Inferno #72/2009

Ajattara
Joululevy
Spikefarm

4 Ajattara on tuonut iloa ja valoa vuoden synkimmän juhlan odotukseen julkaisemalla neljänä aiempana vuonna joulu-aiheisen singlen. Nyt julkaistava tuotos korvaa viime vuoden missaamisen niputtamalla aiemmat sinkulat samoihin kansiin niin kahdella uudella omalla kuin cover-kappaleellakin lihotettuna täyspitkäksi albumiksi.

Lähtökohdista huolimatta Joululevy toimii kokonaisuutena yllättävänkin hyvin. Tutut joululaulut Sika, Joulupukki puree ja lyö sekä Hei tonttu-ukot muuttuvat bändin käsittelyssä rienaaviksi ja kierolla tavalla ilahduttavan omannäköisiksi versioiksi, joista ällöttävä sokerikuorrutus on karsittu kokonaan pois. Parasta jälkeä syntyy kuitenkin Sielun Veljien Kansallispäivän shamanistisessa tulkinnassa, johon bändi saa ladattua omien biisien pahaenteisen ja lopunaikojen tunnelman, mikä sopiikin kappaleen teksteihin enemmän kuin hyvin.

Huikein levyn kappaleista on tosin hyvin ajattaramainen näkemys Lasten mehuhetkestä, jonka Tuomari Nurmio itse tulkitsee. Siinä alkuperäisenäkin erittäin synkkä suomirockin klassikko metallisoituu Ruojan tyylitajuisen näkemyksen kautta hienon moderniksi ja mukavan ahdistavaksi. Aina yhtä ärsyttävän Nylon Beatin renkutus Syytön ei sen sijaan parane bändin tulkintana tippaakaan, mutta oma uusi materiaalikaksikko Kauna ja Puhdistus lupaa hyvää tulevaisuudelta.
Itse Ruoja Suruntuoja jakaa lahjansa kaikkien tuhmien kanssa tänäkin jouluna.

Hanging Garden
TEOTWAWKI
Spikefarm

3,5 Alkuvuodesta 2007 julkaistu Inherit the Eden on Hanging Gardenille taakse jäänyt vaihe. Yhtye on karkottanut itse itsensä debyytin paratiisimaisesta ja ilmavasta tunnelmoinnista ja suunnaksi on otettu synkemmät maailmanlopun enteet ja tunnelmat. Käytännössä tämä tarkoittaa raskaampien post hardcore elementtien mukaantulon ja nämä ovatkin saaneet dominoivan aseman tuttujen melodioiden alistuessa taustalle.

Uudistuneen tyylin toteutus on kaikin puolin onnistunutta, mutta yhtä kaikki yhtye tuntuu silti menettäneen pienen mutta selkeä osan omaperäisyydestään tunnetasolla. Tämä jos mikä on seikka, jota ei analyyttisesti pysty perustelemaan, mutta jonka merkitystä ei koskaan voi vähätellä musiikissa jonka ensisijaisena tehtävänä on luoda vahvoja tunnetiloja ja mielikuvia kuuntelijalle. Harmittavasti TEOTWAWKI -levyllä tähän ei pystytä kuin osittain.

Vahvat cult of lunamaisuudet ovat myös hivenen häiritseviä, vaikka täysin samankaltaista nihilistisen painajaismaista tunnelmaa Hanging Garden ei missään vaiheessa edes yritä mallintaa. Lukuisten toistojenkin jälkeen on selvää, että omat mielikuvani ja bändin musiikillinen näkemys nimilyhennehirviön taakseen kätkemästä lohduttomasta tilanteesta eivät kohtaa kuin osittain.

Leverage
Circus Colossus
Spinefarm

4,5 Edellisen vajaan parin vuoden takaisen Blind Fire -levyn aikaan yhtye itse väitti ammuskelevansa sokkona musiikkinsa suhteen, mutta perin varmaa ja ilahduttavaa hapuilemista yhtye yhä edelleen harrastaa Circus Colossuksellakin. Leveragen soundi on entistä synkempi, mutta samalla myös orkestraatioiden käytöstä johtuen isompi ja massiivisempi, mikä aluksi vaati hieman korvien totuttelua. Yksinkertaisuus kun musiikissakin on useimmiten kauneinta ja tämä bändi ei aikaisemminkaan ole turhia kuorrutuksia kaivannut.

Tarttuvuus, melodiat ja tyylitaju ovat aina olleet näiden kotimaan herrojen vahvuudet puhumattakaan Pekka Heinon miellyttävästä äänestä ja nyt näitä kaikkia osa-alueita käytetään entistäkin laaja-alaisempi ja paremmin. Tämä on tehnyt veisuista astetta haasteellisempia, mutta samalla myös kulutusta entistäkin paremmin kestäviä sortumatta kuitenkaan imelyyteen tai laskelmointiin. Ja vaikka yhtyeen melodinen mutta paikoitellen yllättävänkin raskaaksi äitynyt metalli on ottanut aimo harppauksen kohti modernia nykymaailmaa etenkin tuotannollisesti mutta myös sävellyksellisesti, nojaa sen perusteet yhä silti vahvasti 80-luvulle ja hyvä niin.

Circus Colossus on levy, joka imaisee mukaansa ja pistää laulaa loilottamaan osaa eli ei. Tästä kiekosta olisi referaatiksi monelle pitkän uran tehneelle isollekin ulkomaan elävälle kuinka hyviä kappaleita voi tehdä koko levyllisen.

Saattue
Vuoroveri
Spikefarm

2 Ja mikään ei muuttunut totesi Lama aikoinaan levynsä nimessä ja tämä pätee myös valitettavasti Saattueen kakkoslevyyn vertaillessa sitä Jäähyvästi debyyttiin. Yhtyeen hidastempoinen saatto metalli kun on yhä kaikilla osa-alueilla aina laulua myöten lähes ärsyttävän neutraalia ja konseptissaan lähes väkisin vanhojen kotimaisten elokuvien melankoliasta inspiraatiota hakevaa.

Bändin suurin ongelma ei ole osaamisen puutteessa, vaan siinä, että sen musiikki toimii kuin häkä. Ei yhtä hyvin, mutta täysin hajuttomasti ja värittömästi. Häkäähän syntyy, kun palavat tuotteet palavat epätäydellisesti eli useimmiten liian vähässä hapessa. Huono happitilanne on Saattueellakin ja tästä yhtye voi syyttää vain itseään laittamalla pellit kiinni siinä vaiheessa, kun roihun pitäisi olla parhaimmillaan. Tosin kaikki tulta kaminaan laittaneet tietävät, että eiväthän märät puu kunnolla syty eivätkä hääviä lämpöenergiaa luovuta muutenkaan.

Ei yhtye vielä terminaalivaiheessa ole, mutta hyvää saattohoitajaa on syytä alkaa etsiä mikäli elintavat eivät yhtyeellä muutu.

W.A.I.L.
S/T LP
omakustanne

2,5 Uskoa omiin tekemisiinsä ei kristiinankaupunkilaiselta W.A.I.L.:lta puutu, sillä varsin haastavalla musiikillisella saralla seikkaileva debyytti on päätetty julkaista omin voimin ja vieläpä täyspitkänä vinyylinä. Sisältöön perehdyttäessä ratkaisu nostattaa yhä enemmän kysymyksiä toiminnan järkevyydestä, sillä ainoastaan kaksi demoa kolmessa vuodessa julkaissut yhtye kuulostaa virallisella neitsytjulkaisullaan kyllä lupaavalta mutta samalla myös turhan raakileelta.

Levyn avaava initiaatio lupaa enemmän kuin sitä seuraavat neljä lähes kaksinumeroisia minuuttilukuja kellottavat kappaleet pystyvät tarjoamaan. Musiikki perustuu alkukantaisen yksinkertaiseen doom metal hidasteluun, jonka niin lauluihin kuin itse musiikkiinkin on haettu väriksi synkempiä sävyjä black metalista ja lisätty mausteeksi shamanistista hypnoottisuutta. Lähtökohdiltaan psykedeelisessä tilassa takaapäin siitetty alkuaikojen Barathrumin ja Cathedralin äpärälapsi on kyllä mielenkiintoista, mutta toteutukseltaan ärsyttävällä tavalla kömpelöä.

Biisien suurin vika on lähinnä sovituspuolella. Milloin eri osat eivät nivoudu saumattomasti toisiinsa, toisinaan ideat eivät joko kanna koko kappaleen kestoa tai sitten niitä on yksinkertaisesti liikaa. LP:n B-puoli miellyttää korvaa enemmän ja etenkin sen päätösraita Lunacy. Tämäkään kaksikko ei silti riitä nostamaan arvosanaa kuin arvosteluskaalan matemaattiseen keskiarvoon.

Winterwolf
Cycle of the Werewolf LP
Xtreem Music

4 Itä-Suomen valtakunnanosan keskuksessa yli kymmenen vuotta sitten siinneen Winterwolfin kalmantuoksuisen esikoislevyn juuret ovat 90-luvun taitteen ruotsalaisessa death metalissa. Levystä on aistittavissa samaa pahaenteistä ja salamyhkäistä ilmapiiriä kuin Entombedin vasemman käden polkua seuranneesta Clandestinesta, johon etenkin jyhkeä soundimaailma mutta myös itse musiikki vahvasti viittaavat.

Mustan kullan formaatissa eli vinyylinä julkaistua Cycle of the Werewolfin optimaalista kuuntelukokemusta on helppo verrata rituaaliin, joka tapahtuu suden hetkenä. Tyylikkäästi kuvitettu pakkaus sanoitusliitteineen ja lykantropia konsepteineen luo tervetullutta ekstratunnelmaa samoin kuin kokonaisuuden kaksi alfaa ja omegaa. Bittiankkojen ei kuitenkaan ole syytä huolestua, sillä CD versio on luvassa alkuvuodesta 2010.

Minkä tahansa musiikkigenren vuosikymmenien takaista kultakautta suuresti kunnioittava retroilu on erityisen vaikeaa tehdä hyvin ja tyylikkäästi, mutta riittävästi omaa ilmettä luonut Winterwolf onnistuu tässä hyvin ja paikoitellen jopa erittäin nasevasti. Onnistumisesta kertoo jotain myös sekin, että albumin päättävä ja jyrän lailla rullaava lainaversio Bolt Thrower klassikosta Cenotaph istuu vaivattomasti muun materiaalin joukkoon.