Inferno #137/2016

Black Mountain

IV

Jagjaguwar

4,5

Ihana ja Vieno. Näistä kahdesta ensimmäisenä mieleen kummunneen adjektiivinen alkukirjaimista Black Mountainin neljännen albumin nimi voisi olla yhdistelmä mikäli se olisi suomalainen yhtye. Mutta kun ei ole. Ja toisin kuin yhtyeen nimestä voisi olettaa, yhtyeen soundi on kaikkea muuta kuin synkkä ja massiivinen, vaan lähinnä kiehtovan melankolinen ja usein samaan aikaan sekä etäinen että lähellä.

Kanadalaisten musiikki pohjautuu pitkälti 60- ja 70-lukujen psykedelialle, mutta se ei missään kohtaa hukkaa itseään päämäärättömään ja turhanpäiväiseen huuruiluun. Toisinaan sen kappaleissa on kuultavissa myös häivähdys kepeää indie rockia, mutta useimmiten biisit ovat vain aidolla ja yksinkertaisella tavalla kauniita ja herkkiä, on niissä äänessä sitten yhtyeen kitaristi Stephen, varsinainen laulaja Amber tai molemmat. Tunnelma on alati vahva ja se pitää otteessaan alusta loppuun.

IV tuo jostain kumman syystä mieleen The Black Keysin viiden vuoden takaisen läpimurtolevyn El Caminon sillä erotuksella, että se tuoksuu hassulle kuin aina silloin tällöin omiin maailmoihin vaipuva vanhan hippieno. Molemmat julkaisut ovat sekä äärettömän tyylikkäitä että vastustamattomia. Ja vaikka Black Mountainilla ei samankaltaisia meneviä hittejä olekaan, voisivat nämäkin kappaleet aivan hyvin jakaa samat radioaallot, jos markkinat eivät olisi tukahduttaneet niitä yhdentekevällä kierrätysmuovirokilla.

Mothers of the Sun avaa levyn raskaasti ja Space to Bakersfield päättää sen taas eteerisesti. Näiden kahden väliin mahtuu kahdeksan muuta monipuolista ja hienoa kappaletta, joiden trendikkäältä vaikuttavan ulkokuoren takaa löytyy huikea määrä intohimoisen kaunista musiikkia.

Ghold

Pyr

Ritual

3

Yhä edelleenkin maailmassa on lukuisia pienehköjä, omaa täysin tinkimätöntä linjaansa artistien suhteen vetäviä levy-yhtiöitä, joita musabisneksen trendit eivät hetkauta tai kiinnosta hevonpaskan vertaa. Ostavan yleisön arvostus ja huomio ansaitaan ajan kanssa ja työn kautta julkaisemalla riittävän laadukkaita ja kiinnostavia levyjä, joiden myyntimäärät ovat usein varsin maltillisia mutta sitäkin tasaisempia. Kuusi vuotta toiminnassa ollut englantilainen, raskaaseen ja usein jollain lailla häiritseväänkin musiikkiin keskittyvä Ritual Productions on juuri tällainen lafka.

Ghold on mm. Ramessesia, Bongia ja nykyisellään myös Horse Latitudesia julkaisevan yhtiön rosterissa täysin kotonaan. Orkesteriin karuhko, koliseva ja pörisevä lanaus on painostavaa ja päällekäyvää hyvin sisäänpäin lämpiävällä tavalla, joka samalla on sekä sen vahvuus että ongelma. Parhaimmillaan paikallaan jauhavissa biiseissä on lähes transsiin vaivuttavaa hypnoottista otetta mukana, joka kuitenkin albumimitassa käy liian kuluttavaksi kuunnella.

Jopa yhden 31 minuuttia kestävän kappaleen sisältävä Pyr muistuttaakin hukkuvalle pelastusrenkaana heitettävää myllynkiveä. Eloonjäämiskamppailulle se tarjoaisi helpon lopun, mutta selviytymisvaiston ollessa vahvempi musiikki työntää pikemmin pois luotaan kuin ottaa syleilyynsä. Sopivassa mielentilassa muutaman Pyr-yksikön nauttiminen käy terapiasta, mutta kokonaisena annostelu on useimmille meistä liiallista.

Vandallus

On the High Side

High Roller

3

Useista eri rajumpaa musiikkia esittävistä ja aihepiirejä käsittelevistä yhteyksistä (mm. Midnight ja Eternal Legacy) tutut ukot ovat päättäneet tuoda esille herkempää puoltaan Vandallus-nimikkeen alla. Katseet on suunnattu 80-luvun alkupuolelle, jolloin miehet yrittivät näyttää yhtä näteiltä kuin hameväen kiinnostuksen herättämiseen suunnattu hard rock.

Runsaita miellyttäviä melodioita, paljon tarttuvia kertosäkeitä ja silti riittävän tanakkaa miehiinkin vetoavaa poljentoa löytyy esikuviensa lailla myös On the High Sideltä. Niin hyvin kuin esittämänsä musiikkityyli onkin pitkäkestoisen diggailun kautta sisäistetty, jäävät omat biisinsä lähes jokaisella osa-alueella ärsyttävällä tavalla hieman liian valjuiksi. Suurimmalta osin tämä johtuu sekä karisman että nuoruuden mukana usein esiintyvän itsevarmuuden ja röyhkeyden puutteesta, jotka erottivat jo genren kulta-aikoina menestyjät luusereista.

Albumin todella köppäinen ja täysin mitäänsanomaton kansitaide yhdistettynä kliseisistä kliseisimpään logoon ei tee minkäänlaista oikeutta itse sisällölle, vaikka siinäkin em. puutteensa on. Jos ennen oli mielestäsi musiikissa kaikki paremmin, mutta kaipaat silti jotain tuoretta välipalaa, voi rapia 38 minuuttia huonomminkin viettää kuin tämän levyn parissa.