielenkiintoista uraa kronologisesti paloittain alkuajoista aina 2000-luvun alkuun saakka. Fani-pohjalta tehty dokumentti on rento, mutta hyvin informatiivinen ja mukana on runsaasti lyhyitä haastattelupätkiä niin bändin jäseniltä, faneilta kuin artistikavereiltakin sekä tietysti vanhoja valokuvia sekä videoleikkeitä. Kokonaisuus on jäsennelty hyvin ja maalaa samalla hyvää ajankuvaa 80-luvun metallipiireistä ja musiikkibisneksestä.

Dokumentin kaverina on neljältä eri keikalta koostettu reilu 1,5 tunnin kestoinen kakkoskiekko, josta samaa biisiä ei löydy kahdesti. Levyn luina toimii em. yhdeksän kappaleen Thrash Of The Titans keikka, joka teknisesti onkin paketin laadullisesti parasta antia niin kuvauksen kuin äänenkin suhteen. Harmi vain, että 5.1 äänet tuuttaavat takakanaviin enemmän tavaraa kuin eteen, joten perus stereo-ääniraita palveleekin paremmin. Mustavalkoisella kuvalla ja muutamalla halvalla efektillä kikkailun olisi tosin voinut jättää poiskin, mutta muuten kuvaus on elävää eikä liian hektistä. Lihaa luiden ympärille tarjoaa heikommalla kuvanlaadulla muttei äänenlaadulla tallennetut kolme muuta keikkaa, joissa suttuinen ja rakeinen kotikutoinen kuvaus korostaa bändin varsin intensiivistä meininkiä loistavasti.

Blood & Dirt on yllättävänkin hyvä paketti eräästä oman aikakautensa bändistä, jonka maine ja musiikki elää yhä ja saavuttaa DVD-julkaisun ansiosta entistä enemmän ansaitsemaansa huomiota.

Inferno #31/2005

AnJ
Under An Intent Target
Rosenfield Records

2 Äiti Venäjän loputtomilta aroilta, pelloilta ja kaupungeista luulisi löytyvän tarvittavaa ahdistusta ja taitoa tehdä toimivaa metallia, vaan kun ei. Perin vähissä on itänaapurimme hyvät raskaamman musiikin orkesterit eikä AnJ:kään mainetta pelasta, vaan tunkee sitä yhä kauemmaksi ihmisten ilmoille aina karuun Siperiaan saakka.

AnJ kuulostaa vahvasti aloittelevalta demotason bändiltä, jonka oma linja, luovuus ja sovitustaidot tuntuvat olevan vielä hakusessa. Erona demoihin vain on, että AnJ:n täyspitkä sisältää 13 äärimmäisen tasapaksua ja tönkköä rallia, joiden parissa saa elämästään menemään hukkaan lähes tunnin verran. Hyvät koukut ovat yhtä harvassa kuin isä Stalinin hyvät teot eikä mikään osa-alue tahdo toimia on kyseessä sitten kolkko tuotanto, ponneton laulu tai tökkivät sovitukset. Modernin metallin aggressiivista otetta ei saada aikaiseksi muutamalla kehnolla ärjäisyllä, parilla köpöttelevällä tuplabasariosuudella tai jokusella lepsulla täsmäriffillä.

Biisit etenevät ensimmäisestä viimeiseen täsmälleen samalla unettavalla keskitempolla ja kuuntelukokemus on yhtä kiinnostava kuin matka 50-luvun bussilla Venäjän halki kauas Kiinaan: perillä toivoo olevansa jo heti Tallinnan kohdalla.



Bongzilla
Amerijuanican
Relapse Records

7 Suomalaisittain katsottuna Bongzillan avoin suitsutus jazz-tupakan puolesta vaikuttaa hieman etäiseltä ja naurettavalta, aivan yhtä hyvin kotimaassa voitaisiin ylistää vaikkapa sitä kossua inspiraationlähteenä. Mutta jos tuo hassunhajuinen yrtti saa ukoista letkeän raskaita riffejä irti, ei kasvi kokonaan turha voi olla.

Bongzillan rujohko stonermainen sludgefiilistely tuo etäisesti mieleen Electric Wizardin, vaikka yhtä musertavan raskaisiin ja synkkiin tunnelmiin ei orkesteri leijukaan. Solistin teennäinen ja ilkkuva kärinälaulu alkaa ärsyttää heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien, mutta onneksi vokalisointiosuudet on älytty pitää varsin minimissä. Tästäkin johtuen albumin parhaimmaksi raidaksi nousee massiivisesti groovaava 12+ minuuttinen instrumentaali Stonesphere.

Orkesterin rokkaava materiaali toimii myös ilman minkäänlaisia nautintoaineita, sillä psykedeeliseksi tai liialliseksi fiilistelyksi se ei koskaan ylly. Kun levyn pituus noudattaa vielä standardia 43 minuutin rajaa, tarjoaa kokonaisuus kaikin puolin rentouttavan kuuntelutovin kappaleiden lievistä samankaltaisuuksista huolimatta.

Candlemass
The Curse Of Candlemass DVD
Escapi Music

Kolme vuotta sitten julkaistussa Documents Of Doom tupla DVD:ssä muisteltiin vanhoja keikkamuodossa, nyt julkaistava digitaalikiekko näyttää missä kunnossa klassisen doomin uranuurtaja on 13 vuotta myöhemmin toisen tulemisensa alkutaipaleella vuonna 2003. Formaatti noudattaa samaa kaavaa kuin ensimmäinen julkaisukin, kokonainen 1,5 tunnin keikka ensimmäisellä levyllä ja toisella haastattelua sekä pätkiä vanhemmista esiintymisistä. Harmi vain, että kokonaisuuden arviointi jää puolitiehen pelkkään sanalliseen muotoon kakkoskiekon uupuessa arvostelukappaleesta.

Tekniseltä toteutukseltaan The Curse Of Candlemassa on erittäin laadukas. Kultakorvia hellitään peräti kolmella eri audiomiksauksella, joista DTS miellyttää eniten korvaa selkeydellään ja jämäkkyydellään. Kuvapuolella ei sitten ihme kyllä olekaan tarjolla kuin pelkkää 4:3. Leikkaukset toimivat hyvin, mutta kuvaajien yletön hinku zoomata kuvaa erittäin lähelle muusikkojen kasvoja saa jokaisen vaikuttamaan yhtä isopäiseltä kuin Sakari Kuosmanen. Muutenkin kuvakulmat ovat sikäli outoja, että monesta muusikoista leikkautuu joko osa päästä tai kropasta pois, aivan kuten aloittelevien valokuvaajien ensimmäisissä otoksissa.

Musiikillisesti keikka on klassikkoa toisensa perään eikä edelliseen DVD:hen verrattuna yhteneväisyyksiä setissä ole kuin noin puolet. Tukholmalainen yleisö on alati nyrkit pystyssä laulaen mukana Messiahin vähänkään niin kehottaessa. Klubikeikalla Candlemassin vahvoihin viisuihin liittyy ekstra-intensiivinen tunnelma, mutta aivan yhtä syvään hurmokseen Documents Of Doomin kanssa tämä keikkakiekko ei kykene.


Confessor
Unraveled
Season of Mist

5 Kulttibändiksi pääsee, jos bändi on perustettu vähintään 10 vuotta sitten ja tekemällä sen verran omaperäistä ja/tai vaikeata musiikkia, että myyntiluvut jäävät pieniksi. Kun kulttibändi sitten vuosien vierähdettyä kasataan uudestaan, nousee historia arvoon arvaamattomaan ja bändin nimeen vannovia sikiää kuin sieniä sateella huolimatta todellisista entisistä tai nykyisistä musiikillisista arvoista.

Confessor jakoi tehokkaasti mielipiteitä kahtia jo 90-luvun alkupuolella aktiivisimmillaan ollessaan eikä tilanne nykypäivänä ole varmasti juurikaan toinen. Itse kuuluin siihen ryhmään, jota bändin progressiivinen ote doom metaliin ihmetytti ja laulajan erikoinen ulina ärsytti. Nyt lähes 15 vuotta myöhemmin Scott Jeffreysin äänenkäyttö on onneksi hieman normalisoitunut, vaikka valittava tyyli etenee yhä korkeissa rekistereissä. Musiikki on yhä varsin kompleksista ja perinteisiä rakenteita karttavaa hidastelua, vaikka doomin rajat käyvätkin hieman ahtaiksi Unraveledin kohdalla.

Musiikin suurimpana ongelmana on päämäärättömältä haahuilulta vaikuttavat kappaleet, jotka eivät tunnu etenevän mihinkään ja joiden koukut hautautuvat tehokkaasti liiallisen rakennekikkailun alle. Kun vaisu soundimaailmakin vie pohjaa pois tehokkaalta synkistelyltä, ei korviin tartu mitään ihan kivaa kummempaa.


Crematory
Liverevolution
Nuclear Blast

7 Sanotaan, että mikään ei ole niin viisas kuin saksalainen insinööri. Crematoryn männä vuotisen Revolution-paluulevyn kunniaksi tarjoillaan CD:tä bonus DVD:llä tai DVD:tä bonus CD:llä, määritelmä joka riippuu täysin onko pakkauksena DVD-kotelo vai digipack. Molempien kotelointien sisältö on kuitenkin identtinen eli tunnin livekeikka audio-visualisessa muodossa pakollisine bonuksineen sekä sama setti CD:llä.

Wave Gotik Treffenissä 2004 kuvattu keikka on ääneltään erittäin laadukas, vaikka DVD:llä äänikanavia onkin käytössä vain perinteiset kaksi. Kuvakulmat ovat ajoittain hieman erikoisia ja leikkauksissa ei säästellä, mutta kokonaisuus liikkuu silti vielä ärsytyskynnyksen alapuolella. Bonusmateriaali on perinteisiä kuvagallerioita, diskografiaa sekä haastattelua, jonka sisältö jää arvoitukseksi herrakansan kieltä taitamattomille. Reilu parikymppinen tien päällä osuus sisältää pikakelauksella ohitettavaa pakollista perseilyä sekä toikkarointia, mutta pääasiassa turistihaahuilua aina Espanjasta Venäjälle. Kolme promovideota tuoreimmalta studioalbumilta täydentää pakettia sentään siedettävästi.

12 kappaleen keikka painottuu selkeästi uusimpaan Revolution albumiin, vaikka vanhemmiltakin levyiltä muutama yksittäinen biisi kuullaan. Lopetusbiisi Temple Of Love klassikkolainankin summaa, mistä Crematoryssä on kysymys: syntikoilla luotujen simppeleiden goottipop-melodioiden yhdistämisestä runnoviin kitaroihin maustettuna vokalisti Felixin ärinällä ja kitaristi Matthiaksen puhtailla taustalauluilla. Yksinkertaisen perverssillä tavalla tarttuvan toimivaa materiaalia, johon vain germaanit pystyvät.

Helloween
Keeper Of The Seven Keys - The Legacy
Steamhammer

7 Kahdeksantoista vuotta sitten kaverini kertoi löytäneensä uuden loistavan bändin, pisti vinyylin levylautaselle ja käski kuunnella. Hyvä että olin nojatuolissa istumassa, sillä muuten olisin löytänyt itseni lattialta polvien petettyä. Keeper-saagan kakkososa olikin sitten jo astetta vaisumpi, mutta -91 julkaistu Pink Bubbles Go Ape tappoi kiinnostukseni yhtyettä kohtaan lopullisesti. Helloweenin neljä ensimmäistä julkaisua ovat kuitenkin yhä armottomia melodisen metallin klassikoita, joille nykyinen kasvoton ja ponneton power metal on lähes kaiken velkaa.

Vaikka teos olisikin mahtunut yhdelle CD:lle, on sen jakaminen kahdelle eri kiekoille onnistunut ratkaisu. Jo ykköslevyllä olevissa kappaleissa on havaittavissa selkeitä musiikillisia viittauksia 1 ja 2 –osiin, mutta lähes kaikkia biisejä vaivaa pienoinen tasapaksuus ja happy-happy-joy-joy rallattelu, joka korostuu ärsyttävyyteen saakka Silent Rain päätöskappaleessa. Kakkoskiekko on onneksi musiikiltaan astetta rankempaa ja tunnelmaltaan synkempää, mutta samalla myös mielenkiintoisempaa niin yksittäisinä kappaleina kuin niiden muodostamana kokonaisuutena. Siinä missä ykköslevyn anti nousee vain hieman keskiarvon yläpuolelle, on kakkoslevy jo selkeästi hyvää albumin yhteissumman jäädessä johonkin näiden välimaastoon.

Ideatasolla uuden Keeper-levyn tekeminen kuulosti vähintäänkin arveluttavalta ja haikailuilta vanhoihin hyviin aikoihin. Lopputulos vakuuttanee kuitenkin ainakin osittain osan myös vanhan liiton skeptikoista, joita Andi Deriksen aikainen Helloween ei ole jaksanut sytyttää. Albumia on kuitenkin aivan turha laittaa samalla viivalle samaa avaimenhaltijan tarinaa kertovien edeltäjien kanssa, sillä ennen oli ennen ja nyt on nyt.

Mythological Cold Towers
The Vanished Pantheon
Firedoom Music

7 Hidas on julkaisutahti ja tempo Brasilian kavereilla, sillä edellisestä eepoksesta on ehtinyt vierähtää jo viisi vuotta. Hitaasti hyvä tulee –sanonta pätee niin orkesterin esittämään doom-death genreen kuin uutukaiseensa, vaikka varsinaista musiikillista historiaa ei Mythological Cold Towers albumilla tulekaan tekemään.

Runsain kosketinmatoin tunnelmalliseksi värjätty tummahipiäinen musiikki ei ole aivan sieltä raskaimmasta saati synkimmästä päästä, vaan liikkuu hieman epätavallisenkin kepeästi ja ripeästi etapista toiseen. Matkojen pituudet ovat sentään tyypillisesti vähintäänkin keskipitkiä ja varsin tyylipuhtaalla askelluksella orkesteri matkaa taivaltaa. Solisti Samejin hapenottokyky osoittautuu hyväksi murinaosuuksissa ja onneksi omalaatuista puhtaampaa mylvintää käytetään harvemmin.

The Vanished Pantheonin vie orkesteria aina loppukilpailuun saakka, mutta pistesijoja korkeammalle se ei kuitenkaan yllä. Lopputulos muistuttaakin hieman Risto Ulmalan oma juoksu -taktiikkaa, jossa muut yleensä vain ehtivät maaliin ennen Riston kirin alkua. Parempi olisi kuitenkin Lassen Virenin tavoin kompuroinnista huolimatta ehtiä maaliin ensimmäisenä.

Wall Of Sleep
Sun Faced Apostles
Psychedoomelic

8 Orkesterin nimivalinnasta ei liene vaikea arvata sen esittämään musiikkityyliä ja suurinta vaikuttajaa. Tylsästä kloonauksesta ei kuitenkaan ole kysymys, vaikka esikuvien ja näiden opetuslapsien hengessä Wall Of Sleepin ensiaskeleet on taatusti otettukin. Käynti toisella täyspitkällä on kuitenkin kaukana ensiaskeliaan ottavan piltin haparoivasta kahdella jalalla kulkemisesta.

Wall Of Sleepin esittämä perinteinen doom rock tai vaihtelevasti jopa perinteinen doom on kaikessa mureudessaan erittäin tyylikästä. Sävellyksistä löytyy rutkasti svengiä, jota ei kaupasta voi ostaa ja soitosta puolestaan riskisti groovea, jota autotune ei pysty lisäämään. Toki bändin soundi on paljon velkaa varsinkin Saint Vitukselle tai Place Of Skullsille ja vieraileepa Scott Weinrich kitaroineenkin yhdessä biisissä, mutta hyviltähän saa aina lainata jos sen tekee taidolla.

Laulajan eri omaperäisiä sävyjä omaava puhdas ääni miellyttää korvaa ja fiilistelee osaset viimeistään paikoilleen lämpimän mureassa tuotannossa. Osatekijöidensä summana Sun Faced Apostles muodostaa sympaattisen kokonaisuuden, jonka raskaan hellään syleilyyn on mukava käpertyä toistuvasti.