Inferno #72/2009

Ajattara
Joululevy
Spikefarm

4 Ajattara on tuonut iloa ja valoa vuoden synkimmän juhlan odotukseen julkaisemalla neljänä aiempana vuonna joulu-aiheisen singlen. Nyt julkaistava tuotos korvaa viime vuoden missaamisen niputtamalla aiemmat sinkulat samoihin kansiin niin kahdella uudella omalla kuin cover-kappaleellakin lihotettuna täyspitkäksi albumiksi.

Lähtökohdista huolimatta Joululevy toimii kokonaisuutena yllättävänkin hyvin. Tutut joululaulut Sika, Joulupukki puree ja lyö sekä Hei tonttu-ukot muuttuvat bändin käsittelyssä rienaaviksi ja kierolla tavalla ilahduttavan omannäköisiksi versioiksi, joista ällöttävä sokerikuorrutus on karsittu kokonaan pois. Parasta jälkeä syntyy kuitenkin Sielun Veljien Kansallispäivän shamanistisessa tulkinnassa, johon bändi saa ladattua omien biisien pahaenteisen ja lopunaikojen tunnelman, mikä sopiikin kappaleen teksteihin enemmän kuin hyvin.

Huikein levyn kappaleista on tosin hyvin ajattaramainen näkemys Lasten mehuhetkestä, jonka Tuomari Nurmio itse tulkitsee. Siinä alkuperäisenäkin erittäin synkkä suomirockin klassikko metallisoituu Ruojan tyylitajuisen näkemyksen kautta hienon moderniksi ja mukavan ahdistavaksi. Aina yhtä ärsyttävän Nylon Beatin renkutus Syytön ei sen sijaan parane bändin tulkintana tippaakaan, mutta oma uusi materiaalikaksikko Kauna ja Puhdistus lupaa hyvää tulevaisuudelta.
Itse Ruoja Suruntuoja jakaa lahjansa kaikkien tuhmien kanssa tänäkin jouluna.

Hanging Garden
TEOTWAWKI
Spikefarm

3,5 Alkuvuodesta 2007 julkaistu Inherit the Eden on Hanging Gardenille taakse jäänyt vaihe. Yhtye on karkottanut itse itsensä debyytin paratiisimaisesta ja ilmavasta tunnelmoinnista ja suunnaksi on otettu synkemmät maailmanlopun enteet ja tunnelmat. Käytännössä tämä tarkoittaa raskaampien post hardcore elementtien mukaantulon ja nämä ovatkin saaneet dominoivan aseman tuttujen melodioiden alistuessa taustalle.

Uudistuneen tyylin toteutus on kaikin puolin onnistunutta, mutta yhtä kaikki yhtye tuntuu silti menettäneen pienen mutta selkeä osan omaperäisyydestään tunnetasolla. Tämä jos mikä on seikka, jota ei analyyttisesti pysty perustelemaan, mutta jonka merkitystä ei koskaan voi vähätellä musiikissa jonka ensisijaisena tehtävänä on luoda vahvoja tunnetiloja ja mielikuvia kuuntelijalle. Harmittavasti TEOTWAWKI -levyllä tähän ei pystytä kuin osittain.

Vahvat cult of lunamaisuudet ovat myös hivenen häiritseviä, vaikka täysin samankaltaista nihilistisen painajaismaista tunnelmaa Hanging Garden ei missään vaiheessa edes yritä mallintaa. Lukuisten toistojenkin jälkeen on selvää, että omat mielikuvani ja bändin musiikillinen näkemys nimilyhennehirviön taakseen kätkemästä lohduttomasta tilanteesta eivät kohtaa kuin osittain.

Leverage
Circus Colossus
Spinefarm

4,5 Edellisen vajaan parin vuoden takaisen Blind Fire -levyn aikaan yhtye itse väitti ammuskelevansa sokkona musiikkinsa suhteen, mutta perin varmaa ja ilahduttavaa hapuilemista yhtye yhä edelleen harrastaa Circus Colossuksellakin. Leveragen soundi on entistä synkempi, mutta samalla myös orkestraatioiden käytöstä johtuen isompi ja massiivisempi, mikä aluksi vaati hieman korvien totuttelua. Yksinkertaisuus kun musiikissakin on useimmiten kauneinta ja tämä bändi ei aikaisemminkaan ole turhia kuorrutuksia kaivannut.

Tarttuvuus, melodiat ja tyylitaju ovat aina olleet näiden kotimaan herrojen vahvuudet puhumattakaan Pekka Heinon miellyttävästä äänestä ja nyt näitä kaikkia osa-alueita käytetään entistäkin laaja-alaisempi ja paremmin. Tämä on tehnyt veisuista astetta haasteellisempia, mutta samalla myös kulutusta entistäkin paremmin kestäviä sortumatta kuitenkaan imelyyteen tai laskelmointiin. Ja vaikka yhtyeen melodinen mutta paikoitellen yllättävänkin raskaaksi äitynyt metalli on ottanut aimo harppauksen kohti modernia nykymaailmaa etenkin tuotannollisesti mutta myös sävellyksellisesti, nojaa sen perusteet yhä silti vahvasti 80-luvulle ja hyvä niin.

Circus Colossus on levy, joka imaisee mukaansa ja pistää laulaa loilottamaan osaa eli ei. Tästä kiekosta olisi referaatiksi monelle pitkän uran tehneelle isollekin ulkomaan elävälle kuinka hyviä kappaleita voi tehdä koko levyllisen.

Saattue
Vuoroveri
Spikefarm

2 Ja mikään ei muuttunut totesi Lama aikoinaan levynsä nimessä ja tämä pätee myös valitettavasti Saattueen kakkoslevyyn vertaillessa sitä Jäähyvästi debyyttiin. Yhtyeen hidastempoinen saatto metalli kun on yhä kaikilla osa-alueilla aina laulua myöten lähes ärsyttävän neutraalia ja konseptissaan lähes väkisin vanhojen kotimaisten elokuvien melankoliasta inspiraatiota hakevaa.

Bändin suurin ongelma ei ole osaamisen puutteessa, vaan siinä, että sen musiikki toimii kuin häkä. Ei yhtä hyvin, mutta täysin hajuttomasti ja värittömästi. Häkäähän syntyy, kun palavat tuotteet palavat epätäydellisesti eli useimmiten liian vähässä hapessa. Huono happitilanne on Saattueellakin ja tästä yhtye voi syyttää vain itseään laittamalla pellit kiinni siinä vaiheessa, kun roihun pitäisi olla parhaimmillaan. Tosin kaikki tulta kaminaan laittaneet tietävät, että eiväthän märät puu kunnolla syty eivätkä hääviä lämpöenergiaa luovuta muutenkaan.

Ei yhtye vielä terminaalivaiheessa ole, mutta hyvää saattohoitajaa on syytä alkaa etsiä mikäli elintavat eivät yhtyeellä muutu.

W.A.I.L.
S/T LP
omakustanne

2,5 Uskoa omiin tekemisiinsä ei kristiinankaupunkilaiselta W.A.I.L.:lta puutu, sillä varsin haastavalla musiikillisella saralla seikkaileva debyytti on päätetty julkaista omin voimin ja vieläpä täyspitkänä vinyylinä. Sisältöön perehdyttäessä ratkaisu nostattaa yhä enemmän kysymyksiä toiminnan järkevyydestä, sillä ainoastaan kaksi demoa kolmessa vuodessa julkaissut yhtye kuulostaa virallisella neitsytjulkaisullaan kyllä lupaavalta mutta samalla myös turhan raakileelta.

Levyn avaava initiaatio lupaa enemmän kuin sitä seuraavat neljä lähes kaksinumeroisia minuuttilukuja kellottavat kappaleet pystyvät tarjoamaan. Musiikki perustuu alkukantaisen yksinkertaiseen doom metal hidasteluun, jonka niin lauluihin kuin itse musiikkiinkin on haettu väriksi synkempiä sävyjä black metalista ja lisätty mausteeksi shamanistista hypnoottisuutta. Lähtökohdiltaan psykedeelisessä tilassa takaapäin siitetty alkuaikojen Barathrumin ja Cathedralin äpärälapsi on kyllä mielenkiintoista, mutta toteutukseltaan ärsyttävällä tavalla kömpelöä.

Biisien suurin vika on lähinnä sovituspuolella. Milloin eri osat eivät nivoudu saumattomasti toisiinsa, toisinaan ideat eivät joko kanna koko kappaleen kestoa tai sitten niitä on yksinkertaisesti liikaa. LP:n B-puoli miellyttää korvaa enemmän ja etenkin sen päätösraita Lunacy. Tämäkään kaksikko ei silti riitä nostamaan arvosanaa kuin arvosteluskaalan matemaattiseen keskiarvoon.

Winterwolf
Cycle of the Werewolf LP
Xtreem Music

4 Itä-Suomen valtakunnanosan keskuksessa yli kymmenen vuotta sitten siinneen Winterwolfin kalmantuoksuisen esikoislevyn juuret ovat 90-luvun taitteen ruotsalaisessa death metalissa. Levystä on aistittavissa samaa pahaenteistä ja salamyhkäistä ilmapiiriä kuin Entombedin vasemman käden polkua seuranneesta Clandestinesta, johon etenkin jyhkeä soundimaailma mutta myös itse musiikki vahvasti viittaavat.

Mustan kullan formaatissa eli vinyylinä julkaistua Cycle of the Werewolfin optimaalista kuuntelukokemusta on helppo verrata rituaaliin, joka tapahtuu suden hetkenä. Tyylikkäästi kuvitettu pakkaus sanoitusliitteineen ja lykantropia konsepteineen luo tervetullutta ekstratunnelmaa samoin kuin kokonaisuuden kaksi alfaa ja omegaa. Bittiankkojen ei kuitenkaan ole syytä huolestua, sillä CD versio on luvassa alkuvuodesta 2010.

Minkä tahansa musiikkigenren vuosikymmenien takaista kultakautta suuresti kunnioittava retroilu on erityisen vaikeaa tehdä hyvin ja tyylikkäästi, mutta riittävästi omaa ilmettä luonut Winterwolf onnistuu tässä hyvin ja paikoitellen jopa erittäin nasevasti. Onnistumisesta kertoo jotain myös sekin, että albumin päättävä ja jyrän lailla rullaava lainaversio Bolt Thrower klassikosta Cenotaph istuu vaivattomasti muun materiaalin joukkoon.

Inferno #53/2008

Crest Of Darkness
Give Us The Power To Do Your Evil
My Kingdom

2,5 Saatanasta, pahuudesta, mustuudesta ja kylmyydestä on black metal tehty, mutta ei näiden norjalaisten viidennellä täyspitkällä em. elementeistä tahdo millään löytyä kuin korkeintaan puolet. Kyllähän näiden pikkusatanistien kappaleet rullaavat mallikkaasti eikä teknistä osaamistakaan voi miltään kantilta haukkua, mutta kovin hengetöntä levyn anti kuitenkin on. Ei ihme, että Vanhalta Kehnolta apua anellaan.

Ei Crest Of Darkness aivan tylsimmästä tai edes arvattavimmasta päästä ole, sillä musiikissa on pientä pesäeroa edustamaansa genreen tekeviä vaikutteita niin melodisemmasta death- kuin thrash metalistakin ilman minkäänlaista juustoisuuteen sotkeutumista. Lopputuloksena on levy, jota voi helposti pyöräytellä toistuvasti soittimessa ilman tympiintymistä, mutta joka ei positiivisella tavalla pysty ärsytyskynnystä ylittämään kuin hetkittäin.

Freevil
Freevil Burning
Nastified

3,5 Vanhan kansan sanonnan ei aina niin mairittelevissa yhteyksissä käytetyn sanonnan mukaan lopputuloksen kun näkee, niin tekijän tietää. Tämä pätee positiivisessa mielessä Freevilin debyyttiin, sillä ex-Denata ja ex-Witcheryn miesten muodostaman triossa kuuluu selkeästi niin herrojen bändi- kuin musiikillinen menneisyyskin.

Orkesterin musiikki on varsin miellyttävä yhdistelmä vanhan liiton heavy ja thrash –metalia, johon on taitavasti ja mielenkiintoisesti luotu koskettimilla klassisista elokuvakauhutunnelmaa. Rumpali Mique Fleshin äreän kirskuvat vokalisoinnit erottuvat nekin massasta edukseen ja yhdessä em. tuttujen elementtien kanssa luovat kokonaisuudesta nasevan paketin, joka onnistuu ihme kyllä kuulostamaan tuoreelta.

Freevil Burningin avauskaksikko lupaa kuitenkin enemmän kuin mitä loppu lunastaa. Vaikka veisujen A- ja B-osat ovatkin hyvällä mallilla, tukkaan tarttuvista kertosäkeistä on silti selkeä pula. Ja kyllä, niin bändin kuin levyn nimi on huonolla tavalla korni kannesta puhumattakaan, mutta kuuluuhan se kait tavallaan asiaan.

Helstar
Sins Of The Past
AFM

4 Ennen oli kaikki paremmin, leipä maistui leivältä ja pulutkin olivat lihavampia. Termi power metalkin tarkoitti aivan jotain muuta kuin nykyistä pääasiallisesti pelkkää munatonta ylärekisterikiljuntaa ja nättejä kosketinmelodioita sisältävää humppaa. Amerikkalainen Helstar oli yksi näistä eturivin 80-luvun orkestereista, joihin em. termi vahvasti liitettiin. Julkaisulistaan mahtuukin neljä vahvaa levyä välille 1984-89, joiden kappaleista Sins Of The Past on tasapuolisesti kasattu.

Toki kappaleet on nauhoitettu kokonaan uusiksi ja julkaisun perimmäisenä tarkoituksena onkin palauttaa lähes alkuperäiseen kokoonpanoon palannutta kokoonpanoa metalliväen tietoisuuteen 12 vuoden levytystauon jälkeen. Uutta levyä kun on luvassa tälle vuodelle ja varsin mallikkailta levyn lopusta löytyvät kaksi kokonaan tuoretta ja ennen julkaisematonta raitaa kuulostavatkin. Vokalisti James Riveran ääni on yhä voimakkaassa kunnossa ja ajan hengen mukaiset satunnaiset kiekaisutkin irtoavat vaivattomasti.

Parinkymmenen vuoden ikäiset rallit kuulostavat yhä edelleen ajattomilta ja vahvoilta, varsinkin kun soundit on saatu uudelleenäänitysten myötä päivitettyä nykyaikaisiksi. Paikka paikoin hyvinkin aggressiivinen ja nopeahko riffittely yhdistettynä hyviin melodioihin on juuri sitä, mitä 80-luvulta haluaa ja kaipaa ilman rankempiin speed- tai thrash metal genreihin lipeämistä. Tätä nuoret on se oikea power metal!

Jay Lewis
Manhattan Files
Recovery

1,5 Jukka “Jay” Lewisin ura on ollut varsin hämmentävä, miehen historiasta kun löytyy jäsenyydet niin Ozista kuin Sarcofagusista ja nykyisellään Yöstä. Omalla tavallaan hämmentävä on myös miehen ensimmäinen pitkähköksi venyneellä Amerikan reissulla 90-luvulla sävelletty soololevy, joka oikeastaan on vain täyspitkän muotoon siivottu kokoelma demoja.

Lewisin musiikki kuvastaa vahvasti miehen habitusta sekä sävellysten syntypaikkaa New Yorkissa Manhattanilla. Kappaleet ovat vahvasti 80-lukuun sidoksissa olevia enemmän popilta kuin rockilta kuulostavia harmittomia rallatuksia, jotka sinällään on tehty kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ammattitaidolla. Pisteitä laskee kuitenkin rankasti äärimmäisen naiivi ja tyypillisellä jenkkiläisellä tavalla muovinen lyyrinen ja musiikillinen kokonaisuus, joka ajoittain onnistuu jopa oikeasti ärsyttämään.

Loppupuolen kipaleet You Ate My Soul, Get A Life ja Skyfire nousevat jo pelkällä rokkaavuudellaan selkeästi muiden yläpuolelle, mutta tämä on varsin laiha lohtu. Tekijälleen Manhattan Files on varmasti tärkeä levytys, mutta suurimmalle osalle kuuntelijoista varsin yhdintekevä.

Leverage
Blind Fire
Frontiers

4 Tulta päin käydään Leveragen kakkoskiekollaankin, mutta vaikka sen edustamaa genreä voisi kutsua vähintäänkin näkörajoitteisten valtakunnaksi, on bändi yhä edelleen kaikkea muuta kuin yksisilmäinen. Itse asiassa kuninkaalla on joitain uusia vaatteita, vaikka perusasu onkin yhä edelleen sama: rullaavaa 80-lukuun päin vahvasti kallellaan olevaa melodista metallia hienolla laulajalla ja kettosäkeillä.

Blind Fire on debyyttiin verrattuna astetta synkempi, vakavamielisempi sekä moniulotteisempi. Kertosäkeetkään eivät enää ole aivan yhtä idioottivarmoja kerrasta tai kahdesta taatusti päähän kaikumaan jääviä, mutta työnteko levyn suhteen kannattaa vaikka tosielämässä ei: alun pienoisesta pettymyksestä levy kasvaa kuitenkin tutustumisen myötä hitaasti mutta varmasti kohti täyttä kukoistustaan.

Onko albumista todelliseksi luokkansa muotovalioksi on kysymys, johon vastausta on järkevämpää pohtia Leveragen kolmannen kiekon julkaisun yhteydessä. Tuotoksen maailmalla julkaisun yhteydessä on helppo todeta olevansa ylpeä bändistä sekä suomalaisuudestaan siitäkin huolimatta tai ehkä juuri siitä johtuen, että sitä ei Blind Firelta kuule.

Misery Speaks
Catalogue Of Carnage
Drakkar

3 Olkoonkin ehkä pelkästään levy-yhtiön eikä itse bändin keksintöä, mutta mainostaminen kuulostaa enemmän skandinaaviselta kuin saksalaiselta orkesterilta –sloganilla on hieman outo, joskin täyttä totta toisin kuin lähes kaikki ylisanoja tihkuvat mainoslauseet. En tiedä häpeääkö Misery Speaks kotimaansa mielipiteitä jakavaa mainetta metallin tuottajana, mutta mitään tukua-tukua tai viiksiheviä se ei kuitenkaan tarjoile.

Sakujen kakkoskiekolla toiminta kokonaisuudessaan on mallikasta, sillä esittämänsä melodinen death metal on sopivan möreää ja räyhäkästä eikä sitä ole kuorrutettu puhtailla lauluilla tai liian itsestään selvillä näteillä melodioilla. Koukkuja kuitenkin on ujutettu runsaasti pieksennän vastapainoksi eikä sujuvat sovitukset tai kliinit joskaan ei liian steriilit sounditkaan töki. Mutta kun ei vaan oikein tahdo lähteä.

Catalogue Of Carnagen vika on se, ettei siinä ole mitään vikaa. Siitä ei kuitenkaan tahdo löytyä säröä tai kulmikkuutta, jonka avulla se erottuisi oikeasti edukseen jo moneen kertaan usealla eri tavalla aiemmin tehdyistä levyistä. Nykyisellään kun hyvät biisit eivät tahdo enää riittää kuin pelkäksi välipalaksi, herkutteluun kun kaivataan kappaleilta loistavuutta.

Sjodogg
Landscapes Of Disease And Decadence
Osmose

3 Norjan merikoirien debyytti on sitä ihteään eli pakkasenpuolella operoivaa turskanhajuista black metalia kuten olettaa saattaakin jo pelkän nimen perusteella. Projektin takaa kun paljastuu herroja useista muista bändiyhteyksistä, joskaan ei aivan niistä kaikkien huulilla olevista. Jälki on varsin minimalistista, suoraan etenevää ja perinteitä kunnioittavaa, mutta mistään primitiivisestä muutaman riffin hypnotisoinnista ei silti kuitenkaan ole kysymys.

Sjodoggin ote ja lähestymistapa musiikkiin ovat hyviä ja uskottavia. Silti se onnistuu ensitutustumisen parin raidan jälkeen vaikuttamaan tylsältä ja itsensä toistolta. Tavallaan tämä pitääkin paikkansa, sillä orkesterin käyttämät tehokeinot ja ideat ovat samasta muotista valettuja kappaleesta toiseen. Nopea ja suoraviivainen sahaus katkaistaan hitaalla tunnelmaa nostattavalla osiolla ja sitten taas mennään.

Levyn tummahenkinen ja osittain skitsofreenisen riitaisa ilmapiiri on riittävän omalaatuinen miellyttääkseen, kunhan sen vain antaa turruttaa kuuloelimiä riittävän paljon. Vaikka bändi ei saa läheskään maksimaalista tehoa irti sävellyksistään, operoi se ainakin oikeilla työkaluilla oikeanlaisen viitekehyksen sisällä.

Saxon
To Hell And Back Again DVD
SPV

3 Jo aloitellessaan uraansa 80-luvun alkupuolella Saxon kuulosti vanhojen hevijarrujen musiikilta ja siltä se kuulostaa edelleenkin, mikä kertoo ainoastaan ja vain ajattomuudesta. Vaikka bändi ei koskaan olekaan noussut 1-divaritasoa korkeammalle, on bändillä lukuisia klassikoita sekä vielä isompi joukko hienoja biisejä.  Live-julkaisujakin on aikasen monta ja nyt vielä lisää samaa tavaraa dokumentin kera audiovisuaalisdigitaalisessa formaatissa.

Tuplakiekon ensimmäinen puolikas on selkeää kertakäyttömateriaalia. 100 minuutin dokumentti kertoo vuodesta 2004, jolloin bändi väsäsi studiossa Lionheart-levyä, rundasi siinä välissä, promotoi levyä mm. tekemällä videon, julkaisi levyn ja lähti taas tien päälle. Todellisia faneja tämä kiinnostaa varmasti, mutta mitään uutta ja ihmeellistä ei herra Byfordin ja kumppaneiden suusta kuulla. Dokkarille löytyy myös rapian tunnin mittainen soundtrack Lionheart-kiertueelta, mutta kun kappaleet on koottu useilta eri keikoilta, on meno äärimmäisen sekavaa ja innotonta. Kerta tätäkin herkkua riittää.

Julkaisun todellinen anti löytyykin vasta kakkoslevyltä, jossa Sveitsissä 2006 kuvattu tunnin sisäfestarikeikka on erinomaisen hyvä osoitus bändin elinvoimaisuudesta ja niistä hyvistä biiseistä eri aikakausilta. Harmi vain, että tallenne on mitä todennäköisimmin alun perin TV:tä eikä DVD:tä varten tarkoitettu. Viisi promovideota, parin biisin keikkatallenne Aasiasta sekä Doron kanssa vedetty Judas Priest -coveri ovat myös oivaa viihdettä ja bonusta levyllä. Juuri tämän jälkimmäisen puolikkaan ansiosta ja Saxonin legendaarisuuden vuoksi DVD:n voi arvottaa niukin naukin keskinkertaiseksi.

Spancer
Slowly We Rock
The Church Within

3 En tiedä ovatko Spancerin heebot kuunnelleet kuinka paljon Obituarya ja saaneet siitä innoitusta albumin nimenvalinnassa, mutta Electric Wizard on ainakin viihtynyt näiden sakujen levysoittimissa. Sen verran rupista, raskasta, laahaavaa ja tuttua pörinää kolmen kappaleen ja –vartin debyytti tarjoaa.
Orkesterin tehokeinot ja ideat ovat sen verran genren perusasioiden ytimessä, että niistä ei löydy yhtikäs mitään mitä ei olisi jo tehty jo sanottu. Vaan jos vanha pyörä pyörii hyvin, niin mitäpä sitä uuttakaan keksimään. Pitkistä kestoista huolimatta biisejä jaksaa kuunnella eivätkä ne jää jauhamaan paikallaan tylsästi, vaikka etenemismuoto onkin hidasta ja identtistä.

Kukahan seuraavaksi vielä keksii uuden rock/rot –sanaleikin klassikkobiisien/albumien nimistä?

Thrice
The Alchemy Index: Vols. I & II
Vagrant

2 Luonnon neljä peruselementtiä tuli, vesi, maa ja ilma ovat innoittaneet kalifornialaisen Thricen säveltämään jokaiselle elementille omankuuloisensa EP:n, jotka kuitenkin julkaistaan pareina muodostaen näin yhdessä täyspitkän julkaisun. Ensin tuli ja vesi ja myöhemmin keväällä maa ja ilma. Musiikillisen ratkaisun lisäksi kokonaisuutta tukee myös tyylikkään yksinkertainen ja tematiikka osittain valaiseva paketointi.

Odotetunlaista tulta ja tappuraa ei löydy Volume I:ltä, sillä periamerikkalaiselta kuulostava alternative rock pienoisine HC-mausteineen on suurimmalta osin tylsistyttävää ja myös ärsyttävää. Volume II läträä puolestaan vetisissä tunnelmissa huomattavasti miellyttävämmin ja eteerisemmin. Tunnelmallinen virtaus ei kuitenkaan ylly missään vaiheessa vuolaasti virtaavaksi koskeksi toisin kuin vaikkapa Anathemalla, jonka soundia Thrice selkeästi yrittääkin tavoitella.

Albumin fyysinen puolittaminen kahteen varsin erikuuloiseen osaan on hyvä ratkaisu, mutta kovin latteaa ja valjua 22- ja 27 minuuttiset kaksikon anti on.