Inferno #44/2007

Fu Manchu
We Must Obey
Century Media

3 We Must Obey surisee, pörisee, groovaa ja rokkaa raskaasti niin stonerista tutulla utuisuudella kuin suoraviivaisen vastustamattomastikin. Bändi onkin osittain hämmentävä kombinaatio, mutta Fu Manchu vain osaa esittämänsä musiikkityylin kymmenen levyn ja yli kymmenen vuoden kokemuksella niin tiukasti kuin se vain on mahdollista. Siksi ensimmäinen Century Medialle levytetty albumi ei varmasti varsinaisesti petäkään ketään nelikon ystäviä, mutta samalla se on myös liian aiemmin koettua tuttua joskaan ei mitään huttua.

Jos vuoden 2002 California Crossing oli Fu Manchun mittapuulla kevyehkö ja aurinkoinen levy, on uusimmalla tuotoksella runnomista ja lämpöä lisätty sävellyksiin huomattavasti aiempaa enemmän. Muutaman yllättävänkin rankan vedon ansiosta albumin ääripäät tuntuvat olevan kauempana kuin millään aikaisemmalla levyllä, vaikka koko tuotantoon verrattuna tämä ei pidäkään paikkansa.

Vaikka We Must Obeyn meininki onkin alusta loppuun saakka kohdallaan eikä löysää liiemmin ole, ei levy pakota painamaan motorisoidun menopelin kaasupedaalia pohjaan olkoonkin vaikka kuinka perusamerikkalaisen road movien soundtrack. Vaikka koneessa olisikin riittävästi vääntö, voi renkaat jäädä sutimaan paikalleen jos alustassa ei ole tarpeeksi pitoa.

Hanging Garden
Inherit The Eden
Spikefarm Records

4 Hanging Garden debyytti tekee salakavalan hyökkäyksen soljuessaan sisään kuuntelijan kuuloelimien kautta harmaan aivomassan sopukoihin paikkaan, jossa mielihyväreseptorit sijaitsevat. Rynnäkköä ei suoriteta suoraviivaisella salamasodalla, vaan pikemmin kärsivällisellä väsytystaktiikalla jonka seurauksena kaikenlainen vastarinta murtuu hitaasti mutta varmasti täydelliseksi antautumiseksi. Selkokielelle tiivistettynä tämä tarkoittaa, että vaikka musiikin antama ensivaikutelma olisikin tasaisen harmaa, intensiivinen paneutuminen nostaa musiikin kokonaan eri tasolle.

Kappaleiden perusidea on eteeristen ja haikeiden tunnelmien luominen yhdistettynä Dauntlessistakin tutun multakurkun Ari Niemisen repivään ulosantiin ja raskaampaan vyörytykseen. Tästä vastakkaisasetelmasta löytyy riittävästi mielenkiintoa herättävää ja ylläpitävää dynamiikkaa, jota tehostetaan runsaasti myös vaihtelevin osuuksin. Lähestymistapa vaatii luonnollisesti pitkähkökestoisia kappaleita ja tätä näkemystä myös musiikin tekijät ovat osuvasti hyödyntäneet.

Vaikka herkimmät kohdat tuppaavatakin tuotannollisesti jäämään ajoittain liiaksi taustalle, osaa Inherit The Eden olla samaan aikaan massiivinen ja hauras sekä rujo että kaunis.


Legion Of The Damned
Sons Of The Jackal
Massacre Records

3,5 Occultista Legion Of The Damnediksi mutatoituneen orkesterin kakkosalbumi on niitä tapauksia, josta haluaisi kovasti pitää enemmän mitä levy ansaitsee. Napakasti kaahatut biisit ärjyvät suoraan päin pläsiä death-thrashin hengessä Maurice Swinkelsin rähistessä ja sylkiessä sanoituksia räväkällä äänellä ja tiukalla intensiteetillä. Periaatteessa Sons Of The Jackal on kirotun kiehtova levy, mutta käytännössä kiinnostavuus ei välttämättä ole kovinkaan pitkäkestoista.

Musiikin suurimpia ongelmia on bändin lähes alituinen halu paahtaa koko ajan täydellä vauhdilla ilman suvantoja. Vaikka nopeusriffittely loksahtaakin hyvien sovitusten ansiosta tiukan rullaaviksi ja ennen kaikkea sopivan lyhyiksi ralleiksi, tuppaa musiikki väkisinkin änkeytymään samaan tuubiin alusta loppuun kuunnellessa. Toistuvat kuuntelukerrat laajentavat tuubin halkaisijaa ja asentavat siihen mutkia, mutta mitään Pipeline-pelin syheröä ei kokonaisuudesta mitenkään muodostu.

Vaikka levyltä löytyykin pari keskitempoisempaa veisua ja useampi hitaampi osuus, kaipaisi bändi musiikkiinsa myös muutaman muun lisäkoukun hakiessaan tyrmäystä turpaan-veto tykityksessään. Pistevoiton se kyllä saa jo nykyisillä ansioillaan, vaikka joutuukin täydet kaksitoista erää ottelemaan ammattilaiskehässä.


Nicole
Tasavalta DVD
Biotech Records

3 Nicolen toinen DVD on epäilemättä ristitty samannimisen alkoholituotteen mukaan, jota seinäjokelaisten keskuudessa kuluu paljon yhtä paljon missä absolutisteilla Sisällöllisesti se dokumentoi Suljetut Ajatukset –albumin jälkeistä vuotta 2005 Suomen tasavallassa bändin näkökulmasta Provinssirockin 45 minuutin keikalla, kiertuedokumentilla, kahdella musiikkivideolla ja niiden making of –dokkareilla sekä pakollisilla lotrausekstroilla.

Lähempi tuijottelu paljastaa Tasavallan enemmänkin dokumenttiluonteiseksi kuin musiikki DVD:ksi, koska itse musiikin osuus jää reilusti alle puoleen 153 minuutin kokonaiskestosta. Provinssin keikka ja musiikkivideot ovat kyllä kaikin puolin laadukkaita ja todistavat hyvin rankan ja tarkan orkesterin toimivuuden lavalla ja levyllä, mutta varsinaisia ekstroja ei kukaan todennäköisesti jaksa useampaan kertaan katsella. Videoiden making of:it ovat kyllä periaatteessa kiinnostavia, mutta etenkin Suljetut Ajatukset dokumentointi sisältää aivan liikaa tylsää tyhjäkäyntiä säilyttääkseen mielenkiinnon yllä alusta loppuun.

Kiertue-osuudessa rämmitään kiireellä puolessa tunnissa tärkeimmät keikat ja jälkitunnelmat läpi pakollisine takahuone kupitteluineen läpi, mutta katselijalle tämä ei ole kovinkaan mielenkiintoista saati millään tavalla yllättävää ainoastaan kosteisiin toimintoihin keskittyvistä ekstroista puhumattakaan.

Tasavalta DVD:n tekeminen ja julkaisu on kunnioitettava saavutus itse omaa levy-yhtiötä pyörittävältä bändiltä, mutta ehkä sen sisältöön olisi kannattanut niputtaa myös viime ja kuluvan vuoden aktiviteetit.

Year Of Desolation
Year Of Desolation
Prosthetic Records

2,5 Siinä missä Amerikassa luodaan isojakin musiikinkuluttajamassoja liikuttavia trendejä myös metallin puolella, syntyy näille markkinavoimille myös Year Of Desolationin kaltaisia pieniä vastavoimia. Valitettavan usein hyvä ajatus jää vain merkittävämmäksi ja tärkeämmäksi kuin lopputulos.

Year Of Desolation ilmaisee itseään periaatteessa death metalin eri keinoin niin temmon- kuin melodiavaihteluilla, vaikka laulupuoli onkin lähempänä hardcore-mylvintää. Perinteiset kappalerakenteet onkin heivattu tarkoituksellisesti romukoppaan ja tuloksena onkin levyllinen monimuotoisen ytimekkäitä, joskin oudon töksähtelevästi ennen aikojaan loppuvia kappaleita. Säveltäjien kunnianhimo kohtaa kyllä tekniset kyvyt, muttei hyvää sovituksellista näkemystä.

Vaikka biisit rullaavatkin kerta toisensa jälkeen yhtä mukavasti kuin mitä koko levy soittimessa, on lopullinen anti silti varsin kepeä hyvistä ideoista ja toteutuksesta huolimatta. Orkesterin kakkoslevy onkin niitä äärimmäisen harvinaisia tuotoksia, joita ei voi oikeastaan haukkua muttei myöskään kehua. Orkesterin nimi kannattaakin laittaa mieleen, mutta itse levyn nimen kanssa on vähän niin ja näin.

Zuul FX
Live Free Or Die
8 Machine

2,5 Eipä ole meno Zuul FX:n kakkoskiekolla kamalasti debyytistä muuttunut, vaikka aivan yhtä ilmiselviä Fear Factory viittauksia ei kuullakaan. Aggroa ja orgaanisuutta on ripoteltu sekaan hyppysellinen enemmän, mutta näistä lisämausteista huolimatta kokonaismaku on aiempaa valjumpi. Edes puhtaiden lauluosuuksien ja aiempaa moniulotteisempi ilmaisu ei jaksa kummemmin kiinnostaa ja saa vakavasti pohtimaan onko orkesteri tullut levyn nimen mukaiseen risteyskohtaan jossa jäljellä on jatkon kannalta vain kaksi vaihtoehtoa.

Vaikka Live Free Or Die yrittääkin olla aiempaa rohkeampi ja vapautuneempi, tulee väkisinkin tunne ettei se tiedä mitä aiemmin itselleen asettamista kahleista vapautuneena sen tulisi tehdä. Teksteistä tihkuvaa vihaa ei ole osattu valjastaa riittävän tehokkaasti musiikin vetojuhdaksi ja toisaalta taas hempeämmät osuudet eivät tarjoa riittävästi vastakohtia rankemmalle ulosannille. Näennäisestä monipuolisuudesta huolimatta albumi on lattea keskitason tuotos.

Hamara #3/2003

Alchemist
Austral Alien
Relapse
3/5

Toispuolelt palloa dekadin ajan taivaltanut orkesteri ei koskaan ole hötkyillyt liikoja julkaisujensa kanssa. Levy per pari-kolme vuotta julkaisutahdilla on kuitenkin saatu aikaiseksi viisi tasaisen laadukasta täyspitkää, joissa musiikillinen kehitys on ollut hyvin havaittavissa. Alkuaikojen teknillinenkin death metal henkinen rymistely on havaittavissa enää vain vaimeasti taka-alalla uudemman leijuvamman materiaalin vallatessa elintilaa jo parin levyn alan.

Orkesterin luoma transsimainen tunnelma on mielenkiintoista, mutta ehdotonta syventymistä vaativa kokemus. Kitarat työskentelevät taukoamatta merkillisesti taustalla kutoen monisäikeisiä äänimattoja rumpalin vaivuttaessa hieman tavallisuudesta poikkeavilla biiteillään kuuntelijaa hypnoosiin. Sanoja tulkitaan vaihtelevasti laulun ja puolihuudon keinoin. Vaikka vokalistin ääni ei herätäkkään suurempaa ihastusta tai ihmetystä, niin yhdessä rumpalin kanssa juuri laulut muodostavat kappaleiden perustat muiden instrumenttien koristellessa ja täydentäessä kokonaisuutta.

Alchemistin tapa lähestyä ja luoda musiikkia on kieltämättä originelli. Biisejä rakennetaan kerrosmaisesti ja ne rönsyilevätkin eteenpäin kontrolloidusti kieltäytyen noudattamasta perinteisiä kappalerakenteita. Kappaleet tahtovat kuitenkin sulautua yhdeksi tasapaksuksi massaksi, joka valuu tasaisen varmasti aivoihin sisään mutta ei tunnu jättävän jälkeensä minkäänlaisia jälkiä. Itsepintaisella toistolla valaistuksen kokeminen saattaisi kuitenkin olla hyvinkin mahdollista.



Destruction
Metal Discharge
Nuclear Blast
4/5

Vanha ei löysty eikä pehmene, vaan tykittää ehkä tiukempana kuin koskaan suoraan päin pläsiä. Albumin Slayerin malliin avaava ”The Ravenous Beast” käskyttää thrash-tykkiä siihen malliin, että puikkoihin istutettu kuuntelija on pelkkä kyyditettävä.

Vähintään 120 km/h lasissa alusta loppuun saakka etenevä paahto ei hengähdystaukoja tarjoa eikä niitä edes kaipaa. Levyn 39 minuuttia tarjoilevat jämäkintä ja teknisintä Destructionia koskaan. Uuden rumpalin Marcin mukaantulon myötä trion ulosannista on tullut entistäkin kompaktimpaa. Schmierin ääni on yhä hienossa kuosissa ja herra onnistuu ilkeällä ja repivällä tavalla sylkemään ulos kiukkuisia riimejä, joita Miken klassinen thrash-riffittely tukee loistavasti. Bändin ei todellakaan tarvitse yrittää kuulostaa aggressiiviselta, sillä se on sitä aidosti koko ajan.

Destruction ei yllätä. Mutta jos näin tasalaatuisen tiukkaa materiaalia pystyy levy levyltä tekemään, ei sen tarvitsekaan. Vaikka ”Metal Discharge”:lla ei löydykään varsinaisia todellisia hittejä ”The Antichrist”:in malliin, on se aiempiin levyihin verrattuna hitusen monipuolisempi ja tasaisempi kokonaisuus. Jälleen erittäin vahva näyttö saksalaisesta jäljittelemättömästä osaamisesta, joka pistää jauhot suuhun monelle uusio thrashin soittoniekalle.

Fu Manchu
Go For It…Live!
Steamhammer
4/5

Fu Manchun letkeän raskas mutta tarttuva poljento ei ole hyytynyt missään vaiheessa, vaikka suurimmat rosot ovatkin tasoitettu kokolailla sileiksi. Tuoreimman California Crossing –äänitteen kappalemateriaali oli tasaisen varmaa, mutta tuotantopuolella lopputulos oli jo liiankin kliininen ja sliipattu. Asia on helppo todentaa kuuntelemalla viime vuonna erinäisissä paikoissa äänitettyä tuplaliveä.

Bändi svengaa läpi setin kuin se kuuluisa kolmijalkainen hirvi. Soitossa on mukana aimo annos hyvien livelevyjen perusaineksiin kuuluvaa energiaa ja rentoutta. Bändi selvästi nauttii yleisönsä kera tuottamastaan melusta ja osa tuosta keikkatilanteen maagisesta ilmapiiristä on myös onnistuttu siirtämään levylle. Vaikka livestä puolet koostuukin kahden uusimman levyn ralleista, on ilahduttavaa huomata toisen puoliskon koostuvan varsin tasapuolisesti vanhemmista vedoista. Hitit vedetään hikisen lämpimissä ja intiimeissä tunnelmissa eikä setistä jaa kaipaamaan mitään yksittäistä veisua. Jokaiselle jotakin –periaate täyttyy levyn kohdalla hyvin ja niin uudet kuin vanhemmatkin fanit saavat rahoilleen varmasti vastinetta.

Vaikka aavistuksen verran rosoisemmat ja tuhdimmat saundit olisivat olleet paikallaan, riittävällä volyymillä tykitettynä löytyy levystä potkua terveen pollen verran. Tuhti tuplasetti ameriikan stoner rokkia keikkataltiointina suorastaan huutaa seurakseen kylmää ja virkistävää keskiolutta. On se suriseva sähkökitara vaan hieno asia.

Graveworm
Engraved In Black
Nuclear Blast
3/5

Melodisen black metallin tavallisimmat ansakuopat tyylillä välttänyt Graveworm tyrkkäsi ulos parin vuoden tauon jälkeen jatkoa hienolle Scourge of Malice –lätylle. Sama hyväksi havaittu resepti on käytössä yhä. Mallikasta raastavaa örinää ja räkäisempää rääkynää vedetään kitaroiden ja koskettimien maalailemien ja sahaavien riffien päälle.

Siinä missä useat alan yrittäjät luottavat liiaksi yksinkertaisen tarttuviin melodioihin biisin kantavana voimana, on Graveworm poikkeus. Biiseissä on aidosti hyvä ideoita ja monipuolisia melodioita, jotka kantavat omillaan kevyesti kyllästymispisteen yli. Vaikka sävellyskynää ei olekaan erityisesti teroitettu tätä julkaisua varten, on bändi kyky ja taito yhä tallella. Kokonaisuutena levyä tuntuu kuitenkin vaivaavan hienoinen kasvottomuuden ja tasapaksuuden suo. Tasalaatuisesta materiaalista ei tunnu löytyvän niitä huippuhetkiä, mutta silmäkkeisiinkään ei myöskään vajota. Edellisen levyn hyvällä tyylitajulla tehty Iron Maiden –tulkinta Fear of the Dark:ista on yksi hienoimmista omaperäisimmistä Maiden covereista ikinä. Tällä kertaa tulkittavaksi on valittu yllättävä REM:in Losing My Religion, joka kuitenkin osoittautuu liiankin uskolliseksi alkuperäiselle versioille.

Engraved in Black hämmentää silti mukavasti lähes seisahtunutta meloblack genreä ja kelluu sen pintavesissä. Vaikka bändi onkin pystynyt parempaan, voidaan uutukainen lukea yhdeksi loogiseksi etapiksi pitkän matkan varrella. Ei ollenkaan huono, muttei myöskään hieno.



Kotiteollisuus
Helvetistä itään
Megamania
4/5

Kotiteollisuuden viides täyspitkä on hämmentävä ja ristiriitainen levy. Vaikka Etelä-Karjalan karjutrio olisikin helposti voinut jatkaa tutuksi luomallaan junttauslinjalla, on se uskaltanut tarttua haasteisiin ja tuoda mukaan selkeitä popmusiikista tuttua tarttuvuutta ja herkkyyttä. Helvetistä itään –levyllä bändi ei kuitenkaan ole laittanut itseään kontilleen markkinavoimien eteen, vaan on kasvanut ja kehittynyt luonnollisesti seesteisempään suuntaan. Hynynen kun ei perkele vieköön taivu.

Uudet maltillisemmat ja jopa iloiset ja herkät kappaleet esittelevät uutta Kotiteollisuutta, jota ei aikaisemmin ole kuultu. Hynynen laulaa niissä paremmin kuin koskaan aikaisemmin ja onnistuu itsekin kuulostamaan jopa iloiselta ellei peräti rakastuneelta. Tällaisten kappaleiden kavereina on kuitenkin ralleja, joissa bändi on rankempi ja raskaampi kuin koskaan aiemmin. Herkistelyn ja kovistelun vaihtelu luo hämmentävän ilmapiirin, jonka hahmottaminen ja sisäistäminen vaatii paljon kuuntelemista.

Hynysen sanoitukset ovat levyllä yhtä ristiriitaisia kuin itse musiikki. Päänsisäisten ajatusten ja demonien karkoitus on osittain vaihtanut arkirealistiseksi havainnoinniksi ja pohdinnaksi. Ensimmäistä kertaa luulen osittain ymmärtäväni mistä Hynynen laulaa.. Parhaimmillaan lyriikat on pelottavan koskettavia ja omaa ajatusmaailmaa lähellä olevia huomioita, jotka yhdistettynä musiikkiin saavat kropan lisäksi mukaan myös sielun. Heikoimmillaan tekstit ovat hieman hampaattomasti ajan henkeä kuvailevia ivallisia riimejä, joita on muidenkin kuultu veistelevän.

Muutaman todellisen helmen lisäksi levylle on päätynyt kappaleita, jotka ovat hieman liiankin tasapaksuja ja tyypillisiä orkesterille. ”Helvetistä Itään” on levynä monipuolisinta hyvää muttei loistavaa Kotiteollisuutta, joka onnistuu taatusti yllättämään muttei pettämään kuulijansa. Nämä ääripäät muodostavat levystä tasaisen vahvan kokonaisuuden, joka olisi kuitenkin voinut olla enemmän

Negative Reaction
Everything You Need for Galactic Battle Adventures
Psychedoomelic/Game Two
2/5

Puhdasta ja yksinkertaista sludgea/doomia vääntävä kokoonpano laahaa lopen uupuneen matkanmiehen lailla eteenpäin aina ensimmäisestä biisistä alkaen kohti matkan ja levyn väistämätöntä loppua. Tanssiaskelia ei musiikin tahdissa tee mieli juurikaan ottaa, sillä lähes virkamiesmäisellä harmaudella ja tylsyydellä pumppu musisoi. Vire niin kitaroissa kuin laulajan keuhkoissa on asiaankuuluvasti matala ja räyhäävä, mutta levystä tuntuu uupuvan kokonaan vaikeasti määriteltävissä oleva groove. Genreen kuuluvat elementit löytyvät kyllä varsin kohtalaisesti toteutettuina, mutta paikkapaikoin biisejä tuntuu vaivaavan yleinen sekavuus sekä sovitusten onnahtelu. Innolla ja voimalla saadaan aikaiseksi siedettävä paketti, mutta paljon on hikeä vuodatettava ennen kuin lopputulos alkaa todella potkimaan.

Rage
Soundchaser
Steamhammer
2/5

Niin metallissa kuin sodassakin kokeneet jermut pystyvät nuorempia useammin urotekoihin ja yllätyksiin, mutta ”Unity” –levyllä aloitettu perusmetallihyökkäys tuntuu jämähtänee uudella ”Soundchaser” –lätyllä ei-kenenkään maalle. Levyn nimen mukaisesti bändi jahtaa ääntä joita levyn kappaleista löytyykin runsaasti, mutta saalistuksen tulos jää varsin laihaksi. Poissa ovat bändit tavaramerkkeinä toimivat raskaat riffittelyt ja rullaava meno ja tilalle on tuotu keskinkertaisen tylsä ja mitäänsanomaton tilutus ja pilitys, josta ei tahdo edes valmista kunnolla syntyä. Levyn onkin kuin väljähtänyt keskiolut, periaatteessa tuttu ja turvallinen, mutta sisällöltään laimea ja ponneton.

Lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen alkaa tunnelin päässä näkymään kuitenkin hieman valoa, joka vielä muutaman kuuntelun lähestymisellä osoittautuu ainoastaan levyn nimikkobiisiksi. Siinä yhdistyy niin levyn hyvät kuin huonotkin puolet eli kohtuullisesti mieleenpainuvat kertosäkeet, mutta täysin ideaköyhät ja tuttuakin tutummat biisien rungot. Sen verran samasta puusta on levyn biisit vielä veistetty, että mikäli CD-soitin menisi vahingossa satunnaissoitolle, ei eroa normaali kuunteluun verrattuna aivan heti huomaisi.

Metallin nykytilaan verrattuna arvosana on hieman alakanttiin, mutta rikosoikeuden periaatteiden mukaisesti vanhojen konkarien kohdalla tuomiota on syytä koventaa. Siinä missä edeltävä levy palautti uskoa orkesteriin pitkän kuuntelutauon ja heikon ”Trapped!” –levyn jälkeen, vaivuttaa ”Soundchaser” taas bändiä keskinkertaisuuden suohon Väinämöisen tavoin. Toivottavasti tällä kertaa ei vain kulu kymmentä vuotta, kun seuraavan kerran vaivaudun saksalaistrion tuotoksia kuuntelemaan.