Inferno #114/2014

Alfahanne

Alfapokalyps

Dark Essence

4,5

Jos olet sitä mieltä, että metalli pysyköön puhtaasti metallina ja kuuntelematta paskaa on aina täysin vakavissaan lausuttu mielipide, joka pätee etenkin kaikkeen vähänkään mahdollisesti muodikkaaksi määriteltävään musiikkiin, Alfahanne ei ole sinua varten. En kiellä, etteikö ensimmäinen reaktio nimeen ja promokuviin olisi ollut hieman negatiivinen, mutta musiikkiin tutustumalla nekin kääntyvät mielessä positiiviseksi seikoiksi huokuessaan orkesterin vahvaa itsevarmuutta kaikkien tekemisten suhteen.

Alfahannen musiikin perustana on black metal, eikä ihme, sillä jäseniltä löytyy kytköksiä genreen 90-luvun alkupuolelta saakka. Alfapokalyps ei silti kuulosta oikein missään vaiheessa selkeästi BM:ltä, vaikka esimerkiksi Såld på mörkretistä löytyykin satyriconmaista hidastempoista ja hypnoottista jumitusta tai Syndarnas Flodissa puolestaan genrelle tuttua kitarasahausta ja blast beatiä. Kauttaaltaan pääosissa kappaleita on kuitenkin vahvat vaikutteet 80-luvun goottigenrestä ja post-punkista. Tällöinkin laulaja-kitaristi Pehr Skjoldhammerin äidinkielensä lausumisessa on selkeästi korvin kuultavissa oleva täysin uskottava ja väkevä asenne, joka sekin on ehtaa perua äärimetallin mustemmalta laidalta.

Näiden ruotsalaisten esikoinen on maanmiehensä Shiningin tuoreemman tuotannon hengenheimolainen, vaikka musiikillisia eroja löytyykin vähintäänkin yhtä paljon kuin yhteneväisyyksiä. Tässäkään valossa ei ole mikään ihme, että albumille lainaa ääntään mm. Taakesta tutun Hoestin lisäksi myös Niklas Kvarforth.

Alfapokalyps on erittäin kiehtova levy, jonka ensimmäisinä korvamatoina kaaliin luikertelevat Ormar af Satan ja Indiehora. Loppualbumi onkin sitten se kuristajakäärme, joka vangitsee otteeseensa josta ei voi paeta.

Altar of Betelgeuze

Darkness Sustains the Silence

Memento Mori

3

Kaikkien pössyttely/jumitusbändien kantaisän Sleepin jalustalle nostaminen ja palvonta ei ole helppoa eikä tämä tahdo varsin kelvollista lähtökohdistaan huolimatta onnistua kotimaiselta albumidebytantti Altar of Betelgeuzeltakaan. Liturgian sisältö on kyllä oikeansuuntainen, mutta jumalaista valaistumista herran ilmestymisestä puhumattakaan ei kuitenkaan koeta.

Darkness Sustains the Silencen suurin puute piilee siinä, että sitä esittävälle orkesterille itselleenkään ei vielä oikein tunnu selvinneen millaista seremoniaa se haluaisi suorittaa. Levyltä löytyy niin synkempää kalmanhajuista luentaa kuin letkeämpää groovausta ja sama pätee myös saarnamiesten julistukseen, jossa pääasiallisen tuomion ja tulikiven murisemisen vastapainona kuullaan myös puhdasta gospelin veisuuta.

Monimuotoisuus ei sinällään ole ollenkaan pahasta tässäkään musiikkityylissä, mutta nyanssien toteutus tuntuu turhan usein liian kolkolta ja yksinkertaiselta eikä niistä saada revittyä esiin kuin korkeintaan puolet tehoista. Selkeästi paras onnistuminen osuu levyn keskivaiheilla pitkähköön Smoldering Clouds Above Orion -kappaleeseen, joka hitaan ja pitkän startin jälkeen vyöryy miellyttävän painostavana loppuun saakka ilman minkäänlaisia turhia kommervenkkejä.

Levyn päättävä, lähes nälkävuoden eli 17 minuutin mittainen nimikappale yllättävine kompin- ja temponvaihdoksineen tulee hyvä kakkosena, vaikka loppupuoliskonsa osin irralliselta ja saman toistolta tuntuukin.

Alkukankeudestaan huolimatta bändillä on tulevaisuudessa hyvät mahdollisuudet nousta korkealle pelkkiin tähtien kurkottamisen sijasta.

Loath

Total Peace

Inverse

3,5

Rumakin voi olla kaunista myös musiikissa, ja vaikka seinäjokelaisella Loathilla ei olekaan mitään asiaa Miss Universum -kisailuun, pärjää se ainakin kansallisella tasolla heti neitsytesiintymisellään vallan hyvin. Karski ja tummanpuhuva ulkoasukin on oikein tilanteeseen valittu ja uskaltaapa tämä ”neiti” ottaa myös kantaa vaikeisiinkin asioihin ja esittää sanottavansa painavasti tyhjänpäiväisen liirumlaarumin sijasta.

Total Peacelta löytyy sulassa sovussa niin repivää grindi-blastausta kuin synkkää sludge-jurnutustakin ja usein nämä ääripäät on sovitettu yhteen vielä murakalla crust-punkilla. Tämä kolmen kopla huokuu kauttaaltaan sellaista ihmisvihaa, itseinhoa ja toivottomuutta, että asiakaspalvelualalla työskenteleville albumia ei voi suositella kuunneltavaksi maanantaisella siirtymätaipaleella kohti suorituspaikkaa. Vaikutelmaa korostaa entisestään oletettavasti elokuvista napatut, harvakseltaan sopiviin paikkoihin upotetut puheenpätkät, joissa ei mistään lähimmäisenrakkaudesta lirkutella.

Hivenen yli puolen tunnin mittainen albumi on raskaahko kuuntelukokemus niin hyvässä kuin pahassakin. Minimitassa aggressio tulisi kenties vieläkin paremmin esille, vaikka omanlaisen turruttavuuden kautta piinaavaan tunnelmaan onkin helpompi uppoutua. Ainoastaan soundeihin jää kaipaamaan selkeästi enemmän dynamiikkaa sekä murskaavampaa ja riettaampaa otetta. Biiseissä näiden suhteen ollaan jo kelpo tolalla.

Mr. Peter Hayden

We Fly High 7”

Doognad/Rämekuukkeli/Mikrofoni.net

Ennenkin megalomaanisen mittaisista kappaleistaan ja niistä muodostuvista kahdesta massiivisista albumikokonaisuudestaan tutuksi itsensä tehnyt Mr. Peter Hayden pitää edelleen tinkimättömästi kiinni niin linjastaan kuin tyylistäänkin. Esimakua tulevasta trilogian päättävästä tupla-albumista antaa nyt julkaistava single, jonka ainut kappale on kestonsa vuoksi pitänyt jakaa pienvinyylin molemmille puolille. Järkevää? Ei. Hienoa? Kyllä.

Vaikka We Fly High mateleekin äänettömästi sekä hitaan rauhallisena että rentona, löytyy siitä myös kauttaaltaan tämän kaltaisessa yhteydessä omalaatuisen painavaa askellusta. Sanojakaan ei jää edelleenkään kaipaamaan, sillä tutun vähäeleisestä ilmaisustaan huolimatta kappaleesta löytyy aivan riittävästi syvyyttä ja pohdittavaa ilmankin.

Seiskaa tai itse kappaletta on täysin turha lähteä arvottamaan tällaisenaan kirvein, koska Mr. Peter Haydenin kaltaisten yhtyeiden musiikkia tulisi kuunnella ainoastaan ja vain kokonaisina albumeina. Miksikään pelkästään tässä hetkessä elävän nykynuorison hittisingleksi siitä ei todellakaan ole, mutta yhtä kaikki biisi lupaa kuitenkin erittäin mielenkiintoista ja tutustumisen arvoista tapausta huhtikuussa ilmestyvästä Archdimension Now!:sta.

Nuclear Omnicide

Bringers of Disease EP

Violent Journey

3,5

Spede ja rässi on tehnyt toista tulemistaan 2000-luvulla Suomessa jo hyvän tovin ja varsin vakuuttavaa jälkeä nämä pääasiallisesti nuoret artistit ovatkin tehneet äänitteillään. Kirkkonummelainen Nuclear Omnicide on vahva osa tätä liikettä ja bändin julkaisutempo on ollut lähes yhtä rivakka kuin mitä soitossaankin: vuoden sisään on ehditty julkaisemaan kaksi EP:tä ja yksi täyspitkä.

Nelikon pieksentä kulkee hyperajolla lähes koko ajan eikä ohikiitäviä maisemia liian usein hidasteta katsomaan. Vauhdin myötä intensiteettitaso on kyllä kohdallaan, etenkin kun erityisesti kielisoittajilla mutta myös rumpalilla on vallan riittävästi järkevää sisältöä runsaassa soitossaan eikä vokalistin kipakka mylvintä sekään anna paljoakaan armoa. Heikommilla ja vanhemmilla meno saattaisi alkaa ottaa jo pumpusta, itsellä ei vaan tahdo aivot aina pysyä perässä.

Vaikka EP:tä vaivaakin vauhtisokeus ja hitaammin kiirehtimällä kappaleista saisi niiden sisältämät nyanssit tehokkaammin esiin, vakuuttaa bändin meuhkaaminen silti pakostakin. Niin vimmaista ja jopa aggressiivista kuin biisit ovatkin, kajastaa niiden takaa silti kokonaiskonseptiin mukavasti istuva virnistely. Huumori on etenkin musiikissa vaikea laji, mutta tosissaan joskaan ei täysin vakavissaan -mentaliteetti on omiaan Nuclear Omnicidenkin tapauksessa.

Pripjat

Sons of Tschernobyl

Bret Hard

3

80-lukulaiseen ydinturmaan/uhkaan viittaavaa nimi ja kansitaide, kolkolta ja tuhnulta kuulostavat soundit sekä samasta muotista valetut rivakasti raivoavat biisit. Alkuperämaa Saksa. Ehtaa rässiähän se tämä on niin hyvässä kuin pahassakin.

Pripjatin räksytys on hyvin paljon velkaa vanhemmalle Sodomille eikä vain pelkästään Kirillin ja Angelripperin äänten samankaltaisuuden takia. Ja tämä on iso kehu. Ikävä kyllä mitenkään muuten nämä nuoret sakemannit eivät ainakaan vielä pärjää näin ensijulkaisullaan teutonithrashin legendoille. Kappaleista ei liikoja mieleen jääviä hienouksia löydy lukuun ottamatta huikealla Charles Mansonin puheella alkavaa Born to Hatea tai mainioita sooloja sekä melodioita sisältävää Destruction Manifestoa.

Vauhtia piisaa läpi 10 vedon ja meininki on kauttaaltaan mallia ruisleipä tai maksalaatikko – takuuvarmaa ja hyvää, mutta pidemmän päälle nautittuna tympiinnyttävää. Jotain oudon kiehtovaa bändin vahvasti keskitasoa olevassa mätössä kuitenkin on, sillä harvemmin tällaista kohtuullisen neutraalisti perusasioiden ääressä olevaa levyä jaksaa kuunnella kerta toisensa jälkeen.

Status Abnormis

Call of the Void

Omakustanne

4

Status Abnormisin ensimmäinen täyspitkä Call of the Void sisältää melkoisen pedon, joka joko järjestelmällisesti suunnittelee pakoaan tai ryskää häkissään koko levyn keston ajan. Sen verran hyvin suunniteltu vankila kuitenkin on, että vaikka oveluutta ja voimaa oliolla piisaakin, jää karkumatka vielä pelkän haaveilun tasolle.

Hitaimmillaan, kieroimmillaan ja raskaimmillaan yhtye jyskyttää todennäköisesti Meshuggahilta ammennetulla inspiraatiolla ja toisesta ääripäästä löytyy Strapping Young Ladilta tuttua tarkkaan kontrolloitua hulluutta ja kaaosta. Näiden kahden elementin väliin mahtuu vielä tumman jyhkeää death metalin omaista vyörytystä kuin taidolla ja maltilla konein ja koskettimin luotua dystopista tunnelmaa.

Myös ääntään laaja-alaisesti örinästä huudon kautta puhtaaseen lauluun käyttävä yhtyeen monitaituri Nikke Kuki tulkitsee monitasoista musiikkia jo nyt mainiosti, vaikka sekä tarvetta mutta myöskin eväitä seuraavalle tasolle nousemiselle vielä jää.

Lopputulos onkin todella haastavaa ja kunnianhimoista, mutta harvinaisen hyvin nuoret miehet ovat osanneet sen kypsentää lähes oikeaan mureuteensa. Vaikka varsinaista Misguided Fear -avauskappaletta eivät loput pysty ylittämäänkään, ei tasonvaihteluita silti kokonaisuudesta löydy. Levyn päättävä mainio instrumentaalinen nimikappale puolestaan nostaa rimaa korkeammalle seuraavaa julkaisua ajatellen. Ehkä jo silloin entisestäänkin kiusattu sisuuntunut eläin päästää helvetin toden teolla valloilleen.