lauantai 1. maaliskuuta 2003

Hamara #1/2003

Ajattara
Kuolema
Spikefarm Records
4/5

Ajattaran toinen täyspitkä rakentuu samoille perustuksille debyytin kanssa. Bändi luotaa sysimustan suomalais-ugrilaisen mielen syövereitä ja paiskaa koko rujon kauneuden kuuntelijan aistinelimiin. Toimivaa kokonaisuutta ei ole lähdetty suuremmin muuttamaan, vaan etenee tuttuja turvallisia uria pitkin silti eteenpäin.

Trio toimii tiukkana yksikkönä ja keskitempoinen black- ja dark metallin välimaastossa liikkuva musiikki porautuu tajuntaan vastustamattomasti. Ruojan rujot vokalisoinnit tummentavat entisestään levyltä välittyvää tunnelmaa ja A.W. Yrjänä henkisiä lyriikoita olisi vaikeata kuvitella tulkittavan muulla tavalla. Debyyttiin verrattuna biiseihin on taidokkaasti ujutettu salakavalia pieniä melodioita, jotka mieli ja korvat tiedostaa heti ensikuuntelulla mutta jotka havaitsee ja tajuaa vasta useamman kuuntelukerran jälkeen. Hennosti kitaroin ja koskettimin väritetyt kappaleet laajentavat ja syventävät levyn kokonaiskuvaa ja nostavat entisestään sen kiinnostavuutta ja omaperäisyyttä. Suomalaiseen luonteeseen enemmän kuin hyvin sopiva Ajattaran ajatus- ja äänimaailma on taatusti aidompi ja kylmempi kuin tusina vanhaa vihtahousua palvovia black metal bändejä.

Reilu kolmekymmenminuuttinen kymmenen biisin pakkaus on samalla vakuuttava, voimakas että väkevä. Ideoita löytyy yhä ja tyylitaju tuntuu olevan vakaasti tallella. Levyn kuuntelu kuulokkeilla keskittyneessä mielentilassa saattaisi shamaanin lailla vaivuttaa vastaanottajan transsiin ja yhteyteen esi-isiensä kanssa. Kolmas ja se perinteisesti vaikeana pidetty levy tulee aikanaan ottamaan miehistä mittaa ja määrittää lopullisesti konseptin toimivuuden ja bändin tulevaisuuden.

Dream Evil
Evilized
Century Media
4/5


Ruotsalaisen superkokoonpanon tahto ja taito tykittää kansoille heavy metallia on ilmeinen ja kiistämätön. Tuottaja Fredrik Nordströmin ympärille ja ideoille kasattu orkesteri sisältää kovia tekijämiehiä rumpali Snowy Shaw:ta myöten. Tällaisista lähtökohdista ja elementeistä perustetut pumput harvoin onnistuvat toimimaan yhtenäisenä kokonaisuutena ja tuottamaan laadukasta jälkeä. Dream Evilin kohdallakin epäonnistumisen vaara on olemassa ja bändi tasapainoileekin hieman vaarallisesti hiuksen hienolla munattoman kikkelihevin ja perinteisemmän melodisen hevin rajalla. Musiikissaan pumppu onnistuu kuitenkin säilyttämään tasapainon ja välttämään putoamista kaikkein ilmeisimpiin sudenkuoppiin.

Levyllä yhdistyvät niin kevyemmät voimametallivaikutteet kuin ilahduttavat astetta raskaammat perinteisemmän heavy metallin hyvät ideat. Levyn kappalevalikoima vaihteleekin aika tavalla selkeästi vaikutteiden mukaan, mutta lopputulos on silti varsin harmoninen ja mukavan monipuolinen. Laulaja Niklas Isfeldtin äänivarat riittävät varsin kelvollisesti ja teknisesti mies onkin pätevän joskin hieman hengettömän ja särmättömän oloinen laulaja. Kitaristit hoitavat tonttinsa maininnan arvoisesti niin jämäkkänä rytmisektiona kuin harvinaisen osuvissa ja tyylitajuisissa sooloissa. Koskettimet nivoutuvat hyvin kokonaisuuteen lisäten entisestään melodisuutta mutta välttäen vesittämättä kokonaisuutta värittömäksi popiksi.

Kokonaisuutena levy on varsin merkillinen tapaus. Parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen käteen ja korviin ei tuntunut jäävän niin yhtään mitään. Useamman kuuntelukerran jälkeen päässä alkoi kuitenkin soimaan biisi toisensa jälkeen. Yleensä näinkin suoraviivainen ja helpolta kuulostava musiikki iskee joko heti tai ei ollenkaan, mutta "Evilized" tuntuu tarttuvan takiaisen lailla tukkaan vasta ajan myötä. Taidolla ja hyvällä tyylitajulla pystytään kliseistä ja yllätyksettömästä musiikkityylistä tekemään laadukasta perusmetallia


Marduk
World Funeral
Regain Records
3/5


Reilun kymmenen vuoden ajan audiovisuaalista terroriaan jatkaneet Ruotsin jumalattomat vyöryvät yhä päälle Panzerwagenin lailla. Mardukin henkilöstön tuottama hypernopea ja intensiivinen black metal on aina tungettu suoraan kuulijan korviin soppanuijan lailla keneltäkään lupia kyselemättä.

Siinä missä aiemmilla levyillä bändi on tasapainotellut hiuksen hienosti hallitun kaaoksen ja kohkaamisen rajamailla, on uutukaisella balanssi hallinnassa entistä paremmin. Nopeutta ja voimaa ei musiikissa ole unohdettu tai uhrattu, mutta yllätyksiä levyltä löytyy tutun ja turvallisen pikakiväärimäisen etenemisen seasta. Musiikillista salamasotaa ei käydä koko aikaa, vaan joukoille annetaan aikaa hengähtää muutaman hidastempoisten ja marssivien kappaleiden aikana. Ehkä hieman yllättäenkin armeijojen taistelutahtoa nostatetaan tykistökeskityksen lailla kuin tyhjästä ilmaantuvilla runnovilla ja tarttuvilla melodioilla. Mardukin asearsenaali on monipuolistunut ja uudistunut tullen entistä iskukykyisemmäksi.

47-minuuttinen maailmojen tuhoaja on kuitenkin kolmen-neljän kappaleen ja noin 15-minuutin verran liian tuhti setti, joka on tukehtua omaan äärimmäisyyteensä. Tuhoa on syntyä liiankin kanssa ja musiikkiin kuvattu totaalinen hävitys on luonteeltaan perusteellista joskin turhankin tasaista. Tiivistämällä ja voimia keskittämällä Mardukin legioonat eivät olisi vain voittaneet taistelua, vaan onnistuneet murskaamaan vastustajat totaalisesti.

Moonsorrow
Kivenkantaja
Spikefarm Records
4/5
 
Kotimaan pakanasoturien kolmas kokopitkä saaga erottaa miehet pojista. Pari vuotta sitten ilmestynyt edellinen julkaisu väläytteli aika ajoin bändin ideoita ja potentiaalia niitä koskaan täysin lunastamatta. Oppirahat alkavat olemaan maksettuja ja herrojen taidot testattu, nyt on aika ryhtyä tositoimiin.

Ilahduttavalla tavalla orkesterin tuorein tuotos osoittaa kuinka, uusi ja vanha lyövät kättä ja toimivat harmonisesti yhteen vanhan pariskunnan tavoin. Musiikki on aikuistunut huomattavasti ja saanut kokonaan uusia ulottuvuuksia lähinnä sovituspuolella. Kitaroita dominoivia koskettimia ja puhtaita mieskuoro-osuuksia on entistä enemmän, mutta lopputulos ei kuulosta liikaa teennäisen mahtipontiselta vaan mukavasti massiivisen jylhältä. Sävellyksiin on tullut lisää myös omaperäisyyttä kuin lähes progressiivisia vaikutteita vähintäänkin ison tuopillisen verran. Kitarat latovat tanakan taustan eeppisiin mittoihin kasvatetuille ralleille, joita tulkitaan räyheillä vokaalisuorituksilla. Keitoksen mausteena on käytetty hippusellinen kaihoisia muistoja menneiltä ajoilta, kansanperinnettä sekä suomalaista periksiantamattomuutta.

Hyvän viinin tavoin bändi on muutamassa vuodessa kehittynyt ja kypsynyt ammattimaiselle tasolle, jossa luovuus alkaa kukoistamaan ja visioita osataan ja uskalletaan hyödyntää. Tulevien musiikillisten seikkailujen suuntaa on vaikea ennustaa, mutta retkue tuntuu olevan valmis sankaritekoihin ja kirjoittamaan useita uusia lukuja metallitarujen kirjaan.

Shadows Fall
The Art of Balance
Century Media
2/5
 

Kolmannella täyspitkällään lukuisten tulevaisuuden lupauksien seasta päätään nostava Shadows Fall yrittää lunastaa paikkaansa metallin maailmassa. Bändin konseptina on yhdistää jenkkiläistä asenteella vedettyä hardcore vaikutteista asennemättöä yhdistettynä melodisempaan moderniin metalliin. Laulaja ärjyy, örisee sekä vetää puhtaita osuuksia samassa tahdissa kitaroiden kanssa ja koko komeus vyöryy yllättävänkin sulavasti eteenpäin ilman nykimisiä. Mutta…

Rasvatun alastoman miesvartalon lailla musiikista on todella vaikeata tarttua mistään kiinni. Mitäänsanomattomat riffit vyöryvät toinen toisensa jälkeen ämyreistä kohti kuulijaa, mutta väistöliikkeisiin ei ole minkäänlaista tarvetta. Tämänkaltaisen musiikin pitäisi iskeä lekan lailla otsalohkoon, mutta tämän orkesterin tapauksessa työkalu muistuttaa enemmän muovista leikkivasaraa. Kokonaisuus onkin varsin hajuton, väritön ja mauton, mutta piilevää potentiaalia on kyllä havaittavissa musiikin syövereissä.

Levytyksen intensiivinenkään kuuntelu ei pelasta innovatiivisuutta ja intoa puhkuvaa Shadows Fallia vaipumasta harmaaseen tylsään tasapaksuun massaan. Taito tasapainoiluun eri musiikkityylien välillä on jo olemassa, mutta energiatason nostaminen samalle tasolle muiden osa-alueiden kanssa onkin jo haastavampi homma

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti