Inferno #132/2015

Phased
Aeon
Czar of Bullets
3,5

Painavaa sanomaansa messuavan Phasedin toiminta on ollut vaiheessa jo pidempään, sillä jos kaksi vuotta sitten ilmestynyttä kokoelmaa ei lasketa, on edellisestä albumista ehtinyt vierähtää kuutisen vuotta. Hitaasti kumminkin hyvä tulee ja tätä slogania trio on noudattanut myös musiikillisessa kehittymisessäänkin. 

Alkuaikojen stoner rockista bändi on vaiheittain siirtynyt kohti aina vain jyrkempää ja painavampaa ulosantia. Vain vieno psykedelian katku ja murjomisen altakin esille puskeva groove ovat jääneet leijailemaan biiseihin muistutuksena alkuperäisistä lähtökohdista. Lanaus Aeonilla onkin kauttaaltaan tasaisen varmaa eikä missään nimessä kyllästyttävää. Siltikin sen toivoisi painostavan vieläkin raskaammin ja vastapainona taas kurkottavan entistäkin huuruisempiin ja yllättävämpiin sfääreihin.

Phasedin suuntavektorit sojottavat kyllä oikeisiin suuntiin, mutta nopeusvektorit tuppaavat taasen jäämään turhan tyngiksi. Nyt esimerkiksi pihinää ja suhinaa löytyy riittävästi vain Into the Gravity Well -biisistä Etchedin ollessa parhaiten balanssissa näiden keskeisten eri elementtien suhteen. Mitään muuta varsinaista vikaa ei Phasedin vektoriavaruudesta löydykään ja sen alkiotkin noudattavat musiikkiin vallan sopivia yksinkertaisia reaalilukujen lainalaisuuksia. Vaikka Aeon onkin ajaton levytys, ei se kuitenkaan tule uhmaamaan aikaa.

Seamount
Nitro Jesus
The Church Within
3,5

Hajanaisuudestaan huolimatta Seamountin kolmannesta ”Sacrifice”-albumista tuli varovaisesti innostuttua. Yhtyeen vanhakantaisessa doomin ja kaihoisan rockin hybridissä oli paljon kiehtovaa eikä vähiten Phil Swansonin omintakeisen äänen takia. Tätä seurannut IV: Earthmother -lätyskä onkin sitten livahtanut kokonaan ohi, mutta Nitro Jesuksen perusteella siihenkin olisi syytä kuulokontaktia ottaa.

Viidennellä levyllään bändi tuntuu rauhoittuneen hitusen verran ja melankolisten sävyjen kasvamisen myötä sen ote on myös entistä kiehtovampi. Kyllähän nelikko edelleenkin saa halutessaan instrumenteistaan irti raskaita riffejä ja painavia komppeja, mutta aiempaa ilmavammin, josta Can't Escape the Pain on paras esimerkki. Herkempää puoltaan orkka esittelee taas mainiosti Hold Up the Sunissa sekä No One Knowsissa ja näiden levyn parhaimmistoon kuuluvien ääripäiden väliin jää useita niin hyviä biisejä kuin myös mitäänsanomattomampaa täytemateriaaliakin.

Jos Seamount onnistuukin pistämään ehdottomasti parastaan levyllä, on kokonaisuus edelleen turhan epätasainen. Tasaisempaan lopputulokseen olisi vaadittu muutaman heikomman yksilön karsimista kokonaan kun taas parille-kolmelle olisi riittänyt pelkkä lisäsovitus ja tuottaminen. Jeesuksen toista tulemista odotellessa.

Status Abnormis
Amor Fati
Omakustanne
4

Parisen vuotta sitten ilmestynyt Status Abnormisin ensimmäinen täyspitkä Call of the Void esitteli umpihullun ja hallittua kaaosta levittävän bändin. Albumin kutsuun ei ollut helppo vastata, mutta lopulta se imaisi väkisinkin mukaansa. Minkäänlaista rauhoittumista ei näiden vuosien aikana ole tapahtunut, mutta jonkunlaisesta kehityksestä voidaan kuitenkin puhua. Siitäkin huolimatta, että nyt ilmestynyt kakkoslevy on edeltäjäänsä hankalammin lähestyttävä mutta vähemmän ahdistava.

Nyttemmin jyväskyläläistyneet ylivieskalaiset kuulostavat edelleenkin järkälemäiseltä, vaikka Amor Fati nykyaikana maltillinen 43 minuutin mittain teos onkin. Itse musiikki säntäilee edelleenkin sinne sun tänne ja takaisin niin temmoiltaan kuin tunnelmaltaankin, mutta kaikessa järjettömyydessäänkin biiseissä on jollain kieroutuneella tavalla ajatusta mukana. Helppoa punaisen langan löytäminen ei kuitenkaan ole ja vähän päivästä riippuen sen etsintä voi olla hyvinkin palkitsevaa tai vastapainoisesti jopa tympäisevää.

Vaikken koskaan ole oppinut ymmärtämään Strapping Young Ladin nerokkuutta, en myöskään ole voinut haukkua bändiä paskaksi. Status Abnormisin vertaaminen SYLiin ei varsinaisesti tee sille oikeutta, mutta samankaltaisista oireista ja pakkoliikkeistä molemmat tuntuvat kärsivän. Amor Fatiakaan ei helpolla voi eikä ehkä tarvitsekaan ymmärtää, ja tämä saattaakin olla monelle esteenä levystä nauttimiselle. Bändiä tämä tuskin haitannee.

TRS
Vicious Cycle of Life 7”
Eternal Now/Räkälevyt/Doomed to Misery/Filthy
3

Liekö kyseessä taiteellinen ratkaisu vai jonkinmoinen harkittu metamorfoosi, mutta TRS onnistui aluksi hämäämään uutena tuttavuutena. Meissä jokaisessa piilevä pieni Neiti Etsivä selvitti kuitenkin pian, että kyseessä on kotimainen aiemmin The Reality Show'na tunnettu trio. Valehtelisin jos väittäisin, että ilahduin löydöksestä, olihan mielikuvat yhtyeen kahden vuoden takaisesta Liberation Eschatalogy täyspitkästä varsin penseät.

Jonkinmoista riemastusta aiheutti kumminkin EP pyörittely soittimessa, sillä nyt mennään eikä meinata. Kaukana poissa on albumia pääasiallisesti edustanut tympeä hidas/keskitempoinen junnaus ja nyt vauhdin kasvun myötä koko orkesteri tuntuu heränneen koomasta ja saaneen vielä adrenaliinipiikin kannikkoihinsa. Kolme biisiä rymistellään raivokkaasti eteenpäin eikä edes seiskan avaava ja samalla sen sekä monipuolisin että mielenkiintoisin raita Mouth And Tail kärsi piiruakaan mitastaan, vaikka sillä onkin lähes viisi minuuttia kestävänä yhtä paljon mittaa kuin kääntöpuolen kappalekaksikolla yhteensä.

Rätväkän tymäkkä hardcore-myllytys on selkeästi TRS:n omin juttu. Vaikkei bändin mekkalointi ole kovinkaan kummoista edes kotimaan mittakaavassa, on se silti tällä julkaisulla ilahduttavan energistä ja vakuuttavaa.

Whiskey Ritual
Blow with the Devil
Art of Propaganda
3,5

Pelkän ensisilmäyksen perusteella tämän julkaisun olisi helppoa olettaa sisältävän jonkin sortin white trash & redneck uhoamista Teksasista, mutta erehdys kuin tärähdys joka suhteessa. Rokkaava proto-black metalista vaikutteensa vahvasti imenyt Whiskey Ritual onkin Italiasta ja täten niin lähtökohdiltaan kuin tutustumisen myötä myös sisällöltäänkin huomattavasti ennakko-oletuksia mielenkiintoisempi ja parempi.

Blow with the Devilin sanoituksellista sisältöä voisi kuvailla Popedan klassisella riimillä: Huumeita, viinaa, naisia ja rahaa, maailma on täynnä kaikenlaista pahaa” paitsi että varallisuudella ei tällä levyllä leveillä. Nämä aihepiirit sopivat toki saastaa levittävään musiikkiin hyvin, vaikka osaltaan turhan alleviivaavilta ja huomiohakuisilta tuntuvatkin huolimatta kieroutuneesta viihdyttävyydestään.

Itse kappaleet eivät kuitenkaan ole sieltä rujoimmasta ja rienaavammasta päästä, vaan yllättävänkin jämäkästi ja tarttuvasti rullaavaa black'n'rollia, mikä pelkästään eduksi laskettakoon. Melkoisen kovalla draivilla starttaava kiekko ei kuitenkaan aivan pysty pitämään yllä intensiteettiä ja mielenkiintoa maaliin saakka, mutta notkahdus on lopulta melko vähäinen. Osaltaan tämä johtuu myös itse biisijärjestyksestä, sillä normia hitaammat ja haastavammat kappaleet löytyvät juuri albumin loppupuoliskolta.

Viskistä ja rituaaleista en perusta, mutta Saatanan sekaantuessa rock'n'rolliin ja metaliin jälki yleensä tuppaa olemaan hyvää kuten nytkin.

Status Abnormis ja kontrolloitu kaaos

Kaikilla tuntuu nykyään olevan kamala kiire ja tämä pätee myös musiikin puolella. Bändit eivät enää demottele ja keikkaile ahkerasti vuositolkulla ennen ensimmäistä virallista julkaisuaan, vaan tuntuvat taltioivan ja julkaisevan kaiken heti ensimmäisissä treeneissä syntyneestä materiaalista lähtien. Puhumattakaan siitä, että esikuvien apinointi on usein vielä niin syvällä aivoissa ja sormissa, että oma ilme jää turhaan hätiköidyiltä esikoisilta yleensä puuttumaan joko kokonaan tai ainakin osittain.

Lue haastattelu Imperiumista

Inferno #114/2014

Alfahanne

Alfapokalyps

Dark Essence

4,5

Jos olet sitä mieltä, että metalli pysyköön puhtaasti metallina ja kuuntelematta paskaa on aina täysin vakavissaan lausuttu mielipide, joka pätee etenkin kaikkeen vähänkään mahdollisesti muodikkaaksi määriteltävään musiikkiin, Alfahanne ei ole sinua varten. En kiellä, etteikö ensimmäinen reaktio nimeen ja promokuviin olisi ollut hieman negatiivinen, mutta musiikkiin tutustumalla nekin kääntyvät mielessä positiiviseksi seikoiksi huokuessaan orkesterin vahvaa itsevarmuutta kaikkien tekemisten suhteen.

Alfahannen musiikin perustana on black metal, eikä ihme, sillä jäseniltä löytyy kytköksiä genreen 90-luvun alkupuolelta saakka. Alfapokalyps ei silti kuulosta oikein missään vaiheessa selkeästi BM:ltä, vaikka esimerkiksi Såld på mörkretistä löytyykin satyriconmaista hidastempoista ja hypnoottista jumitusta tai Syndarnas Flodissa puolestaan genrelle tuttua kitarasahausta ja blast beatiä. Kauttaaltaan pääosissa kappaleita on kuitenkin vahvat vaikutteet 80-luvun goottigenrestä ja post-punkista. Tällöinkin laulaja-kitaristi Pehr Skjoldhammerin äidinkielensä lausumisessa on selkeästi korvin kuultavissa oleva täysin uskottava ja väkevä asenne, joka sekin on ehtaa perua äärimetallin mustemmalta laidalta.

Näiden ruotsalaisten esikoinen on maanmiehensä Shiningin tuoreemman tuotannon hengenheimolainen, vaikka musiikillisia eroja löytyykin vähintäänkin yhtä paljon kuin yhteneväisyyksiä. Tässäkään valossa ei ole mikään ihme, että albumille lainaa ääntään mm. Taakesta tutun Hoestin lisäksi myös Niklas Kvarforth.

Alfapokalyps on erittäin kiehtova levy, jonka ensimmäisinä korvamatoina kaaliin luikertelevat Ormar af Satan ja Indiehora. Loppualbumi onkin sitten se kuristajakäärme, joka vangitsee otteeseensa josta ei voi paeta.

Altar of Betelgeuze

Darkness Sustains the Silence

Memento Mori

3

Kaikkien pössyttely/jumitusbändien kantaisän Sleepin jalustalle nostaminen ja palvonta ei ole helppoa eikä tämä tahdo varsin kelvollista lähtökohdistaan huolimatta onnistua kotimaiselta albumidebytantti Altar of Betelgeuzeltakaan. Liturgian sisältö on kyllä oikeansuuntainen, mutta jumalaista valaistumista herran ilmestymisestä puhumattakaan ei kuitenkaan koeta.

Darkness Sustains the Silencen suurin puute piilee siinä, että sitä esittävälle orkesterille itselleenkään ei vielä oikein tunnu selvinneen millaista seremoniaa se haluaisi suorittaa. Levyltä löytyy niin synkempää kalmanhajuista luentaa kuin letkeämpää groovausta ja sama pätee myös saarnamiesten julistukseen, jossa pääasiallisen tuomion ja tulikiven murisemisen vastapainona kuullaan myös puhdasta gospelin veisuuta.

Monimuotoisuus ei sinällään ole ollenkaan pahasta tässäkään musiikkityylissä, mutta nyanssien toteutus tuntuu turhan usein liian kolkolta ja yksinkertaiselta eikä niistä saada revittyä esiin kuin korkeintaan puolet tehoista. Selkeästi paras onnistuminen osuu levyn keskivaiheilla pitkähköön Smoldering Clouds Above Orion -kappaleeseen, joka hitaan ja pitkän startin jälkeen vyöryy miellyttävän painostavana loppuun saakka ilman minkäänlaisia turhia kommervenkkejä.

Levyn päättävä, lähes nälkävuoden eli 17 minuutin mittainen nimikappale yllättävine kompin- ja temponvaihdoksineen tulee hyvä kakkosena, vaikka loppupuoliskonsa osin irralliselta ja saman toistolta tuntuukin.

Alkukankeudestaan huolimatta bändillä on tulevaisuudessa hyvät mahdollisuudet nousta korkealle pelkkiin tähtien kurkottamisen sijasta.

Loath

Total Peace

Inverse

3,5

Rumakin voi olla kaunista myös musiikissa, ja vaikka seinäjokelaisella Loathilla ei olekaan mitään asiaa Miss Universum -kisailuun, pärjää se ainakin kansallisella tasolla heti neitsytesiintymisellään vallan hyvin. Karski ja tummanpuhuva ulkoasukin on oikein tilanteeseen valittu ja uskaltaapa tämä ”neiti” ottaa myös kantaa vaikeisiinkin asioihin ja esittää sanottavansa painavasti tyhjänpäiväisen liirumlaarumin sijasta.

Total Peacelta löytyy sulassa sovussa niin repivää grindi-blastausta kuin synkkää sludge-jurnutustakin ja usein nämä ääripäät on sovitettu yhteen vielä murakalla crust-punkilla. Tämä kolmen kopla huokuu kauttaaltaan sellaista ihmisvihaa, itseinhoa ja toivottomuutta, että asiakaspalvelualalla työskenteleville albumia ei voi suositella kuunneltavaksi maanantaisella siirtymätaipaleella kohti suorituspaikkaa. Vaikutelmaa korostaa entisestään oletettavasti elokuvista napatut, harvakseltaan sopiviin paikkoihin upotetut puheenpätkät, joissa ei mistään lähimmäisenrakkaudesta lirkutella.

Hivenen yli puolen tunnin mittainen albumi on raskaahko kuuntelukokemus niin hyvässä kuin pahassakin. Minimitassa aggressio tulisi kenties vieläkin paremmin esille, vaikka omanlaisen turruttavuuden kautta piinaavaan tunnelmaan onkin helpompi uppoutua. Ainoastaan soundeihin jää kaipaamaan selkeästi enemmän dynamiikkaa sekä murskaavampaa ja riettaampaa otetta. Biiseissä näiden suhteen ollaan jo kelpo tolalla.

Mr. Peter Hayden

We Fly High 7”

Doognad/Rämekuukkeli/Mikrofoni.net

Ennenkin megalomaanisen mittaisista kappaleistaan ja niistä muodostuvista kahdesta massiivisista albumikokonaisuudestaan tutuksi itsensä tehnyt Mr. Peter Hayden pitää edelleen tinkimättömästi kiinni niin linjastaan kuin tyylistäänkin. Esimakua tulevasta trilogian päättävästä tupla-albumista antaa nyt julkaistava single, jonka ainut kappale on kestonsa vuoksi pitänyt jakaa pienvinyylin molemmille puolille. Järkevää? Ei. Hienoa? Kyllä.

Vaikka We Fly High mateleekin äänettömästi sekä hitaan rauhallisena että rentona, löytyy siitä myös kauttaaltaan tämän kaltaisessa yhteydessä omalaatuisen painavaa askellusta. Sanojakaan ei jää edelleenkään kaipaamaan, sillä tutun vähäeleisestä ilmaisustaan huolimatta kappaleesta löytyy aivan riittävästi syvyyttä ja pohdittavaa ilmankin.

Seiskaa tai itse kappaletta on täysin turha lähteä arvottamaan tällaisenaan kirvein, koska Mr. Peter Haydenin kaltaisten yhtyeiden musiikkia tulisi kuunnella ainoastaan ja vain kokonaisina albumeina. Miksikään pelkästään tässä hetkessä elävän nykynuorison hittisingleksi siitä ei todellakaan ole, mutta yhtä kaikki biisi lupaa kuitenkin erittäin mielenkiintoista ja tutustumisen arvoista tapausta huhtikuussa ilmestyvästä Archdimension Now!:sta.

Nuclear Omnicide

Bringers of Disease EP

Violent Journey

3,5

Spede ja rässi on tehnyt toista tulemistaan 2000-luvulla Suomessa jo hyvän tovin ja varsin vakuuttavaa jälkeä nämä pääasiallisesti nuoret artistit ovatkin tehneet äänitteillään. Kirkkonummelainen Nuclear Omnicide on vahva osa tätä liikettä ja bändin julkaisutempo on ollut lähes yhtä rivakka kuin mitä soitossaankin: vuoden sisään on ehditty julkaisemaan kaksi EP:tä ja yksi täyspitkä.

Nelikon pieksentä kulkee hyperajolla lähes koko ajan eikä ohikiitäviä maisemia liian usein hidasteta katsomaan. Vauhdin myötä intensiteettitaso on kyllä kohdallaan, etenkin kun erityisesti kielisoittajilla mutta myös rumpalilla on vallan riittävästi järkevää sisältöä runsaassa soitossaan eikä vokalistin kipakka mylvintä sekään anna paljoakaan armoa. Heikommilla ja vanhemmilla meno saattaisi alkaa ottaa jo pumpusta, itsellä ei vaan tahdo aivot aina pysyä perässä.

Vaikka EP:tä vaivaakin vauhtisokeus ja hitaammin kiirehtimällä kappaleista saisi niiden sisältämät nyanssit tehokkaammin esiin, vakuuttaa bändin meuhkaaminen silti pakostakin. Niin vimmaista ja jopa aggressiivista kuin biisit ovatkin, kajastaa niiden takaa silti kokonaiskonseptiin mukavasti istuva virnistely. Huumori on etenkin musiikissa vaikea laji, mutta tosissaan joskaan ei täysin vakavissaan -mentaliteetti on omiaan Nuclear Omnicidenkin tapauksessa.

Pripjat

Sons of Tschernobyl

Bret Hard

3

80-lukulaiseen ydinturmaan/uhkaan viittaavaa nimi ja kansitaide, kolkolta ja tuhnulta kuulostavat soundit sekä samasta muotista valetut rivakasti raivoavat biisit. Alkuperämaa Saksa. Ehtaa rässiähän se tämä on niin hyvässä kuin pahassakin.

Pripjatin räksytys on hyvin paljon velkaa vanhemmalle Sodomille eikä vain pelkästään Kirillin ja Angelripperin äänten samankaltaisuuden takia. Ja tämä on iso kehu. Ikävä kyllä mitenkään muuten nämä nuoret sakemannit eivät ainakaan vielä pärjää näin ensijulkaisullaan teutonithrashin legendoille. Kappaleista ei liikoja mieleen jääviä hienouksia löydy lukuun ottamatta huikealla Charles Mansonin puheella alkavaa Born to Hatea tai mainioita sooloja sekä melodioita sisältävää Destruction Manifestoa.

Vauhtia piisaa läpi 10 vedon ja meininki on kauttaaltaan mallia ruisleipä tai maksalaatikko – takuuvarmaa ja hyvää, mutta pidemmän päälle nautittuna tympiinnyttävää. Jotain oudon kiehtovaa bändin vahvasti keskitasoa olevassa mätössä kuitenkin on, sillä harvemmin tällaista kohtuullisen neutraalisti perusasioiden ääressä olevaa levyä jaksaa kuunnella kerta toisensa jälkeen.

Status Abnormis

Call of the Void

Omakustanne

4

Status Abnormisin ensimmäinen täyspitkä Call of the Void sisältää melkoisen pedon, joka joko järjestelmällisesti suunnittelee pakoaan tai ryskää häkissään koko levyn keston ajan. Sen verran hyvin suunniteltu vankila kuitenkin on, että vaikka oveluutta ja voimaa oliolla piisaakin, jää karkumatka vielä pelkän haaveilun tasolle.

Hitaimmillaan, kieroimmillaan ja raskaimmillaan yhtye jyskyttää todennäköisesti Meshuggahilta ammennetulla inspiraatiolla ja toisesta ääripäästä löytyy Strapping Young Ladilta tuttua tarkkaan kontrolloitua hulluutta ja kaaosta. Näiden kahden elementin väliin mahtuu vielä tumman jyhkeää death metalin omaista vyörytystä kuin taidolla ja maltilla konein ja koskettimin luotua dystopista tunnelmaa.

Myös ääntään laaja-alaisesti örinästä huudon kautta puhtaaseen lauluun käyttävä yhtyeen monitaituri Nikke Kuki tulkitsee monitasoista musiikkia jo nyt mainiosti, vaikka sekä tarvetta mutta myöskin eväitä seuraavalle tasolle nousemiselle vielä jää.

Lopputulos onkin todella haastavaa ja kunnianhimoista, mutta harvinaisen hyvin nuoret miehet ovat osanneet sen kypsentää lähes oikeaan mureuteensa. Vaikka varsinaista Misguided Fear -avauskappaletta eivät loput pysty ylittämäänkään, ei tasonvaihteluita silti kokonaisuudesta löydy. Levyn päättävä mainio instrumentaalinen nimikappale puolestaan nostaa rimaa korkeammalle seuraavaa julkaisua ajatellen. Ehkä jo silloin entisestäänkin kiusattu sisuuntunut eläin päästää helvetin toden teolla valloilleen.