Inferno #84/2011

Ajattara

Murhat

Osasto-A

4,5 Jos Ajattara polkikin joskus paikallaan, on siitä aikaa jo kolmen levyn ja yli seitsemän vuoden verran. Tuolloinkin tamppaaminen oli tehokasta ja kenties osittain itsetarkoituksellistakin. Äpäre-albumin jälkeen tyhjäkäynti on ollut minimissään ja jokainen vuoden 2006 jälkeen ilmestynyt julkaisu on ollut omalta osaltaan arvaamaton ja konseptia laajentava äärimmäisenä esimerkkinä akustinen Noitumaa.

Murhat on erittäin vahva ja jyräävä kokonaisuus aina helvetin tymäkkiä soundeja myöten. Ruojan rienaava ja repivä ääni julistaa ja käskyttää entistä vahvemmin jopa siihen malliin, että sitä haluaisi uskoa ja totella sokeasti on kyse mistä tahansa. Painostava tunnelma velloo tutun turvallisella tavalla kappaleesta toiseen, mutta kiekon hienous on kuitenkin sen suunnaton monipuolisuus ja tajuntaan junttaantuva tarttuvuus. Vaikka kikat ja nyanssit ovatkin periaatteessa pieniä, on niiden tehokkuus sitäkin suurempaa.

Ajattaran ilmiselvä salaisuus piilee siinä, että kukaan ei tee paremmin sen kaltaista musiikkia kuin he itse. Ajattara arma invictus.

Assassin

Breaking the Silence

SPV

2,5 Lasaruksen lailla nousevat kaikki 80-luvun niin suuruudet kuin pienuudet ikuisiksi tarkoitetuista leposijoistaan, vaikka hyvin monen kohdalla olisi perusteltua kysyä miksi. Saksan Assassin palasi 13 vuoden tauon jälkeen jo vuonna 2002, mutta The Club (2005) paluulevyn jälkeen hiljaisuus rikkoutuu vasta nyt. Miksi ihmeessä?

Vauhtia rytmiryhmää lukuun ottamatta alkuperäisjäsenistöllä esiintyvältä vuosimallin -83 veteraanilta yhä löytyy, mutta vaarallisia tilanteita ei. Yhtye pieksee edelleen B-luokan vanhakantaista thrashia ja kiitos modernin tuotannon jälki on jämäkkää, mutta yllätyksetöntä ja valitettavan tasapaksua. Sama pätee myös vokalisti Robert Gonnellan huutamiseen, joka alkaa tympiä nopeasti.

Yksittäisinä kappaleina materiaali on ihan ok, mutta peräkkäin kuunneltuna yhdeksän samasta myllystä jauhettua veisua aiheuttaa puuduttavan ähkyn. Lopun huumoripala I Like Cola ei ala edes janottamaan.

Destruction

Day of Reckoning

Nuclear Blast

3,5 Tympeähkön D.E.V.O.L.U.T.I.O.N. -albumin jälkeen Saksan iso D ei onneksi ole taantunut lisää, vaan julistaa kiukkuisena tuomipäivää kaikille erilaisiin satuhahmoihin uskoville. Keskinopeus triolla tuntuu hivenen tippuneen, mutta vastapainona onkin sitten paljon erilaista rakenteellista ja etenkin riffillistä kiemuraa. Alkuvartilla tällainen meininki jaksaa yllättää ja ilahduttaa, keskellä iskee puutuminen ja loppu 15 minuuttia alkaakin mennä jo levyn päättymistä odotellessa.

Ei rallien taso missään vaiheessa muutu suuntaan tahi toiseen, mutta päähän taottavien kertosäkeiden ollessa vähemmistössä biiseiksi kutsut riffimyrskyt syövät toisiltaan tehoa laantuen pelkiksi puhureiksi. Lahkeet alkavat kyllä heilua musiikin tahdissa, mutta vooki ei mene tarpeeksi sekaisin.

Vaikka Day of Reckoning onkin yksi 80-luvun kohkauskolmikosta kellontarkaksi thrash-kronometriksi kypsyneen bändin monipuolisimmista levyistä, eikä missään nimessä huono sellainen, toivoisi siltä kuitenkin enemmän vallatonta barbaarimaisuutta. Nyt taitoa alkaa vaakakupissa olla hitusen liikaa tehon kustannuksella.

DoomSword

The Eternal Battle

Dragonheart

2 Italialaisista sotasankareista on eittämättä vitsailtu läpi koko ihmiskunnan sotaisan historian ja muutaman hekotuksen aiheen tarjoaa myös Deathmasterin, Sacred Heartin, Wrathlordin ja Nidhoggrin muodostama DoomSword. Sananlaskun mukaan nimi ei pahenna miestä, mutta musiikissa sen ainakin soisi parantavan sisältöä. Näin myös The Eternal Battlen kohdalla.

Kiekon sisällön pitäisi kuulostaa eeppiseltä ja sotaisalta heavy metallilta, mutta pikemminkin mieleen tunkee ajatus rapulaisesta miehestä raivaamassa tietään lauantaipäivänä läpi täpötäyden ostoshelvetin paremman puoliskonsa ja parkuvan jälkikasvunsa kanssa kuin albumin konseptin mukaisesta kähinästä roomalaisten ja germaanien välillä ajanlaskumme alussa.

Ei kappaleiden toteutus mitenkään ylipääsemättömän kehnoa ole, mutta lussut ja latteat soundit yhdistettynä ponnettomiin riffeihin ja melodioihin eivät saa tarttumaan miekkaan, vaan julistavat pikemminkin tuomiopäivää levylle.

Jag Panzer

The Scourge of the Light

SPV

3,5 Pitkäikäisen Jag Panzerin ilme on aina ollut uniikki. Yhtenä suurena tekijänä on Harry "The Tyrant" Conklinin taidokkaasti käyttämä laaja-alainen ääni, mutta yhtä omanlaisensa on bändin tapa sekoittaa sopivan monimutkaisesti 80-lukulaiseen klassiseen heavy metalliin vahvoja melodioita ja amerikkalaista power metal perinnettä. Jälki on ollut tasaisen tyylikästä lähes poikkeuksetta ja samalla kuuntelua runsaasti vaativaa mutta sitä myös hyvin kestävää.

Edellisestä Casting the Stonesista onkin ehtinyt vierähtää jo seitsemän vuotta, vaan eipä noita täyspitkiä ole kolmessakymmenessä vuodessa ihan joka vuosi aiemminkaan ilmestynyt. Hyvässä iskussa tänä vuotta kolmikymppisiä viettävä kokoonpano edelleenkin on, sillä täyteraitojen määrä on minimissä ja suurin osa kymmenestä raidasta miellyttää korvia ja kiteytyy hyviin kertosäkeisiin pääosissa levyn päättävä muita eeppisempi The Book of Kells.

Yhtyeen perussynti vaivaa toki tätäkin kiekkoa eli todellisten tankintapporallien puute. Albumin yllättävän rauhalliseen perustempoon kaipaisi myös ajoittaista lisärähinää, vaikka näin hitaamminkin hyvä tulee. Achtung, hier kommt Jag Panzer!

Steel Tormentor

Return of a King

Nephin Records/Union Black Digital

2,5 Jos ei perinteisen heavy metallin kuninkuus ole koskaan Irlannissa ollutkaan, ei se hupsusti nimetyn Steel Tormentorin kakkoskiekon myötä sinne myöskään tietään löydä. Valtikkakin tuntuu yhtyeeltä olevan hiukan kadoksissa, sillä vaikka demotasolla bändiä voisikin vielä kuvailla sanaparilla kohtalaisen lupaava, on aiemmin viidentoista vuoden aikana seitsemän demoa ja yhden täyspitkän julkaisseelta poppoolta lupa odottaa hiukan enemmän kuin miltä Return of a King kuulostaa.

Niin riffit, melodiat, sovitukset kuin laulukin ovat parhaimmillaan melkein ihan hyviä mutta lopulta kumminkin turhan keskinkertaisia ja ponnettomia. Ajatus vajaan seitsemän minuuttia kestävän Warrior -kappaleen typistämisestä reilun viiden minuutin single mittaan tuntuu hieman absurdilta puhumattakaan tarpeellisuudesta lisätä se levyn loppuun. Vaan onhan periksi antamattomuus hyve, vaikka teräs ei hyppysissä kiusaamisesta huolimatta aivan vaadittuun muotoon taipuisikaan.