Hamara #3/2003

Alchemist
Austral Alien
Relapse
3/5

Toispuolelt palloa dekadin ajan taivaltanut orkesteri ei koskaan ole hötkyillyt liikoja julkaisujensa kanssa. Levy per pari-kolme vuotta julkaisutahdilla on kuitenkin saatu aikaiseksi viisi tasaisen laadukasta täyspitkää, joissa musiikillinen kehitys on ollut hyvin havaittavissa. Alkuaikojen teknillinenkin death metal henkinen rymistely on havaittavissa enää vain vaimeasti taka-alalla uudemman leijuvamman materiaalin vallatessa elintilaa jo parin levyn alan.

Orkesterin luoma transsimainen tunnelma on mielenkiintoista, mutta ehdotonta syventymistä vaativa kokemus. Kitarat työskentelevät taukoamatta merkillisesti taustalla kutoen monisäikeisiä äänimattoja rumpalin vaivuttaessa hieman tavallisuudesta poikkeavilla biiteillään kuuntelijaa hypnoosiin. Sanoja tulkitaan vaihtelevasti laulun ja puolihuudon keinoin. Vaikka vokalistin ääni ei herätäkkään suurempaa ihastusta tai ihmetystä, niin yhdessä rumpalin kanssa juuri laulut muodostavat kappaleiden perustat muiden instrumenttien koristellessa ja täydentäessä kokonaisuutta.

Alchemistin tapa lähestyä ja luoda musiikkia on kieltämättä originelli. Biisejä rakennetaan kerrosmaisesti ja ne rönsyilevätkin eteenpäin kontrolloidusti kieltäytyen noudattamasta perinteisiä kappalerakenteita. Kappaleet tahtovat kuitenkin sulautua yhdeksi tasapaksuksi massaksi, joka valuu tasaisen varmasti aivoihin sisään mutta ei tunnu jättävän jälkeensä minkäänlaisia jälkiä. Itsepintaisella toistolla valaistuksen kokeminen saattaisi kuitenkin olla hyvinkin mahdollista.



Destruction
Metal Discharge
Nuclear Blast
4/5

Vanha ei löysty eikä pehmene, vaan tykittää ehkä tiukempana kuin koskaan suoraan päin pläsiä. Albumin Slayerin malliin avaava ”The Ravenous Beast” käskyttää thrash-tykkiä siihen malliin, että puikkoihin istutettu kuuntelija on pelkkä kyyditettävä.

Vähintään 120 km/h lasissa alusta loppuun saakka etenevä paahto ei hengähdystaukoja tarjoa eikä niitä edes kaipaa. Levyn 39 minuuttia tarjoilevat jämäkintä ja teknisintä Destructionia koskaan. Uuden rumpalin Marcin mukaantulon myötä trion ulosannista on tullut entistäkin kompaktimpaa. Schmierin ääni on yhä hienossa kuosissa ja herra onnistuu ilkeällä ja repivällä tavalla sylkemään ulos kiukkuisia riimejä, joita Miken klassinen thrash-riffittely tukee loistavasti. Bändin ei todellakaan tarvitse yrittää kuulostaa aggressiiviselta, sillä se on sitä aidosti koko ajan.

Destruction ei yllätä. Mutta jos näin tasalaatuisen tiukkaa materiaalia pystyy levy levyltä tekemään, ei sen tarvitsekaan. Vaikka ”Metal Discharge”:lla ei löydykään varsinaisia todellisia hittejä ”The Antichrist”:in malliin, on se aiempiin levyihin verrattuna hitusen monipuolisempi ja tasaisempi kokonaisuus. Jälleen erittäin vahva näyttö saksalaisesta jäljittelemättömästä osaamisesta, joka pistää jauhot suuhun monelle uusio thrashin soittoniekalle.

Fu Manchu
Go For It…Live!
Steamhammer
4/5

Fu Manchun letkeän raskas mutta tarttuva poljento ei ole hyytynyt missään vaiheessa, vaikka suurimmat rosot ovatkin tasoitettu kokolailla sileiksi. Tuoreimman California Crossing –äänitteen kappalemateriaali oli tasaisen varmaa, mutta tuotantopuolella lopputulos oli jo liiankin kliininen ja sliipattu. Asia on helppo todentaa kuuntelemalla viime vuonna erinäisissä paikoissa äänitettyä tuplaliveä.

Bändi svengaa läpi setin kuin se kuuluisa kolmijalkainen hirvi. Soitossa on mukana aimo annos hyvien livelevyjen perusaineksiin kuuluvaa energiaa ja rentoutta. Bändi selvästi nauttii yleisönsä kera tuottamastaan melusta ja osa tuosta keikkatilanteen maagisesta ilmapiiristä on myös onnistuttu siirtämään levylle. Vaikka livestä puolet koostuukin kahden uusimman levyn ralleista, on ilahduttavaa huomata toisen puoliskon koostuvan varsin tasapuolisesti vanhemmista vedoista. Hitit vedetään hikisen lämpimissä ja intiimeissä tunnelmissa eikä setistä jaa kaipaamaan mitään yksittäistä veisua. Jokaiselle jotakin –periaate täyttyy levyn kohdalla hyvin ja niin uudet kuin vanhemmatkin fanit saavat rahoilleen varmasti vastinetta.

Vaikka aavistuksen verran rosoisemmat ja tuhdimmat saundit olisivat olleet paikallaan, riittävällä volyymillä tykitettynä löytyy levystä potkua terveen pollen verran. Tuhti tuplasetti ameriikan stoner rokkia keikkataltiointina suorastaan huutaa seurakseen kylmää ja virkistävää keskiolutta. On se suriseva sähkökitara vaan hieno asia.

Graveworm
Engraved In Black
Nuclear Blast
3/5

Melodisen black metallin tavallisimmat ansakuopat tyylillä välttänyt Graveworm tyrkkäsi ulos parin vuoden tauon jälkeen jatkoa hienolle Scourge of Malice –lätylle. Sama hyväksi havaittu resepti on käytössä yhä. Mallikasta raastavaa örinää ja räkäisempää rääkynää vedetään kitaroiden ja koskettimien maalailemien ja sahaavien riffien päälle.

Siinä missä useat alan yrittäjät luottavat liiaksi yksinkertaisen tarttuviin melodioihin biisin kantavana voimana, on Graveworm poikkeus. Biiseissä on aidosti hyvä ideoita ja monipuolisia melodioita, jotka kantavat omillaan kevyesti kyllästymispisteen yli. Vaikka sävellyskynää ei olekaan erityisesti teroitettu tätä julkaisua varten, on bändi kyky ja taito yhä tallella. Kokonaisuutena levyä tuntuu kuitenkin vaivaavan hienoinen kasvottomuuden ja tasapaksuuden suo. Tasalaatuisesta materiaalista ei tunnu löytyvän niitä huippuhetkiä, mutta silmäkkeisiinkään ei myöskään vajota. Edellisen levyn hyvällä tyylitajulla tehty Iron Maiden –tulkinta Fear of the Dark:ista on yksi hienoimmista omaperäisimmistä Maiden covereista ikinä. Tällä kertaa tulkittavaksi on valittu yllättävä REM:in Losing My Religion, joka kuitenkin osoittautuu liiankin uskolliseksi alkuperäiselle versioille.

Engraved in Black hämmentää silti mukavasti lähes seisahtunutta meloblack genreä ja kelluu sen pintavesissä. Vaikka bändi onkin pystynyt parempaan, voidaan uutukainen lukea yhdeksi loogiseksi etapiksi pitkän matkan varrella. Ei ollenkaan huono, muttei myöskään hieno.



Kotiteollisuus
Helvetistä itään
Megamania
4/5

Kotiteollisuuden viides täyspitkä on hämmentävä ja ristiriitainen levy. Vaikka Etelä-Karjalan karjutrio olisikin helposti voinut jatkaa tutuksi luomallaan junttauslinjalla, on se uskaltanut tarttua haasteisiin ja tuoda mukaan selkeitä popmusiikista tuttua tarttuvuutta ja herkkyyttä. Helvetistä itään –levyllä bändi ei kuitenkaan ole laittanut itseään kontilleen markkinavoimien eteen, vaan on kasvanut ja kehittynyt luonnollisesti seesteisempään suuntaan. Hynynen kun ei perkele vieköön taivu.

Uudet maltillisemmat ja jopa iloiset ja herkät kappaleet esittelevät uutta Kotiteollisuutta, jota ei aikaisemmin ole kuultu. Hynynen laulaa niissä paremmin kuin koskaan aikaisemmin ja onnistuu itsekin kuulostamaan jopa iloiselta ellei peräti rakastuneelta. Tällaisten kappaleiden kavereina on kuitenkin ralleja, joissa bändi on rankempi ja raskaampi kuin koskaan aiemmin. Herkistelyn ja kovistelun vaihtelu luo hämmentävän ilmapiirin, jonka hahmottaminen ja sisäistäminen vaatii paljon kuuntelemista.

Hynysen sanoitukset ovat levyllä yhtä ristiriitaisia kuin itse musiikki. Päänsisäisten ajatusten ja demonien karkoitus on osittain vaihtanut arkirealistiseksi havainnoinniksi ja pohdinnaksi. Ensimmäistä kertaa luulen osittain ymmärtäväni mistä Hynynen laulaa.. Parhaimmillaan lyriikat on pelottavan koskettavia ja omaa ajatusmaailmaa lähellä olevia huomioita, jotka yhdistettynä musiikkiin saavat kropan lisäksi mukaan myös sielun. Heikoimmillaan tekstit ovat hieman hampaattomasti ajan henkeä kuvailevia ivallisia riimejä, joita on muidenkin kuultu veistelevän.

Muutaman todellisen helmen lisäksi levylle on päätynyt kappaleita, jotka ovat hieman liiankin tasapaksuja ja tyypillisiä orkesterille. ”Helvetistä Itään” on levynä monipuolisinta hyvää muttei loistavaa Kotiteollisuutta, joka onnistuu taatusti yllättämään muttei pettämään kuulijansa. Nämä ääripäät muodostavat levystä tasaisen vahvan kokonaisuuden, joka olisi kuitenkin voinut olla enemmän

Negative Reaction
Everything You Need for Galactic Battle Adventures
Psychedoomelic/Game Two
2/5

Puhdasta ja yksinkertaista sludgea/doomia vääntävä kokoonpano laahaa lopen uupuneen matkanmiehen lailla eteenpäin aina ensimmäisestä biisistä alkaen kohti matkan ja levyn väistämätöntä loppua. Tanssiaskelia ei musiikin tahdissa tee mieli juurikaan ottaa, sillä lähes virkamiesmäisellä harmaudella ja tylsyydellä pumppu musisoi. Vire niin kitaroissa kuin laulajan keuhkoissa on asiaankuuluvasti matala ja räyhäävä, mutta levystä tuntuu uupuvan kokonaan vaikeasti määriteltävissä oleva groove. Genreen kuuluvat elementit löytyvät kyllä varsin kohtalaisesti toteutettuina, mutta paikkapaikoin biisejä tuntuu vaivaavan yleinen sekavuus sekä sovitusten onnahtelu. Innolla ja voimalla saadaan aikaiseksi siedettävä paketti, mutta paljon on hikeä vuodatettava ennen kuin lopputulos alkaa todella potkimaan.

Rage
Soundchaser
Steamhammer
2/5

Niin metallissa kuin sodassakin kokeneet jermut pystyvät nuorempia useammin urotekoihin ja yllätyksiin, mutta ”Unity” –levyllä aloitettu perusmetallihyökkäys tuntuu jämähtänee uudella ”Soundchaser” –lätyllä ei-kenenkään maalle. Levyn nimen mukaisesti bändi jahtaa ääntä joita levyn kappaleista löytyykin runsaasti, mutta saalistuksen tulos jää varsin laihaksi. Poissa ovat bändit tavaramerkkeinä toimivat raskaat riffittelyt ja rullaava meno ja tilalle on tuotu keskinkertaisen tylsä ja mitäänsanomaton tilutus ja pilitys, josta ei tahdo edes valmista kunnolla syntyä. Levyn onkin kuin väljähtänyt keskiolut, periaatteessa tuttu ja turvallinen, mutta sisällöltään laimea ja ponneton.

Lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen alkaa tunnelin päässä näkymään kuitenkin hieman valoa, joka vielä muutaman kuuntelun lähestymisellä osoittautuu ainoastaan levyn nimikkobiisiksi. Siinä yhdistyy niin levyn hyvät kuin huonotkin puolet eli kohtuullisesti mieleenpainuvat kertosäkeet, mutta täysin ideaköyhät ja tuttuakin tutummat biisien rungot. Sen verran samasta puusta on levyn biisit vielä veistetty, että mikäli CD-soitin menisi vahingossa satunnaissoitolle, ei eroa normaali kuunteluun verrattuna aivan heti huomaisi.

Metallin nykytilaan verrattuna arvosana on hieman alakanttiin, mutta rikosoikeuden periaatteiden mukaisesti vanhojen konkarien kohdalla tuomiota on syytä koventaa. Siinä missä edeltävä levy palautti uskoa orkesteriin pitkän kuuntelutauon ja heikon ”Trapped!” –levyn jälkeen, vaivuttaa ”Soundchaser” taas bändiä keskinkertaisuuden suohon Väinämöisen tavoin. Toivottavasti tällä kertaa ei vain kulu kymmentä vuotta, kun seuraavan kerran vaivaudun saksalaistrion tuotoksia kuuntelemaan.

Inferno #11/2003

ANNIHILATOR
Double Live Annihilation
AFM

Kiitos warettajien, promon tynkäversio sisältää vain noin 2/3 kaupan hyllyiltä löytyvistä tuplasta ja nekin biisit yhdelle raidalle tungettuina. Uuden levy-yhtiön kautta julkaistu live-lätty nostaa helposti esiin ennakkoluuloja turhasta rahat pois julkaisusta. Pitkän uran tehneen orkesterin repertuaarista löytyy kuitenkin tukku keikoillakin soitettuja hienoja ralleja eikä pelkästään niiltä parilta ensimmäiseltä klassikkojulkaisulta. Yllättävintä levyllä on Joe Comeaun erittäin vahva suoritus. Vanhojen ikivihreiden tulkinta on todella hienoa, 90-luvun vaisumpaan materiaaliin hän saa puhallettua rutkasti uutta potkua ja tuoreetkin vetäisyt ovat asiaan kuuluvasti levy-versioihin verrattuna energisempiä. Levyn saundit ovat tuhdit ja bändi vetää intensiivistä ja vimmaista settiä ilman turhia välipulinoita. Kun vielä kaiken huipuksi Jeffin kitara soi upeasti ja värikkäästi, on kyseessä yksi parhaimmista ja yllättävimmistä keikkalevyistä vuosikausiin. 8/10

ANTIMATTER
Lights Out
Prophecy

Taipaleensa toiselle etapille edennyt irlantilaisduo on luonut oktetillisen verran musiikkia hämärtyviin iltoihin ja valoisiin öihin. Musiikki on aiempaa seesteisempää ja tasaisempaa, mutta tunnelmaa ei ole kevennetty saati muuten muutettu. Aisaparin tunnetumman puoliskon vaikutus on ilmeinen niin melodioissa kuin tunnelmassa, ja tarkkakorvaiset henkilöt löytävätkin musiikista selkeitä viittauksia menneisiin melodioihin. Tummanpuhuva rauhallinen ambient ja elektrohenkinen musiikki valuu levyltä hitaasti upean ja sielukkaan naisäänen tulkitsemana, eikä harvemmin kuultava miesvokalistikaan ole väärässä seurassa. Yksinkertaisiin ideoihin nojautuva musiikki on hypnoottista ja rauhoittavaa, eikä levyltä edes kaipaa yksittäisten kappaleiden nousemista toisten yläpuolelle. Orkesteri kuulostaakin ensimmäistä kertaa tasapainoiselta niin itsensä kuin musiikinkin suhteen. Vaikka levy onkin astetta vaikeammin lähestyttävissä kuin debyytti, on kokemuksen kautta tapahtunut kypsyminen vienyt bändiä selkeästi eteenpäin. Valot puhuksiin ja fiilistelemään. Hyvää yötä. 8/10

BORIS
Amplifier Worship
Southern Lord

Southern Lord artisti Boriksen suhteen ennakkoaavistus osuu lähestulkoon oikeaan. Aiemmin ainoastaan kotimaassaan Japanissa julkaistu levy tarjoaa runsaasti erittäin matalalta pöriseviä ja surisevia bassoja ja kitaroita. Tiettyjä yhteneväisyyksiä löytyy muihin samalla yhtiöllä majaileviin artisteihin kuten esimerkiksi Khanateen. Siinä missä edellä mainittu keskittyy kuitenkin hypnoottisen piinaavaan junnaukseen, heittää nousevan auringon maan poijjaat kehiin jopa psykedeelistä rokkia ja punkkia puettuna minimalistiseen transsimaiseen muotoon. Viidestä tyylin mukaisesti pitkästä kappaleesta on muotoiltu levyllinen kokonaisuutena kuunneltavaa tajunnanvirtaa. Bändillä on ajoittain hämärät hetkensä ja ovelien vastakohtien kautta musiikista muodostuu oikeanlaisessa mielentilassa mielenkiintoisia tunnetiloja. Joskus tällaista jaksaa, useimmiten taas ei. 5/10

EARTHRIDE
Taming of the Demons
Southern Lord

Prätkämiesten doomiksi kuvailtu Earthride ratsastaa maanläheisesti Black Sabbathin ja perinteisemmän doomin hengessä. Vannoutuneimmat genreen perehtyneet henkilöt tunnistanevat bändistä muutamat nimet aikaisempien kokoonpanojensa perusteella. Musiikista löytyy mukavaa groovea ja rentoa raskautta vahvassa 70-luvun hengessä. Komeuden kruununa on David Shermanin vahva Lemmymäinen ääni, joka tuo hyppysellisen lisäsärmää ja räkää musiikkiin. Tanakka rytmisektio luo jykevän perustan kitaristille vaellella omassa äänien täyttämissä sfääreissään. Mitään uutta ja mullistavaa levyltä on aivan turha etsiä, mutta nelosvaiheella eteenpäin rullaava doomin nelitahtinen kaksipyöräinen soveltuu hyvin ajoon laiskoina lämpiminä kesäpäivinä. 7/10

GRIEF
Turbulent Times
Southern Lord

Ennenjulkaisematonta ja harvinaista pääosin 7”/10” vinyyliformaatissa julkaistua materiaalia sisältävä kokoelma esittelee brutaalin sludge doomin pioneerin vakavaa masennusta tihkuvia hengentuotoksia. Laulajan aggressioita henkivä rähisevä laulutyyli sopivaa junnaavaan ja laahaavaan musiikkiin, josta paistaa läpi aito ahdistus ja viha. Karu ja kaunistelematon kokonaisuus painaa päälle täydessä pommilastissa olevan B-52:n lailla, mutta osumatarkkuus jää valitettavan keskinkertaiseksi. Rypälepommimainen äänimassa leviää kyllä tasaisesti tappavasti pitkin vastaanottajan tannerta, mutta häränsilmäosumien puuttuminen heikentää huomattavasti tehovaikutusta. Tällä ei oikein osu eikä uppoa, vaikka vanha toimivaksi havaittu kalusto onkin raskasta kaliberia. 4/10

MAPLE CROSS
Next Chapter
Verikauha

Pohjoisen hurjat ovat heränneet pitkäksi horrokseksi osoittautuneesta tilastaan ja tyrkänneet ulos toisen täyspitkänsä lukuisten demojen jälkeen. Heti alkutahdeista lähtien bändi svengaa mukavasti kuin hullu poro. Svengistä voidaan kiittää biisien merkillistä ”humppameininkiä”. Laulaja puristaa väkisin keuhkoistaan ilmaa pihalle ja saa aikaan mallikkaan takakireän äänen. Vaikka biisit ovatkin varsin suoraviivaisesti eteneviä jolkotuksia, löytyy niistä silti usein kokonaisuutta piristäviä melodioita ja rohkeita riffityksiä. Kappaleet hujahtavat kuitenkin korvien ohi ennen kuin ehtivät edes kunnolla alkaa, ja päällimmäiseksi jääkin ”tässäkö tämä nyt oli?” –tunne. Vaikka musiikin taustalla onkin selkeästi havaittavissa asennetta, ponnettomat kitararariffit ja saundit hidastavat meininkiä ikävästi. Pitkän linjan metallisteja olisi kiva arvostaa paremmallakin arvosanalla, mutta korvieni kaappaamat ääniaallot harmaassa aivomassassa tulkittuna eivät valitettavasti tällä kertaa havaitse parempaa. 6/10

MERCILESS
Merciless
Black Lodge

Lähes vuodesta miekka ja kilpi metallitahkoa vääntäneet herrat ovat jo kertaalleen ehtineet pitää pidempääkin paussia. Vanhan koulukunnan asenne ja henki ovat yhä erittäin vahvasti mukana kalmanhajuisessa thrash-runttauksessa ja levy eteneekin junan lailla vastustamattomasti eteenpäin. Biiseistä löytyy paljon hyviä, tuttuja ja turvallisia riffi-vyörytyksiä, joiden päälle mukavan räkäinen ja räyhäävä vokalisointi on erittäin osuvaa. Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua mutta sinisen sijasta musiikissa on myös havaittavissa mustaa. Biisistä toiseen jatkuva tasainen jyskytys tuppaa kuitenkin vain unettamaan ja musiikissa soisi kuulevansa edes Kouvolan rautatieaseman kaltaisia pysäkkejä. Levyn Entombed-henkisen päätösraidan kaltaisia Riihimäen asemaa muistuttavia kappaleita toivoisi kuulevansa enemmän. 6/10

MYTHOLOGICAL COLD TOWERS
Sphere of Nebaddon
Sound Riot

Samballa ja oudohkon nimen omaavalla orkesterilla on sama kotimaa, mutta siihen yhteneväisyydet jääväätkin. Muhkeassa ja tummanpuhuvassa doom-deathin kategoriaan lokeroitavissa musiikissa on mukana miellyttävän mureaa mörinää ja mukavan mystinen tapa käyttää soolokitaraa lähes jatkuvasti. Koskettimia käytetään onneksi säästeliäästi ja positiivisessa mielessä tasaisella levyllä tunnelma osataan myös luoda ja tiivistää myös yksittäisissä kappaleissa. Melodioissa on havaittavissa etäisiä yhteneväisyyksiä Novembers Doomin kanssa, vaikka yleisilme onkin parikymmentä kiloa raskaampi. Biisejä ei laahata eteenpäin totaalisen hitaalla temmolla, vaan keskitempoiset kompleksisia rakenteita omaavat kipaleet työntyvät omaperäisinä esiin alan yrittäjien laakeilta tasangoilta. 7/10

NEGATIVE REACTION
Everything You Need for Galactic Battle Adventures
Psychedoomelic/Game Two

Oikeaoppisesti mutta tympeän tylsästi vetelee orkesteri ilman suurempaa groovea sludgen/doomin saralla kyntävää musiikkiaan. Kitarat murisevat raskaasti matalalta ja laulaja karjuu asiaankuuluvasti keuhkorakkulansa tyhjiksi. Meno on kuin Pohjanmaan tasaisia peltoja kyntävällä traktorilla, joka vetää perässään kivirekeä. Sovituspuoli tökkii ajoittain, jonka ansiosta osa kappaleista tuntuu hätäisesti kyhätyiltä ylijäämäriffien sekamelskalta. Kaikki genren elementit ovat kyllä löydettävissä kohtuullisesti hyödynnettyinä, mutta ilman omia varsinaisia ideoita ja musiikkiin sisällytettyä sielukkuutta kokonaisuus jää ontoksi lahopuun tavoin. Tasaisen tappavalla, joskin tehokkaalla runnomisella, orkesteri saa aikaiseksi graniittisen kivipaaden kooltaan kantti kertaa kantti. Kivan näköinen, mutta vaikea tarttua kiinni saati kantaa. Ilman tämän parempaa käsikirjaa linnunradan seikkailuissa eksytään taatusti eikä mahdollisissa taisteluissakaan ole suuria urotekoja luvassa. 5/10

OVERKILL
Wrecking Everything DVD
Spitfire

Aiemmin julkaistu samanniminen live-lätty antoi jo odottaa paljon, mutta sen digitaalinen audiovisuaalinen vastine ei ainoastaan lunasta odotuksia vaan pistää vielä pykälän verran paremmaksi. Parituntinen, yli kahdenkymmenen biisin setti on todellista mannaa vanhan liiton miehille ja naisille, sillä se painottuu pääasiassa viiteen ensimmäiseen levyyn uudempiakaan täysin unohtamatta. Bändi on yhä todella kovassa iskussa eikä Bobbyn myös live-tilanteessa omaperäistä ääntä voi tarpeeksi ihmetellä saati ylistää. Orkesteri ei kuulosta tippaakaan parikymppiseltä, vaan teinipoikien innolla ja raivolla biisit piiskataan aivan toisiin atmosfääreihin kuin studiolevyiltä on totuttu kuulemaan.

Tekninen toteutus on ehkä hieman yllättäenkin todellista huippulaatua, eikä kameroiden määrässä ole säästelty. Pienimuotoisiksi häiritseviksi tekijöiksi nousee ainoastaan muutamassa kohtaa ylenpalttinen strobojen käyttö sekä tyypilliseen amerikkalaiseen tapaan ärsyttävän nopeat leikkaukset. Kun valittavana on vielä normaalin kaksikanavaisen stereoääniraidan lisäksi DTS ja DD-raidat, ovat hevimieliset kotiteatterin omistajat enemmän kuin mielissään. Tuplalevyn toinen puolisko tarjoaa pakollisen kuvagallerian lisäksi reilun puolitoistatuntisen bändin parissa. Löytyy niin kulissien takaista keikkoihin valmistautumista, fanien tapaamista ja kommentteja kuin mielenkiintoisia haastatteluja ja live-pätkiä uran varrelta. Kokonaisuus on erittäin tuhti paketti hienosta orkesterista, jolla on yhä paljon annettavaa metallin maailmalle. 9/10

ROSSOMAHAAR
Quaerite Lux in Tenebris
Xtreem Music

Idän ihmeet tarjoavat toisella täyspitkällään ärsyttävän ohuilla kitarasaundeilla ja rumpukoneelta kuulostavalta rytmiosastolla tahditettua sinfonista black metallia. Koskettimia käytetään tietty erittäin runsaasti ja kappaleita väritetään lukuisilla monimutkaiseksi aiotuilla kappalerakenteilla. Temmot vaihtelevat nopeasta pätä-pätä kompista hyvinkin keskitempoisiin tai hitaisiin ja biiseihin on tungettu paljon hyvinkin erilaista tavaraa. Bändillä on käytössään kyllä muutamia ihan mielenkiintoisia ideoita eikä musiikkikaan töki pahemmin missään vaiheessa. Lopputulos on kuitenkin valitettavan keskinkertainen ja vaisu. Mitään ennenkuulumatonta tai edes hyvin tehtyä vanhan kertausta ei levyltä löydy. Paremman kuunneltavan puutteessakaan en välttämättä olisi levyyn heti ensimmäisenä tarttumassa. 4/10

SCEPTRE
Fucking Metal Motherfuckers
Merciless

80-luvun tosimiesten hevimeiningin nimeen vannova ja uhmakkaalla metalliasenteella liikkeellä oleva Chicagon trio on epäilemättä täysin tosissaan. Biisin- ja levynnimiä katsastamalla sekä sanoituksia lukemalla koko toiminta tosin vaikuttaa varsinaiselta urpoilulta, mikä tietyssä mielessä heviin kyllä kuuluukin. Siinä missä edellinen I’m Going to Hell oli äärimmäisen puuduttava ja biisistä toiseen paikallaan junnaava pläjäys, harppaa uutukainen pistekaupalla eteenpäin. Tyyli on vaihtanut hieman aiempaan verrattuna erittäin suoraviivaiseksi ja yksinkertaiseksi Celtic Frost/Carnivore orkestereista taatusti vaikutteita imeneeksi metal/thrash retroiluksi. Vanhan liiton nimeen vanniovan musiikin ongelma on erittäin tyypillinen. Vanhojen ideoiden lainaaminen ja kierrättäminen ei yksinkertaisesti tänä päivänä riitä hyvän lopputuloksen saavuttamiseksi. Tämä kaikki on tehty paremmin jo vuosikausia sitten jolloin se vielä oli lisäksi omaperäistä. Nyt Scepter kuulostaa vanhan liiton äijän korvissa ihan mukavalta, mutta ponnettomalta ja keskinkertaisen tylsältä. 5/10