Inferno #9/2003

DARK AT DAWN
First Beams of Light
Iron Glory Records

Tuntuu hieman merkilliseltä idealta julkaista kaksi vanhaa demoa uudelleensoitettuina orkesterilta, joka ei ole ehtinyt tekemään kuin yhden täyspitkän kolmisen vuotta sitten. Hieman oudolta tuntuu myös levy-yhtiön saatekirjelmä, jossa pumppua hehkutetaan olan takaa power-metallin tulevaisuuden nimeksi. Voima metallin kanssa tällä ei ainakaan minun kuulemani perusteella ole juurikaan mitään tekemistä. Tuku-tuku basareita ei juurikaan kuule eikä nahkahousutkaan kiristä solistin sukukalleuksia. Musiikillisena vertailukohtana voisi pitää lähinnä kotimaista Cryhavocia eikä vähiten laulaja Thorstenin erittäin samankaltaisesta ääntelystä Kaaproon verrattuna. Biisit etenevät lähinnä hitaina tai keskitempoisina ja periaatteessa kaikki tarvittavat elementit niistä löytyvät. Ongelmana onkin lähinnä niin monen muun pumpun tapaan hengen ja voiman puute. Musiikki virtaa korvien välissä esteettömästi eikä tarttumapintoja tunnu löytyvän mistään. Harmittomaksi hissimusiikiksi Dark at Dawn kelpaisi oivallisesti, mutta ei tätä edes harkitsisi ottavansa mukaan autiolle saarelle. 4/10

DELIGHT
Eternity
Metal Mind Records

On huomattavasti helpompaa löytää vokalistille vertailukohteita metallin parissa viihtyvien naislaulajien harvalukuisesta joukosta kuin karvaperseisten kolleegoidensa joukosta. Solisti Paulinan vertaaminen The Gatheringin Annekeniin on silti perustelua, sillä sen verran samankaltaisia heidän äänensä ovat. Viimeksi mainitun pieninä, mutta sitäkin merkittävinä etuina ovat kuitenkin laulusta henkivä lämpö ja sävy, jotka usein myös erottavat monet teknisesti samanarvoiset laulajat toisistaan. Musiikissakin on yhtäläisyyksiä The Gatheringiin, vaikka tunnustankin olevani heidän nykyisistä tuotoksistaan lähes yhtä pihalla kuin lumiukko.

Suhteellisen nuoren, mutta jo kolmannen täyspitkänsä julkaisseen Delightin sävellykset ovat miellyttävän tummia goottimetalliin suuntautuvia vetoja. Varsin hyvin tuotettu levy sisältää kyllä ihan mukavia ideoita ja kappaleita, mutta varsin samankaltaisella kaavalla rakennetut biisit ovat valitettavasti hieman liian hengettömiä ja kliinisiä. Suurempia fantasioita ja väristyksiä ei musiikista irti lähde, mutta selvää potentiaalia bändistä on aistittavissa. Kokemuksen kautta musiikkia hiomalla ja kiillottamalla tällä kokoonpanolla on mahdollisuus tehdä suuremmankin yleisön mielenkiinnon herättävää taidetta. 6/10

FOREST STREAM
Tears of Mortal Solitude
Earache

Dark/doom metallin parissa operoiva, Venäjän kylmistä talvista inspiraationsa ammentava bändi on onnistunut löytämään kaikki genren olennaiset elementit ja rakentamaan musiikkinsa niiden varaan. Runsailla kosketinkuvioilla värjätyt pitkät kipaleet solisevat metsäpuron lailla eteenpäin, ja mustan metallin henkiset karheat vokalisoinnit värittävät virran tummaksi. Kitarat osaavat olla herkkiä ja kauniita, mutta tarvittavaa rujoutta ja säröä löytyy vastapainoksi riittävästi. Vähitellen purosta muodostuu rauhallinen metsälampi, jonka ympärillä vallitsee melankolinen ja rauhaisa ilmapiiri, ja päällä leijuu usvaa. Kamalan modernia ja mullistavaa ei Forest Stream kuitenkaan luo, mutta selkeästi 90-luvun brittiläisiltä doom metal -pioneereilta saatujen vaikutteiden pohjalta luotu musiikki ja tunnelma ovat toimiva kombinaatio. Trilogian ensimmäisen osan aloittava levytys on lupaava debyytti ja melankolisen hidastelun ystäville tutustumisen arvoinen paketti. Lammesta voi joku kaunis päivä kasvaa pieni järvi. 7/10

JUDAS PRIEST
Live in London
Steamhammer

Suhtautuminen lukuisia heavy metal -ikivihreitä luoneen legendaarisen bändin tuplaliveen on ongelmallista, koska legendaarinen Halford vaihtui heikkoon klooniin. Levyltä odottaa paljon ja samalla pelkää pahinta. Ensimmäistä kuuntelua odottaa mielenkiinnolla: kuinka nuori mies kykenee tulkitsemaan vanhat klassikot. Samaan aikaan sitä kuitenkin myös toivoo, ettei kappaleita maattaisi väkisin. Kaupallisuutta vastaan kapinoiva hevihenkilö on myös aavistavinaan pienoisen taalatukon hajun nenässään, koostuuhan sisältö pääasiallisesti juuri niistä vanhoista klassikoista ja vielä samalla keikalla kuvatusta DVD:stä. Vielä kun muistetaan, että edellisestä, niinikään tuplalivejulkaisusta ei ole kuin neljä vuotta, alkaa ennakkoluuloja olemaan enemmän kuin riittämiin. Heti ensimmäisestä biisistä alkaen on selvää, että Tim ”Ripper” Owensin keuhkot ja saappaat täyttyvät lähes yhtä hyvin kuin esikuvallaan. Loppu bändikin tuntuu olevan varsin mukavassa vedossa, ja vahvoilla biiseillä on helppo vetää kotikuuntelijakin sohvalta mukaan. Levyn saundit eivät ole parhaat mahdolliset ja tuntuu kuin olisi seuraamassa keikkaa lavasta katsoen kauimmaisella paikalla - hevin voima katoaa.

OK:n ja loistavan livelevyn välillä on hiuksenhieno ero, jota voisi kuvailla sana ”magia”. Magia koostuu useasta eri osa-alueesta, joita on vaikea määritellä yksiselitteisesti. Magia välittyy myös levyltä kuulijalle ja saa kuulijan tuntemaan olevansa paikalla todistamassa jotain, mitä studio-olosuhteissa ei voida ikinä saavuttaa. Tällä levyllä valitettavasti tuota magiaa ei löydy, ja siksi lopputulos jääkin varsin keskinkertaiseksi. Show'n perusteella ei huonompaa, joskaan ei myöskään parempaa, arvosanaa pysty antamaan. 7/10

MANILLA ROAD
Spiral Castle
Iron Glory Records

Parinkymmenen vuoden kokemuksella metallin parissa on merkitystä ja sen kyllä kuulee. Manilla Road soittaa suohon uutukaisellaan yhdeksän kymmenestä nuoremmasta yrittäjästä kuin Väinämöinen Joukahaisen. Eeppiset, yllättävänkin raskaat ja ajoittain varsin synkät kappaleet henkivät vahvaa 70- ja 80-lukua jämähtämättä kuitenkaan vanhoihin hyviin aikoihin. Progressiivinen lähestymistapa keskitempoisten biisien rakenteissa saa aikaan mielenkiintoisella tavalla eteenpäin harhailevia kappaleita. Aika ajoin tapahtuu tosin pientä polulta eksymistä ja hienoisella tiivistämisellä ja yksinkertaisia tarttuvampia osioita lisäämällä kappaleiden vetovoima nousisi toiselle tasolle. Mark Sheltonin perinteinen mutta hyvä ja omaperäinen ääni sopii oudolla tavalla kiehtovien kappaleiden luonteeseen paremmin kuin hyvin. Kun muutkin orkesterin jäsenet hoitavat omat tonttinsa kokemuksen tuomalla varmuudella, on tuloksena tasapainoinen ja tunnelmallinen hyvä hevi levy. 7/10

SEPTIC FLESH
Sumerian Daemons
Hammerheart Records

Edellisellä Revolution DNA -levyn iskevillä ja kevyemmillä sävyillään yllättänyt bändi jatkaa taas matkaansa omissa sfääreissään kohti uusia ilmaisukeinoja. Uutukainen äänite on aavistuksen verran paluuta vanhaan unohtamatta kuitenkaan hienoisia futuristisia sävyjä. Samalla levy on kuitenkin aggressiivisinta ja synkintä Septic Fleshia koskaan. Vokalisti Sethin ukkosen lailla jyrisevä ja kantava ääni toimii hienona vastakohtana muuten runsaasti kuoro- ja naislauluja sisältävälle demoniselle oopperalle. Yllättävintä Sumerian Daemons -levyllä on useat lähes death metal tyyppiset runttaukset, jotka rytmittävät kokonaisuutta mukavasti ja tuovat siihen lisää syvyyttä. Kaikesta huolimatta Kreikan poikien audio-muotoiseen visioon ei ole helppoa päästä sisälle. Musiikki on oudolla tavalla kiehtovaa, mutta tuntuu toimivan ainoastaan kokonaisuutena. Tämän lisäksi levyn äänimaailma kuulostaa oudolla tavalla etäiseltä ja aavistuksen verran suttuiselta. Tästä eniten kärsivät varsinkin kitarat ja rummut mikä puolestaan johtaa hieman ponnettomaan ilmaisuun. Orkesterin vahvuutena on kuitenkin aina ollut kyky luoda hienoja eteerisiä melodioita ja yhdistää hyvinkin erilaisia musiikillisia elementtejä. Lopputuloksena on tälläkin kertaa saumaton kokonaisuus, joka välttää tyylikkäästi liiallisen ylitseampuvan mahtipontisuuden. 8/10

SINNER
There Will Be Execution
Nuclear Blast

Saksalaista vanhan kaartin osastoa edustava Sinner on aina minulle jäänyt menestyneempien maanmiestensä menestyksen luomaan pimentoon. 2000-luvulla bändi ei kuitenkaan kuulosta muinaiselta reliikiltä, vaan tykittää tulemaan varsin pirteää ja mukavalla tavalla aggressiivista hard rock henkistä metalliaan. Kappaleissa on kauttaaltaan mukavan tummahenkinen tunnelma eli mistään happy-happy-joy-joy bilemusiikista ei ole kysymys. Levyltä löytyy muutama varsinainen helmi, mutta suurin osa kappalemateriaalista vaipuu valitettavasti samaan tasaiseen harmaaseen massaan. Samalla temmolla, rumpukompeilla ja rakenteilla kyhätyt kappaleet ovat itsessään varsin laadukkaita, mutta vaikuttavat selkeiltä hiilipaperikopioilta toisistaan. Mat Sinnerin lauluista kuulee läpi kokemuksen ja kitaratyöskentely on mallikasta ja osuvaa tämän kaltaiseen musiikkiin. Lopputulos osoittaa kuitenkin jälleen kerran, että laadukkaista aineksista syntyy valitettavan usein keskinkertainen soppa. 5/10