Inferno #41/2006

Crematory
Klagebilder
Massacre Records

3 Jotkut asiat eivät koskaan muutu ja saksalainen Crematory on yksi näistä. Identtisiä melodioita ja rakenteita käyttämällä orkesterin kappaleet ja levyt eivät juurikaan eroa toisistaan, mutta jokaisella kerralla lopputulos on helposti lähestyttävää ja jollain mystiselläkin tavalla miellyttävää kuunneltavaa. Klagebilder ei tee poikkeusta tähän sääntöön.

Crematoryn musiikilliset keinot ja kikat ovat yksinkertaisia. Tehdään nippu säröllä murjovia yksinkertaisia riffejä keskitempoisiksi biiseiksi, valitaan lauluksi raspimaista ärinää lähestyvää mieslaulua ja pehmennetään kokonaisuutta koskettimilla sekä puhtaalla mieslaululla varustetuilla melodisilla kertosäkeillä. Ja kaikki saksaksi totta kai hienoista goottihenkisyyttä unohtamatta. Rammstein-mallista junttaamista ei Crematorystä kuitenkaan löydy, vaikka kohdeyleisö voisi hyvinkin olla sama.

Aivan vuonna 2004 julkaistun Revolution-albumin tasolle Klagebilder ei kuitenkaan yllä. Levyn yleissävy tuntuu aiempaa kevyemmältä ja ideat kappaleiden kesken turhankin identtisiltä. Kiekko sortuukin nykyajan yleiseen ongelmaan eli liialliseen pituuteen. 51 minuuttia ja 13 kappaletta on yksinkertaisesti liikaa, vaikkei ärsytyskynnys ehdikään ylittyä.


Dead Man In Reno
Dead Man In Reno
Abstract Sounds / Tanglade Music

2 Dead Man in Reno on bändin nimenä sangen mieleenpainuva, mutta ikävä kyllä samaa ei voi sanoa musiikista.  Jos orkesteri on yrittänyt saada uuden aallon amerikkametalliinsa/metalcoreensa muista erottuvaa omaperäistä otetta äkkiväärillä käännöksillä ja hardcoren aggressiivisuudella, jää lopputuloksesta kumminkin käteen vain sangen tasapaksua ja sekavaakin jöötiä.

Aivan pelkkää huutoa, mättöä ja vääntöä ei debyyttialbumi ole, sillä mukaan on väriksi laitettu vähäisiä määriä puhdasta laulua ja herkempiä melodioita. Usein yllättävänkin pitkiksi venyneet kappaleet eivät tästä kuitenkaan saa tarpeeksi ilmaa siipiensä alle lähteäkseen edes matalaan nousukiitoon. Rasittavinta kappaleissa on kuitenkin liiallinen sekavuus ja rönsyilevyys. Niiden tarkoituksena lienee vedota perinteisiin kappalerakenteisiin kyllästyneisiin ihmisiin, jotka haluavat musiikilta jotain uutta ja epäortodoksista. Omaan korvaan ratkaisut kuulostavat turhan usein eri paloista väkisinkin yhteen sovitetuilta kokonaisuuksilta.

Vaikka kokoonpanon yritys luoda omaperäistä jääkin pelkäksi yritykseksi, on siitä helppo antaa bändille kuitenkin arvosanassa näkymättömiä plussa- ja sympatiapisteitä. Ihmeellisessä Amerikassa levy saattaa varmasti kerätä ihastusta ja tuplasti parempia arvosanoja, mutta eurooppalaista musiikkimakua Dead Man In Reno ei jaksa miellyttää.

Sleepytime Gorilla Museum
Grand Opening And Closing
Equilibre Music

2 Sleepytime Gorilla Museumin musiikki on yhtä outoa kuin sen nimi tahi graafinen ulkoasu. Kannen teksti ja aasin kuva kertoo katsantokannasta riippuen musiikista yhtä paljon tai vähän kuin itse punaiseen levyyn printattu iso etana. Kyllä, SGM tarjoilee ryhmäimprovisoinnista syntynyttä avantgardistista ja progressiivista musiikkia, jossa kuuntelija ei pääse helpolla. Onneksi sentään musiikin yleissävy on varsin raskas ja suhteellisen synkkä.

77 minuuttisen tuotoksen kuunteleminen on raskas kokemus, sillä pahimmillaan kappaleiden rakenteet ovat ärsyttävän hajanaisia ja täynnä turhalta tuntuvaa kilkutusta ja äänikikkailua. Parhaimmillaan SGM onkin avausraidan Sleep Is Wrong tapaisissa raskaissa murjovissa tai fiilistelevissä suhteellisen koherenteissa veisuissa, joita väritetään sopivan vähän oudohkoilla osioilla, rytminvaihdoksilla ja erilaisilla laulusuorituksilla.

Musiikkia kapealla sektorilla harrastavien henkilöiden on turha laittaa SGM:n levyä soittimeen. Avomieliset ja laajalla musiikkimaulla varustetut saattavat saada albumista syvällisen perehtymisen jälkeen irti paljonkin, mutta harmi vain että kokonaisuus ei yllä läheskään samalle tasolle ajoittain hienoiksikin kasvavien kappaleiden kanssa.


Today Is The Day
Temple Of The Morning Star
Relapse Records

2,5 Temple of the Morning Star kuuluu Relapsen uusintajulkaisujen sarjaan.  Alun perin vuonna -97 julkaistu albumi on modernisoitu remasteroinnilla sekä uusilla kommenteilla ja kuvilla sekä perään lätkäistyllä turhahkolla Sabbath Bloody Sabbath –coverilla. Alkuperäinen painos lienee vaikeasti saatavilla, joten uusi versio puolustaa kyllä paikkaansa. Kiinnostavimmat kysymykset kuitenkin ovat kenen ja miksi pitäisi tämä levy ostaa?

Today Is The Day ei ole perinteisen kaavan mukaan etenevää metallia saati edes musiikkia. Bändin soundi on mikstuura noise ja industrial –genrejä, joiden yhteisvaikutuksena muriseva, pörisevä ja suriseva musiikki on ahdistavaa, raskasta ja ajoittain jopa ärsyttävääkin. Kappaleista on turha etsiä koukuttavia kertosäkeitä saati melodioita, sillä toistolla haetaan voimaa, rumasta tehdä kaunista ja yksilöistä kokonaisuus. Efektien läpi ajettu laulu istuu näin ollen hyvin kokonaisuuteen, mutta monotoninen ulosanti käy tunnelmasta riippuen hieman tylsäksi. Kun kappaleiden väliin ajoittain tiputellut puhesamplet ovat kaikessa outoudessaan ja vaihtelevuudessaan osuvia, on levyn muodostama kokonaistunnelma kaukana kevyestä tai normaalista.

Mielenkiintoisimmillaan bändi on levyn nimiraidalla, on kyse sitten albumin aloittavasta akustisesta tai sen päättävästä sähköisestä versiosta. Kappaleeseen on saatu ladattua kattavasti ja ennen kaikkea vaihtelevan mielenkiintoisesti koko levyn tunnelma ja orkesterin tyylikeinot muiden veisujen jäädessä väkisinkin polkemaan hieman paikoillaan.

Vio-lence
Blood & Dirt DVD
Metallian Productions

4 Bay Area Thrash Metalin jälkimmäisessä aallokossa 80-luvun puolesta välistä 90-luvun alkupuolelle seilannut Vio-lence oli omaperäinen yhtye, vaikka suurin suosio jylläsikin paikallisten aikalaisten keskuudessa. Orkesteri heräsi pariksi vuodeksi henkiin vuonna 2001 Chuck Billyn Thrash Of The Titans –keikalle muiden legendojen kanssa vain kuollakseen taas uudestaan kitaristi Phil Demmelin liityttyä Vio-lencessakin viiihtyneen Robb Flynnin kipparoimaan Machine Headiin. Testamenttina vastikään Blood & Dirt DVD palvelee niin vanhan liiton rässäreitä kuin nuorempia sukupolvia erittäin mallikelpoisesti.

Paketin ykköskiekko kätkee sisäänsä 90 minuuttisen dokumentin, joka valottaa yhtyeen mielenkiintoista uraa kronologisesti paloittain alkuajoista aina 2000-luvun alkuun saakka. Fani-pohjalta tehty dokumentti on rento, mutta hyvin informatiivinen ja mukana on runsaasti lyhyitä haastattelupätkiä niin bändin jäseniltä, faneilta kuin artistikavereiltakin sekä tietysti vanhoja valokuvia sekä videoleikkeitä. Kokonaisuus on jäsennelty hyvin ja maalaa samalla hyvää ajankuvaa 80-luvun metallipiireistä ja musiikkibisneksestä.

Dokumentin kaverina on neljältä eri keikalta koostettu reilu 1,5 tunnin kestoinen kakkoskiekko, josta samaa biisiä ei löydy kahdesti. Levyn luina toimii em. yhdeksän kappaleen Thrash Of The Titans keikka, joka teknisesti onkin paketin laadullisesti parasta antia niin kuvauksen kuin äänenkin suhteen. Harmi vain, että 5.1 äänet tuuttaavat takakanaviin enemmän tavaraa kuin eteen, joten perus stereo-ääniraita palveleekin paremmin. Mustavalkoisella kuvalla ja muutamalla halvalla efektillä kikkailun olisi tosin voinut jättää poiskin, mutta muuten kuvaus on elävää eikä liian hektistä. Lihaa luiden ympärille tarjoaa heikommalla kuvanlaadulla muttei äänenlaadulla tallennetut kolme muuta keikkaa, joissa suttuinen ja rakeinen kotikutoinen kuvaus korostaa bändin varsin intensiivistä meininkiä loistavasti.

Blood & Dirt on yllättävänkin hyvä paketti eräästä oman aikakautensa bändistä, jonka maine ja musiikki elää yhä ja saavuttaa DVD-julkaisun ansiosta entistä enemmän ansaitsemaansa huomiota.