Inferno #103/2013

Dead Samaritan

The Only Good Samaritan...

Casket Music

3,5

Tämä samarialainen ei ole se sama laupea yksilö, joka isossa satukirjassa mainitaan, vaan viiden pirkanmaa-häme akselilla toimivan yksilön muodostama räyhäkäs death metal porukka, joka vihdoin ja viimein on saanyt debyyttinsä julkaistuksi noin vuoden mittaisen odottelun jälkeen. Englantilainen Casket Music on sen sijaan osoittanut laupeutta tarjoamalle kodin julkaisulle.

Saarivaltakuntaan viittaa myös Dead Samaritanin tyyli, sillä yhtyeen itsensäkin mainitsemia Carcass viboja etenkin Necroticism-Heartwork aikakaudelta on selkeähkösti aistittavissa tylsemmilläkin korvilla. Osa kiitos tästä kuuluu melkoiselta pirttihirmulta kuulostavalle Valendisille, jonka monet miehet polvilleen langettavalle, repivän sähäkälle äänelle on miellyttävää alistua. Tätä osataan hyödyntää hyvin myös viksusti lyhyen ytimekkäinä pysyttelevissä kappaleissa, joista löytyy ärhäkkyyden kaverina sopivasti melodiaa ja tarttuvuutta ilman turhaa sokerointia.

Onnistuneen tasapainoisesta kokonaisuudesta huolimatta takaraivossa koputtelee silti tunne, että konseptia voisi toteuttaa vieläkin paremmin. Joko lisäämällä hivenen aggressiivisuutta ja vauhtia tai satsaamalla pikkuriikkisen verran enemmän melodioihin ja tarttuvuuteen. Tai molempia enemmän. Vaan nouseehan tälle peukku jo nytkin ja toivon mukaan seuraavalla kerralla myös joku muu elin.

Destruction

Spiritual Genocide

Nuclear Blast

3

Teutoonirässin ehdottomiin suosikkeihin kuuluvan Destructionin vuosituhannen alussa tapahtunut ns. comeback oli tervetullut, etenkin kun se sai tukea vahvoista The Antichrist (2001) ja Metal Discharge (2003) albumeista. Em. levykaksikon jälkeen trio on pysynyt ahkerana niin lavoilla kuin levyilläkin ilman suurempia uupumuksen merkkejä, mutta omanlaisensa taantuneisuus ison D:n parilta viimeiseltä levyltä on kuulunut eikä tämä uutukainen tuo sarjaan varsinaista muutosta.

Kyllähän veteraanit yhä edelleen ärhäköiltä kuulostavat etunenässä Schmierin tuttu räksytys sekä yllättävänkin rivakasti että sulavasti kulkeva Miken riffittely, joiden ansiosta lopputulos on kaukana laiskasta ja tylsästä. Kun mukaan on ujutettu pienissä määrin hieman yllättävääkin rentoutta sekä uudenlaista melodisuutta, on naseva 40-minuuttinen ihan pirteän kuuloinen kokonaisuus.

Spiritual Genociden suurin ongelma vain on se, että bändin viritetty mylly toimii tarkasti ja varmasti kuin saksalaisen insinöörin tekemä kellopeli, mutta suurempia rosoja tai särmiä eli kunnon tarttumapintaa siltä ei tahdo löytyä. Henkisyyden joukkotuho osoittautuukin pelkkänä levyn nimenä hieman ironiseksi, sillä ainakin tällä kertaa Destructionin sielu tuntuu olevan vanhan vihtahousun hallussa eikä transaktion vastineeksi ole saatu kovinkaan jumalaista pieksentää.

Evil Shepherd

Evil Through Darkness And Darkness Through Death

Empire

3,5

”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu” riimillä alkava tunnettu psalmi numero 23 lienee tuttu myös näille belgialaisille, vaikka heidän herransa taitaakin asustella siellä kuumana tutussa paikassa. Ainakin jos suoraviivaisiin B-luokan kauhukuvastoa sisältäviin teksteihinsä ja tyylikkääseen kansimaalaukseen on uskomista. Christ Denier!

Vaan eipä puutu Evil Shepherdilta oivasti mielipuolisuutta lähestyvää riekkumista ja hyvin lapasessa pysyvää kohkausta musiikistaan, jonka perimä osoittaa suhteellisen selkeästi 80-luvun Destructioniin ja Sodomiin. Ja kun vanhan vihtahousun kanssa kerta ollaan samassa jengissä, on mukana mukavasti mustan eri sävyjä tuomassa monipuolisuutta rässikaahaukseen. De-baptizer!

Vaikka albumilla onkin kestoa vain noin klassisen vinyylimitan verran, alkaa temppulaatikon pohja silti häämöttää levyn puolivälin jälkeen. Tästäkin huolimatta kakkoskiekko Evil Through Darkness And Darkness Through Death on ilahduttavan energistä ja hyvin toteutettua vanhan liiton palvontaa, jossa kuitenkin on omaa ilmettä ja nykyaikaa juuri sopiva määrä. Worship the Cult!

Handlingnoise

Handlingnoise

omakustanne

2,5

Handlingnoisen yritys nostattaa ensijulkaisullaan kontrolloitua myrskyä Suomenlahdelle on hyvä, mutta lopputulos jää boforeilla mitattuna kovimmillaankin vain navakan tuulen lukemiin. Yhtye kyllä hallitsee jälkimetallisen ilmaisun kentän varsin hyvin ja ambient-menneisyyden yhä etäisesti havaittavissa olevat kaiut tuovat sopivan pientä moni-ilmeisyyttä musiikkiin, mutta hirmumyrskyä edeltävän totaalisen hiljaisuuden, myrskyn silmään joutumisen ja tuhon jälkeisen voimattomuuden herättämät tunteet ovat turhan vaimeita sekä vieläpä liian lähellä toisiaan.

Neljä vuotta kypsytetty debyytti on jo pian saamassa seuraajan. Toivon mukaan sillä onnistutaan paremmin saamaan kuuntelija hiljaiseksi musiikillisten voimien edessä.

Lord of the Grave

Green Vapour

The Church Within

2,5

Jos stoner/sludge-seoksen tunnetuimman edustajan Electric Wizardin omintakeisen hämärä ja äärimmäisen raskaspoljentoinen huuruilu pohjautuu heavy ja doom metalin pioneeriin Black Sabbathiin, on Lord of the Graven selkeänä palvonnan kohteena EW ja sitä kautta myös BS.

Niin bändin, levyn kuin kappaleidenkin nimet kuten Green Vapour ja Mountain Rites ovat nekin lähes suoraan viittausta dorsetilaisten tuotosten suuntaan, ainoastaan sveitsiläisten kansitaide on pikemminkin kököstä 80- kuin tyylikkäästä B-luokan 60-70-lukujen kauhukuvastosta.

Niin sisällöltään kuin toteutukseltaan Lord of the Graven kakkosalbumi on täysin kelvollista, joskin kaikenlaisesta omaperäisyydestä varsin vapaata möyrintää. Genren opinkappaleiden orjallisen noudattamisen voisi suhtautumistavasta riippuen nähdä vielä joko hyvänä tai huonona asiana, mutta kun vaaditunlainen äärimmäisempi intensiteetti jää musiikista uupumaan, on lopputuloksesta hankala saada kummoisiakaan säväreitä irti.

0 X í S T

Nil

Ostra & Cold Void Emanations

3,5

Kotimaista osaamista lamaannuttavan metallin saralla on ollut jo yli pari vuosikymmentä, vaikka useimmat pioneerit Unholyn tavoin ovat jääneet pikemminkin palvotuiksi kulttinimiksi kuin nousseet laajemmin tunnetuiksi genren merkkipaaluiksi. Riihimäkeläinen, kahdella eri oikealla tavalla kirjoitettavan 0xístin ensimmäinen täyspitkä albumi jatkaa näitä synkän dark/doom metal genrejen perinteitä lähes kirjaimellisesti.

Nil voisi hyvin olla sisältönsä puolesta julkaistu jo rontti 15 vuotta sitten, sillä sen verran vahvoja musiikillisia yhtymäkohtia sillä on tuon ajan tekijöihin. Yksinkertaisen jymäkkäsoundiset biisit raahustavat eteenpäin ilman turhia venkoiluja, joskin kitaroilla tyylikkään säästeliäästi kudotut simppelit melodiakuviot tuovat pieniä valonpilkahduksia kokonaisuuteen. Jani Koskelan sopivan räyhäkkä ja repivä äänenkäyttö on myös paikallaan tulkitsemaan niitä vähemmän mukavia ajatuksia ja tunnetiloja, joista herra on lähes yksin vastuussa niin musiikki kuin sanoituspuolellakin.

Bändin musiikin vahvuus on samalla myös sen pienoinen heikkous. Sen lähes ihailtavan perinnetietoinen vihaa osin huokuva synkistely on toteutukseltaan hyvää ja tasapainoista, mutta samalla se ei kuitenkaan pysty painamaan mieltä aivan sellaiseen syvään murheen alhoon, johon jo aiemmin julkaistut mestariteokset ovat lähes yksinoikeuden saaneet. Vaikka vanhassa vara useimmiten parempi, on 0xístillä silti hyvät eväät pussissaan tehdä jatkossa vieläkin tehokkaammin painostavampaa musiikkia.

Shades of Deep Water

Constant Pressure 7"

Saturnian/Bubonic

1

Muutaman piiloon jääneen CDR- ja kasetin kuuden vuoden aikana julkaissut kotimainen Shades of Deep Water siirtyy vinyyliaikaan. Seiska ei tosin formaattina ole mikään paras mahdollinen hautajaismarsseja ja tuomiota julistavalle yhden miehen yhtyeelle, sillä tämän kaltainen laahaus tarvitsee useimmiten hitusen enemmän pituuden tuomaa massaa taakseen jaksaakseen polkea kuulijansa syvälle murheen vellovaan suohon.

Vaan eipä voi formaattia syyttää julkaisun yleisestä kehnoudesta. Suttuiset treenikämppäsoundit ovat kolkot ja ponnettomat ja kun kumpikin EP:n kappaleista etenee vielä väärällä tavalla innottomasti genren syväksi kulutettuja tuttuja uria pitkin, on lopputulos tasaisen harmaa kaivatun eri sävyjä sisältävän tummanpuhuvuuden sijasta.

(Funeral) doom metal ilman yksinkertaisen toimivia musiikillisia nyansseja ja vahvaa tunnepuolen latausta on turhaa. Atlantin kylmiin ja valottomiin syvyyksiin uppoamisesta kertova nimiraita Constant Pressure tuo pikemminkin mieleen kastautumisen haalealla vedellä puoliksi täytettyyn kylpyammeeseen.

Pää Kii

Pää Kii

Stupido

4

Alkuhämmennyksen kaikkoamisen jälkeen ei oikeastaan ole kovinkaan kummallista huomata, miksi vajaan vuoden ikäisen Pää Kii -yhtyeen suosio on heti debyytillä näinkin suuri myös punk-piirien ulkopuolella. Onhan bändin nokkamies Teemu Bergholm ehtinyt kasvattaa jo pidempään tunnettavuuttaan lukuisissa aiemmissa yhtyeissään (mm. Nazi Death Camp, Heartburns, Vaasankatu SS, Kakka-hätä-77) sekä hoonata selkeitä säveltäjänlahjojaan entistä kirkkaammiksi.

Pää Kiin lähin vertailukohta on joka suhteessa edesmennyt KH-77, mutta siinä missä viimeksi mainittu oli niin musiikillisesti kuin tekstillisesti särmikästä punk rockia, on ensiksi mainittu kauttaaltaan pahimmasta räästä niistettyä punk pohjaista rokkia, jonka avaintekijät on iskevyys, elämänmakuisuus, energisyys, rehellisyys, tarttuvuus ja yksinkertaisuus. PK ei mieti turhia, se vain soittaa ja sen erittäin hyvin kokonaisuutena toimivien ominaisuuksien ansiosta se onnistuukin täyttämään jo pidempään Suomea vallinneen rock-tyhjiön. Tällaista bändiä suomalainen rokkikansa ja festariyleisö ovat ehkä tietämättäänkin juuri kaivanneet.

Tätäkin julkaisua kuunnellessa Bergmanin kykyä tehdä välittömästi tukkaan tarttuvia kappaleita yksinkertaisista aineksista ei voi kuin ihailla. Bändin taiteilu rockimman ilmaisun kanssa on lähellä lipsua turhanpäiväiseksi rallatteluksi, mutta ainakin toistaiseksi se onnistuu pysyttelemään rockin pahalla puolella. Siksi levyn tahtiin onkin helppo skipata kahvit.

T&N

Slave to the Empire

Ear

3,5

Dokken oli hieno bändi 80-luvulla ja sen ”tyttömetalli” parani levy levyltä huipentuen vuonna 1987 julkaistuun Back for the Attack -albumiin, joka oli myös melkoinen myyntimenestys yhtyeen kotimaassa Amerikassa. Tämän jälkeen vokalistin Don Dokkenin ja kitaristi George Lynchin sukset menivät ristiin ja aina näihin päiviin asti jatkunut miehistösekoilu ja vehtaaminen mahdollisen alkuperäisen kokoonpanon paluun kanssa ei ole tuottanut kovinkaan merkittäviä julkaisuja kummassakaan leirissä.

Dokkenin kakkoslevystä Tooth And Nail (1984) nimensä napannut ja lakiteknisistä syistä sittemmin sen T&N:ksi lyhentänyt porukka on lähimpänä alkuperäistä kokoonpanoa mitä tällä hetkellä saattaa. Don ei mukana sentään ole, mutta tämän kanssa edelleen Dokken nimen alla rumpaloiva Mick Brown sen sijaan paukuttaa albumilta löytyvällä viidellä Dokkenin alkuperäisellä kappaleella. Parivaljakko Lynch ja basisti Jeff Pilsonhan ovat pitäneet yhtä eri yhteyksissä jo pidempäänkin.

Uusioversioiden tarpeellisuus tai pikemmin T&N:n debyytille sisällyttäminen on varsin kaksijakoinen asia. Suurelta osin vierailevien tähtien (mm. Sebastian Bach Alone Againissa ja Tim ”Ripper” Owens Kiss of Deathissa) esittäminä Dokken-klassikot toimivat oikeinkin mallikkaasti pois lukien turhan rajuksi runnottu King's X miehen Doug Pinnickin tulkitsema Tooth And Nail, mutta eipä tämän nyt varsinaisesti mikään suuri yllätys ole. Vaikkei Don varsinaisesti mikään kamalan häävi laulaja ole koskaan ollutkaan, sykkii sydän silti voimakkaammin alkuperäisille versioille.

Pääosin Lynch-Pilson kaksikon säveltämä uusi materiaali on kuitenkin varsin hyvää ja vahvaa tuoden väkisinkin mieleen jo aiemmin useaan kertaan mainitun Dokkenin. Yllättävää on kuitenkin huomata, kuinka asiallisen hyvin tonttinsa hoitava laulaja Jeff bassottelunsa lomassa on, esimerkkeinä nyt vaikkapa Rhythm of the Soul tai klassikko Into the Fire.

Vaikka onkin ilahduttavaa huomata, kuinka hyvin herroilta vielä taittuu omanlaisensa melodisen heavy metalin ja hard rockin yllättävänkin raskas ja tummasävytteinen ristisiitos, on yli tunnin mittainen Slave to the Empire väkisinkin hieman sekava ja ennen kaikkea turhan tuhti pelinavaus. Toivon mukaan seuraavalla julkaisulla virheistä olisi osattu ottaa oppia.

Vapaa Maa

Maailma pimenee 10”

Omakustanne

3,5

Noin vuosi sitten ilmestyneestä Vapaan Maan debyyttiseiskasta tuli intoiltua ennakkoon muutaman näytteen perusteella, mutta kokonaisuutena pikkumusta oli kuitenkin pieni pettymys. Intensiteetti-, tarttuvuus- sekä omaperäisyystasot eivät yksinkertaisesti vain olleet niin korkealla, kuin useista eri bändiyhteyksistä tutuista kavereista koostetulta hardcore-porukalta voisi olettaa.

Kolme tuumaa kasvaneesta seuraajasta annetut etukäteismaistiaiset antoivat osviittaa, että eteenpäin oli menty vähän joka suhteessa. Vaan eipä yhtye ole vieläkään saavuttanut läheskään kaikkea sitä potentiaalia, johon sillä kuitenkin tuntuisi eväitä leipälaukustaan löytyvän.

Vapaa Maa ei halua toistaa tuttua suoraviivaista Suomi '82 HC-meinkiä, vaan luoda niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin selkeästi haastavampaa ja kontrolloidumpaa, rivakasti ja osin varovaisen rokkaavastikin etenevää mekkalointia, jonka juuret vaikuttaisivat olevan pikemminkin rapakon toisella puolella muutamaa vuotta myöhäisemmässä ajassa. A-puolelta peräkkäin löytyvissä Sonkajärven varajeesus sekä Pää räjähtää!!! kappaleissa yhtyeen missio tulee muita selkeämmin esille.

Monimutkaisemman tien kulkeminen vie yleensä aina hitaammin perille, mutta lopussa kiitos voi seistä entistäkin tanakammin. Ehkä jo seuraavalla, mahdollisesti entistäkin suuremmalla julkaisulla määränpää alkaa häämöttämään lähempänä ja kirkkaampana.

Vektor

Outer Isolation REISSUE

Earache

4

Legendaarisen maineensa puhtaasti 80-ja 90-lukujen taitteen useilla klassikoiksi nousseilla artisteilla ja levyillä saanut Earache ei enää 2000-luvulla ole kovasta yrityksestä huolimatta kaksisiakaan uusia kiinnityksiä tehnyt. Sen omista löydöistä Municipal Wasten Hazardous Mutation (2005) on viimeisin hyvä levy, sillä niin Violatorin debyytti Chemical Assault (2006) kuin nyt julkaistava Vektorin kakkoskiekkokin ovat uusintapainoksia ja alun perin kokonaan muiden tahojen julkaisemia.

Erittäin monen 80-luvulla aloittaneen thrash-ja speed metal pumpun kolmas levy oli roimasti kehittyneiden soitto- ja sävellystaitojen myötä selkeästi monipuolisempia ja teknisempiä kuin aiemmat nuoruuden innolla ja energialla kyllästetyt suoraviivaisemmat vauhtieepokset esimerkkeinä nyt vaikkapa Destruction, Deathrow, Sodom, Anthrax, Kreator jne.

Näin kävi myös aina täysin omia polkujaan kulkeneelle VoiVodille Killing Technologyn (1987) kanssa eikä tätä kanukkilegendaa voi oikein olla mainitsematta Vektorin yhteydessä. Yhteneväisyydet kun eivät rajoitu pelkästään saman kaltaiseen nimeen ja logoon, vaan niitä löytyy myös runsaasti jenkkien sci-fistisestä ja kiharaisesta riitasointurässistä. Vektorin omaa ansiota etenkin tällä kakkoslevyllä on kuitenkin kyky lisätä seokseen sen verran omaa panosta, että lopputulos on pikemminkin vahvaa kunnianosoitusta täyden apinoinnin sijasta.

Outer Isolation on hankala levy sisäistää, sillä sen kappalerakenteet ovat haastavia, melodiat ja riffit epäsovinnaisia ja koko komeus kaahataan pääosin läpi helvetinmoisella vauhdilla, joka on koko ajan vaarassa livetä ylitempon puolelle. Näistäkin ominaisuuksistaan huolimatta yhtyeen häiriintynyt ulosanti aina lauluosuuksia myöten on sen verran kiehtovaa, että levyä haluaa ja ennen kaikkea jaksaa pyörittää uudestaan ja uudestaan niin kauan, että biisit alkavat väkisinkin upota luutuneempaankin pipon pidikkeeseen. Heti kaikki tänne mulle nyt -asenteella varustetut nuorison edustajat tuskinpa tällaisen musiikin päälle tulevat ymmärtämään.

Tänä vuonna pitäisi ilmestyä vielä Vektorin uusi tuotos, joka on vielä kuuleman mukaan konseptialbumi sisältäen yhden vähintäänkin 16 minuuttia kellottavan veisun. Saapas nähdä kuinka tekniseksi ja mihin suuntaan kosmosta bändi kolmannella levyllään menee.

Yleislakko

Maailmanpolitiikan arkipäivää

Blast of Silence

4,5

Turun punkkareiden sanan säilä sivaltaa kolmannella levyllä entistäkin laaja-alaisemmin ja napakammin kohti politiikan kiemuroita sekä yhteiskunnan epäkohtia. Samaa selkeää terävöitymistä on tapahtunut myös musiikillisesti, vaikka tyylillisesti ei muutoksia olekaan juuri tapahtunut edeltävään Vapauden rautaiset raamit (2011) -levyyn verrattuna. Melodioiden, tempojen ja tunnelmien vaihtelevuus on vain laaja-alaisempaa sekä kokonaisuuden kannalta selkeästi hallitumpaa.

Yleislakolla on omintakeisen toimiva tyyli tehdä yksinkertaisen iskeviä ja useimmiten jopa hilpeiltä tai oikeastaan pikemminkin ilkikuriselta kuulostavia kappaleita, joiden vastapainona on runsaasti ajatuksia herättävää tanakkaa tekstiä. Ristiriitaisuus musiikin ja tekstin välillä saa aikaan mielenkiintoisen läpi levyn vallitsevan jännitteen, jonka ansiosta yhtye nouseekin useiden genreläistensä ohi. Ja vaikka sanoitukset ovatkin suoraviivaista sormella osoittamista, osuvat ne oivaltavina sen verran hyvin maaliinsa, että vähänkään nykymaailman menoa ihmettelevä ei voi kuin nyökytellä hyväksyvästi.

Vaikka Yleislakon juuret ovatkin tukevasti kiinni perinteissä, elää ja ilmaisee se vahvasti aikaa jota juuri nyt elämme. Ei siis olekaan mikään ihme, että nelikko on puhjennut kukkaan Maailmanpolitiikan arkipäivää -albumillaan. Siksipä se onkin vuoden parhaita punk-albumeita.

Inferno #84/2011

Ajattara

Murhat

Osasto-A

4,5 Jos Ajattara polkikin joskus paikallaan, on siitä aikaa jo kolmen levyn ja yli seitsemän vuoden verran. Tuolloinkin tamppaaminen oli tehokasta ja kenties osittain itsetarkoituksellistakin. Äpäre-albumin jälkeen tyhjäkäynti on ollut minimissään ja jokainen vuoden 2006 jälkeen ilmestynyt julkaisu on ollut omalta osaltaan arvaamaton ja konseptia laajentava äärimmäisenä esimerkkinä akustinen Noitumaa.

Murhat on erittäin vahva ja jyräävä kokonaisuus aina helvetin tymäkkiä soundeja myöten. Ruojan rienaava ja repivä ääni julistaa ja käskyttää entistä vahvemmin jopa siihen malliin, että sitä haluaisi uskoa ja totella sokeasti on kyse mistä tahansa. Painostava tunnelma velloo tutun turvallisella tavalla kappaleesta toiseen, mutta kiekon hienous on kuitenkin sen suunnaton monipuolisuus ja tajuntaan junttaantuva tarttuvuus. Vaikka kikat ja nyanssit ovatkin periaatteessa pieniä, on niiden tehokkuus sitäkin suurempaa.

Ajattaran ilmiselvä salaisuus piilee siinä, että kukaan ei tee paremmin sen kaltaista musiikkia kuin he itse. Ajattara arma invictus.

Assassin

Breaking the Silence

SPV

2,5 Lasaruksen lailla nousevat kaikki 80-luvun niin suuruudet kuin pienuudet ikuisiksi tarkoitetuista leposijoistaan, vaikka hyvin monen kohdalla olisi perusteltua kysyä miksi. Saksan Assassin palasi 13 vuoden tauon jälkeen jo vuonna 2002, mutta The Club (2005) paluulevyn jälkeen hiljaisuus rikkoutuu vasta nyt. Miksi ihmeessä?

Vauhtia rytmiryhmää lukuun ottamatta alkuperäisjäsenistöllä esiintyvältä vuosimallin -83 veteraanilta yhä löytyy, mutta vaarallisia tilanteita ei. Yhtye pieksee edelleen B-luokan vanhakantaista thrashia ja kiitos modernin tuotannon jälki on jämäkkää, mutta yllätyksetöntä ja valitettavan tasapaksua. Sama pätee myös vokalisti Robert Gonnellan huutamiseen, joka alkaa tympiä nopeasti.

Yksittäisinä kappaleina materiaali on ihan ok, mutta peräkkäin kuunneltuna yhdeksän samasta myllystä jauhettua veisua aiheuttaa puuduttavan ähkyn. Lopun huumoripala I Like Cola ei ala edes janottamaan.

Destruction

Day of Reckoning

Nuclear Blast

3,5 Tympeähkön D.E.V.O.L.U.T.I.O.N. -albumin jälkeen Saksan iso D ei onneksi ole taantunut lisää, vaan julistaa kiukkuisena tuomipäivää kaikille erilaisiin satuhahmoihin uskoville. Keskinopeus triolla tuntuu hivenen tippuneen, mutta vastapainona onkin sitten paljon erilaista rakenteellista ja etenkin riffillistä kiemuraa. Alkuvartilla tällainen meininki jaksaa yllättää ja ilahduttaa, keskellä iskee puutuminen ja loppu 15 minuuttia alkaakin mennä jo levyn päättymistä odotellessa.

Ei rallien taso missään vaiheessa muutu suuntaan tahi toiseen, mutta päähän taottavien kertosäkeiden ollessa vähemmistössä biiseiksi kutsut riffimyrskyt syövät toisiltaan tehoa laantuen pelkiksi puhureiksi. Lahkeet alkavat kyllä heilua musiikin tahdissa, mutta vooki ei mene tarpeeksi sekaisin.

Vaikka Day of Reckoning onkin yksi 80-luvun kohkauskolmikosta kellontarkaksi thrash-kronometriksi kypsyneen bändin monipuolisimmista levyistä, eikä missään nimessä huono sellainen, toivoisi siltä kuitenkin enemmän vallatonta barbaarimaisuutta. Nyt taitoa alkaa vaakakupissa olla hitusen liikaa tehon kustannuksella.

DoomSword

The Eternal Battle

Dragonheart

2 Italialaisista sotasankareista on eittämättä vitsailtu läpi koko ihmiskunnan sotaisan historian ja muutaman hekotuksen aiheen tarjoaa myös Deathmasterin, Sacred Heartin, Wrathlordin ja Nidhoggrin muodostama DoomSword. Sananlaskun mukaan nimi ei pahenna miestä, mutta musiikissa sen ainakin soisi parantavan sisältöä. Näin myös The Eternal Battlen kohdalla.

Kiekon sisällön pitäisi kuulostaa eeppiseltä ja sotaisalta heavy metallilta, mutta pikemminkin mieleen tunkee ajatus rapulaisesta miehestä raivaamassa tietään lauantaipäivänä läpi täpötäyden ostoshelvetin paremman puoliskonsa ja parkuvan jälkikasvunsa kanssa kuin albumin konseptin mukaisesta kähinästä roomalaisten ja germaanien välillä ajanlaskumme alussa.

Ei kappaleiden toteutus mitenkään ylipääsemättömän kehnoa ole, mutta lussut ja latteat soundit yhdistettynä ponnettomiin riffeihin ja melodioihin eivät saa tarttumaan miekkaan, vaan julistavat pikemminkin tuomiopäivää levylle.

Jag Panzer

The Scourge of the Light

SPV

3,5 Pitkäikäisen Jag Panzerin ilme on aina ollut uniikki. Yhtenä suurena tekijänä on Harry "The Tyrant" Conklinin taidokkaasti käyttämä laaja-alainen ääni, mutta yhtä omanlaisensa on bändin tapa sekoittaa sopivan monimutkaisesti 80-lukulaiseen klassiseen heavy metalliin vahvoja melodioita ja amerikkalaista power metal perinnettä. Jälki on ollut tasaisen tyylikästä lähes poikkeuksetta ja samalla kuuntelua runsaasti vaativaa mutta sitä myös hyvin kestävää.

Edellisestä Casting the Stonesista onkin ehtinyt vierähtää jo seitsemän vuotta, vaan eipä noita täyspitkiä ole kolmessakymmenessä vuodessa ihan joka vuosi aiemminkaan ilmestynyt. Hyvässä iskussa tänä vuotta kolmikymppisiä viettävä kokoonpano edelleenkin on, sillä täyteraitojen määrä on minimissä ja suurin osa kymmenestä raidasta miellyttää korvia ja kiteytyy hyviin kertosäkeisiin pääosissa levyn päättävä muita eeppisempi The Book of Kells.

Yhtyeen perussynti vaivaa toki tätäkin kiekkoa eli todellisten tankintapporallien puute. Albumin yllättävän rauhalliseen perustempoon kaipaisi myös ajoittaista lisärähinää, vaikka näin hitaamminkin hyvä tulee. Achtung, hier kommt Jag Panzer!

Steel Tormentor

Return of a King

Nephin Records/Union Black Digital

2,5 Jos ei perinteisen heavy metallin kuninkuus ole koskaan Irlannissa ollutkaan, ei se hupsusti nimetyn Steel Tormentorin kakkoskiekon myötä sinne myöskään tietään löydä. Valtikkakin tuntuu yhtyeeltä olevan hiukan kadoksissa, sillä vaikka demotasolla bändiä voisikin vielä kuvailla sanaparilla kohtalaisen lupaava, on aiemmin viidentoista vuoden aikana seitsemän demoa ja yhden täyspitkän julkaisseelta poppoolta lupa odottaa hiukan enemmän kuin miltä Return of a King kuulostaa.

Niin riffit, melodiat, sovitukset kuin laulukin ovat parhaimmillaan melkein ihan hyviä mutta lopulta kumminkin turhan keskinkertaisia ja ponnettomia. Ajatus vajaan seitsemän minuuttia kestävän Warrior -kappaleen typistämisestä reilun viiden minuutin single mittaan tuntuu hieman absurdilta puhumattakaan tarpeellisuudesta lisätä se levyn loppuun. Vaan onhan periksi antamattomuus hyve, vaikka teräs ei hyppysissä kiusaamisesta huolimatta aivan vaadittuun muotoon taipuisikaan.

Inferno #18/2004

DESTRUCTION
Live Discharge DVD
Nuclear Blast

Tätä on vanhan liiton thrash fanit taatusti odottaneet aina Destructionin reunionista lähtien. Puolentoistatunnin digitaaliselle kuvatallenteelle on koostettu livemateriaalia kolmelta hieman erilaiselta keikalta vuosilta 2002 ja 2003. Settilista on hyvin tasapainossa jyräävän uudemman materiaalin ja vanhojen klassikkojen kanssa eikä kappalevalikoima tai olennaisten biisien puuttuminen anna mitään aihetta rutinaan. Reilut puolet biiseistä on kuvattu kesällä 2003 Sveitsin Z7 Pratteln klubilla tarjoten hieman intiimimmän ympäristön thrash jyystölle kun taas toinen puolisko biiseistä on tallennettu Saksan Wacken Open Air 2002 ja With Full Force 2003 festivaaleilta. Vaikka festareiden lavat saavat trion näyttämään hieman orvoilta, korostavat kuvakulmat bändin tiukkaa kuntoa ja meininkiä pääosin riittävän läheltä. Sinne tänne väliin ripotellut keikkojen etukäteis- ja jälkitunnelmat ovat määrältään onneksi varsin minimissä, sillä ilman skippaamista ei pelkän musiikin katselu onnistu valikoista käsin. Vaikka biisistä siirrytäänkin toiseen varsin jouhevasti, kärsii pätkistä kootto kokonaisuus hieman rauhattomuudesta.

Vaikka kunnollisia kotiteatterisysteemin omistajia ei erityisemmin hellitä, on normaali stereo ääniraita ja kuvanlaatu kauttaaltaan riittävän hyvää. Toisaalta liiallinen kliinisyys saattaisi kadottaa energiaa ja tunnelmaa intensiivisistä keikkapaloista.

Perinteisen haastattelupätkän ja kuvagallerian lisäksi DVD:n bonukset ovat nautittavan runsaat. Audiopätkin täydennetty diskografia tarjoaa bändiä tuntemattomille hyvän katsauksen Destructionin tuotantoon ja erilaisia promo- sekä livepätkiä vuosien varrelta on tarjolla runsaasti. Ainoa miinus kertyy vanhan 80-luvun materiaalin esilletuomisesta, joka mahdollisesti huonosta laadusta johtuen on pitänyt keskittää ja pienentää ruudun keskelle.

Vaikka DVD:llä onkin pienet tekniset ja sisällölliset ongelmansa, on sisältö kuitenkin ehtaa ruostumatonta terästä. Pakettiin on näet kaupan päälle lyöty vielä aikaisemmin hankalasti saatavilla oleva tasaisesti vanhaa ja uutta esittelevä tunnin mittainen live CD. Kokonaisuus tarjoaakin erittäin hyvän katteen erityisesti germaanirässifanin euroille. 9/10

FINAL DAWN
Under the Bleeding Sky
New Aeon Media

Karmageddon Median alalafkalle on haettu uutta tuoretta verta myös Suomesta. Orkesterin aggressiivisen keskitempoisessa metallissa vaikutteita on otettu mm. black –ja death metallista, vaikka lopputulos ei edusta näistä kumpaakaan genreä. Laulajan käheä kärinä on turhan yksitoikkoista ja biisien kompleksinen sisältö rönsyilee kappaleesta toiseen turhan samoilla linjoilla liian moneen suuntaan jättäen valitettavan vähän selkeitä tarttumapintoja. Levy sisältää muutamia mukavia ideoita ja melodioita, mutta tulevaisuudessa kappalemateriaalin jatkojalostukseen on syytä kiinnittää huomattavasti enemmän huomiota. 5/10 

LAMENTED SOULS
The Origins of Misery
Duplicate

Sekalaisista demo-, 10”, 7” ja julkaisemattomasta levymateriaalista koottu Lamented Soulsin täyspitkä on siällöltään väistämättä hienoista sillisalaattia. Vaikutteet on pääasiassa imetty vanhan koulukunnan doom metallista ja musiikki kulkeekin pääasiallisesti levollisissa ja rauhallisissa tunnelmissa. Simen Hestnæsin (Dimmu Borgir, Arcturus) kantava ja kuulas ääni on hienoa kuultavaa, mutta ei vain yksinkertaisesti oikein tunnu istuvan mukavasti musiikkiin. Vaikka yksittäiset kappaleet rullaavatkin eteenpäin ihan mukavasti, ei kokonaisuudesta löydy juurikaan minkäänlaista variaatiota syvällisemmästä tunnelmasta puhumattakaan. 6/10 

RUNEMAGICK
On Funeral Wings
Aftermath

Runemagickin seitsemäs täyspitkä on tuhti setti simppeliä mutta oudon kiehtovaa drone vaikutteista doom kategoriaan laskettavaa musiikkia. Useamman pyörityksen jälkeen levy alkaa pikkuhiljaa avautua ja tylsistyminen vaihtuu pienimuotoiseksi uteliaisuudeksi ja kiinnostukseksi. Parhaimmillaan bändi hitaissa ja hypnoottisissa osuuksissa, mutta tästä vähänkään nopeammat osuudet työntävät painostavaa tunnelmaa ikävästi taka-alalle. Valitettavasti vasta levyn päätösraita Wizard with the Magick onnistuu yksittäisistä kappaleista kiinnostavimmin tiivistämään bändin syvimmän olemuksen. 7/10 

VEHEMENCE
Helping the World to See
Metal Blade

Brutaalimman ja melodisemman death metallin aineksista koottu Vehemencen kolmas täyspitkä on kumman näköinen äpärälapsi. Kappaleet rönsyilevät milloin minnekin suuntaan ja tarttumapintojen löytäminen ja kelkassa mukana pysyminen on perin hankalaa. Vaikka kappaleiden rytmitykset ja rumpalin hiki hatussa mätkityt kompit kiinnittävätkin huomiota, selkeät biisirakenteet ja kokonaisuudet katoavat ylenpalttiseen kikkailuun ja kiemurteluun. Lopputulosta sekoittaa entisestään hieman lisäpotkua kaipaava vuorotteleva murina ja ärinälaulu, jotka istuvat musiikkiin hieman väkinäisen oloisesti. 5/10 

VOIVOD
War And Pain
Metal Blade

Metal Blade kunnioittaa cyber metallin pioneereja julkaisemalla erittäin tuhdin paketin VoiVodin debyytistä, jonka alkuperäisestä julkaisusta on ehtinyt kulua jo 20 vuotta. Vaikka bändin uran kannalta War And Pain onkin epäilemättä erittäin merkittävä julkaisu, ei orkesterin kaksi ensimmäistä paljon kohkaamista ja räkää sisältävät levyt tehneet aikoinaan sen kummempaa vaikutusta. Vasta kolme vuotta myöhemmin julkaistu kontrolloidumpi ja teknisempi Killing Technology oli se levy, joka sai minut sukeltamaan loppuiäkseni bändin erikoisen kiehtovaan ja sotaisaan fantasia maailmaan.

Näin 20 vuotta myöhemmin debyytti heijastaa vahvasti aikaansa, jolloin asenteella ja innokkuudella korvattiin soittotaidon puutteita. Remasterointi on tässäkin tapauksessa tuonut selvän parannuksen saundeihin, vaikka kultakorville ei levy taatusti tarjoakaan paljoa. Vaikka materiaaliin tutustuminen vetääkin suun virneeseen ja saa nostalgian aallot vyörymään läpi ruumiin, on levyllä selkeitä musiikillisiakin arvoja. Vaikka kappaleet reuhdotaan energisesti ja punk-henkisesti läpi, on mukana myös paljon mystisiä ja tummasävytteisiä melodioita, joista on jo etäisesti kuultavissa tulevaisuuden linjauksia. Kitarariffit poukkoilevat jo tässä vaiheessa omalaatuisesti eikä Snaken äänestäkään voi juuri erehtyä. Vaikka kokonaisuus jääkin hieman tasapaksuksi, löytyy levyn räväkämmältä alkupuolelta muutamia oivia rässirepäisyjä jotka kannattaa tsekata jos ei muuten niin kuriositeetin vuoksi.

Kolmen CD:n paketin ensimmäiselle levylle on varsinaisen täyspitkän lisäksi ympätty bonuksena kolme raitaa bändin ensimmäiseltä keikalta vuodelta -83. Kaupan päälle on lyöty vielä niinkään kolme raitaa Metal Massacre 5 :n sessioista. Molemmat sessiot ovat mukavia lisiä, vaikka tarjoavatkin debyyttiin verrattuna vain yhden uuden raidan. Toiselta CD:ltä löytyy ilmeisen täysmittainen live demo Morgoth Invasion vuodelta -84. 76 minuutin aikana kuullaan 16 kappaletta kahden ensimmäisen levyn materiaalia ja lopetuksena vielä Venomin ja Slayerin coverit. Vaikka extra sessioiden äänimaailma onkin odotetun suttuinen, on niistä saatu siistittyä yllättävän kuuntelukelpoiset. Paketin viimeinen levy tarjoaa yksinkertaisen bändin imagonmukaisen CD-ROM osion, josta löytyy VoiVodin alkuaikojen materiaalia aina biografiasta, diskografian kautta valokuviin ja Awayn uniikkeihin taiteellisiin visioihin. Kaikesta huolimatta CD-ROMin anti jää hiukan ohueksi, sillä suurin osa sen materiaalista kuten musiikki, sanoitukset ja biografia löytyvät jo levyiltä ja kansivihoista.

Vaikka pakkaus onkin massiivinen ja tyylikäs, olisin kuitenkin mieluummin nähnyt katsauksen keskittyvän ennemminkin bändin 3-4 ensimmäiseen levyyn eikä pelkästään debyyttiin. Sopimusteknisistä syistä johtuen ajatus on kuitenkin kuolleena syntynyt. 8/10

Hamara #3/2003

Alchemist
Austral Alien
Relapse
3/5

Toispuolelt palloa dekadin ajan taivaltanut orkesteri ei koskaan ole hötkyillyt liikoja julkaisujensa kanssa. Levy per pari-kolme vuotta julkaisutahdilla on kuitenkin saatu aikaiseksi viisi tasaisen laadukasta täyspitkää, joissa musiikillinen kehitys on ollut hyvin havaittavissa. Alkuaikojen teknillinenkin death metal henkinen rymistely on havaittavissa enää vain vaimeasti taka-alalla uudemman leijuvamman materiaalin vallatessa elintilaa jo parin levyn alan.

Orkesterin luoma transsimainen tunnelma on mielenkiintoista, mutta ehdotonta syventymistä vaativa kokemus. Kitarat työskentelevät taukoamatta merkillisesti taustalla kutoen monisäikeisiä äänimattoja rumpalin vaivuttaessa hieman tavallisuudesta poikkeavilla biiteillään kuuntelijaa hypnoosiin. Sanoja tulkitaan vaihtelevasti laulun ja puolihuudon keinoin. Vaikka vokalistin ääni ei herätäkkään suurempaa ihastusta tai ihmetystä, niin yhdessä rumpalin kanssa juuri laulut muodostavat kappaleiden perustat muiden instrumenttien koristellessa ja täydentäessä kokonaisuutta.

Alchemistin tapa lähestyä ja luoda musiikkia on kieltämättä originelli. Biisejä rakennetaan kerrosmaisesti ja ne rönsyilevätkin eteenpäin kontrolloidusti kieltäytyen noudattamasta perinteisiä kappalerakenteita. Kappaleet tahtovat kuitenkin sulautua yhdeksi tasapaksuksi massaksi, joka valuu tasaisen varmasti aivoihin sisään mutta ei tunnu jättävän jälkeensä minkäänlaisia jälkiä. Itsepintaisella toistolla valaistuksen kokeminen saattaisi kuitenkin olla hyvinkin mahdollista.



Destruction
Metal Discharge
Nuclear Blast
4/5

Vanha ei löysty eikä pehmene, vaan tykittää ehkä tiukempana kuin koskaan suoraan päin pläsiä. Albumin Slayerin malliin avaava ”The Ravenous Beast” käskyttää thrash-tykkiä siihen malliin, että puikkoihin istutettu kuuntelija on pelkkä kyyditettävä.

Vähintään 120 km/h lasissa alusta loppuun saakka etenevä paahto ei hengähdystaukoja tarjoa eikä niitä edes kaipaa. Levyn 39 minuuttia tarjoilevat jämäkintä ja teknisintä Destructionia koskaan. Uuden rumpalin Marcin mukaantulon myötä trion ulosannista on tullut entistäkin kompaktimpaa. Schmierin ääni on yhä hienossa kuosissa ja herra onnistuu ilkeällä ja repivällä tavalla sylkemään ulos kiukkuisia riimejä, joita Miken klassinen thrash-riffittely tukee loistavasti. Bändin ei todellakaan tarvitse yrittää kuulostaa aggressiiviselta, sillä se on sitä aidosti koko ajan.

Destruction ei yllätä. Mutta jos näin tasalaatuisen tiukkaa materiaalia pystyy levy levyltä tekemään, ei sen tarvitsekaan. Vaikka ”Metal Discharge”:lla ei löydykään varsinaisia todellisia hittejä ”The Antichrist”:in malliin, on se aiempiin levyihin verrattuna hitusen monipuolisempi ja tasaisempi kokonaisuus. Jälleen erittäin vahva näyttö saksalaisesta jäljittelemättömästä osaamisesta, joka pistää jauhot suuhun monelle uusio thrashin soittoniekalle.

Fu Manchu
Go For It…Live!
Steamhammer
4/5

Fu Manchun letkeän raskas mutta tarttuva poljento ei ole hyytynyt missään vaiheessa, vaikka suurimmat rosot ovatkin tasoitettu kokolailla sileiksi. Tuoreimman California Crossing –äänitteen kappalemateriaali oli tasaisen varmaa, mutta tuotantopuolella lopputulos oli jo liiankin kliininen ja sliipattu. Asia on helppo todentaa kuuntelemalla viime vuonna erinäisissä paikoissa äänitettyä tuplaliveä.

Bändi svengaa läpi setin kuin se kuuluisa kolmijalkainen hirvi. Soitossa on mukana aimo annos hyvien livelevyjen perusaineksiin kuuluvaa energiaa ja rentoutta. Bändi selvästi nauttii yleisönsä kera tuottamastaan melusta ja osa tuosta keikkatilanteen maagisesta ilmapiiristä on myös onnistuttu siirtämään levylle. Vaikka livestä puolet koostuukin kahden uusimman levyn ralleista, on ilahduttavaa huomata toisen puoliskon koostuvan varsin tasapuolisesti vanhemmista vedoista. Hitit vedetään hikisen lämpimissä ja intiimeissä tunnelmissa eikä setistä jaa kaipaamaan mitään yksittäistä veisua. Jokaiselle jotakin –periaate täyttyy levyn kohdalla hyvin ja niin uudet kuin vanhemmatkin fanit saavat rahoilleen varmasti vastinetta.

Vaikka aavistuksen verran rosoisemmat ja tuhdimmat saundit olisivat olleet paikallaan, riittävällä volyymillä tykitettynä löytyy levystä potkua terveen pollen verran. Tuhti tuplasetti ameriikan stoner rokkia keikkataltiointina suorastaan huutaa seurakseen kylmää ja virkistävää keskiolutta. On se suriseva sähkökitara vaan hieno asia.

Graveworm
Engraved In Black
Nuclear Blast
3/5

Melodisen black metallin tavallisimmat ansakuopat tyylillä välttänyt Graveworm tyrkkäsi ulos parin vuoden tauon jälkeen jatkoa hienolle Scourge of Malice –lätylle. Sama hyväksi havaittu resepti on käytössä yhä. Mallikasta raastavaa örinää ja räkäisempää rääkynää vedetään kitaroiden ja koskettimien maalailemien ja sahaavien riffien päälle.

Siinä missä useat alan yrittäjät luottavat liiaksi yksinkertaisen tarttuviin melodioihin biisin kantavana voimana, on Graveworm poikkeus. Biiseissä on aidosti hyvä ideoita ja monipuolisia melodioita, jotka kantavat omillaan kevyesti kyllästymispisteen yli. Vaikka sävellyskynää ei olekaan erityisesti teroitettu tätä julkaisua varten, on bändi kyky ja taito yhä tallella. Kokonaisuutena levyä tuntuu kuitenkin vaivaavan hienoinen kasvottomuuden ja tasapaksuuden suo. Tasalaatuisesta materiaalista ei tunnu löytyvän niitä huippuhetkiä, mutta silmäkkeisiinkään ei myöskään vajota. Edellisen levyn hyvällä tyylitajulla tehty Iron Maiden –tulkinta Fear of the Dark:ista on yksi hienoimmista omaperäisimmistä Maiden covereista ikinä. Tällä kertaa tulkittavaksi on valittu yllättävä REM:in Losing My Religion, joka kuitenkin osoittautuu liiankin uskolliseksi alkuperäiselle versioille.

Engraved in Black hämmentää silti mukavasti lähes seisahtunutta meloblack genreä ja kelluu sen pintavesissä. Vaikka bändi onkin pystynyt parempaan, voidaan uutukainen lukea yhdeksi loogiseksi etapiksi pitkän matkan varrella. Ei ollenkaan huono, muttei myöskään hieno.



Kotiteollisuus
Helvetistä itään
Megamania
4/5

Kotiteollisuuden viides täyspitkä on hämmentävä ja ristiriitainen levy. Vaikka Etelä-Karjalan karjutrio olisikin helposti voinut jatkaa tutuksi luomallaan junttauslinjalla, on se uskaltanut tarttua haasteisiin ja tuoda mukaan selkeitä popmusiikista tuttua tarttuvuutta ja herkkyyttä. Helvetistä itään –levyllä bändi ei kuitenkaan ole laittanut itseään kontilleen markkinavoimien eteen, vaan on kasvanut ja kehittynyt luonnollisesti seesteisempään suuntaan. Hynynen kun ei perkele vieköön taivu.

Uudet maltillisemmat ja jopa iloiset ja herkät kappaleet esittelevät uutta Kotiteollisuutta, jota ei aikaisemmin ole kuultu. Hynynen laulaa niissä paremmin kuin koskaan aikaisemmin ja onnistuu itsekin kuulostamaan jopa iloiselta ellei peräti rakastuneelta. Tällaisten kappaleiden kavereina on kuitenkin ralleja, joissa bändi on rankempi ja raskaampi kuin koskaan aiemmin. Herkistelyn ja kovistelun vaihtelu luo hämmentävän ilmapiirin, jonka hahmottaminen ja sisäistäminen vaatii paljon kuuntelemista.

Hynysen sanoitukset ovat levyllä yhtä ristiriitaisia kuin itse musiikki. Päänsisäisten ajatusten ja demonien karkoitus on osittain vaihtanut arkirealistiseksi havainnoinniksi ja pohdinnaksi. Ensimmäistä kertaa luulen osittain ymmärtäväni mistä Hynynen laulaa.. Parhaimmillaan lyriikat on pelottavan koskettavia ja omaa ajatusmaailmaa lähellä olevia huomioita, jotka yhdistettynä musiikkiin saavat kropan lisäksi mukaan myös sielun. Heikoimmillaan tekstit ovat hieman hampaattomasti ajan henkeä kuvailevia ivallisia riimejä, joita on muidenkin kuultu veistelevän.

Muutaman todellisen helmen lisäksi levylle on päätynyt kappaleita, jotka ovat hieman liiankin tasapaksuja ja tyypillisiä orkesterille. ”Helvetistä Itään” on levynä monipuolisinta hyvää muttei loistavaa Kotiteollisuutta, joka onnistuu taatusti yllättämään muttei pettämään kuulijansa. Nämä ääripäät muodostavat levystä tasaisen vahvan kokonaisuuden, joka olisi kuitenkin voinut olla enemmän

Negative Reaction
Everything You Need for Galactic Battle Adventures
Psychedoomelic/Game Two
2/5

Puhdasta ja yksinkertaista sludgea/doomia vääntävä kokoonpano laahaa lopen uupuneen matkanmiehen lailla eteenpäin aina ensimmäisestä biisistä alkaen kohti matkan ja levyn väistämätöntä loppua. Tanssiaskelia ei musiikin tahdissa tee mieli juurikaan ottaa, sillä lähes virkamiesmäisellä harmaudella ja tylsyydellä pumppu musisoi. Vire niin kitaroissa kuin laulajan keuhkoissa on asiaankuuluvasti matala ja räyhäävä, mutta levystä tuntuu uupuvan kokonaan vaikeasti määriteltävissä oleva groove. Genreen kuuluvat elementit löytyvät kyllä varsin kohtalaisesti toteutettuina, mutta paikkapaikoin biisejä tuntuu vaivaavan yleinen sekavuus sekä sovitusten onnahtelu. Innolla ja voimalla saadaan aikaiseksi siedettävä paketti, mutta paljon on hikeä vuodatettava ennen kuin lopputulos alkaa todella potkimaan.

Rage
Soundchaser
Steamhammer
2/5

Niin metallissa kuin sodassakin kokeneet jermut pystyvät nuorempia useammin urotekoihin ja yllätyksiin, mutta ”Unity” –levyllä aloitettu perusmetallihyökkäys tuntuu jämähtänee uudella ”Soundchaser” –lätyllä ei-kenenkään maalle. Levyn nimen mukaisesti bändi jahtaa ääntä joita levyn kappaleista löytyykin runsaasti, mutta saalistuksen tulos jää varsin laihaksi. Poissa ovat bändit tavaramerkkeinä toimivat raskaat riffittelyt ja rullaava meno ja tilalle on tuotu keskinkertaisen tylsä ja mitäänsanomaton tilutus ja pilitys, josta ei tahdo edes valmista kunnolla syntyä. Levyn onkin kuin väljähtänyt keskiolut, periaatteessa tuttu ja turvallinen, mutta sisällöltään laimea ja ponneton.

Lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen alkaa tunnelin päässä näkymään kuitenkin hieman valoa, joka vielä muutaman kuuntelun lähestymisellä osoittautuu ainoastaan levyn nimikkobiisiksi. Siinä yhdistyy niin levyn hyvät kuin huonotkin puolet eli kohtuullisesti mieleenpainuvat kertosäkeet, mutta täysin ideaköyhät ja tuttuakin tutummat biisien rungot. Sen verran samasta puusta on levyn biisit vielä veistetty, että mikäli CD-soitin menisi vahingossa satunnaissoitolle, ei eroa normaali kuunteluun verrattuna aivan heti huomaisi.

Metallin nykytilaan verrattuna arvosana on hieman alakanttiin, mutta rikosoikeuden periaatteiden mukaisesti vanhojen konkarien kohdalla tuomiota on syytä koventaa. Siinä missä edeltävä levy palautti uskoa orkesteriin pitkän kuuntelutauon ja heikon ”Trapped!” –levyn jälkeen, vaivuttaa ”Soundchaser” taas bändiä keskinkertaisuuden suohon Väinämöisen tavoin. Toivottavasti tällä kertaa ei vain kulu kymmentä vuotta, kun seuraavan kerran vaivaudun saksalaistrion tuotoksia kuuntelemaan.

Inferno #3/2002

ANATHEMA
A Fine Day to Exit
Music For Nations

Vaikka Anatheman musikaalinen kehitys onkin kulkenut varsin pitkän kaaren alkuaikojen doom-death synkistelystä nykyiseen nykyiseen melankoliseen tunnelmointiin, on jokainen levytys ollut varsin looginen jatkumo edeltävälle levylle. A Fine Day to Exit on edeltäjäänsä Judgement levyä yksinkertaisempi, valoisampi, pohdiskelevampi sekä minimaalisempi. Näiden ominaisuuksien takia monet vanhat fanit ovatkin leimanneet sen pettymykseksi, mutta niin helpolla levyä ei kannata sivuuttaa ja bändiä aliarvioida.

Tälläkään kertaa ei brittipoppoo päästä kuuntelijaansa helpolla, vaan Liverpooliin poikien luoma musiikki vaatii kymmeniä ja taas kymmeniä intensiivisiä kuunteluhetkiä, ennen kuin levyn yksinkertainen nerokkuus ja tunnelataus avautuu ja tunkee tajuntaan koskettaen mielen syvimpiä syövereitä. Tämänkin Anatheman levyn ymmärtää jos on ymmärtääkseen. 9/10

CARNAL FORGE
Please…Die!
Century Media

Jo kolmannen täyspitkänsä kolmen vuoden sisään julkaissut Carnal Forge ei ole aivan eilisen teeren poikia ja kyllähän sen soitossa ja sävellyksissä kuulee. Bändin aggressiivinen mutta melodinen mättö toimii. Sen verran tiukkaan ja napakkaan tahtiin kappaleita tykitetään kuuntelijan eteen, että edes pienoinen kappaleiden samankaltaisuus ehdi juurikaan haittamaan. Laulaja rääkkää äänijänteitään vallan mallikelpoisesti, rumpalin singerimäisen tarkka tikkaus yhdistettynä Kuusiston veljesten(?) kuusikielisten sahauksiin muodostaa kokonaisuudesta hyvinkin keskivertoa paremman audiopläjäyksen. 7/10

THE DEFACED
Domination Commence
Scarlet Records

Svea mamman helmoista pölähtää The Defacedin debyytti tuotos. Musiikillisesti levyllä liikutaan jossain The Hauntedin kaltaisessa junttauksessa. Biisit tuntuvat pääsääntöisesti noudattavan samaa kaavaa: välillä paahdetaan eteenpäin kuin viimeistä päivää jonka jälkeen tempoa hidastetaan ja kitarasta taotaan irti järkälemäisiä tapporiffejä tai melodisia sointukulkuja ja/tai sooloja. Hitaat osat ovatkin levyn parasta ja omaperäisintä antia, mutta kokonaisuutta ne eivät jaksa pelastaa. Levyllä on hiukan yllättävän mitäänsanomaton ja vaisu äänimaailma, joka tiputtaa kappaleiden tihkumaan energiaa sen verran alas, että edes purkki tai kaksi Red Bullia eivät riittäisi saattamaan kuulijaa musikaaliseen hurmokseen. 5/10

DESTRUCTION
The Antichrist
Nuclear Blast

Kaikille thrash-fanaatikoille muutaman vuoden takainen uutinen Destructionin palaamisesta oli varsinainen ilosanoma. Paluun myötä julkaistu varsin napakka All Hell Breaks Loose levy osoitti, että mistään rahastuksesta ja vanhojen miesten nostalgiatripistä ei ollut kysymys, vaan tukka saksan triolla tärisee yhä. The Antichrist jatkaa hyvin samoilla linjoilla, mutta tällä kertaa levylle on päätynyt vieläkin tarttuvampaa ja väkevämpää materiaalia, sillä sen verran kovaa varsinkin levyn alkupuolisko lataa: Thrash 'til Death, Nailed to the Cross ja Bullets from Hell ovat tulevia Destruction klassikkoja ja taattuja niskankipeyttäjiä keikoilla.

Levy jaksaa pitää otteessaan loppuun saakka vaikka tahtia ei missään vaiheessa hellitetä. Bändi tekee ilman turhia kikkailuja sen minkä parhaiten osaa: suoraviivaisen, mutta omaperäisen saksalaisen thrashin soitannan. 8/10

GREEN CARNATION
Light of Day, Day of Darkness
The End Records

Kunnianhimoa ja kokeilunhalua ei norjalaiselta Green Carnation orkesterilta puutu, sillä vaikka doom metallissa onkin totuttu pitkiin kappaleisiin, ei ole kovinkaan tavanomaista, että levy koostuu yhdestä ainoasta kappaleesta jolla kestoa on tunnin verran. Levyyn on selkeästi satsattu, kehuuhan levy-yhtiö mm. seuraavilla faktoilla: levyn tekemisessä on ollut yli 30 muusikkoa ja sen äänittämisessä on käytetty 150 raitaa ja yli 600 sampleria. Kaikesta tästä voisi helposta saada liiankin rikkaan kokonaisuuden, jota vaivaisi yltäkylläisyyden ähky.

Musiikilliset teemat vaihtelevat varsin laajasti levyn edetessä ja kappale olisi aivan yhtä hyvin voitu jakaa useampaan osaan kokonaisuuden kärsimättä ja kuuntelijan huomaamatta. Musiikin monipuolisuudesta johtuen levyä on erittäin vaikeata luokitella ja päästä sisään. Levyllä kuullaan niin In the Woodsin kaltaista leijuntaa kuin raskaita kitaroita, jousiosuuksia, erilaisia kuoroja ja lähes kaikkea mitä väliin voi hyvällä tyylitajulla laittaa. Lopputulos on kuitenkin levollinen ja varsin yksinkertaisen kaunis ja koskettava. Light of Day, Day of Darkness on yksi niistä levyistä, jotka kovalla ja intensiivisellä kuuntelulla saattavat nousta klassikoiden joukkoon. 8/10

KING DIAMOND
Abigail II - The Revenge
Metal Blade Records

Piru periköön piratismin ja levy-yhtiöt. King Diamondin uutukaiselta promolta löytyy intron ja outron lisäksi vain kolme täysmittaista kappaletta tehden levyn arvostelun kokonaisuuden kannalta erittäin hankalaksi. Levyllä herra Diamond on päättänyt jatkaa lähes 15 vuotta sitten julkaistun Abigail levyn tarinaa ja yllätykseni musiikkikin vaikuttaa hyvin samankaltaiselta, kuin mitä tuolla levyllä kuultiin. King Diamond on oman orkesterinsa sekä Mercyful Faten kanssa ollut erittäin tuottelias, mutta onnistunut säilyttämään kappaleiden tason varsin korkealla. Vaikka suuria muutoksia ei musiikissa olekkaan tapahtunut, on pari viimeisintä levyä olleet jotenkin hieman vaisun ja väsyneen oloisia.

Abigail II:lla tuo ongelma tuntuu kuitenkin väistyneen ja kappaleisiin on tullut selkeästi uutta energiaa. Kyllähän tämä on taattua tavaraa kaikille KD-faneille ja levyn arvosanakin saattaisi nousta yhdellä, kun levystä saa käsiinsä ja kuunteluun kunnon version. 7/10

KREATOR
Violent Revolution
Steamhammer

Kreator on niinikään yksi niistä sinnikkäistä orkestereista, jotka ovat jaksaneet tahkota omaa linjaansa vuosikaudet, vaikka kultakausi osuikin 80-90 lukujen taitteeseen, jolloin thrash eli ja voi hyvin: Terrible Certainty ja Extreme Aggressions toivat mukanaan aimo annoksen teknisyyttä musiikkiin kadottamatta kuitenkaan thrashiltä vaadittavaa energiaa ja asennetta. 90-luvulla Kreator kokeili niin kone, punk kuin melodisempien elementtien kanssa lopputulosten jäädessä enemmän tai vähemmän vaisuiksi.

Violent Revolution iskee kuitenkin ensin palleaan ja sen jälkeen potkii miehisiin sukukalleuksiin. Levy on hieno yhdistelmä raskautta, melodiaa ja tarttuvuutta. Kappaleita löytyy niin nopeita ja suoria, kuin melodisempia ja hitaampia. Kreator palaa levyllä raskaampaan linjaansa jota tukee erinomainen vanhoja kunnon heavy metal melodioita tuottavat kitarat. Millen tuttu raspikurkusta tuleva aggressiivinen kähinä kruunaa levyn: Violent Revolution on ehdottomasti yksi vuoden 2001 parhaimmista levyistä. 9/10

MAJESTY
Doomsday Machine
Actcom Music

Jos kotimaiselle Majestylle tarvitsisi vertailukohtia etsiä, niin kyllähän orkesterin ainut jäsen Marko "Gravehill" Hautamäki on Cathderalin Forest of Equilibrium levyä kuunnellut. Jopa vokalisoinnit muistuttavat varsin läheisesti Lee Dorrianin valittavaa ujellusta. Tätä vertailua ei kuitenkaan tule pitää huonona asiana. Siinä missä Cathderalin debyytti oli äärimmäisen piinaavaa ja surun pohjattomiin syvyksiin sukeltavaa doomia, on Majesty kokeilevampaa, moniulotteisempaa ja melankolisempaa. Kaikkea toivoa ei olla menetetty ja tulevaisuus on tuntemattomana edessä.

Pitkähköt kappaleet toimivat eivätkä ehdi kyllästyttää muodostaen levystä suhteellisen toimivan ja laadukkaan kokonaisuuden, josta huonoja kappaleita ei löydy, mutta eipähän mikään kappale toisista edukseenkaan erotu. 6/10

OCCULT
Violence & Hatred
Painkiller Records

Violence & Hatred tarjoaa kahden kipaleen verran tiukahkoa vanhakantaista death-thrashia. Eihän tämä mitään uutta tarjoa, mutta hiukan tuhnuiset saundit yhdistettynä jämäkkään soittoon sekä yksinkertaisiin kitarakoukkuihin saavat lopputuloksen yllättävänkin toimivaksi kokonaisuudeksi. Isommissa erissä tämä varmasti alkaisi puuduttamaan, sillä sen verran samankaltaisia nämäkin kaksi kappaletta ovat. 5/10

OFFICIUM TRISTE
The Pathway
Displeased Records

Officium Triste työstää tasalaatuista ja toimivaa joskaan ei kovinkaan omaperäistä doom-deathia. Tunnelmaltaan ja musiikiltaan levy olisi aivan hyvin voitu julkaista jo 90-luvun alkupuolella, sillä sen verran alkuaikojen Anathemalta ja Paradise Lostilta tämä kuullostaa. Tässä piileekin levyn vahvuus ja heikkous: nostalgia mielessä levy toimii erinomaisesti, sillä tämänkaltaista doomia enää harvemmin nykyaikana tehdään ja vanhojen klassikkojen kuten Serenades ja Gothic rinnalla on mukava kuulla jotain uutta samankaltaista. Heikkous taas piilee siinä, että tämä kaikki on jo tehty aiemmin ja paremmin: ideat tuntuvat tutuilta ja kuluneilta The Pathway pysty tarjoamaan riittävän pitkäksi aikaa melankoliaa ja synkkiä tunnelmia. Doom friikit saavat tästä paljon enemmän irti kuin satunnaiset synkistelyn ystävät. 6/10

SODOM
M-16
Steamhammer

Saksalainen thrash-jyrä Sodom on jaksanut takoa 20 vuoden ajan laadusta ja tyylistä tinkimättä. Vaikka yhtyeen kultakautena voidaankin pitää 80-luvun loppupuolella julkaistuja Persecution Mania ja Agent Orange levyjä, ei 90-luvun tuotoksetkaan huonoja ole olleet. On aina ilahduttavaa huomata, että vanhat sotilaat jaksaa yhä heilua ja näyttää närhen värkit nuorelle polvelle. Ja sitä M16 tekee alkaen latausliikkeellä kappaleella Among the Weirdcong , päästellen välissä harkittuja sarjoja Napalm in the Morning,Genocide sekä M-16 kappaleiden tahtiin ja tyhjentää lippaan Marines kipaleella.

Sarjatulen lisäksi levyltä löytyy myös tähdättyjä laukauksia raskaimpien ja hitaampien kappaleiden muodoissa antaen hengähdysaikaa ennen seuraavaa hyökkäystä. Levyn vertaaminen thrash klassikko Agent Orange on oikeutettua, sillä sen verran samankaltainen aihepiiri, tunnelma sekä kappaleiden vahvuus ja monipuolisuus levyltä löytyy. Feur frei! 8/10

TESTAMENT
First Strike Still Deadly
Burnt Offerings

Vanhana Testament fanina uutinen Testamentin ideasta levyttää uusiksi vanhoja klassikoita oli ns. kova juttu. Testamentin debyytti The Legacy kuuluu jokaisen thrash fanin kokoelmaan ja on tärkeitä merkkipaaluja metallin historiassa. Valitettavasti täytyy kuitenkin todeta, että uudet versiot eivät yllä lähellekkään vanhoja ja alkuperäisiä versioita. Vaikka niin soittotaito kuin tuotanto ovat parantuneet rutkasti, on samalla myös hävinnyt suuri osa energiaa ja tunnetta. Chuck Billyn ääni on yhtä loistava kuin aina ennenkin ja Alex Skolnickin kitaratyöskentely kerrassaan ihailtavaa.

Mielenkiintoisinta antia levyllä on kuitenkin pari Steve Souzan (ex-Exodus sekä Testamentin alkuperäinen vokalisti) vetäisyä Testament klassikoista. Levy toimii hyvin eräänlaisena best of kokoelmana ja johdatuksena bändiiin tutustumattomille sekä vanhoille faneille osoituksena kappaleiden loistokkuudesta. Silti valitsisin alkuperäiset versiot kappaleista koska tahansa eikä vähiten nostalgia arvonsa vuoksi. Biisimateriaalista antaisin 9, mutta kokonaisuudesta on pakko pari pistettä tiputtaa. 7/10

WITCHERY
Symphony for the Devil
Music for Nations

Witchery on tullut tunnetuksi retro-thrash maisesta mekkaloinnissaan ja onkin ehtinyt lyhyehkön olemassaolonsa aikana pukata ulos neljä levyä tasaiseen tahtiin. Aikaisemmilla levyillä puitteet niin soittotaitoa kuin tuotantoa myöten olivat kunnossa, mutta kappaleet vaikuttivat jotenkin oudon hengettömiltä ja osa jopa suoranaisilta lainauksilta tai varkauksilta 80-luvun klassikko orkestereilta.

Symphony for the Devil on yhtyeen eka levytys Music For Nations lafkalle ja muutostakin on musiikissa parempaan suuntaan tapahtunut. Tällä kertaa mukaan on ympätty huomattavasti enemmän hevi metal meininkiä ja tempoa on laskettu. Levyltä löytyy paljon maukkaita sooloja ja ajoittaisia hienoja riffejä. Vaikka lopputulos onkin Witcheryn monipuolisinta ja originaaleinta antia, niin kyllähän tästä paljon jää vielä puuttumaan, että tukka alkaisi todella täräjämään ja jalka vatkaamaan. 6/10

WIZZARD
Black Heavy Metal
Gutter Records

Teemu Kautosen nahkahousujen maassa luotsaaman Wizzardin uusin täyspitkä tarjoaa sitä ihteään eli täsmälleen samaa mitä edelliset levytyksetkin. Musiikki huokuu hyvin vahvaa 80-luvun henkeä, mutta valitettavasti toteutus soundeja myöten on joka suhteessa puutteellinen ja tylsä. Melkein kaikki hevikliseet löytyvät kappaleista, mutta sen verran heikosti toteutettuina, että ne eivät saata minkäänlaista hevihurmosta päälle saatikka sitten huvita.

Sanoituksissa ollaan onneksi päästy lähes kokonaan pois heavy-metal-steel teemasta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Levyn parhaaksi anniksi kohoavatkin lyriikat, jotka kuitenkin tuntuvat olevan enempi vähempi Deceased/King Diamond hengessä kirjoitettuja. 3/10