Inferno #159/2018

Dreadful Fate

Vengeance

I Hate/To The Death

2,5

Kun pitkän linjan ruotsalaiset skenehemmot (tuttuja mm. Merciless, Centinex, Dellamorte, Hypnosia jne. yhteyksistä) lyövät hynttyyt yhteen, sitä toivoisi lopputuloksen olevan edes jollain tavalla relevanttia. Mutta tälläkin kertaa keski-ikäistyneiden ukkojen hauskanpito ja vanhojen hyvien aikojen muistelu kaljansärpimisen ohessa Sodomin pauhatessa kokoontumisten taustalla tuntuu olleen tärkeämpää kuin itse musiikin teko. 

Vengeancen kahdeksan black-thrash räkäisyä ovat kyllä kompakteja ja rivakoita, mutta jäsentensä kilometreillä moisia voi olettaa syntyvän hyvinkin rivakalla tahdilla ilman minkäänlaista pähkäilyä lähes improvisaatiopohjalta. Fiilispohjaista tykitystä voi toki aina peukuttaa verrattuna nykyajan ylenpalttiseen hienoksi ja hajuttomaksi hieromiseen, mutta ei tämäkään luomismetodi oletusarvoisesti sisällön puutteita täydennä.

Uutta suoleen kun vanha kuolee -sanonta tulee väkisinkin mieleen tätä herkkua nauttiessa. Onhan makkala hyvää luokaa etenkin näin kesäisin, mutta sen verta yhtä ja samaa OK grillimakkarapötköä tässä nyt tarjoillaan, että napakasta alle puolen tunnin mitasta huolimatta reilusti vähemmälläkin tulisi paremman puutteessa oikein hyvin toimeen.

Inkvisitor

Dark Arts of Sanguine Rituals

Omakustanne

2,5

Taitojen ja kunnianhimon kasvaessa monen thrash-pioneerin kolmas albumi oli lähes poikkeuksetta jollain lailla aiempia erilainen sekä haastava. Lähes poikkeuksetta ne olivat aina myös jonkinlaisia pettymyksiä, jotka eivät edes ajan myötä ole osoittautuneet olevansa sitä edellä. Siirtyminen poikamaisesta riehakkaasta kohkaamisesta kohti harkitumpaa ilmaisua on myös musiikissa omanlaisensa aikuistumisriitti, johon harvalla miehenalulla kuitenkaan on oikeasti heti ensiyrittämällä näkemystä ja rahkeita. 

Tätä ikiaikaista juhlamenoa ei ilman moitteita läpäise jyväskyläläinen Inkvisitorkaan. Ammattilaisten avustuksella taltioidulla levyllä on lähdetty haastamaan itseä todenteolla aina neo-noir murhamysteerikonseptia myöten. On täysin ymmärrettävää, että tällaisessa viitekehyksessä musiikilla halutaan tukea tarinan kuljetusta, mutta Dark Arts of Sanguine Rituals kuulostaa silti enemmän sekavalta kuin tyylitellyn monipuoliselta.

Vuonna 2015 ilmestynyttä Doctrine of Damnationia kritisoin riffien ja kertosäkeiden napakkuuden ja rouheuden puutteesta. Samankaltaista kiivasta, modernia ja taidokasta mutta turhan liukasta ja sielutonta nypyttämistä tämäkin levy sisältää. Albumia kuunnellessa miettiikin koko ajan, onko kyseessä turhankin tarkasti harkittu kokonaisuus vaiko enemmän intuition pohjalta kasattu rässipläjäys. Toteutus jää joka tapauksessa puolitiehen joko taitojen tai vision tullessa liian aikaisin vastaan ja parempaan onnistumiseen olisi taas vaadittu vakaampaa tasapainoilua molempien luomismetodien välillä.

Ei levy mitään läpiturauttelua kuitenkaan ole, vaikka loppuun sijoitetun bonuskappaleen ”hauska” piilopäätös siihen suuntaan vahvasti viittaakin.

Napalm Ted

Mouthful MC

Upper Class Twat Tapes/Mögähead

2,5

Mitä, vasta nytkö uutta Napalm Tedia? Julkaisutahti vaikuttaa pahasti hiipuvan, sillä männä vuonna erilaisia pikkujulkaisuja tuli arvioitua kolme kappaletta tasaisesti ripoteltuna pitkin vuotta ja nyt ollaan jo sentään kesäkuussa. Muutama muukin asia tuntuu muuttuneen, sillä vähän reilu parikymmentäminuuttinen Mouthful on pisin NT-julkaisu mitataan sitä sitten kokonaisuutena tai kappaleiden keskimääräisellä kestolla. Vanhassa vara parempi sanoisin.

Oululaistrion musiikki vaikuttaa vakavoituneen. Joko korvat ovat alkaneet puutua liiaksi yhtyeen musiikkiin tai sitten bändi on yksinkertaisesti vain aikuistunut. Poikamainen grindpunk-remellys on saanut väistyä taka-alalle ja selkeästi harkitumpi death metal -myllytys on ottanut johtajan roolin.  Räime ja rääkynä -kombinaatio on kyllä aiempaa tymäkempää, mutta samalla myös varttuneempien tapaan tylsempää ja tyylilajilleen tyypillisempää.

Aikansa kutakin sanotaan. Napalm Ted tuntuu parhaimmillaan käyvän yhtyeenä läpi aikuistumisriittiä ja jospa jo seuraavan julkaisun kohdalla kuullaan, ovatko näkemys ja toteutus saavuttaneet nyt edellä olevaa kunnianhimoa. Toivottavasti tätä saadaan kuitenkin odotella ainakin ensi vuoden alkuun saakka, sillä hitaasti hyvä tulee -klisee tuntuu juuri tässä tapauksessa täysin osuvalta.

Praying Mantis

Gravity

Frontiers

3

Brittienveteraanien pehmoiseen setämiesheavyyn tuli edellisellä Legacy-albumilla ihastuttua aika lailla, eikä musiikkinsa ole pohjimmiltaan muuttunut kolmessa vuodessa juuri ollenkaan. Tunnelmaan tuntuu tosin hiipineen enemmän haikeutta, vaikka paikoittainen kappaleiden aurinkoisuus yhä edelleen lämmittääkin. Tämä pienehkö muutos on kuitenkin aistittavissa eikä hyvällä tavalla. Mikä aiemmin kuulosti letkeältä ja tarttuvalta, vaikuttaa nyt olevan jollain lailla hitusen laiskanpulskeampia ja tylsempiä.

Kertosäkeet ovat edelleen melko mallikkaasti kohdallaan ja korvia on turha edes yrittää höristää minkäänlaisten ikävien säröjen aistimiseksi, koska sellaisia ei yksinkertaisesti ole olemassa. Kuten genreen kuuluu, biisit soljuvat alusta loppuun miellyttävästi eikä kokonaisuuden kuunteleminen harmita piiruakaan. On kuitenkin mahdoton tehtävä yrittää analysoida tarkemmin, mitä Legacylla on sellaista, mikä Gravitylta taas uupuu. Ei auta, vaikka kuinka korvia sormella kaivelisi.

Uusia hyviä tai edes kelvollisia kesälevyjä julkaistaan kuitenkin sen verran vähän, että kyllä tämä vielä heinäkuussakin tulee moneen kertaan soimaan. Ja voihan olla niinkin, että kesän jäädessä muistoihin kaihoisan Gravityn vetovoima onkin voimakkaampaa alkusyksystä.

Radien

Syvyys LP

Bunkkeri

3,5

Kylläpä osaakin Radien myllertää jostain tuonpuoleisesta tummaa maaperää niin, että meinaa alkaa ihanasti ahdistamaan vaikka olisi millainen ilon ja onnen päivä päällänsä. Neljä tasaista vakoa kynnettynä mustalle vinyylille ovat vielä juuri sopivan mittaisia ja perinnetietoisesti asiansa osaavien artesaanien luomia, että Aleksis Kiven Ikävyys runon luontevaa istuvuutta Kaiken kato -kappaleessa ei voi kuin ihastella. 

Sludge-genren ahdistavampaa laitaa kartoittava Syvyys kalvaakin parhaiten juuri em. avauksessa. Laulusuorituksista vastaavan Jyrin ääntely on niin piinattua ja raastavaa, että tunnelma latistuu miinukselle heti kättelyssä kuten pitääkin. Samalla kappale on myös julkaisun monimuotoisin ja väkevin, vaikka eroavaisuudet varsin nimellisiä ovatkin. Kuuloelimiä höristelemällä aiempien aikojen Neurosis-vaikutteita voi olla aistivinaan, mutta ei häiritsevissä määrin. Radienilla on omakin ilmeensä, vaikka tyylilajinsa rajoja se ei lähde venyttelemäänkään.

Jos reklaameissa haluttaisiin ottaa huomioon pieni valtavirran ulkopuolinen kohderyhmä, sopisi Radien vallan mainiosti tunnetun kahvimerkin mainoskasvoksi. Nautitaan vahvana, ilman maitoa ja sokeria.

W.A.I.L.

Wisdom Through Agony into Illumination And Lunacy vol. II

Triumphant Transgressions

4

Yhdeksän vuotta sitten tuli kritisoitua W.A.I.L.:in esikoisteosta lupaavaksi mutta pahasti raakilemaiseksi järkäleeksi, jonka suurin synti pahassa mielessä oli tökeröt sovitusratkaisut ja osin tylsähköt ideat. Vuosien varrella joko minä tai bändi on kokenut valaistumisen, mutta levysaagan kakkososalla em. ärsyttävät viat ovat korjautuneet kokonaan, vaikka ilmaisumuoto itsessään onkin pysynyt lähes muuttumattomana.

Kuin uhallaankin tunninmittainen albumi on jaettu ainoastaan kahteen entistäkin pidempään kappaleeseen. Näiden sisältö on jaettu erillisiin musiikillisesti hyvinkin erilaisiin osioihin, jotka eivät edelleenkään seuraa toisiaan loogisen jouhevasti, mutta jollain oudolla ja omintakeisella tavalla tajunnanvirtamainen ratkaisu on kokonaisuuden kannalta erityisen toimiva. Mustalla tunnelmalla synkistetty doom-raahustus on yhä alkukantaista ja elinvoimaista, joka pitää kuitenkin niin sisällään kuin ympärillään myös mm. viululla, kanteleella ja erilaisin kosketinsoittimin luotuja herkän kauniita pilkahduksia.

Kuten olettaa saattaa, nimihirviöalbumi on kaikkea muuta kuin helppo omaksua ja sisäistää. Tässä auttaa ehdottomasti kuitenkin tyylitelty kirjamallinen paketointi, jonka sisältämä paksuhko manuaali sanoituksineen on tervetullut opas yhtyeen syvyyksistä kumpuavaan syvälliseen ideologiaan.

Inferno #72/2009

Ajattara
Joululevy
Spikefarm

4 Ajattara on tuonut iloa ja valoa vuoden synkimmän juhlan odotukseen julkaisemalla neljänä aiempana vuonna joulu-aiheisen singlen. Nyt julkaistava tuotos korvaa viime vuoden missaamisen niputtamalla aiemmat sinkulat samoihin kansiin niin kahdella uudella omalla kuin cover-kappaleellakin lihotettuna täyspitkäksi albumiksi.

Lähtökohdista huolimatta Joululevy toimii kokonaisuutena yllättävänkin hyvin. Tutut joululaulut Sika, Joulupukki puree ja lyö sekä Hei tonttu-ukot muuttuvat bändin käsittelyssä rienaaviksi ja kierolla tavalla ilahduttavan omannäköisiksi versioiksi, joista ällöttävä sokerikuorrutus on karsittu kokonaan pois. Parasta jälkeä syntyy kuitenkin Sielun Veljien Kansallispäivän shamanistisessa tulkinnassa, johon bändi saa ladattua omien biisien pahaenteisen ja lopunaikojen tunnelman, mikä sopiikin kappaleen teksteihin enemmän kuin hyvin.

Huikein levyn kappaleista on tosin hyvin ajattaramainen näkemys Lasten mehuhetkestä, jonka Tuomari Nurmio itse tulkitsee. Siinä alkuperäisenäkin erittäin synkkä suomirockin klassikko metallisoituu Ruojan tyylitajuisen näkemyksen kautta hienon moderniksi ja mukavan ahdistavaksi. Aina yhtä ärsyttävän Nylon Beatin renkutus Syytön ei sen sijaan parane bändin tulkintana tippaakaan, mutta oma uusi materiaalikaksikko Kauna ja Puhdistus lupaa hyvää tulevaisuudelta.
Itse Ruoja Suruntuoja jakaa lahjansa kaikkien tuhmien kanssa tänäkin jouluna.

Hanging Garden
TEOTWAWKI
Spikefarm

3,5 Alkuvuodesta 2007 julkaistu Inherit the Eden on Hanging Gardenille taakse jäänyt vaihe. Yhtye on karkottanut itse itsensä debyytin paratiisimaisesta ja ilmavasta tunnelmoinnista ja suunnaksi on otettu synkemmät maailmanlopun enteet ja tunnelmat. Käytännössä tämä tarkoittaa raskaampien post hardcore elementtien mukaantulon ja nämä ovatkin saaneet dominoivan aseman tuttujen melodioiden alistuessa taustalle.

Uudistuneen tyylin toteutus on kaikin puolin onnistunutta, mutta yhtä kaikki yhtye tuntuu silti menettäneen pienen mutta selkeä osan omaperäisyydestään tunnetasolla. Tämä jos mikä on seikka, jota ei analyyttisesti pysty perustelemaan, mutta jonka merkitystä ei koskaan voi vähätellä musiikissa jonka ensisijaisena tehtävänä on luoda vahvoja tunnetiloja ja mielikuvia kuuntelijalle. Harmittavasti TEOTWAWKI -levyllä tähän ei pystytä kuin osittain.

Vahvat cult of lunamaisuudet ovat myös hivenen häiritseviä, vaikka täysin samankaltaista nihilistisen painajaismaista tunnelmaa Hanging Garden ei missään vaiheessa edes yritä mallintaa. Lukuisten toistojenkin jälkeen on selvää, että omat mielikuvani ja bändin musiikillinen näkemys nimilyhennehirviön taakseen kätkemästä lohduttomasta tilanteesta eivät kohtaa kuin osittain.

Leverage
Circus Colossus
Spinefarm

4,5 Edellisen vajaan parin vuoden takaisen Blind Fire -levyn aikaan yhtye itse väitti ammuskelevansa sokkona musiikkinsa suhteen, mutta perin varmaa ja ilahduttavaa hapuilemista yhtye yhä edelleen harrastaa Circus Colossuksellakin. Leveragen soundi on entistä synkempi, mutta samalla myös orkestraatioiden käytöstä johtuen isompi ja massiivisempi, mikä aluksi vaati hieman korvien totuttelua. Yksinkertaisuus kun musiikissakin on useimmiten kauneinta ja tämä bändi ei aikaisemminkaan ole turhia kuorrutuksia kaivannut.

Tarttuvuus, melodiat ja tyylitaju ovat aina olleet näiden kotimaan herrojen vahvuudet puhumattakaan Pekka Heinon miellyttävästä äänestä ja nyt näitä kaikkia osa-alueita käytetään entistäkin laaja-alaisempi ja paremmin. Tämä on tehnyt veisuista astetta haasteellisempia, mutta samalla myös kulutusta entistäkin paremmin kestäviä sortumatta kuitenkaan imelyyteen tai laskelmointiin. Ja vaikka yhtyeen melodinen mutta paikoitellen yllättävänkin raskaaksi äitynyt metalli on ottanut aimo harppauksen kohti modernia nykymaailmaa etenkin tuotannollisesti mutta myös sävellyksellisesti, nojaa sen perusteet yhä silti vahvasti 80-luvulle ja hyvä niin.

Circus Colossus on levy, joka imaisee mukaansa ja pistää laulaa loilottamaan osaa eli ei. Tästä kiekosta olisi referaatiksi monelle pitkän uran tehneelle isollekin ulkomaan elävälle kuinka hyviä kappaleita voi tehdä koko levyllisen.

Saattue
Vuoroveri
Spikefarm

2 Ja mikään ei muuttunut totesi Lama aikoinaan levynsä nimessä ja tämä pätee myös valitettavasti Saattueen kakkoslevyyn vertaillessa sitä Jäähyvästi debyyttiin. Yhtyeen hidastempoinen saatto metalli kun on yhä kaikilla osa-alueilla aina laulua myöten lähes ärsyttävän neutraalia ja konseptissaan lähes väkisin vanhojen kotimaisten elokuvien melankoliasta inspiraatiota hakevaa.

Bändin suurin ongelma ei ole osaamisen puutteessa, vaan siinä, että sen musiikki toimii kuin häkä. Ei yhtä hyvin, mutta täysin hajuttomasti ja värittömästi. Häkäähän syntyy, kun palavat tuotteet palavat epätäydellisesti eli useimmiten liian vähässä hapessa. Huono happitilanne on Saattueellakin ja tästä yhtye voi syyttää vain itseään laittamalla pellit kiinni siinä vaiheessa, kun roihun pitäisi olla parhaimmillaan. Tosin kaikki tulta kaminaan laittaneet tietävät, että eiväthän märät puu kunnolla syty eivätkä hääviä lämpöenergiaa luovuta muutenkaan.

Ei yhtye vielä terminaalivaiheessa ole, mutta hyvää saattohoitajaa on syytä alkaa etsiä mikäli elintavat eivät yhtyeellä muutu.

W.A.I.L.
S/T LP
omakustanne

2,5 Uskoa omiin tekemisiinsä ei kristiinankaupunkilaiselta W.A.I.L.:lta puutu, sillä varsin haastavalla musiikillisella saralla seikkaileva debyytti on päätetty julkaista omin voimin ja vieläpä täyspitkänä vinyylinä. Sisältöön perehdyttäessä ratkaisu nostattaa yhä enemmän kysymyksiä toiminnan järkevyydestä, sillä ainoastaan kaksi demoa kolmessa vuodessa julkaissut yhtye kuulostaa virallisella neitsytjulkaisullaan kyllä lupaavalta mutta samalla myös turhan raakileelta.

Levyn avaava initiaatio lupaa enemmän kuin sitä seuraavat neljä lähes kaksinumeroisia minuuttilukuja kellottavat kappaleet pystyvät tarjoamaan. Musiikki perustuu alkukantaisen yksinkertaiseen doom metal hidasteluun, jonka niin lauluihin kuin itse musiikkiinkin on haettu väriksi synkempiä sävyjä black metalista ja lisätty mausteeksi shamanistista hypnoottisuutta. Lähtökohdiltaan psykedeelisessä tilassa takaapäin siitetty alkuaikojen Barathrumin ja Cathedralin äpärälapsi on kyllä mielenkiintoista, mutta toteutukseltaan ärsyttävällä tavalla kömpelöä.

Biisien suurin vika on lähinnä sovituspuolella. Milloin eri osat eivät nivoudu saumattomasti toisiinsa, toisinaan ideat eivät joko kanna koko kappaleen kestoa tai sitten niitä on yksinkertaisesti liikaa. LP:n B-puoli miellyttää korvaa enemmän ja etenkin sen päätösraita Lunacy. Tämäkään kaksikko ei silti riitä nostamaan arvosanaa kuin arvosteluskaalan matemaattiseen keskiarvoon.

Winterwolf
Cycle of the Werewolf LP
Xtreem Music

4 Itä-Suomen valtakunnanosan keskuksessa yli kymmenen vuotta sitten siinneen Winterwolfin kalmantuoksuisen esikoislevyn juuret ovat 90-luvun taitteen ruotsalaisessa death metalissa. Levystä on aistittavissa samaa pahaenteistä ja salamyhkäistä ilmapiiriä kuin Entombedin vasemman käden polkua seuranneesta Clandestinesta, johon etenkin jyhkeä soundimaailma mutta myös itse musiikki vahvasti viittaavat.

Mustan kullan formaatissa eli vinyylinä julkaistua Cycle of the Werewolfin optimaalista kuuntelukokemusta on helppo verrata rituaaliin, joka tapahtuu suden hetkenä. Tyylikkäästi kuvitettu pakkaus sanoitusliitteineen ja lykantropia konsepteineen luo tervetullutta ekstratunnelmaa samoin kuin kokonaisuuden kaksi alfaa ja omegaa. Bittiankkojen ei kuitenkaan ole syytä huolestua, sillä CD versio on luvassa alkuvuodesta 2010.

Minkä tahansa musiikkigenren vuosikymmenien takaista kultakautta suuresti kunnioittava retroilu on erityisen vaikeaa tehdä hyvin ja tyylikkäästi, mutta riittävästi omaa ilmettä luonut Winterwolf onnistuu tässä hyvin ja paikoitellen jopa erittäin nasevasti. Onnistumisesta kertoo jotain myös sekin, että albumin päättävä ja jyrän lailla rullaava lainaversio Bolt Thrower klassikosta Cenotaph istuu vaivattomasti muun materiaalin joukkoon.