AnJ
Under An Intent Target
Rosenfield Records
2 Äiti Venäjän loputtomilta aroilta,
pelloilta ja kaupungeista luulisi löytyvän tarvittavaa ahdistusta ja
taitoa tehdä toimivaa metallia, vaan kun ei. Perin vähissä on
itänaapurimme hyvät raskaamman musiikin orkesterit eikä AnJ:kään
mainetta pelasta, vaan tunkee sitä yhä kauemmaksi ihmisten ilmoille
aina karuun Siperiaan saakka.
AnJ kuulostaa vahvasti aloittelevalta demotason bändiltä, jonka oma
linja, luovuus ja sovitustaidot tuntuvat olevan vielä hakusessa. Erona
demoihin vain on, että AnJ:n täyspitkä sisältää 13 äärimmäisen
tasapaksua ja tönkköä rallia, joiden parissa saa elämästään menemään
hukkaan lähes tunnin verran. Hyvät koukut ovat yhtä harvassa kuin isä
Stalinin hyvät teot eikä mikään osa-alue tahdo toimia on kyseessä
sitten kolkko tuotanto, ponneton laulu tai tökkivät sovitukset. Modernin
metallin aggressiivista otetta ei saada aikaiseksi muutamalla kehnolla
ärjäisyllä, parilla köpöttelevällä tuplabasariosuudella tai jokusella
lepsulla täsmäriffillä.
Biisit etenevät ensimmäisestä viimeiseen täsmälleen samalla unettavalla
keskitempolla ja kuuntelukokemus on yhtä kiinnostava kuin matka
50-luvun bussilla Venäjän halki kauas Kiinaan: perillä toivoo olevansa
jo heti Tallinnan kohdalla.
Bongzilla
Amerijuanican
Relapse Records
7 Suomalaisittain katsottuna
Bongzillan avoin suitsutus jazz-tupakan puolesta vaikuttaa hieman
etäiseltä ja naurettavalta, aivan yhtä hyvin kotimaassa voitaisiin
ylistää vaikkapa sitä kossua inspiraationlähteenä. Mutta jos tuo
hassunhajuinen yrtti saa ukoista letkeän raskaita riffejä irti, ei
kasvi kokonaan turha voi olla.
Bongzillan rujohko stonermainen sludgefiilistely tuo etäisesti mieleen
Electric Wizardin, vaikka yhtä musertavan raskaisiin ja synkkiin
tunnelmiin ei orkesteri leijukaan. Solistin teennäinen ja ilkkuva
kärinälaulu alkaa ärsyttää heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien, mutta
onneksi vokalisointiosuudet on älytty pitää varsin minimissä. Tästäkin
johtuen albumin parhaimmaksi raidaksi nousee massiivisesti groovaava
12+ minuuttinen instrumentaali Stonesphere.
Orkesterin rokkaava materiaali toimii myös ilman minkäänlaisia
nautintoaineita, sillä psykedeeliseksi tai liialliseksi fiilistelyksi
se ei koskaan ylly. Kun levyn pituus noudattaa vielä standardia 43
minuutin rajaa, tarjoaa kokonaisuus kaikin puolin rentouttavan
kuuntelutovin kappaleiden lievistä samankaltaisuuksista huolimatta.
Candlemass
The Curse Of Candlemass DVD
Escapi Music
Kolme vuotta sitten julkaistussa Documents Of Doom tupla DVD:ssä
muisteltiin vanhoja keikkamuodossa, nyt julkaistava digitaalikiekko
näyttää missä kunnossa klassisen doomin uranuurtaja on 13 vuotta
myöhemmin toisen tulemisensa alkutaipaleella vuonna 2003. Formaatti
noudattaa samaa kaavaa kuin ensimmäinen julkaisukin, kokonainen 1,5
tunnin keikka ensimmäisellä levyllä ja toisella haastattelua sekä pätkiä
vanhemmista esiintymisistä. Harmi vain, että kokonaisuuden arviointi
jää puolitiehen pelkkään sanalliseen muotoon kakkoskiekon uupuessa
arvostelukappaleesta.
Tekniseltä toteutukseltaan The Curse Of Candlemassa on erittäin
laadukas. Kultakorvia hellitään peräti kolmella eri audiomiksauksella,
joista DTS miellyttää eniten korvaa selkeydellään ja jämäkkyydellään.
Kuvapuolella ei sitten ihme kyllä olekaan tarjolla kuin pelkkää 4:3.
Leikkaukset toimivat hyvin, mutta kuvaajien yletön hinku zoomata kuvaa
erittäin lähelle muusikkojen kasvoja saa jokaisen vaikuttamaan yhtä
isopäiseltä kuin Sakari Kuosmanen. Muutenkin kuvakulmat ovat sikäli
outoja, että monesta muusikoista leikkautuu joko osa päästä tai kropasta
pois, aivan kuten aloittelevien valokuvaajien ensimmäisissä otoksissa.
Musiikillisesti keikka on klassikkoa toisensa perään eikä edelliseen
DVD:hen verrattuna yhteneväisyyksiä setissä ole kuin noin puolet.
Tukholmalainen yleisö on alati nyrkit pystyssä laulaen mukana Messiahin
vähänkään niin kehottaessa. Klubikeikalla Candlemassin vahvoihin
viisuihin liittyy ekstra-intensiivinen tunnelma, mutta aivan yhtä
syvään hurmokseen Documents Of Doomin kanssa tämä keikkakiekko ei
kykene.
Confessor
Unraveled
Season of Mist
5 Kulttibändiksi pääsee, jos bändi on
perustettu vähintään 10 vuotta sitten ja tekemällä sen verran
omaperäistä ja/tai vaikeata musiikkia, että myyntiluvut jäävät
pieniksi. Kun kulttibändi sitten vuosien vierähdettyä kasataan
uudestaan, nousee historia arvoon arvaamattomaan ja bändin nimeen
vannovia sikiää kuin sieniä sateella huolimatta todellisista entisistä
tai nykyisistä musiikillisista arvoista.
Confessor jakoi tehokkaasti mielipiteitä kahtia jo 90-luvun
alkupuolella aktiivisimmillaan ollessaan eikä tilanne nykypäivänä ole
varmasti juurikaan toinen. Itse kuuluin siihen ryhmään, jota bändin
progressiivinen ote doom metaliin ihmetytti ja laulajan erikoinen ulina
ärsytti. Nyt lähes 15 vuotta myöhemmin Scott Jeffreysin äänenkäyttö on
onneksi hieman normalisoitunut, vaikka valittava tyyli etenee yhä
korkeissa rekistereissä. Musiikki on yhä varsin kompleksista ja
perinteisiä rakenteita karttavaa hidastelua, vaikka doomin rajat
käyvätkin hieman ahtaiksi Unraveledin kohdalla.
Musiikin suurimpana ongelmana on päämäärättömältä haahuilulta
vaikuttavat kappaleet, jotka eivät tunnu etenevän mihinkään ja joiden
koukut hautautuvat tehokkaasti liiallisen rakennekikkailun alle. Kun
vaisu soundimaailmakin vie pohjaa pois tehokkaalta synkistelyltä, ei
korviin tartu mitään ihan kivaa kummempaa.
Crematory
Liverevolution
Nuclear Blast
7 Sanotaan, että mikään ei ole niin
viisas kuin saksalainen insinööri. Crematoryn männä vuotisen
Revolution-paluulevyn kunniaksi tarjoillaan CD:tä bonus DVD:llä tai
DVD:tä bonus CD:llä, määritelmä joka riippuu täysin onko pakkauksena
DVD-kotelo vai digipack. Molempien kotelointien sisältö on kuitenkin
identtinen eli tunnin livekeikka audio-visualisessa muodossa
pakollisine bonuksineen sekä sama setti CD:llä.
Wave Gotik Treffenissä 2004 kuvattu keikka on ääneltään erittäin
laadukas, vaikka DVD:llä äänikanavia onkin käytössä vain perinteiset
kaksi. Kuvakulmat ovat ajoittain hieman erikoisia ja leikkauksissa ei
säästellä, mutta kokonaisuus liikkuu silti vielä ärsytyskynnyksen
alapuolella. Bonusmateriaali on perinteisiä kuvagallerioita,
diskografiaa sekä haastattelua, jonka sisältö jää arvoitukseksi
herrakansan kieltä taitamattomille. Reilu parikymppinen tien päällä
osuus sisältää pikakelauksella ohitettavaa pakollista perseilyä sekä
toikkarointia, mutta pääasiassa turistihaahuilua aina Espanjasta
Venäjälle. Kolme promovideota tuoreimmalta studioalbumilta täydentää
pakettia sentään siedettävästi.
12 kappaleen keikka painottuu selkeästi uusimpaan Revolution albumiin,
vaikka vanhemmiltakin levyiltä muutama yksittäinen biisi kuullaan.
Lopetusbiisi Temple Of Love klassikkolainankin summaa, mistä
Crematoryssä on kysymys: syntikoilla luotujen simppeleiden
goottipop-melodioiden yhdistämisestä runnoviin kitaroihin maustettuna
vokalisti Felixin ärinällä ja kitaristi Matthiaksen puhtailla
taustalauluilla. Yksinkertaisen perverssillä tavalla tarttuvan toimivaa
materiaalia, johon vain germaanit pystyvät.
Helloween
Keeper Of The Seven Keys - The Legacy
Steamhammer
7 Kahdeksantoista vuotta sitten
kaverini kertoi löytäneensä uuden loistavan bändin, pisti vinyylin
levylautaselle ja käski kuunnella. Hyvä että olin nojatuolissa
istumassa, sillä muuten olisin löytänyt itseni lattialta polvien
petettyä. Keeper-saagan kakkososa olikin sitten jo astetta vaisumpi,
mutta -91 julkaistu Pink Bubbles Go Ape tappoi kiinnostukseni yhtyettä
kohtaan lopullisesti. Helloweenin neljä ensimmäistä julkaisua ovat
kuitenkin yhä armottomia melodisen metallin klassikoita, joille
nykyinen kasvoton ja ponneton power metal on lähes kaiken velkaa.
Vaikka teos olisikin mahtunut yhdelle CD:lle, on sen jakaminen kahdelle
eri kiekoille onnistunut ratkaisu. Jo ykköslevyllä olevissa
kappaleissa on havaittavissa selkeitä musiikillisia viittauksia 1 ja 2
–osiin, mutta lähes kaikkia biisejä vaivaa pienoinen tasapaksuus ja
happy-happy-joy-joy rallattelu, joka korostuu ärsyttävyyteen saakka
Silent Rain päätöskappaleessa. Kakkoskiekko on onneksi musiikiltaan
astetta rankempaa ja tunnelmaltaan synkempää, mutta samalla myös
mielenkiintoisempaa niin yksittäisinä kappaleina kuin niiden
muodostamana kokonaisuutena. Siinä missä ykköslevyn anti nousee vain
hieman keskiarvon yläpuolelle, on kakkoslevy jo selkeästi hyvää albumin
yhteissumman jäädessä johonkin näiden välimaastoon.
Ideatasolla uuden Keeper-levyn tekeminen kuulosti vähintäänkin
arveluttavalta ja haikailuilta vanhoihin hyviin aikoihin. Lopputulos
vakuuttanee kuitenkin ainakin osittain osan myös vanhan liiton
skeptikoista, joita Andi Deriksen aikainen Helloween ei ole jaksanut
sytyttää. Albumia on kuitenkin aivan turha laittaa samalla viivalle
samaa avaimenhaltijan tarinaa kertovien edeltäjien kanssa, sillä ennen
oli ennen ja nyt on nyt.
Mythological Cold Towers
The Vanished Pantheon
Firedoom Music
7 Hidas on julkaisutahti ja tempo
Brasilian kavereilla, sillä edellisestä eepoksesta on ehtinyt vierähtää
jo viisi vuotta. Hitaasti hyvä tulee –sanonta pätee niin orkesterin
esittämään doom-death genreen kuin uutukaiseensa, vaikka varsinaista
musiikillista historiaa ei Mythological Cold Towers albumilla tulekaan
tekemään.
Runsain kosketinmatoin tunnelmalliseksi värjätty tummahipiäinen
musiikki ei ole aivan sieltä raskaimmasta saati synkimmästä päästä,
vaan liikkuu hieman epätavallisenkin kepeästi ja ripeästi etapista
toiseen. Matkojen pituudet ovat sentään tyypillisesti vähintäänkin
keskipitkiä ja varsin tyylipuhtaalla askelluksella orkesteri matkaa
taivaltaa. Solisti Samejin hapenottokyky osoittautuu hyväksi
murinaosuuksissa ja onneksi omalaatuista puhtaampaa mylvintää käytetään
harvemmin.
The Vanished Pantheonin vie orkesteria aina loppukilpailuun saakka,
mutta pistesijoja korkeammalle se ei kuitenkaan yllä. Lopputulos
muistuttaakin hieman Risto Ulmalan oma juoksu -taktiikkaa, jossa muut
yleensä vain ehtivät maaliin ennen Riston kirin alkua. Parempi olisi
kuitenkin Lassen Virenin tavoin kompuroinnista huolimatta ehtiä maaliin
ensimmäisenä.
Wall Of Sleep
Sun Faced Apostles
Psychedoomelic
8 Orkesterin nimivalinnasta ei liene
vaikea arvata sen esittämään musiikkityyliä ja suurinta vaikuttajaa.
Tylsästä kloonauksesta ei kuitenkaan ole kysymys, vaikka esikuvien ja
näiden opetuslapsien hengessä Wall Of Sleepin ensiaskeleet on taatusti
otettukin. Käynti toisella täyspitkällä on kuitenkin kaukana
ensiaskeliaan ottavan piltin haparoivasta kahdella jalalla
kulkemisesta.
Wall Of Sleepin esittämä perinteinen doom rock tai vaihtelevasti jopa
perinteinen doom on kaikessa mureudessaan erittäin tyylikästä.
Sävellyksistä löytyy rutkasti svengiä, jota ei kaupasta voi ostaa ja
soitosta puolestaan riskisti groovea, jota autotune ei pysty lisäämään.
Toki bändin soundi on paljon velkaa varsinkin Saint Vitukselle tai
Place Of Skullsille ja vieraileepa Scott Weinrich kitaroineenkin yhdessä
biisissä, mutta hyviltähän saa aina lainata jos sen tekee taidolla.
Laulajan eri omaperäisiä sävyjä omaava puhdas ääni miellyttää korvaa ja
fiilistelee osaset viimeistään paikoilleen lämpimän mureassa
tuotannossa. Osatekijöidensä summana Sun Faced Apostles muodostaa
sympaattisen kokonaisuuden, jonka raskaan hellään syleilyyn on mukava
käpertyä toistuvasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti