Inferno #44/2007

Fu Manchu
We Must Obey
Century Media

3 We Must Obey surisee, pörisee, groovaa ja rokkaa raskaasti niin stonerista tutulla utuisuudella kuin suoraviivaisen vastustamattomastikin. Bändi onkin osittain hämmentävä kombinaatio, mutta Fu Manchu vain osaa esittämänsä musiikkityylin kymmenen levyn ja yli kymmenen vuoden kokemuksella niin tiukasti kuin se vain on mahdollista. Siksi ensimmäinen Century Medialle levytetty albumi ei varmasti varsinaisesti petäkään ketään nelikon ystäviä, mutta samalla se on myös liian aiemmin koettua tuttua joskaan ei mitään huttua.

Jos vuoden 2002 California Crossing oli Fu Manchun mittapuulla kevyehkö ja aurinkoinen levy, on uusimmalla tuotoksella runnomista ja lämpöä lisätty sävellyksiin huomattavasti aiempaa enemmän. Muutaman yllättävänkin rankan vedon ansiosta albumin ääripäät tuntuvat olevan kauempana kuin millään aikaisemmalla levyllä, vaikka koko tuotantoon verrattuna tämä ei pidäkään paikkansa.

Vaikka We Must Obeyn meininki onkin alusta loppuun saakka kohdallaan eikä löysää liiemmin ole, ei levy pakota painamaan motorisoidun menopelin kaasupedaalia pohjaan olkoonkin vaikka kuinka perusamerikkalaisen road movien soundtrack. Vaikka koneessa olisikin riittävästi vääntö, voi renkaat jäädä sutimaan paikalleen jos alustassa ei ole tarpeeksi pitoa.

Hanging Garden
Inherit The Eden
Spikefarm Records

4 Hanging Garden debyytti tekee salakavalan hyökkäyksen soljuessaan sisään kuuntelijan kuuloelimien kautta harmaan aivomassan sopukoihin paikkaan, jossa mielihyväreseptorit sijaitsevat. Rynnäkköä ei suoriteta suoraviivaisella salamasodalla, vaan pikemmin kärsivällisellä väsytystaktiikalla jonka seurauksena kaikenlainen vastarinta murtuu hitaasti mutta varmasti täydelliseksi antautumiseksi. Selkokielelle tiivistettynä tämä tarkoittaa, että vaikka musiikin antama ensivaikutelma olisikin tasaisen harmaa, intensiivinen paneutuminen nostaa musiikin kokonaan eri tasolle.

Kappaleiden perusidea on eteeristen ja haikeiden tunnelmien luominen yhdistettynä Dauntlessistakin tutun multakurkun Ari Niemisen repivään ulosantiin ja raskaampaan vyörytykseen. Tästä vastakkaisasetelmasta löytyy riittävästi mielenkiintoa herättävää ja ylläpitävää dynamiikkaa, jota tehostetaan runsaasti myös vaihtelevin osuuksin. Lähestymistapa vaatii luonnollisesti pitkähkökestoisia kappaleita ja tätä näkemystä myös musiikin tekijät ovat osuvasti hyödyntäneet.

Vaikka herkimmät kohdat tuppaavatakin tuotannollisesti jäämään ajoittain liiaksi taustalle, osaa Inherit The Eden olla samaan aikaan massiivinen ja hauras sekä rujo että kaunis.


Legion Of The Damned
Sons Of The Jackal
Massacre Records

3,5 Occultista Legion Of The Damnediksi mutatoituneen orkesterin kakkosalbumi on niitä tapauksia, josta haluaisi kovasti pitää enemmän mitä levy ansaitsee. Napakasti kaahatut biisit ärjyvät suoraan päin pläsiä death-thrashin hengessä Maurice Swinkelsin rähistessä ja sylkiessä sanoituksia räväkällä äänellä ja tiukalla intensiteetillä. Periaatteessa Sons Of The Jackal on kirotun kiehtova levy, mutta käytännössä kiinnostavuus ei välttämättä ole kovinkaan pitkäkestoista.

Musiikin suurimpia ongelmia on bändin lähes alituinen halu paahtaa koko ajan täydellä vauhdilla ilman suvantoja. Vaikka nopeusriffittely loksahtaakin hyvien sovitusten ansiosta tiukan rullaaviksi ja ennen kaikkea sopivan lyhyiksi ralleiksi, tuppaa musiikki väkisinkin änkeytymään samaan tuubiin alusta loppuun kuunnellessa. Toistuvat kuuntelukerrat laajentavat tuubin halkaisijaa ja asentavat siihen mutkia, mutta mitään Pipeline-pelin syheröä ei kokonaisuudesta mitenkään muodostu.

Vaikka levyltä löytyykin pari keskitempoisempaa veisua ja useampi hitaampi osuus, kaipaisi bändi musiikkiinsa myös muutaman muun lisäkoukun hakiessaan tyrmäystä turpaan-veto tykityksessään. Pistevoiton se kyllä saa jo nykyisillä ansioillaan, vaikka joutuukin täydet kaksitoista erää ottelemaan ammattilaiskehässä.


Nicole
Tasavalta DVD
Biotech Records

3 Nicolen toinen DVD on epäilemättä ristitty samannimisen alkoholituotteen mukaan, jota seinäjokelaisten keskuudessa kuluu paljon yhtä paljon missä absolutisteilla Sisällöllisesti se dokumentoi Suljetut Ajatukset –albumin jälkeistä vuotta 2005 Suomen tasavallassa bändin näkökulmasta Provinssirockin 45 minuutin keikalla, kiertuedokumentilla, kahdella musiikkivideolla ja niiden making of –dokkareilla sekä pakollisilla lotrausekstroilla.

Lähempi tuijottelu paljastaa Tasavallan enemmänkin dokumenttiluonteiseksi kuin musiikki DVD:ksi, koska itse musiikin osuus jää reilusti alle puoleen 153 minuutin kokonaiskestosta. Provinssin keikka ja musiikkivideot ovat kyllä kaikin puolin laadukkaita ja todistavat hyvin rankan ja tarkan orkesterin toimivuuden lavalla ja levyllä, mutta varsinaisia ekstroja ei kukaan todennäköisesti jaksa useampaan kertaan katsella. Videoiden making of:it ovat kyllä periaatteessa kiinnostavia, mutta etenkin Suljetut Ajatukset dokumentointi sisältää aivan liikaa tylsää tyhjäkäyntiä säilyttääkseen mielenkiinnon yllä alusta loppuun.

Kiertue-osuudessa rämmitään kiireellä puolessa tunnissa tärkeimmät keikat ja jälkitunnelmat läpi pakollisine takahuone kupitteluineen läpi, mutta katselijalle tämä ei ole kovinkaan mielenkiintoista saati millään tavalla yllättävää ainoastaan kosteisiin toimintoihin keskittyvistä ekstroista puhumattakaan.

Tasavalta DVD:n tekeminen ja julkaisu on kunnioitettava saavutus itse omaa levy-yhtiötä pyörittävältä bändiltä, mutta ehkä sen sisältöön olisi kannattanut niputtaa myös viime ja kuluvan vuoden aktiviteetit.

Year Of Desolation
Year Of Desolation
Prosthetic Records

2,5 Siinä missä Amerikassa luodaan isojakin musiikinkuluttajamassoja liikuttavia trendejä myös metallin puolella, syntyy näille markkinavoimille myös Year Of Desolationin kaltaisia pieniä vastavoimia. Valitettavan usein hyvä ajatus jää vain merkittävämmäksi ja tärkeämmäksi kuin lopputulos.

Year Of Desolation ilmaisee itseään periaatteessa death metalin eri keinoin niin temmon- kuin melodiavaihteluilla, vaikka laulupuoli onkin lähempänä hardcore-mylvintää. Perinteiset kappalerakenteet onkin heivattu tarkoituksellisesti romukoppaan ja tuloksena onkin levyllinen monimuotoisen ytimekkäitä, joskin oudon töksähtelevästi ennen aikojaan loppuvia kappaleita. Säveltäjien kunnianhimo kohtaa kyllä tekniset kyvyt, muttei hyvää sovituksellista näkemystä.

Vaikka biisit rullaavatkin kerta toisensa jälkeen yhtä mukavasti kuin mitä koko levy soittimessa, on lopullinen anti silti varsin kepeä hyvistä ideoista ja toteutuksesta huolimatta. Orkesterin kakkoslevy onkin niitä äärimmäisen harvinaisia tuotoksia, joita ei voi oikeastaan haukkua muttei myöskään kehua. Orkesterin nimi kannattaakin laittaa mieleen, mutta itse levyn nimen kanssa on vähän niin ja näin.

Zuul FX
Live Free Or Die
8 Machine

2,5 Eipä ole meno Zuul FX:n kakkoskiekolla kamalasti debyytistä muuttunut, vaikka aivan yhtä ilmiselviä Fear Factory viittauksia ei kuullakaan. Aggroa ja orgaanisuutta on ripoteltu sekaan hyppysellinen enemmän, mutta näistä lisämausteista huolimatta kokonaismaku on aiempaa valjumpi. Edes puhtaiden lauluosuuksien ja aiempaa moniulotteisempi ilmaisu ei jaksa kummemmin kiinnostaa ja saa vakavasti pohtimaan onko orkesteri tullut levyn nimen mukaiseen risteyskohtaan jossa jäljellä on jatkon kannalta vain kaksi vaihtoehtoa.

Vaikka Live Free Or Die yrittääkin olla aiempaa rohkeampi ja vapautuneempi, tulee väkisinkin tunne ettei se tiedä mitä aiemmin itselleen asettamista kahleista vapautuneena sen tulisi tehdä. Teksteistä tihkuvaa vihaa ei ole osattu valjastaa riittävän tehokkaasti musiikin vetojuhdaksi ja toisaalta taas hempeämmät osuudet eivät tarjoa riittävästi vastakohtia rankemmalle ulosannille. Näennäisestä monipuolisuudesta huolimatta albumi on lattea keskitason tuotos.