Inferno #84/2011

Ajattara

Murhat

Osasto-A

4,5 Jos Ajattara polkikin joskus paikallaan, on siitä aikaa jo kolmen levyn ja yli seitsemän vuoden verran. Tuolloinkin tamppaaminen oli tehokasta ja kenties osittain itsetarkoituksellistakin. Äpäre-albumin jälkeen tyhjäkäynti on ollut minimissään ja jokainen vuoden 2006 jälkeen ilmestynyt julkaisu on ollut omalta osaltaan arvaamaton ja konseptia laajentava äärimmäisenä esimerkkinä akustinen Noitumaa.

Murhat on erittäin vahva ja jyräävä kokonaisuus aina helvetin tymäkkiä soundeja myöten. Ruojan rienaava ja repivä ääni julistaa ja käskyttää entistä vahvemmin jopa siihen malliin, että sitä haluaisi uskoa ja totella sokeasti on kyse mistä tahansa. Painostava tunnelma velloo tutun turvallisella tavalla kappaleesta toiseen, mutta kiekon hienous on kuitenkin sen suunnaton monipuolisuus ja tajuntaan junttaantuva tarttuvuus. Vaikka kikat ja nyanssit ovatkin periaatteessa pieniä, on niiden tehokkuus sitäkin suurempaa.

Ajattaran ilmiselvä salaisuus piilee siinä, että kukaan ei tee paremmin sen kaltaista musiikkia kuin he itse. Ajattara arma invictus.

Assassin

Breaking the Silence

SPV

2,5 Lasaruksen lailla nousevat kaikki 80-luvun niin suuruudet kuin pienuudet ikuisiksi tarkoitetuista leposijoistaan, vaikka hyvin monen kohdalla olisi perusteltua kysyä miksi. Saksan Assassin palasi 13 vuoden tauon jälkeen jo vuonna 2002, mutta The Club (2005) paluulevyn jälkeen hiljaisuus rikkoutuu vasta nyt. Miksi ihmeessä?

Vauhtia rytmiryhmää lukuun ottamatta alkuperäisjäsenistöllä esiintyvältä vuosimallin -83 veteraanilta yhä löytyy, mutta vaarallisia tilanteita ei. Yhtye pieksee edelleen B-luokan vanhakantaista thrashia ja kiitos modernin tuotannon jälki on jämäkkää, mutta yllätyksetöntä ja valitettavan tasapaksua. Sama pätee myös vokalisti Robert Gonnellan huutamiseen, joka alkaa tympiä nopeasti.

Yksittäisinä kappaleina materiaali on ihan ok, mutta peräkkäin kuunneltuna yhdeksän samasta myllystä jauhettua veisua aiheuttaa puuduttavan ähkyn. Lopun huumoripala I Like Cola ei ala edes janottamaan.

Destruction

Day of Reckoning

Nuclear Blast

3,5 Tympeähkön D.E.V.O.L.U.T.I.O.N. -albumin jälkeen Saksan iso D ei onneksi ole taantunut lisää, vaan julistaa kiukkuisena tuomipäivää kaikille erilaisiin satuhahmoihin uskoville. Keskinopeus triolla tuntuu hivenen tippuneen, mutta vastapainona onkin sitten paljon erilaista rakenteellista ja etenkin riffillistä kiemuraa. Alkuvartilla tällainen meininki jaksaa yllättää ja ilahduttaa, keskellä iskee puutuminen ja loppu 15 minuuttia alkaakin mennä jo levyn päättymistä odotellessa.

Ei rallien taso missään vaiheessa muutu suuntaan tahi toiseen, mutta päähän taottavien kertosäkeiden ollessa vähemmistössä biiseiksi kutsut riffimyrskyt syövät toisiltaan tehoa laantuen pelkiksi puhureiksi. Lahkeet alkavat kyllä heilua musiikin tahdissa, mutta vooki ei mene tarpeeksi sekaisin.

Vaikka Day of Reckoning onkin yksi 80-luvun kohkauskolmikosta kellontarkaksi thrash-kronometriksi kypsyneen bändin monipuolisimmista levyistä, eikä missään nimessä huono sellainen, toivoisi siltä kuitenkin enemmän vallatonta barbaarimaisuutta. Nyt taitoa alkaa vaakakupissa olla hitusen liikaa tehon kustannuksella.

DoomSword

The Eternal Battle

Dragonheart

2 Italialaisista sotasankareista on eittämättä vitsailtu läpi koko ihmiskunnan sotaisan historian ja muutaman hekotuksen aiheen tarjoaa myös Deathmasterin, Sacred Heartin, Wrathlordin ja Nidhoggrin muodostama DoomSword. Sananlaskun mukaan nimi ei pahenna miestä, mutta musiikissa sen ainakin soisi parantavan sisältöä. Näin myös The Eternal Battlen kohdalla.

Kiekon sisällön pitäisi kuulostaa eeppiseltä ja sotaisalta heavy metallilta, mutta pikemminkin mieleen tunkee ajatus rapulaisesta miehestä raivaamassa tietään lauantaipäivänä läpi täpötäyden ostoshelvetin paremman puoliskonsa ja parkuvan jälkikasvunsa kanssa kuin albumin konseptin mukaisesta kähinästä roomalaisten ja germaanien välillä ajanlaskumme alussa.

Ei kappaleiden toteutus mitenkään ylipääsemättömän kehnoa ole, mutta lussut ja latteat soundit yhdistettynä ponnettomiin riffeihin ja melodioihin eivät saa tarttumaan miekkaan, vaan julistavat pikemminkin tuomiopäivää levylle.

Jag Panzer

The Scourge of the Light

SPV

3,5 Pitkäikäisen Jag Panzerin ilme on aina ollut uniikki. Yhtenä suurena tekijänä on Harry "The Tyrant" Conklinin taidokkaasti käyttämä laaja-alainen ääni, mutta yhtä omanlaisensa on bändin tapa sekoittaa sopivan monimutkaisesti 80-lukulaiseen klassiseen heavy metalliin vahvoja melodioita ja amerikkalaista power metal perinnettä. Jälki on ollut tasaisen tyylikästä lähes poikkeuksetta ja samalla kuuntelua runsaasti vaativaa mutta sitä myös hyvin kestävää.

Edellisestä Casting the Stonesista onkin ehtinyt vierähtää jo seitsemän vuotta, vaan eipä noita täyspitkiä ole kolmessakymmenessä vuodessa ihan joka vuosi aiemminkaan ilmestynyt. Hyvässä iskussa tänä vuotta kolmikymppisiä viettävä kokoonpano edelleenkin on, sillä täyteraitojen määrä on minimissä ja suurin osa kymmenestä raidasta miellyttää korvia ja kiteytyy hyviin kertosäkeisiin pääosissa levyn päättävä muita eeppisempi The Book of Kells.

Yhtyeen perussynti vaivaa toki tätäkin kiekkoa eli todellisten tankintapporallien puute. Albumin yllättävän rauhalliseen perustempoon kaipaisi myös ajoittaista lisärähinää, vaikka näin hitaamminkin hyvä tulee. Achtung, hier kommt Jag Panzer!

Steel Tormentor

Return of a King

Nephin Records/Union Black Digital

2,5 Jos ei perinteisen heavy metallin kuninkuus ole koskaan Irlannissa ollutkaan, ei se hupsusti nimetyn Steel Tormentorin kakkoskiekon myötä sinne myöskään tietään löydä. Valtikkakin tuntuu yhtyeeltä olevan hiukan kadoksissa, sillä vaikka demotasolla bändiä voisikin vielä kuvailla sanaparilla kohtalaisen lupaava, on aiemmin viidentoista vuoden aikana seitsemän demoa ja yhden täyspitkän julkaisseelta poppoolta lupa odottaa hiukan enemmän kuin miltä Return of a King kuulostaa.

Niin riffit, melodiat, sovitukset kuin laulukin ovat parhaimmillaan melkein ihan hyviä mutta lopulta kumminkin turhan keskinkertaisia ja ponnettomia. Ajatus vajaan seitsemän minuuttia kestävän Warrior -kappaleen typistämisestä reilun viiden minuutin single mittaan tuntuu hieman absurdilta puhumattakaan tarpeellisuudesta lisätä se levyn loppuun. Vaan onhan periksi antamattomuus hyve, vaikka teräs ei hyppysissä kiusaamisesta huolimatta aivan vaadittuun muotoon taipuisikaan.

Inferno #72/2009

Ajattara
Joululevy
Spikefarm

4 Ajattara on tuonut iloa ja valoa vuoden synkimmän juhlan odotukseen julkaisemalla neljänä aiempana vuonna joulu-aiheisen singlen. Nyt julkaistava tuotos korvaa viime vuoden missaamisen niputtamalla aiemmat sinkulat samoihin kansiin niin kahdella uudella omalla kuin cover-kappaleellakin lihotettuna täyspitkäksi albumiksi.

Lähtökohdista huolimatta Joululevy toimii kokonaisuutena yllättävänkin hyvin. Tutut joululaulut Sika, Joulupukki puree ja lyö sekä Hei tonttu-ukot muuttuvat bändin käsittelyssä rienaaviksi ja kierolla tavalla ilahduttavan omannäköisiksi versioiksi, joista ällöttävä sokerikuorrutus on karsittu kokonaan pois. Parasta jälkeä syntyy kuitenkin Sielun Veljien Kansallispäivän shamanistisessa tulkinnassa, johon bändi saa ladattua omien biisien pahaenteisen ja lopunaikojen tunnelman, mikä sopiikin kappaleen teksteihin enemmän kuin hyvin.

Huikein levyn kappaleista on tosin hyvin ajattaramainen näkemys Lasten mehuhetkestä, jonka Tuomari Nurmio itse tulkitsee. Siinä alkuperäisenäkin erittäin synkkä suomirockin klassikko metallisoituu Ruojan tyylitajuisen näkemyksen kautta hienon moderniksi ja mukavan ahdistavaksi. Aina yhtä ärsyttävän Nylon Beatin renkutus Syytön ei sen sijaan parane bändin tulkintana tippaakaan, mutta oma uusi materiaalikaksikko Kauna ja Puhdistus lupaa hyvää tulevaisuudelta.
Itse Ruoja Suruntuoja jakaa lahjansa kaikkien tuhmien kanssa tänäkin jouluna.

Hanging Garden
TEOTWAWKI
Spikefarm

3,5 Alkuvuodesta 2007 julkaistu Inherit the Eden on Hanging Gardenille taakse jäänyt vaihe. Yhtye on karkottanut itse itsensä debyytin paratiisimaisesta ja ilmavasta tunnelmoinnista ja suunnaksi on otettu synkemmät maailmanlopun enteet ja tunnelmat. Käytännössä tämä tarkoittaa raskaampien post hardcore elementtien mukaantulon ja nämä ovatkin saaneet dominoivan aseman tuttujen melodioiden alistuessa taustalle.

Uudistuneen tyylin toteutus on kaikin puolin onnistunutta, mutta yhtä kaikki yhtye tuntuu silti menettäneen pienen mutta selkeä osan omaperäisyydestään tunnetasolla. Tämä jos mikä on seikka, jota ei analyyttisesti pysty perustelemaan, mutta jonka merkitystä ei koskaan voi vähätellä musiikissa jonka ensisijaisena tehtävänä on luoda vahvoja tunnetiloja ja mielikuvia kuuntelijalle. Harmittavasti TEOTWAWKI -levyllä tähän ei pystytä kuin osittain.

Vahvat cult of lunamaisuudet ovat myös hivenen häiritseviä, vaikka täysin samankaltaista nihilistisen painajaismaista tunnelmaa Hanging Garden ei missään vaiheessa edes yritä mallintaa. Lukuisten toistojenkin jälkeen on selvää, että omat mielikuvani ja bändin musiikillinen näkemys nimilyhennehirviön taakseen kätkemästä lohduttomasta tilanteesta eivät kohtaa kuin osittain.

Leverage
Circus Colossus
Spinefarm

4,5 Edellisen vajaan parin vuoden takaisen Blind Fire -levyn aikaan yhtye itse väitti ammuskelevansa sokkona musiikkinsa suhteen, mutta perin varmaa ja ilahduttavaa hapuilemista yhtye yhä edelleen harrastaa Circus Colossuksellakin. Leveragen soundi on entistä synkempi, mutta samalla myös orkestraatioiden käytöstä johtuen isompi ja massiivisempi, mikä aluksi vaati hieman korvien totuttelua. Yksinkertaisuus kun musiikissakin on useimmiten kauneinta ja tämä bändi ei aikaisemminkaan ole turhia kuorrutuksia kaivannut.

Tarttuvuus, melodiat ja tyylitaju ovat aina olleet näiden kotimaan herrojen vahvuudet puhumattakaan Pekka Heinon miellyttävästä äänestä ja nyt näitä kaikkia osa-alueita käytetään entistäkin laaja-alaisempi ja paremmin. Tämä on tehnyt veisuista astetta haasteellisempia, mutta samalla myös kulutusta entistäkin paremmin kestäviä sortumatta kuitenkaan imelyyteen tai laskelmointiin. Ja vaikka yhtyeen melodinen mutta paikoitellen yllättävänkin raskaaksi äitynyt metalli on ottanut aimo harppauksen kohti modernia nykymaailmaa etenkin tuotannollisesti mutta myös sävellyksellisesti, nojaa sen perusteet yhä silti vahvasti 80-luvulle ja hyvä niin.

Circus Colossus on levy, joka imaisee mukaansa ja pistää laulaa loilottamaan osaa eli ei. Tästä kiekosta olisi referaatiksi monelle pitkän uran tehneelle isollekin ulkomaan elävälle kuinka hyviä kappaleita voi tehdä koko levyllisen.

Saattue
Vuoroveri
Spikefarm

2 Ja mikään ei muuttunut totesi Lama aikoinaan levynsä nimessä ja tämä pätee myös valitettavasti Saattueen kakkoslevyyn vertaillessa sitä Jäähyvästi debyyttiin. Yhtyeen hidastempoinen saatto metalli kun on yhä kaikilla osa-alueilla aina laulua myöten lähes ärsyttävän neutraalia ja konseptissaan lähes väkisin vanhojen kotimaisten elokuvien melankoliasta inspiraatiota hakevaa.

Bändin suurin ongelma ei ole osaamisen puutteessa, vaan siinä, että sen musiikki toimii kuin häkä. Ei yhtä hyvin, mutta täysin hajuttomasti ja värittömästi. Häkäähän syntyy, kun palavat tuotteet palavat epätäydellisesti eli useimmiten liian vähässä hapessa. Huono happitilanne on Saattueellakin ja tästä yhtye voi syyttää vain itseään laittamalla pellit kiinni siinä vaiheessa, kun roihun pitäisi olla parhaimmillaan. Tosin kaikki tulta kaminaan laittaneet tietävät, että eiväthän märät puu kunnolla syty eivätkä hääviä lämpöenergiaa luovuta muutenkaan.

Ei yhtye vielä terminaalivaiheessa ole, mutta hyvää saattohoitajaa on syytä alkaa etsiä mikäli elintavat eivät yhtyeellä muutu.

W.A.I.L.
S/T LP
omakustanne

2,5 Uskoa omiin tekemisiinsä ei kristiinankaupunkilaiselta W.A.I.L.:lta puutu, sillä varsin haastavalla musiikillisella saralla seikkaileva debyytti on päätetty julkaista omin voimin ja vieläpä täyspitkänä vinyylinä. Sisältöön perehdyttäessä ratkaisu nostattaa yhä enemmän kysymyksiä toiminnan järkevyydestä, sillä ainoastaan kaksi demoa kolmessa vuodessa julkaissut yhtye kuulostaa virallisella neitsytjulkaisullaan kyllä lupaavalta mutta samalla myös turhan raakileelta.

Levyn avaava initiaatio lupaa enemmän kuin sitä seuraavat neljä lähes kaksinumeroisia minuuttilukuja kellottavat kappaleet pystyvät tarjoamaan. Musiikki perustuu alkukantaisen yksinkertaiseen doom metal hidasteluun, jonka niin lauluihin kuin itse musiikkiinkin on haettu väriksi synkempiä sävyjä black metalista ja lisätty mausteeksi shamanistista hypnoottisuutta. Lähtökohdiltaan psykedeelisessä tilassa takaapäin siitetty alkuaikojen Barathrumin ja Cathedralin äpärälapsi on kyllä mielenkiintoista, mutta toteutukseltaan ärsyttävällä tavalla kömpelöä.

Biisien suurin vika on lähinnä sovituspuolella. Milloin eri osat eivät nivoudu saumattomasti toisiinsa, toisinaan ideat eivät joko kanna koko kappaleen kestoa tai sitten niitä on yksinkertaisesti liikaa. LP:n B-puoli miellyttää korvaa enemmän ja etenkin sen päätösraita Lunacy. Tämäkään kaksikko ei silti riitä nostamaan arvosanaa kuin arvosteluskaalan matemaattiseen keskiarvoon.

Winterwolf
Cycle of the Werewolf LP
Xtreem Music

4 Itä-Suomen valtakunnanosan keskuksessa yli kymmenen vuotta sitten siinneen Winterwolfin kalmantuoksuisen esikoislevyn juuret ovat 90-luvun taitteen ruotsalaisessa death metalissa. Levystä on aistittavissa samaa pahaenteistä ja salamyhkäistä ilmapiiriä kuin Entombedin vasemman käden polkua seuranneesta Clandestinesta, johon etenkin jyhkeä soundimaailma mutta myös itse musiikki vahvasti viittaavat.

Mustan kullan formaatissa eli vinyylinä julkaistua Cycle of the Werewolfin optimaalista kuuntelukokemusta on helppo verrata rituaaliin, joka tapahtuu suden hetkenä. Tyylikkäästi kuvitettu pakkaus sanoitusliitteineen ja lykantropia konsepteineen luo tervetullutta ekstratunnelmaa samoin kuin kokonaisuuden kaksi alfaa ja omegaa. Bittiankkojen ei kuitenkaan ole syytä huolestua, sillä CD versio on luvassa alkuvuodesta 2010.

Minkä tahansa musiikkigenren vuosikymmenien takaista kultakautta suuresti kunnioittava retroilu on erityisen vaikeaa tehdä hyvin ja tyylikkäästi, mutta riittävästi omaa ilmettä luonut Winterwolf onnistuu tässä hyvin ja paikoitellen jopa erittäin nasevasti. Onnistumisesta kertoo jotain myös sekin, että albumin päättävä ja jyrän lailla rullaava lainaversio Bolt Thrower klassikosta Cenotaph istuu vaivattomasti muun materiaalin joukkoon.

Hamara #1/2003

Ajattara
Kuolema
Spikefarm Records
4/5

Ajattaran toinen täyspitkä rakentuu samoille perustuksille debyytin kanssa. Bändi luotaa sysimustan suomalais-ugrilaisen mielen syövereitä ja paiskaa koko rujon kauneuden kuuntelijan aistinelimiin. Toimivaa kokonaisuutta ei ole lähdetty suuremmin muuttamaan, vaan etenee tuttuja turvallisia uria pitkin silti eteenpäin.

Trio toimii tiukkana yksikkönä ja keskitempoinen black- ja dark metallin välimaastossa liikkuva musiikki porautuu tajuntaan vastustamattomasti. Ruojan rujot vokalisoinnit tummentavat entisestään levyltä välittyvää tunnelmaa ja A.W. Yrjänä henkisiä lyriikoita olisi vaikeata kuvitella tulkittavan muulla tavalla. Debyyttiin verrattuna biiseihin on taidokkaasti ujutettu salakavalia pieniä melodioita, jotka mieli ja korvat tiedostaa heti ensikuuntelulla mutta jotka havaitsee ja tajuaa vasta useamman kuuntelukerran jälkeen. Hennosti kitaroin ja koskettimin väritetyt kappaleet laajentavat ja syventävät levyn kokonaiskuvaa ja nostavat entisestään sen kiinnostavuutta ja omaperäisyyttä. Suomalaiseen luonteeseen enemmän kuin hyvin sopiva Ajattaran ajatus- ja äänimaailma on taatusti aidompi ja kylmempi kuin tusina vanhaa vihtahousua palvovia black metal bändejä.

Reilu kolmekymmenminuuttinen kymmenen biisin pakkaus on samalla vakuuttava, voimakas että väkevä. Ideoita löytyy yhä ja tyylitaju tuntuu olevan vakaasti tallella. Levyn kuuntelu kuulokkeilla keskittyneessä mielentilassa saattaisi shamaanin lailla vaivuttaa vastaanottajan transsiin ja yhteyteen esi-isiensä kanssa. Kolmas ja se perinteisesti vaikeana pidetty levy tulee aikanaan ottamaan miehistä mittaa ja määrittää lopullisesti konseptin toimivuuden ja bändin tulevaisuuden.

Dream Evil
Evilized
Century Media
4/5

Ruotsalaisen superkokoonpanon tahto ja taito tykittää kansoille heavy metallia on ilmeinen ja kiistämätön. Tuottaja Fredrik Nordströmin ympärille ja ideoille kasattu orkesteri sisältää kovia tekijämiehiä rumpali Snowy Shaw:ta myöten. Tällaisista lähtökohdista ja elementeistä perustetut pumput harvoin onnistuvat toimimaan yhtenäisenä kokonaisuutena ja tuottamaan laadukasta jälkeä. Dream Evilin kohdallakin epäonnistumisen vaara on olemassa ja bändi tasapainoileekin hieman vaarallisesti hiuksen hienolla munattoman kikkelihevin ja perinteisemmän melodisen hevin rajalla. Musiikissaan pumppu onnistuu kuitenkin säilyttämään tasapainon ja välttämään putoamista kaikkein ilmeisimpiin sudenkuoppiin.

Levyllä yhdistyvät niin kevyemmät voimametallivaikutteet kuin ilahduttavat astetta raskaammat perinteisemmän heavy metallin hyvät ideat. Levyn kappalevalikoima vaihteleekin aika tavalla selkeästi vaikutteiden mukaan, mutta lopputulos on silti varsin harmoninen ja mukavan monipuolinen. Laulaja Niklas Isfeldtin äänivarat riittävät varsin kelvollisesti ja teknisesti mies onkin pätevän joskin hieman hengettömän ja särmättömän oloinen laulaja. Kitaristit hoitavat tonttinsa maininnan arvoisesti niin jämäkkänä rytmisektiona kuin harvinaisen osuvissa ja tyylitajuisissa sooloissa. Koskettimet nivoutuvat hyvin kokonaisuuteen lisäten entisestään melodisuutta mutta välttäen vesittämättä kokonaisuutta värittömäksi popiksi.

Kokonaisuutena levy on varsin merkillinen tapaus. Parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen käteen ja korviin ei tuntunut jäävän niin yhtään mitään. Useamman kuuntelukerran jälkeen päässä alkoi kuitenkin soimaan biisi toisensa jälkeen. Yleensä näinkin suoraviivainen ja helpolta kuulostava musiikki iskee joko heti tai ei ollenkaan, mutta "Evilized" tuntuu tarttuvan takiaisen lailla tukkaan vasta ajan myötä. Taidolla ja hyvällä tyylitajulla pystytään kliseistä ja yllätyksettömästä musiikkityylistä tekemään laadukasta perusmetallia


Marduk
World Funeral
Regain Records
3/5

Reilun kymmenen vuoden ajan audiovisuaalista terroriaan jatkaneet Ruotsin jumalattomat vyöryvät yhä päälle Panzerwagenin lailla. Mardukin henkilöstön tuottama hypernopea ja intensiivinen black metal on aina tungettu suoraan kuulijan korviin soppanuijan lailla keneltäkään lupia kyselemättä.

Siinä missä aiemmilla levyillä bändi on tasapainotellut hiuksen hienosti hallitun kaaoksen ja kohkaamisen rajamailla, on uutukaisella balanssi hallinnassa entistä paremmin. Nopeutta ja voimaa ei musiikissa ole unohdettu tai uhrattu, mutta yllätyksiä levyltä löytyy tutun ja turvallisen pikakiväärimäisen etenemisen seasta. Musiikillista salamasotaa ei käydä koko aikaa, vaan joukoille annetaan aikaa hengähtää muutaman hidastempoisten ja marssivien kappaleiden aikana. Ehkä hieman yllättäenkin armeijojen taistelutahtoa nostatetaan tykistökeskityksen lailla kuin tyhjästä ilmaantuvilla runnovilla ja tarttuvilla melodioilla. Mardukin asearsenaali on monipuolistunut ja uudistunut tullen entistä iskukykyisemmäksi.

47-minuuttinen maailmojen tuhoaja on kuitenkin kolmen-neljän kappaleen ja noin 15-minuutin verran liian tuhti setti, joka on tukehtua omaan äärimmäisyyteensä. Tuhoa on syntyä liiankin kanssa ja musiikkiin kuvattu totaalinen hävitys on luonteeltaan perusteellista joskin turhankin tasaista. Tiivistämällä ja voimia keskittämällä Mardukin legioonat eivät olisi vain voittaneet taistelua, vaan onnistuneet murskaamaan vastustajat totaalisesti.

Moonsorrow
Kivenkantaja
Spikefarm Records
4/5
 
Kotimaan pakanasoturien kolmas kokopitkä saaga erottaa miehet pojista. Pari vuotta sitten ilmestynyt edellinen julkaisu väläytteli aika ajoin bändin ideoita ja potentiaalia niitä koskaan täysin lunastamatta. Oppirahat alkavat olemaan maksettuja ja herrojen taidot testattu, nyt on aika ryhtyä tositoimiin.

Ilahduttavalla tavalla orkesterin tuorein tuotos osoittaa kuinka, uusi ja vanha lyövät kättä ja toimivat harmonisesti yhteen vanhan pariskunnan tavoin. Musiikki on aikuistunut huomattavasti ja saanut kokonaan uusia ulottuvuuksia lähinnä sovituspuolella. Kitaroita dominoivia koskettimia ja puhtaita mieskuoro-osuuksia on entistä enemmän, mutta lopputulos ei kuulosta liikaa teennäisen mahtipontiselta vaan mukavasti massiivisen jylhältä. Sävellyksiin on tullut lisää myös omaperäisyyttä kuin lähes progressiivisia vaikutteita vähintäänkin ison tuopillisen verran. Kitarat latovat tanakan taustan eeppisiin mittoihin kasvatetuille ralleille, joita tulkitaan räyheillä vokaalisuorituksilla. Keitoksen mausteena on käytetty hippusellinen kaihoisia muistoja menneiltä ajoilta, kansanperinnettä sekä suomalaista periksiantamattomuutta.

Hyvän viinin tavoin bändi on muutamassa vuodessa kehittynyt ja kypsynyt ammattimaiselle tasolle, jossa luovuus alkaa kukoistamaan ja visioita osataan ja uskalletaan hyödyntää. Tulevien musiikillisten seikkailujen suuntaa on vaikea ennustaa, mutta retkue tuntuu olevan valmis sankaritekoihin ja kirjoittamaan useita uusia lukuja metallitarujen kirjaan.

Shadows Fall
The Art of Balance
Century Media
2/5
 

Kolmannella täyspitkällään lukuisten tulevaisuuden lupauksien seasta päätään nostava Shadows Fall yrittää lunastaa paikkaansa metallin maailmassa. Bändin konseptina on yhdistää jenkkiläistä asenteella vedettyä hardcore vaikutteista asennemättöä yhdistettynä melodisempaan moderniin metalliin. Laulaja ärjyy, örisee sekä vetää puhtaita osuuksia samassa tahdissa kitaroiden kanssa ja koko komeus vyöryy yllättävänkin sulavasti eteenpäin ilman nykimisiä. Mutta…

Rasvatun alastoman miesvartalon lailla musiikista on todella vaikeata tarttua mistään kiinni. Mitäänsanomattomat riffit vyöryvät toinen toisensa jälkeen ämyreistä kohti kuulijaa, mutta väistöliikkeisiin ei ole minkäänlaista tarvetta. Tämänkaltaisen musiikin pitäisi iskeä lekan lailla otsalohkoon, mutta tämän orkesterin tapauksessa työkalu muistuttaa enemmän muovista leikkivasaraa. Kokonaisuus onkin varsin hajuton, väritön ja mauton, mutta piilevää potentiaalia on kyllä havaittavissa musiikin syövereissä.

Levytyksen intensiivinenkään kuuntelu ei pelasta innovatiivisuutta ja intoa puhkuvaa Shadows Fallia vaipumasta harmaaseen tylsään tasapaksuun massaan. Taito tasapainoiluun eri musiikkityylien välillä on jo olemassa, mutta energiatason nostaminen samalle tasolle muiden osa-alueiden kanssa onkin jo haastavampi homma