Inferno #109/2013

Beelzefuzz

Beelzefuzz

The Church Within

4

70-luvulla ja osin vielä 80-luvun alussakin oli käytössä mainio heavy rock termi, joka on yhä edelleenkin varsin käyttökelpoinen kuvaillessa raskaalla kädellä soitettua rock-jytää. Hard rock kun mielletään usein virheellisesti pelkästään 80-luvun tukkahevibändeihin ja heavy metal sekä sen synkempi alalaji doom metal taas sekin on ainoastaan noin 30 vuotta vanha keksintö, vaikka esi-isät toki löytyvätkin edelliseltä vuosikymmeneltä. Beelzefuzz-trion kahden demon jälkeen julkaisema ensimmäinen täyspitkä jos mikä on varsin tyylipuhdasta heavy rockia ilman minkäänlaista retroilun tai salatieteiden värittämää tympeää leimaa.

Orkesteri soi lähes täydellisen korvanmukaisilla soundeilla varustettuna erittäin painavasti ja vaikka kappaleiden yleissävy onkin melko melankolinen, ei mistään klassisesta doom metalistakaan voida oikeastaan puhua. Veikeintä kokonaisuudessa kuitenkin on erittäin lunki tunnelma ja soitonletkeä yleisote, jota myös grooveksi voisi kutsua. Oman oivallisen lisänsä kokonaisuuteen tuo vielä laulaja-kitaristi Dana Orttin mainio puhdas laulu, jossa on kaikessa omaperäisessä yksinkertaisuudessaan miellyttävää rentoutta.

Mitaltaan kompaktin kiekon puolivälistä löytyvä albumin pisin kappale, seitsemän minuutin mittainen jyhkeä Hypnotize toimii hyvänä esityksenä sekä vedenjakajana levyn annista: perinteitä kunnioittavasta, mutta silti ajattomalta kuulostavasta raskasrockista, josta löytyy sopivasti vaihtelua myös tunnelmien ja vauhdin suhteen.

Brutus

Behind the Mountains LP

Svart

3

(2 x retro+3 x blues x hard rock+ｽ x psykedelia)-tunnelma2=Behind the Mountain. Tämän Brutusin musiikkia kuvaavan kaavan ymmärtäminen ei vaadi minkäänlaisia korkeamman matikkametallin erityisopintojaksoja, vaan vanhankantaisen raskaan rockin perusaritmetiikan sisäistäminen riittää.

Brutus kuulostaa selkeänruotsalaiselta, vaikka mukana häärää myös jokunen norjalainen. Selkeimpänä osasyinä tähän ovat laulajan sinällään pätevä, hivenen narisevan venyttelevä ulosanti, josta aksentti kuultaa kuitenkin läpi, mutta ennen kaikkea monen muun jo maineittakin niittäneen maanmiehensä tavoin läpeensä omaksuttu 70-lukulainen raskas rock-musiikki, jonka väkevästi inspiroimana on taidolla lähdetty luomaan omaa jo toisen levyllisen verran.

Ellei yhtye olisi näin taitava lähes joka osa-alueella, olisi se varsin sietämätöntä kuunneltavaa. Nyt sen yksinkertaisen toimivat soundit ovat juuri kohdallaan, soitossa kuuluu mukavan ronski tatsi ja monipuolisista biiseistä löytyy vielä rutkasti jykevän tarttuvaa boogieta. Vain henkimaailman puolella eli tunnelmassa meininki jää ikävästi hieman puolitiehen.

Brutus voi hyvinkin parannella asemiaan ja tunnettavuuttaan tulevaisuudessa, mikäli se vain saa panostettua tunnelataukseen enemmän paukkuja. Siltikin sen suurena, joskin osaltaan turhaan monen kaulaan ripustamana riippakivenä tulee aina olemaan kulkeminen Witchcraftin ja Graveyardin perässä näiden suuremmalle yleisölle tutuksi tekemiä kulku-uria.

Dark Buddha Rising

Dakhmandal

Svart

3,5

Jos ovat kolme aiemmin ainoastaan tuplavinyyleinä julkaistua Dark Buddha Risingiä olleet jyhkeitä tapauksia, on Dakhmandal suorastaan järkälemäinen mammutti. Yli 80 minuutin mittaisena se täyttää jo kolme vinyyliä ja ilmestyessään nyt myös CD:nä tarvitaan niitäkin kaksi kappaletta. Massiivuutta löytyy kokonaiskeston lisäksi myös itse levyjen sisällöstä, vaikka mitään kevyesti keskellä päivää -tyylistä musiikkia ei yhtye ennenkään ole esittänyt.

Jälleen selkeästi yli kymmenenminuutin rajapyykin ylittävissä kappaleessa pyritään rituaali-ja transsimaisesti kautta saavuttamaan jonkinasteinen katarsis ja valaistuminen, joskin käytetyt keinot ja sävelet ovat äärimmäisen painostavia ja jopa rujoja. DBR:n minimalistinen ja osin nihilistinenkin tyyli yhdistää niin yksittäisissä kappaleissa kuin levykokonaisuuksissa ambienttia ja drone-henkistä murinaa erittäin hitaaseen doom-laahaukseen on varsin äärimmäistä. Tämä korostuu etenkin Dakhmandalilla, joka on edeltäjiinsä verrattuna paria pykälää raa'empi ja tunnelmaltaan selkeästi synkempi.

Niin pelottavan ehdottomalta ja vakuuttavalta kuin levy kuulostaakin, on se kuitenkin hivenen liian tuhti paketti sisäistettäväksi. Albumin fokus kun ei tahdo kohdentua täysin tarkasti mihinkään sen kuudesta arkkiveisusta. Epäilemättä Dakhmandal on kuitenkin itse yhtyeelle monen merkittävän syyn ja seurauksen luonnollinen lopputulos ja tärkeä merkkipaalu matkalla kohti nirvanaa.

Feastem

Avaritia Humanae LP

L'inphantile Collective

4

”If you are not angry, you are not paying attention” julistaa Feastem tuoreimman albuminsa sisäpussissa. Ihmisen loputon ahneus ja yksilönvapauden kaventaminen ovat vain muutamia niistä asioista, joista niin suomeksi kuin englanniksikin meuhkaava nelikko on hyvin, hyvin vihainen ja vieläpä täysin aiheesta. Ja kun sekä aggressiota että kantaaottavaa sanottavaa löytyy näinkin paljon, ei ole mikään yllätys, että tyylilajiksi on valikoitunut erittäin kipakka crustin ja grindcoren seos.

Orkesterin 3. täyspitkä on täyttä tykitystä alusta loppuun, sillä sen kaikki 20 repäisyä ovat kestoltaan minuutin ja kahden välimaastossa ja jopa alle. Pelkkää vauhtisokeaa paahtoa kappaleet eivät kuitenkaan ole, vaikka turhan pintaan miksatut rummut papattavatkin alituiseen täydellä sarjatulella. Vähäeleisiä melodioita, sävyjä ja temmonvaihdoksia löytyy oikeaoppisesti siellä ja täällä ylläpitäen mielenkiintoa käännellä puolta jopa useamman kerran peräkkäin.

Niin jämäkästi toimivan paketin kuin Feastem tarjoaakin, jää levyltä silti kaipaamaan hitusen enemmän omaa ilmettä ja/tai tarttumapintaa maanmainion Famine Yearin maliin, jossa Pete myös räyhäkkäästi raastaa kurkkuaan. Music for the Masses -rykäyksen riveissä ”This may not have the commercial appeal but at least it has the heart” kiteytyy Avaritia Humanaen sisältämän musiikin syvin olemus, vaikka kyllähän tämän alan pienissä piireissä pitäisi hyvin kaupaksi myös käydä.

Goatess

Goatess LP

Svart

3,5

Tarkastellessa nyt ensimmäisen levynsä julkaisseen Goatessin kokoonpanoa ei tuttuja nimiä neljästä ole kuin yksi: Christian ”Chritus” Linderson, ruotsalainen laulaja, joka jo yli 20 vuotta sitten tuli tutuksi sellaisista nykyisellään kanonisoiduista doom metal kokoonpanoista kuin Count Raven ja Saint Vitus. Viime vuosina herran pääbändinähän on toiminut mainio Lord Vicar. Pelkästään näistä vähäisistä lähtökohdista on helppoa päätellä, että hitaasti ja raskaasti edetään myös tälläkin julkaisulla.

Chrituksen helposti tunnistettavaa, osin ozzymaisesti korkeita nuotteja hätyyttelevää laulua on aina ollut mukava kuunnella ja niin myös nytkin. Bändi soittaa orgaanisella ja todella raskaalla groove-otteella doomia, mutta biisien pohjalla on myös erittäin paljon stoner-pohjaista aavikkojumitusta sekä satunnaisia harharetkiä psykedelian puolelle. Tämä jos mikä on musiikkia, joka tulisi fyysisesti kokea livenä sopivasti päihtyneenä ja tarpeeksi kovalla volyymillä soitettuna.

Pitkähköksi venyneiden kappaleiden heikkous ja vahvuus piilee juuri niiden jamipohjaisuudessa. Jykevästi moukaroidut, mutta silti letkeän transsimaisesti ja mukavan vapautuneesti etenevät biisit kaipaisivat rinnalleen tarkemmin jäsennöidympää vastapainoa, etenkin kun kokonaiskestoa levyllä on toista tuntia. Selkeämmät työstörupeamat siellä täällä nostattaisivat Oracle pt. 1: The Mist ja Oracle pt.2 kaltaisten hienojen siestahetkien arvostusta entisestäänkin.

Kreator

Dying Alive DVD

Nuclear Blast

3,5

Monikaan orkesteri ei nykyisellään julkaise enää niin minkäänlaisia konserttitaltiointeja, mutta ahkerana työmyyränä tutuksi tullut ja 30 vuotta melskanneet teutoonithrashari Kreator tekee poikkeuksen. Yhtye kun on julkaissut tällä vuosituhannella peräti kolme DVD-tallennetta, joista legendaarisin on alun perin vuonna 1990 VHS-kasetilla julkaistu ja aikoinaan jopa Suomen televisiossakin nähty At the Pulse of Kapitulation - Live in East Berlin 1990 konserttitallenne viiden vuoden takaa. Ja olihan tuhti Live Kreation - Revisioned Glory DVD (2003) sekin melkoista nannaa yhtyeen faneille.

Ei ole mikään yllätys, että nelikon kotikentällä juuri ennen viime jouluaattoa taltioitu keikka painottuu viidellä kappaleellaan samana vuonna julkaistuun kelpo kiekkoon Phantom Antichrist, vaikka muutamaa ralli setissä per levy on toki myös 2000-luvulta julkaistulta mainiolta albumitriolta Violent Revolution-Enemy of God-Hordes of Chaos (2001, 2005 ja 2009). Eikä Kreator yksinkertaisesti voi esiintyä kertaakaan soittamatta 80-luvun hittejään kuten Endless Pain, Flag of Hate, Pleasure to Kill, Extreme Aggression tai Betrayer eikä niin käy tälläkään kertaa. Vajaa 90-minuuttia on siis täynnä vanhaa ja uutta muttei muutama poikkeusta lukuunottamatta mitään uran keskivaiheilta, joka kieltämättä oli myös näille sekamanneille hieman vaisumpaa aikaa.

Puitteet isoine ja näyttävinetausta- ja sivulakanoineen ovat komeat ja rässiliiveihin pukeutunutta sekä vallan mukavasti erilaista konserttiliikuntaa harrastavaa jürgenia on paikalla runsaasti. Vaikka Kreator kovassa iskussa livenä onkin, on se samalla myös varsin staattinen porukka. Tätä on selvästi yritetty kompensoida melkoisilla adhd-leikkauksilla, joka etenkin tappotahtia etenevissä biiseissä käy melkoisen rasittavaksi katseltavaksi, sekä erikoisempia kuvakulmia tarjoavin moshpit- ja rumpupatterikameroin.

Yhteismitaltaan vajaan puolen tunnin bonuksista paras on minidokumentti, jossa ääneen pääsevät yhtyeen sijasta kiertuehenkilökunta. Kaksi musiikkivideota kun eivät suuriakaan elämyksiä tarjoa Phantom Antichrist videon tekemisestä kuvattu pätkä on lähes täysin vailla sisältöä. Lisäviihdettä tarjoaa englanninkielinen tekstitys biisien sanoituksien lisäksi myös Millen saksankielisiin välispiikkeihin, jotka eivät muuten vanhojen veisujen kohdalla ole reilussa 20 vuodessa muuttuneet juuri yhtään.

Jos on settilista tallenteella hyvinkin kohdallaan, samaa laatua ovat myös kuva ja ääni. Onpahan paketissa mukana toki sama keikka myös kahdella viisi bonusraitaa sisältävillä CD:llä ja formaattivaihtoehtona löytyy myös blu-ray. Latomalla lisää euroja tiskiin saakeikan myös earbookina, jossa lisänä demo- ja reeniversioita sisältävä bonus-CD ja hellitäämpä vinyylinystäviäkin vielä kolmella erivärisellä LP:llä.

Dying Alive on aivan kelpo paketti Kuojan ystäville, vaikka se onkin yhtyeen kuvatuista keikkataltioinneista kokonaisuutena heikoin.

Lingua Mortis Orchestra

LMO

Nuclear Blast

3,5

Konseptialbumit ja rock-ooppeerat ovat lähtökohtaisesti lähes aina tuhoontuomittuja, sillä harvalla kiekujalla tai rämpyttäjällä löytyy riittävästi lahjakkuutta myös kirjallisuuden tai säveltämisen saralla toteuttaa normaalia suurempia ja toisiinsa läheisesti liittyviä visioita ja kokonaisuuksia. Kun mukaan lisätään vielä lähes surullisen kuuluisa ja pettämätön saksalainen tyylitaju, ovat odotusarvot lähes aina pohjalukemissa. Koska olen lähes ylpeä suhteellisen terveellä pohjalla olevista ennakkoluuloistani musiikin suhteen, osaan myös iloita niiden kumoutuessa kuten esimeriksi LMO kykenee tekemään.

Pitkän uran speed-, heavy ja jopa power metalin parissa tehnyt Rage kokeili siipiään orkestraatioiden kanssa jo vuonna 1996 Lingua Mortis -levyllään, ja ilmeisesti lopputulos yhdessä Rock Hard festareilla 2010 vedetyn vastaavanlaisen keikan kanssa tyydytti nokkamies laulaja-basisti Peavy Wagneria, että lisää tuli ja tullee jatkossakin. Projekti kun on nyt nimetty Lingua Mortis Orchestraksi (feat. Rage) pääbändin jatkaessa puhtaasti metallisemmilla linjoilla.

Jos runsaslukuiset kosketin- ja orkesteriosuudet ovatkin täysin luonteva osa itsemusiikkia, eivät nekään lähemmin tarkasteltuna ole sen ihmeellisempiä kuin varsinainen metallijunttaus, riffittely ja vyöyrytys joista bändi on jo aiemmin hyvinkin tutuksi tullut. Vaan kun tositarinaan perustuvasta noitavainosta vuodelta 1599 kertova 60+ minuuttinen kokonaisuus on yllättävänkin vaihteleva ja yksinkertaisilta melodioiltaan vallan tarttuva ja hyvin soljuva sekä vielä Peavyn että kahden eri naislaulajan laululinjoiltaan erityisen onnistunut, on jälki yllättävänkin hienoa ja oikeasti kerronnallisen kuuloista.

Jos tätä edeltävän Strings to a Webin (2010) selkeästi paras raita oli 17 minuuttinen ja osin varsin sinfoninenkin eepos Empty Hollow, en jaksa ymmärtää miksi levyjä pitää julkaista kahdella eri nimellä, musiikillinen ero kun ei lopulta ole kovinkaan radikaali ja jälki tuntuu olevan parempaa mitä enemmän bändi itseään haastaa. Ei pääasiallisesti kitaristi Victor Smolskin kynäilemästä teoksesta miksikään heavy metalin merkkipaaluksi ole, mutta vähiten fyllinkiä sisältävänä julkaisuna selkeästi parasta 2000-luvun Ragea se silti on.

Mansion

We Shall Live MLP

omakustanne

2,5

Mansionin idea rakentaa erityisesti Satakunnassa 1920-50-luvuilla vaikuttaneesta synkästä hihhulikultti kartanolaisuudesta itselleen kokonaisvaltainen konsepti aina bändin nimeä myöten on hyvä. Musiikkinsa kun juontuu salatieteisiin viittaavaan 70-lukulaiseen synkempään rokkiin. Kuusihenkisessä porukassa onkin paljon samaa aina naislaulaja Almaa myöten kuin niin ikään kotimaisessa Jess And the Ancient Onessa sillä erotuksella, että jälkimmäinen on paljon syvemmällä niin biiseillään kuin teksteillään omassa jutussaan.

Niin mielenkiintoinen kuin Mansionin lähtökohta onkin, on sen musiikki vielä varsinraakelemaista ja selvästi vähemmän harkittua kuin itse imago. Debyytin neljä kappaletta tuntuvat turhan heppoisilta ja pitkiltä sisältöönsä nähden, vaikka elementit itsessään ovatkin oikeanlaisia. Kokonaisuudesta jää väkisinkin hieman halju kuva, jota asettelultaan äärettömän yksinkertaiset valkoiset kannet korostavat.

Mansion tuntuu turhaan kiirehtineen julkaisunsa kanssa, vaikka kyseessä ei ole edes täyspitkä. Tällaisenaan mahdollisella seuraavski julkaistavalla täyspitkällä sen heikkoudet korostuisivat entisestään, mutta toisaalta taas se voi hyvinkin pienin ja yksinkertaisin muutoksin saada aikaan huomattavasti vakuuttavampaa jälkeä.

Rankka Päivä

Katkeraan loppuun saakka 7”

Tajuttomat Levyt

3,5

Michael Douglasin tähdittämässä mainiossa Rankka Päivä -leffassa (Falling Down, 1993) päähenkilö kokee erilaisia arkipäiväisiä vastoinkäymisiä, joiden seurauksena pelkällä D-fens nimellä tunnetulla sankarilla pää sanoo prii. Tästä alkaakin yhden miehen pitkä kotiinpaluumatka tytätterensä syntymäpäiville, jonka aikana mies vastaa jokaiseen näkemäänsä vääryyteen väkivallalla. Oletettavasti vastaavanlaisia tilanteita läpikäynyt hardcore-yhtye Rankka Päivä tyytyy sen sijaan heiluttamaan pelkkää mukavassa terässä olevaa sanan säilää lentopallomailan sijasta kymmenen repäisyn verran.

Kokeneen jäsenistön, mutta yhtyeenä kokemattomamman ensijulkaisuina Katkeraan loppuun saakka räyhää kyllä 13 minuuttia rouheasti ja ytimekkäästi, mutta jonkinlaista kokonaisvaltaisempaa selkeyttämistä niin sävellys- kuin soundipuolella se silti kaipaisi. Nyt vaihtelua löytyy kappaleista hyvin, mutta aivan kaikissa kohdissa yhtye ei kuitenkaan tunnu olevan omimmillaan.

Etupuolelta esiin pomppaavat keskivaiheen kolmikko, joista Bileet etenee osuvasti tekstinsä mukaisesti rennon rokisti, Tavallisia ollessa taas lähes silkkaa metallista rullausta ja Junttien kumartaessa Terveiden Käsien kieron tumman tunnelman suuntaan. Vaikka seiskan perspuoli onkin A:ta kokonaisuutena tasaisempi, ei nelikosta viitsi erityismainintaa antaa kuin vahvasti Ydinperhettä niin musiikiltaan kuin sanoituksiltaan muistuttavalle Epäpoliittista-biisille.

Toivon mukaan nämä neljä tamperelaista jaksavat kuitenkin painaa loppuun saakka, on se sitten kuinka katkera tahansa. Epäoikeudenmukaisuus kun tarjoaa laulujen aiheita loputtomiin ja oikeansuuntaista elämöintiä asiasta poppoo tuntuu osaavan esittää jo nyt. Rankkuuteen sen ei kuitenkaan enempää kannata panostaa, sillä esimerkiksi Kaduttaa ja Sedatiivin paahtopurskeissa Rankka Päivä on selvästi tylsimmillään.

True Widow

Circumambulation

Relapse

2,5

Circumambulationista on pahuksen hankala muodostaa selkeää mielipidettä. Huolimatta tasapainoisesta sisällöstään se taiteilee niin monella erilaisella raja-aidalla välillä onnistuen hyvinkin ja toisinaan taas selkeästi horjahdellen, että levystä tahtoo jäädä joka kerta eri syistä johtuvia ristiriitaisia mielikuvia.

Teksasilaistrion kolmas albumi on samanaikaisesti raukea mutta tummasävytteinen sekä kepeä muttakuitenkin tanakka. Yhtyeen itsensä stonegazeksi ristimä musiikki kiteyttääkin yhtyeen tyylin oivallisesti. True Widow kun tykkää tuijotella ujosti kengänkärkiinsä yhdistellessään rauhallisesti ja yksinkertaisesti kauttaaltaan samoin tehokeinoin maustetuissa kappaleissaan tunnelmia melankolisen popin puolelta soitettuna stonermaisesti lämpimällä otteella ja raskaalla kädellä.

Trendikästä? Ehkä. Aitoa? Kyllä. Hyvää? Kyllä ja ei. Parhaimmillaan edustamaansa musiikkiin sopivan lakonista mies sekä naistulkintaa käyttävä True Widow on yksittäisissä kappaleissa sekä etenkin levyn alkupuoliskossa, mutta levyn loppua kohden musiikin yleinen kiehtovuus alkaa rapista nopeasti ja viittä minuuttia lähentelevät kappaleet alkavat tuntumaan liiankin pitkiltä samasta muotista valettuun sisältöönsä nähden.

Puolikkaana julkaisuina Circumambulation kietoisi pauloihinsa selkeästi paksummin lemmen köysin kuin mihin se 44 minuuttia kestävänä täyspitkänä kykenee. Nyt se tahtoo jäädä pelkäksi lyhyeksi kesäromanssiksi.

Unkind

Pelon juuret

Relapse

4

Unkind on mainio yhtye, joka vain paranee vanhetessaan. Sen suurin hienous piilee siinä, että vaikka se ei ole musiikillisesti lähelläkään d-beatilla polkevan hardcoren rankimpia porukoita, yhtye kuulostaa silti pirun intensiiviseltä ja jopa pelottavan uskottavalta. Tälle viisikolle ei väitetä vastaan, vaan sanomansa tulee kuunnella korvat höröllä ja omaksua ainakin niiltä osin, mikä oman ajatteluprosessin jälkeen on suotavaa.

Vaan eipä bändi ole mitenkään tiukasti koskaan genren perinteisiin juurtunut ja Pelon juurillarajoja on puskettu taas hiukan etäämmäksi aiempaan verrattuna. Kappaleista puskee erittäin väkevästi esille niin ympäröivän maailman aiheuttama epätoivoisuus kuin tyytymättömyys arjessa vastaan tuleviin asenteisiin ja tilanteisiin. Unkind ei kuitenkaan tyydy pelkästään räyhäämään nopeasti ja väkivaltaisesti, vaan osaa värittää osuvan vaihtelevasti biisejään korostaen entisestään niiden sisältämiä fiiliksiä.

Seitsemän viisun alle puolituntinen kiekko on juuri sellainen aggressionosoitus, jonka pasifistikin haluaa ottaa mielellään vastaan ja jakaa aatteena eteenpäin. Mustelmia ei kroppaan ilmesty, vaikka sieluun voikin alkaa sattua. Pienellä soundien selkeytyksellä ja muutamalla lisäkoukulla varustettuna Pelon juuret olisi todennäköisesti vuoden rankin julkaisu.

Vektor

Black Future REISSUE

Earache

4

Yrityskaupan myötä Earache sai oikeudet julkaista uusioina amerikkalaisen sci-fi thrash -yhtyeen Vektorin molemmat albumin. Perse edellä kuuhun -taktiikkaa noudattaen aiemmin tänä vuonna julkaistiin ensin kakkosalbumi Outer Isolation alun perin vuodelta 2011 ja nyt perään niin ikään bonukseton uusintapainos Black Future -debyytistä (2009). Alkujaan Heavy Artillery levy-yhtiön löytö ansaitsee uusintapainoksensa ilman muuta, sillä tälle intensiiviselle ja kekseliäälle yhtyeelle suo mielellään suurempaa näkyvyyttä kaikin keinoin.

Vektorhan on bändi, jonka yhteydessä tuntuu olevan lähes mahdotonta olla mainitsematta VoiVodia, vaikka omaa yhtyeellä onkin silti konseptissaan enemmän kuin lainattua. Jos kaikin puolin haastava ja tekninen Outer Isolation on Vektorin oma Dimension Hatröss, voi Black Futuren puolestaan sanoa olevan nelikon Killing Technology. Kiemuraa javauhtia piisaa riittämiin jo tällä ensimmäisellä täyspitkälläkin, mutta seuraajansa verrattuna meno on silti alkukantaisempaa ja raaempaa ja sitä kautta myös aavistuksen verran helpommin lähestyttävää.

Juuri em. syystä Black Future on periaatteessa kiehtovampi tapaus kuin Outer Isolation, jonka puolesta taas puhuu lähes äärimmilleen kaikin puolin viety musiikillinen linja. Arvottaessa näitä kahta julkaisua näin jälkikäteen ja vielä käänteisessä järjestyksessä on helpompaa sanoa, että parhaillaan työn alla oleva kolmas albumi määrittänee aikanaan yhtyeen koko diskografian lopullisen parhaimmuusjärjestyksen.

Inferno #23/2004

ANTHRAX
The Greater of Two Evils
Nuclear Blast

 Anthrax teki Testamentit ja nauhoitti tukun vanhoja klassikoitaan uusiksi. Siinä missä First Strike Still Deadly epäonnistui liiallisessa kliinisyydessään niin soundi- kuin soittopuolella, onnistuu The Greater of Two Evils kuulostamaan juuri sopivan elävältä ja rupiselta. Parissa päivässä livenä studiossa uudelleen vedetyt 14 ’trax klassikoa tekevät oikeutta alkuperäisille versioille, mutta sisältävät silti uudenlaista jämäkkyyttä ja potkua.

Levy koostuu kahden ensimmäisen laulajan tekemältä viiden ensimmäisen täyspitkän kappaleista, joille ikää on kertynyt 14-20 vuotta. Vaikka musiikkiin sisältyykin runsaasti nostalgiaa, ei kappaleiden yhä tänäkin päivänä esille tulevia ilmeisiä vahvuuksia käy kieltäminen. Aivan yhtä vimmaiselle tasolle ei debyyttilevyn Fistful of Metal kolme uudelleenversiointia pääse, mutta toimivat silti kelvollisesti. Anthraxin ehdottomiksi helmiksi nousseet Spreading the Disease on edustettuna niinkään kolmella kappaleella ja Among the Living peräti viidellä eikä suotta: molempien levyjen materiaali voisi lähes yhtä hyvin olla alunperinkin herra Bushin laulamaa mitenkään Joey Belladonnaa väheksymättä. State of Euphorilta ja Persistence of Timelta on mukaan otettu yhteensä pari raitaa ja varsinkin näihin ”uuden solistin” ääni sopii enemmän kuin hyvin.

Sen verran paljon on nuorena jullina tullut Anthraxin levyjä sahattua, että kyllähän ne alkuperäiset versiot tulevat aina olemaan niitä ainoita oikeita. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että nämä uudelleenlämmitykset ovat todella onnistuneita ja madalluttavat taikka mahdollistavat uuden heavy metal sukupolven kynnystä tutustua erittäin hienon orkesterin erittäin hienoon tuotantoon. 8/10
 
ANVIL OF DOOM
Deathillusion
Xtreem Music

Neitsyt täyspitkällään merkillisesti nimetty hispaaniorkesteri jyräyttelee melodista death metallia, mutta mihinkään Göteborgiin suuntaan kumartavasta tavarasta ei sentään ole kysymys. Laulaja repivä ja takakireä ääni sekä muutamat kivat kikat ja melodianpätkät ovat positiivista kuultavaa, mutta niin saundeiltaan kuin kappalemateriaaliltaan levy on kohtuullista demotasoa. Valitettavasti ammattilaispiireissä, mihin täyspitkän julkaisevien orkesterien tulisi nousta, levy on valitettavan keskinkertainen ja suurilta osin turhan heppoisten ideoiden ja sovitusten varaan nojaavaa. 4/10

GOATSNAKE
1 + Dog Days
Southern

Lähes maksimimittainen Goatsnake-julkaisu sisältää tuhdin setin eri formaateissa vaikeasti saatavilla olevaa yhtyeen alkuaikojen tuotantoa. Orkesteri todella raskaalla kädellä soitettu Sabbath-vivahteinen rokki groovaa hienosti ja osaa olla omituisella tavalla samanaikaisesti sekä letkeää että perhanan raskasta. Muutamaa kappaletta lukuun ottamatta genren peruselementtien ääreltä ei kauas poiketa ja kokonaisuus onkin yllättävän koherentti. Informatiivinen pakkaus kertoo kaiken olennaisen jokaisesta kappaleesta ja yhdistettynä musiikkiin yhdistettynä määrittelee hyvin mitä Goatsnake on. 7/10

KREATOR
Enemy of God
SPV

 Kolmen vuoden hiljaiselon jälkeen Millen johtama klassikkokvartetti on palannut takaisin valtaamaan thrashin valtaistuimen, vaikka varsinaista uutta kuningasta ei tänäkään aikana ole ilmaantunut ja lähimmät yrittäjät ovat jääneet pelkiksi lakeijoiksi. Jos Violent Revolution oli hieno paluu rynkytyksen kuningasluokkaan, ei Enemy of God jää piiruakaan edeltäjäänsä huonommaksi.
Siinä missä Violent Revolution siirtyi hieman uusille aluevesille esitellen hienoja melodioita päätä seinään meiningin seassa, liikkuu Kreatorin uutukainen tästä sekä taakse- että eteenpäin. Useissa kappaleissa on samaa teknisesti esitettyä raivoa kuin 15 vuoden takaisella Extreme Aggressionilla, mutta toisaalta monet melodiat, riffit ja rakenteet on viety kierosti pidemmälle kuin koskaan aiemmin. Andy Sneapin tuotanto on aiempaa pelkistetympää ja raaempaa, mikä onkin erittäin onnistunut ratkaisu tuoden osuvaa ekstra potkua Kreatorin harkitun hallittuun karheaan ulosantiin. Siinä missä nopeammat raidat saavat väkisinkin ukon kuin ukon nykimään, löytyy vastapainona aivan riittävästi hitaampia kohtia ja vetoja, joiden aikana liha rupeaa taatusti joko resonoimaan tai värähtelemään. 55 ja plus minuuttia eivät puuduta sekuntiakaan.

Enemy of God ei ansaitse täyttä arvosanaa siksi, että se on legendan tekemä hyvä levy, vaikka siinäkin olisi jo lähes riittävästi syytä. Levy ansaitsee kympin siksi, että siltä löytyy aitoa potentiaalia nousta klassikoksi klassikkojen joukkoon ja koska se tulee taatusti kestämään kuuntelua vielä vuosienkin päästä. 10/10

NECRONOMICON
Construction of Evil
Remedy

Lähes yhtä kauan kuin maanmiehensä Destruction on Necronomicon ollut piireissä mukana eivätkä yhteneväisyydet lopu tähän. Solisti Freddy voisi olla Schmierin kaksoisveli, sillä sen verta samankaltaisuutta ainakin äänessä löytyy eikä musiikkikaan Destruction tutuksi tekemästä teutonithrashista kaukana ole. Ainoana erona vain on, ettei Necronomiconin kappaleet ole yhtä iskeviä tai repiviä. Musiikki rullaa omituisen kepeällä otteella kyllä mukavasti eteenpäin, mutta onhan se vain niin että voi olla vain yksi Destruction. 5/10

REVEREND BIZARRE
In the Rectory of Bizarre Reverend/Return to the Rectory
Spinefarm

 Perinteisen tai klassisen doomin kotimainen lipunkantaja ja puolestapuhuja Reverend Bizarre on kerännyt alan harrastajien keskuudessa runsaasti kiitosta ja ehkä siksi orkesterin debyytti pitää nyt julkaista uudelleen jo toistamiseen. Helpointa tietä ei julkaisun kanssa ole kuitenkaan kuljettu, sillä levy on remasteroitu uusiksi ja kaveriksi sille on lyöty reilun tunnin mittainen bonuslevy täynnä kokonaan uutta materiaalia. Debyytin jo omaavia doom-friikkejä tämä mahtaa keljuttaa, mutta kombo on taatusti siitä pyydettävän alhaisen euromäärän väärti.

Reverend Bizarren soittama synkistely poikkeaa suurimmista legendoista siinä, että se on niitä monta pykälää synkempi ja raskaampi. Samoin kappaleiden pituudet on venytetty useimmiten varsin massiivisiin mittoihin eli tälläkin tavalla on yhdistetty uutta ja vanhaa omanlaiseksi konseptikseen. Kappaleiden keskeinen ”vähemmän on enemmän” idea on osoittautunut toimivaksi, vaikka moni saattaakin kokea musiikin tylsäksi junnaukseksi. Reverend Bizarre ei ole heitä varten.

Bonuslevyn materiaalit esittelevät taas hieman erilaista ja uudistunutta Reverend Bizarrea, josta on jo annettu viitteitä rajoitetulla vinyylijulkaisuilla. Pääinkvisiittori Albert Witchfinderin ääni on saanut runsaasti lisää jämäkkyyttä ja sävyjä, mikä on ilo panna merkille. Musiikki on jopa entistä raskaampaa ja synkempää, mutta samalla myös aiempaa kokeilevampaa ja hypnoottisempaa. Tästä hyvänä esimerkkinä on levyn instrumentaali aloituskappale The March of the War Elephants, joka todellakin on norsumaisen raskas ja tasoittaa tietä tulevalle kuin pillastunut norsulauma. Hienoinen tyylinmuutos on onnistunut ja vie trioa entistäkin omaperäisempään suuntaan, vaikka uusi materiaali tuskin antaa suuriakaan viitteitä tulevasta täyspitkästä. 8/10

SLUDGE
Yellow Acid Rain
Mighty Music

 Sludge ei nimellään viittaa millään tavalla vastaavasti nimettyyn genreen ja levynimestäkään on turha yhteyksiä hapolliseen musiikkiin vedellä. Puolueettoman Alppimaan trio murjoo varsin murakalla ja raskaalla otteella keskitempoista metallia, jota ei suoraan voi mihinkään genreen asetella. Karhean ärinälaulun värittämät kappaleet omaavat jollain tapaa hypnoottisen konehenkisyyden, vaikka moisia vempeleitä ei musiikissa käytetäkään. Biisit jyräävät täryjyrän lailla vastustamattomasti eteenpäin, vaikka pienimuotoista suheroa musiikista löytyykin. Lisäkoukut eivät kumminkaan olisi pahitteeksi. 7/10

TWISTED SISTER
Still Hungry
Drakkar

 Still Hungryn julkaisemisen tarpeellisuudesta tai sen sisältämistä uudelleenversiointien hyvyydestä tullaan varmasti spekuloimaan maailman tappiin asti, mutta musiikillisesti sisältö on lähes täyttä rautaa. Tätä levyä on lähes kaksikymmentä vuotta sitten tullut kuunneltua enemmän kuin mitä nykyteini koko levykokoelmaansa ja yhä tänäkin päivänä levy ei musiikkinsa puolesta häpeä yhtään. Hävettävää Twisted Sisterissa oli ainoastaan bändin ulkoinen imago ja vaikka orkesterin suurimmat hitit We’re not Gonna Take It ja I Wanna Rock ovatkin hienoja kappaleita, ovat ne myös leimanneet bändin aiheettomasti tukkahevin humoristiseen kategoriaan.

Koko levyn nauhoittaminen uudelleen on rohkea veto, koska levyn uudelleenmiksaamisella ja/tai masteroimisella olisi mahdollisesti päästy lähes samaan lopputulokseen ilman vanhojen partojen kitinää. Hämmästyttävinä kuitenkin on, että lopputulos kuulostaa lähes identtiseltä alkuperäisen kanssa, mitä tulee bändin soittoon ja Dee Sniderin lauluun. Soundit potkivat alkuperäistä huomattavasti paremmin ja raskaammin, mikä onkin tervetullut uudistus, vaikka toki uudistumisen mukana on kadonnut osa alkuperäisen levyn viehätystä. Suurin osa kappaleista on vähintäänkin samalla tasolla kuin originellit versioinnit, mutta juuri em. kaksi klassikkoa onnistuu kuulostamaan hieman lepsuilta.

Loppuun ympätyt kuusi bonuskappaletta ovat sekä vanhaa että uutta, mutta eivät kumminkaan mitään arkistojen kätköistä kerättyä jonnin joutavaa levyntäytettä. Vaikka albumikokonaisuus rikkoontuu ja venyy ekstrojen ansioista, on Never Say Never kelpo menoralli ja Heroes Are Hard to Find puolestaan rempseä rokkiveisu muiden jäädessä tasapaksummiksi esityksiksi. Kyllä tätä kuunnellessa kelpaa tunnustaa olevansa S.M.F. joskaan ei sentään äidille. 9/10

Inferno #12/2003

AC/DC
Tulkoon rock ja rock tuli. Vuonna 1977 julkaistu Let There Be Rock on levy, joka yhdessä pari vuotta myöhemmin julkaistun Highway to Hellin kanssa kiteytti bändin asenteen ja olemuksen täydellisesti. Kun Bon Scott nimibiisissä karjaisee omintakeisella äänellään Let there be rock, se ei suinkaan ole toteamus vaan käsky. Vaikka varsinaisia suuria hittejä ei em. kipaleen lisäksi löydy kuin ikiklassikko Whole Lotta Rosie, on levy täynnä kappaleita jotka yksinkertaisesti rokkaisivat vaikka itse Väinämöisen suohon. Biiseistä välittyy niin järjettömän vahva lataus ja tunnelma, että niistä tihkuvan hien ja testosteronin pystyy melkein haistamaan ja aistimaan pelkkien kaiuttimien välityksellä. On riffiä riffin perään, joidenka vuoksi moni kitaristi olisi taatusti valmis antamaan vaikka vasemman testikkelinsä jos olisi vain itse saanut keksiä ja soittaa niitä Scottin rinnalla. 9/10  

Suuriin saappaisiin astuneen Brian Johnsonin toinen tuotos AC/DC:n laulajana ei varmasti ollut paljoakaan ensimmäistä helpompi, sillä debyyttinsä Back in Black osoittautui kaupalliseksi menestykseksi. Kaikille rock-faneille kunniaa tekevä For Those About to Rock (1981) avataan hienolla nimikappaleella, joka aivan ansiosta on nostettu myöhäisempien aikojen AC/DC klassikoihin. Loppuosa levystä poislukien Evil Walks ja C.O.D. onkin sitten tasapaksumpaa ja taantuneempaa ”Accadaccaa”, jonka taso pysyy kuitenkin tasaisen hyvänä muttei loistavana kuten bändin aiemmilla levyillä. Johnsonin kireä kähinä on paikallaan orkesterin hieman uudistuneessa 80-luvun saundissa, mutta biiseissä on selkeästi havaittavissa Youngin veljesten & Johnsonin sävelkynän hienoista tylsymistä. Retrospektiivisesti katsottuna ja verrattuna pari vuotta myöhemmin julkaistu Flick of the Switch vain vahvistaa tuota havaintoa. 7/10

Kovana rock- ja AC/DC-fanina tunnettu kauhukirjailija Stephen King halusi herrojen musiikkia novelliinsa perustuvaan ja itse ohjaamaansa Maximum Overdrive –leffaan. Raina jäi B-luokan halvaksi pätkäksi niin monen muun King-filmatisoinnin kanssa ja samaan luokkaan tippuu myös AC/DC:n samana vuonna 1986 julkaisema Who Made Who –nimen saanut soundtrack. Orkesteri kirjoitti levylle yhden kummallisen iloluonteisen mutta kelvollisen levyn nimeä kantavan avausbiisin sekä pari mitäänsanomatonta instrumentaalia. Loput onkin sitten vanhaa tavaraa pääosin yhtyeen sen astisesta 80-luvun tuotannosta pois lukien hieno blues-henkinen Ride On. Back in Black ilta on napattu ne kovimmat hitit You Shook Me All Night Long ja Hells Bells, For Those About to Rockilta se klassinen kanuunabiisi ja varsin tylsältä Fly on the Wall lätyltä Sink the Pink ja Shake Your Foundations. Vaikka levylle onkin valittu muutama klassikko, eivät ne riitä pelastamaan sekavaa kokonaiskuvaa ja turhan julkaisun mainetta. 5/10

90-luvun avannut The Razors Edge esittelee yllättävänkin pirteässä kunnossa olevaa kokoonpanoa ja kuultavissa onkin Youngin veljesten kitaroista syntynyttä jopa hieman kokeellisempaa materiaalia. Levyn avausraita Thunderstruck on varmasti jokaisen aloittelevan kitaristin märkien päiväunien ja loputtoman reenauksen kohde, mutta suosiostaan huolimatta se on eräs yksi yliarvostetuimmista AC/DC rykäisyistä. Money Talks ja Mistress for Christmas nousivat jonkin sortin hiteiksi massasta erilleen, mutta loppu materiaali onkin sitä tasaisen tuttua ja turvallista maksalaatikkoa. 6/10 

AGENT STEEL
Order of the Illuminati
Scarlet

Nelisen vuotta sitten julkaistu Omega Conspiracy antoi odottaa paljon, mutta toisin kävi. Orkesteri oli reilun vuosikymmen hajoamisensa jälkeen selkeästi ruosteessa, eikä pystynyt muodostamaan musiikillaan kosmista yhteyttä kuulijoihin entiseen tapaansa. Uuden vuosituhannen koittaessa jäsenet ovat vertyneet, ja taajuuskaista on puhdistettu ulkoavaruuden aiheuttamista häiriöistä. Musiikkiin on tullut mukaan uusi pysäyttämätön voima, joka saa epäilevät tuomaatkin vakuuttumaan bändin energiasta ja kyvyistä. Täyteläisillä ja jyhkeillä saundeilla varustettu, entistäkin enemmän melodioita ja perinteistä metallia sisältävä julkaisu on hienoa kuunneltavaa alusta loppuun. Materiaali on tasalaatuista HK:n sinisen tapaan, vaikka muutamaa kappaletta vaivaakin hienoinen kasvottomuuden puute. Kitaratyöskentely on erittäin mallikasta ja nautittavaa yhdessä tarkan rumpaloinnin kanssa. Hienoista riffeistä ja sointukuvioista kudotut kappaleet kruunaavat musiikkiin paremmin kuin hyvin. Laulajan ääni muistuttaa varsin paljon alkuperäistä laulajaa John Cyriista, mutta on tätä huomattavasti monipuolisempi ja vahvempi omaperäisyyden kustannuksella. Vaikka levyltä onkin ilman kummempia yliluonnollisia kykyjä aistittavissa vahva 80-luvun henki, on kaiuttimista virtaava metalli vahvasti nykypäivässä kiinni. Bändin asenne ja kokemus on onnistuttu kanavoimaan musiikkiin yhdessä valtavan energian kanssa ja lopputulos erottuukin edukseen suurimmasta osasta nykypäivän hengettömistä julkaisuista 8/10

ANCIENT RITES
And the Hordes Stood As One DVD
Sound & Picture

Kokonaan suomalaisin voimin ohjattu, tuotettu ja julkaistu DVD tekee niin kunniaa kuin oikeuttakin pitkän linjan belgialaiselle veteraanille Ancient Ritesille. Viime kesänä Belgian Biebobissa kuvattu keikka sisältää 18 kappaletta napsittuna tasaisesti orkesterin uran eri vaiheista. Vajaan puolitoistatuntisen setin ensimmäisestä biisistä lähtien yhtye luo nokkamiehensä Gunther Theysin johdolla yleisöön vahvan siteen, joka ei missään vaiheessa katkea. Niin bändi kuin fanitkin ovat heti hienosti menossa mukana, ja yksinkertaisen tyylikkäästi toteutettu konstailematon kuvaus ja ohjaus on sulavaa ja miellyttävää katsella. Laajakuvaformaatin puuttumista voi surkutella, mutta kiitettävä äänipuoli korvaa tuon puutteen. Saundit ovat aidosti livemäiset mutta tuovat samalla selkeästi esille kaikki ne pienet nyanssit, joita bändin musiikista voi löytää. DD 5.1 ääniraita on kyllä avara ja kirkas, mutta stereoraita toimii kyllä hevimmin. Bonusmateriaalina löytyy lyhyehkö vanhoista livemateriaaleista koottu historiikki, joka taas kerran vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta jää aivan liian lyhyeksi. Pakollinen kuvagalleria on laitettu mukaan samoin kuin keikkavetoihin perustuvat pari asiansa ajavaa musiikkivideota. Suomalaisia kiinnostanee eniten maassamme vuonna 2000 kuvattu 15-minuuttinen kiertuedokumentti, jossa kuullaan ja nähdään niin rallikuskienglantia, kännisten fanien ylistyssanoja kuin harmittomia backstage tapahtumia. Muistin virkistyksenä taltiointi toimii varmasti paikalla olleille, mutta keikoilta kuvattuja kokonaisia biisejäkin olisi ollut mukava nähdä. And the Hordes Stood As One DVD on hyvä osoitus siitä, että suhteellisen pienelläkin budjetilla voidaan luoda laadukasta jälkeä, jos vain omistautumista ja osaamista asialle riittää. 9/10

CRYPTIC WINTERMOON
A Coming Storm
Massacre

Kryptisen kliseisesti nimetyn orkesterin kymmenvuotisen taipaleen aikana haalittu kokemus kuuluu musiikissa. Toisella täyspitkällään orkesteri taituroi melodisesti kalmankatkuisen ja mustankäryisen metallin saroilla, vieraillen tasapuolisesti molemmissa genreissä. Vokalistin räyhäävän räkäinen ääni on asiaankuuluvaa ja tarttuvan melankolisia melodioita työstävä sahaaminen on varsin mallikasta. Komeuden kruunaa koskettimien runsas käyttö, vaikka ajoittain ne vaikuttavatkin liiaksi päälle liimatuilta ja turhilta. Tunnelman luomisessa on toki käytetty myös perinteisiä akustisia kitaroita, eikä kappaleiden vauhtikaan ole koko ajan moottoritienopeuksien tuntumassa. Henkeä vedetään ja synkistellään muutamalla instrumentaalilla, ja tempoa on muutamassa veisussa laskettu raskaaseen keskitempoiseen poljentoon. Kokonaisuutena bändi kuulostaa enemmän kuin vähän saman saran uranuurtajalta, Dissectionilta. Orkesteri matkiikin vaikeata kohdettaan verrattain hyvin, vaikkei toki ylläkkään missään vaiheessa samanlaiselle nerokkuuden tasolle. Hyvin kopioitu on jo puoliksi tehty, nyt enää tarvittaisiin se toinen puoli omaa 6/10 

DOOMSTONE
Disharmonic
Source of Deluge

Omien sanojensa mukaan orkesteri yrittää värittää kompleksista death-thrashiaan erilaisilla progressiivisilla ja melodisilla elementeillä tavoitteenaan omaperäisyys ja riippumattomuus muista tyyleistä. Vaikka tavoitteet ovatkin erittäin kunnioitettavia, ontuu toteutus pahemman kerran. Monipuolisuuden saavuttamiseksi biiseihin on ympätty lukuisia erilaisia osioita, temmonvaihdoksia ja pieniä kitarakikkoja. Näistä seikoista huolimatta biisit ovat toisiinsa verrattuna todella tasapaksua jyystöä, joissa ideat vaikuttavat vain toistensa eri variaatioilta. Onneksi biisit on sentään älytty jättää neljän-viiden minuutin tienoille, sillä pidempinä niiden nautittavuus laskisi entisestään. Aivan toivotonta räpellystä ei Doomstone kuitenkaan ole, sillä bändi tuntuu hallitsevansa instrumenttinsa ja yhteensoiton hyvin joka pelastaa jo paljon. Myös musiikissa ilmenevät pienet ovelat oivallukset ja jämäkät taustat lupailevat kyllä enemmän tulevaisuutta silmällä pitäen. 4/10

IN FLAMES
Trigger
Nuclear Blast

Menneenä vuonna ilmestynyt, mielipiteitä yllättävän paljonkin jakanut Reroute to Remain oli kaikesta huolimatta yksi viime vuoden parhaimmista levyistä. Bändi uskalsi uudistua sopivasti jo hieman puhki kalutusta ja tylsäksi käyneestä konseptistaan. Viiden kipaleen Trigger –sinkula on hieno esimerkki hyvin tehdystä faneille suunnatusta julkaisusta. Nimikappaleen lyhennetyn version lisäksi tarjolla on uusi rapakka ralli, hieman valjuksi jäävä coveri Genesiksen hitistä, club miksausta R2R:n Cloud Connect –vedosta sekä vielä vinkeä C64-karaoke -versio vanhasta Moonshield –klassikosta. Keräilijöille ja tosifaneille on sinkusta tarjolla myös ökyhintaiseksi haukuttu digipack, jonka kylkiäisenä tulee parin biisin DVD, sisältäen videot Triggerin lisäksi hienosta Cloud Connected –rallista. Vaikka metallipiireissä ”levyn ainoan hyvän biisin” sisältävät singlet mielletään yhä kuuluvaksi pop-ja disco musiikkiin, puolustaa In Flamesin julkaisu hyvin paikkansa niin fanien keskuudessa kuin promootiotarkoituksissakin. Eikä popissakaan ole mitään vikaa. 7/10

KREATOR
Live Kreation
Steamhammer

Lähes kahdenkymmenen vuoden ajan teutoonithrashiaan räiminyt Kreator räväytti pari vuotta sitten ulos sellaisen setin musiikkia, että hieman kokeellisempi ja samalla myös väsyneempi 90-luvun tuotanto lunasti paikkansa. Yhtyeen ensimmäinen varsinainen livelevy sisältää läpileikkauksen yhtyeen urasta ja samalla kaikki ne kovimmat klassikkoviisut, joiden tahdissa tukkaa on heilutettu vuosikausia. Yllätyksettömästi setti painottuu uusimman levyn lisäksi alkupään materiaalin, kun taas 90-luvulla julkaistuista levytyksistä ei löydy kuin biisi per levy. Lopputuloksena onkin 24:n biisin ja vajaan parin tunnin tykistökeskitys, jolta ei voi yksinkertaisesti suojautua millään. Rautaa sataa niskaan lähestulkoon loputtomina kuuroina, ja osumatarkkuus säilyy tappavan tarkkana biisi toisensa jälkeen. Orkesteri moukaroi Millen komennossa erittäin jämäkästi ja miehen uniikin räkäisessä äänessä on kuultavissa aimo annos tuttua vihaisuutta. Rytmiryhmän tykistökomentajana Ventor on mies paikallaan ja iän karttuessa herra Reil on tullut vain nopeammaksi ja tarkemmaksi. Sami Yli-Sirniön tyylitajuinen kitaratyöskentely pehmentää ja täydentää kokonaisuutta mallikkaasti tuoden siihen entistä enemmän potkua ja dynamiikkaa. Kun saunditkin ovat levyllä selkeät mutta orkesterin linjaa noudattaen sopivan rosoiset, on lopputulos malliesimerkki hyvästä liveorkesterista ja levystä. Samaan aikaan julkaistavaa DVD:tä saa yhdessä ja erikseen livelevyn kanssa. Vuoden metallipaketin titteli on valumassa rasvaisiin saksalaisiin kouriin.  9/10

KREATOR
Live Kreation - Revisioned Glory DVD
Steamhammer

Kreatorin DVD tallenne esittelee bändin livekunnon Koreassa ja Brasiliassa toissa vuonna nauhoitetuilta keikoilta. Menninkäis-Millen johtama orkesteri olikin huimassa vedossa Euroopan kiertueen päätöskonsertissa Helsingissä 1,5 vuotta sitten ja niin vanhat kuin uudet thrash-rallit toimivat sen pahamaineisen taudin lailla. Aiemmin tupla CD:ltä kuulemani keikka antoi odottaa DVD:ltä paljon, vaikka Kreatorin visuaalinen anti ei olekaan missään nimessä pääosissa bändin keikoilla. Herra Petrozza on kuitenkin thrashin pieni suuri mies: asialleen omistautunut ja karismaattinen henkilö, jonka persoonallinen ja kurkkua kiduttava ääni on uniikki ja siten helposti tunnistettavissa. Sisällöllisesti DVD tarjoakin mukavalta vaikuttavan paketin niin bändin musiikista kuin urasta. Lukuisien promovideoiden lisäksi ekstroista löytyy niin erilaisesta video- ja kuvamateriaalista koostuva historiikki, kuin perinteinen täydellinen discografia sekä pari heikompitasoista livevetäisyä. Live-osuus on toteutettu dokumentin omaisestiViolent Revolution -kiertueelta leikkaamalla biisien väliin pätkiä eri maista, faneista, Kreator tatuoinneista, backstagelta ja onpahan mukaan saatu muutama hevijulkkiskin sanomaan sanasensa. Hyvä puoli asiassa on kuitenkin se, että live on mahdollista myös katsoa ilman näitä pidemmän päälle turhaksi ja ärsyttäväksi käyviä pätkiä.

Itse varsinainen keikka on varustettu laadukkailla ja kirkkailla DD 5.1 äänillä, vaikka perinteinen stereoääni antaakin astetta jymäkemmän ja positiivisella tavalla suttuisemman yleisvaikutelman. Kuvaus ja kuvanlaatu on kohtuullisen laadukasta, vaikka rakeisuutta onkin ajoittain havaittavissa. Eniten kuitenkin häiritsevät toistuvat turhat kikkailut kuvan värien kanssa sekä satunnaisesti käytetyt nopeat leikkaukset, jotka eivät oikein sovi Kreatorin kaltaiselle turhia hienouksia karttavalle bändille. Vaikka levy onkin sisällöllisesti varsin hyvä, aiheuttaa ihmetystä lyhyt kesto: CD-julkaisuun verrattuna materiaalia on karsittu lähes puolen tunnin edestä ja niinpä useita vanhoja Under the Guillotine tai Awakening of the Gods -kappaleiden kaltaisia klassikoita ei nähdä. Sinänsä mielenkiintoiselta vaikuttava historiikkikin kärsii todella hätäiseltä vaikuttavasta ja ainoastaan kunkin aikakauden pintaa raapaisevasta käsittelystä. DVD olisikin ehdottomasti pitänyt jakaa kahdelle levylle, jotta riittävä määrä tilaa olisi saatu niin ekstroille kuin keikkamateriaalillekin. 8/10

NEVERMORE
Enemies of Reality
Century Media

Kolmen vuoden tauon jälkeen kuudennen julkaisunsa valmiiksi saanut orkesteri kuulostaa hitusen aggressiivisemmalta ja kompleksisemmalta aiempaan verrattuna. Keskimäärin biisit tuntuisivat olevan astetta rivakampia temmoiltaan ja sisältävän enemmän tavaraa ja varsinkin riffejä kuin mitä aiemmin . Warrel Danen uniikkia ääntä on yhä hieno kuunnella, vaikka herra ei enää kykenekään vetämään aivan yhtä korkealta ja voimakkaasti kuin orkesterin alkupään levyillä, Sanctuaryn ajoista nyt puhumattakaan. Vaikka orkesterin hevimpi ote ei sinällään olekaan pahasta, niin Warrelin ääni ja myös aiemmin bändin tavaramerkeiksi tulleet hienot melodiat jäävät jyräyksen alle. Levyä vaivaa myös pieni labyrinttimäinen sekavuus, joka sekoittaa kuuntelijan päätä ja hankaloittaa sokkelon kätkemän aarteen löytämistä. Sinnikkyys saattaa palkita musiikin syövereihin sukeltavan mukavammin, tai jättää tämän harhailemaan ainoastaan hyvän kokemusen rikkaampana. 6/10 
 
NIGHTFALL
I Am Jesus
Black Lotus

Kreikkalaisen metallin pioneeri Nightfall on laskeutunut jälleen keskuuteemme. Kolmen vuoden tauosta ja lukuisista miehistönvaihdoksista huolimatta bändi tuntuu uusiutuneen ja vahvistuneen juuri oikealla tavalla. Bändi on alati poukkoillut musiikissaan eri suuntiin aina alkuaikojen doom- ja black metallin synteesistä myöhäisempien aikojen gootahtavampaan ja melodisempaan linjaan. Tästä kehityskaaresta huolimatta tuorein I am Jesus onnistuu hieman yllättämään raskaudellaan ja synkkyydellään. Jos parilla edellisellä levyllä oma linja tuntui olevan hiukan hukassa, niin tällä kertaa palaset tuntuvat loksahtavan oikeille paikoilleen. Levy jyrähtää käyntiin hienosti, onnistuen silti säilyttämään tasaisen laadun lähestyttäessä kohti seesteisempää loppua. Tarttuvat melodiat ovat jääneet muistoiksi edellisistä levyistä, mutta ovat maustuneet entistä maukkaimmiksi ja mureimmiksi, hienovaraisesti käytettyjen koskettimien antaessa pikantin lisäyksensä. Efthimis Karadimaksen kireää mutta melodista murinaa lähestyvä laulutyyli on paikallaan tumman tunnelman luojana, muun bändin jyrätessä vahvasti eteenpäin miellyttävän jyhkeillä Tico-Tico -soundeilla varustettuna. Orkesterin aggressiivisempi dark– ja etäisesti jopa death metallia muistuttava ote tuntuu sopivan bändin helleeniseen metalliin aiempaa paremmin. Kuuntelukertoja vaativa levy kasvaa ja aukeaa pikkuhiljaa ja osoittautuu loppupeleissä helposti yhtyeen yhdeksi parhaimmista tuotoksista. 8/10

NIGHTRAGE
Sweet Vengeance
Century Media

Jos lauluista vastaa Tomas Lindberg, rummuista Per M. Jensen ja kitarasta mm. Gus G. niin tyylisuunnan ja lopputuloksen arvaaminen ei liene liian vaikeata. Jos yhden pisteen vihjettä joku vielä kaipaa, niin kokoonpanon kotipaikka on Göteborg. Aivan oikein! Melodisesta swedu-deathistahan tässä on kysymys, vieläpä todella kovan luokan kokoonpanolla. Vaikka pääpaino onkin mättökompeilla etenevässä materiaalissa, on musiikkiin tuotu myös paljon melodioita ja vaikutteita perinteisemmästä metallista. Tätä vaikutelmaa lisäävät säästeliäästi käytetyt puhtaat heavy vokalisoinnit, jotka sulautuvatkin yllättävän hyvin yhteen Tomaksen raspikurkun kanssa. Ammattimiesten kädenjälki läpi levyn on aina tuotantopuolta myöten huippuluokkaa. Helleenien kitaravelhon työskentely yhdessä maanmiehensä ja bändin perustajan Marios Iliopouloksen kanssa on hienoa ja taidokasta eikä vain teknisesti. Herrat syytävät instrumenteistaan hienoja ja maukkaita sahauksia sekä tunnelmallisempia melodioita, joista moni bändi olisi kateellinen tai ainakin olisi syytä olla. Kaikesta huolimatta kokonaisuutta vaivaa hienoinen hengettömyys ja liiallinen tasapäisyys, joka estää bändiä ja levyä nousemasta aivan terävimmälle huipulle. Jymäkkää ja laadukasta metallia genrestä pitävälle. 8/10

NUCLEAR ASSAULT
Alive Again
Steamhammer

Vanhan thrash-jyrän aiempi sopimuksesta ulos kiemurtelun takia julkaistu livelevy oli kaikessa tyhjyydessään ja tylsyydessään todella karmeaa eikä lavoille paluun takia julkaistu uusi livekään herätä suuria ennakko-odotuksia. Merkillisen tyngäksi ainoastaan 38 minuutin mittaiseksi jätetty levy sisältää kyllä ne kolmen alkupään täyspitkän ja yhden minin kovimmat hitit, mutta enemmänkin soitantoa olisi ollut mukava kuulla. Puutetta on tosin yritetty korvata lisäämällä mukaan CD-ROM ominaisuuksia kuten haastattelu- ja livepätkiä kuuden minuutin edestä. Haastattelupätkä on varsin tyhjänpäiväistä jorinaa eikä huonolaatuinen livepätkäkään mitään silmäkarkkia ole joten ekstroista ei iloa ole kuin kerraksi. Levyllä heti ensimmäisenä korviin pistää merkillisen lepsu ja hyvän pullataikinan kaltainen löysä soitto. Heti perässä tulee levyn voimaton äänimaailma, jossa kitarat on kokonaan vaimeana taustalla laulun ja rumpujen ollessa etualalla. Näistä seikoista johtuen biisien energiasta tippuu monen monta kilotonnia pois ja odotettu audiorynnäkkö jää puolitiehen. Tuleen ei saa jäädä makaamaan opetettiin armeijan harmaissa aikanaan, mutta sitä Nuclear Assault valitettavasti juuri tekee rynnistyksensä keskellä. 5/10

OCCULT
Prepare to Meet Thy Doom/The Enemy Within+demo 1993
Painkiller

Occultin lähes kymmenen vuoden takaiset alkupään julkaisut on päätetty pistää samaan pakettiin vanhan studiodemon kera ja saattaa laajemman kuulijakunnan tietoisuuteen alkuperäisten painosten vaikean saatavuuden takia. Orkesterin vanhakantainen ja yksinkertainen thrash-black mixtuura on kieltämättä yleisilmeeltään omalla tavallaan kiehtovaa ja pätkittäin toimivaa, mutta nopeiden vetojen ainainen tuku-tuku komppi ja keskitempoisten biisien venytetyn tylsät kitarasahaukset eivät pidemmän päälle jaksa kamalasti innostaa. Hitaammat osuudet tuovat hitusen monipuolisuutta musiikkiin, mutta eivät jaksa pelastaa debyytin auttamatonta monotonisuutta. Suuria muutoksia ei konseptiin ole tehty toiselle levylle, mutta biisejä on älytty lyhentää toimivimmiksi. Kappaleet kuulostavat astetta kiukkuisemmilta ja kompleksisimmilta, joka lienee pitkälti kokemuksen kartuttamisen ja soittotaidon kehittymisen ansiota. Vaikka mystinen ilmapiiri onkin kadonnut taitojen ja teknisyyden kasvaessa, on levy silti piirun verran parempi edeltäjäänsä verrattuna. Levyä vaivaa silti harkitsemattomilta vaikuttavat ja päättömän tuntuiset biisirakenteet, joissa hyvätkin ideat hautautuvat yleiseen sekavuuteen. Perään tungettu demo ei onnistu yllättämään, vaan sisältää debyytin kaltaista mäiskettä astetta primitiivisemmällä tuotannolla. Kokonaisuutena paketti maistuu varmasti monelle kulttibändejä arvostaville metallisteille, mutta suuri yleisö jää yhä autuaan tietämättömäksi orkesteirn toiminnasta ja aivan ansiosta. 5/10

SADUS
DTP demo 1986
Hammerheart

Vanhojen klassikkodemojen ja levyjen uudelleenjulkaiseminen on aina kulttuuriteko, jolle hatuttomankin henkilön pitäisi lakki ostaa ja nostaa. Remasteroitu Saduksen ensimmäinen demo on saanut kaverikseen pari rapakkaa teknistä thrash rallia toiselta Certain Death –demolta. Herää kysymys miksi vain kaksi biisiä eikä koko demoa, kun kestoa ei julkaisulla ole kuitenkaan kuin nafti 30 minuuttia? Ottaen huomioon alkuperäisten julkaisujen iän ja todennäköiset äänitysolosuhteet, on saundit yllättäväkin kirkkaat ja kohdallaan. Äänimaailma on toki aika diskanttivoittoinen ja ohut, mutta se ei lainkaan latista yleistä tunnelmaa. Biisit ovat alusta loppuun saakka aikamoista kohkausta ja paahtoa, mutta selkeä punainen lanka biiseistä löytyy eikä se koskaan pääse tyystin katoamaan muusikoiden räpylöistä. Merkille pantavaa on basson ja kitaroiden omintakeinen ja villi tyyli, jota vokalistin erittäin kireä ja korkea täydentää hyvin. Vaikka musiikki onkin näin jälkeenpäin kuunneltuna selkeästi oman aikansa tuotos, ei ajan hammas ole päässyt nakertamaan materiaalia kovinkaan pahasti. Innovaatio, intensiteetti ja tekninen osaaminen ovat yhä selkeästi kuultavissa. Fanius yhdessä nostalgisen suhtautumisen kanssa Saduksen esittämään musiikkityyliin auttavat varmasti julkaisun sisäistämisessä, mutta niin bändin kuin julkaisunkin meriitit pitäisi olla muidenkin kuultavissa. 7/10

SKEPTICISM
Farmakon
Red Stream 

Reilu vuosi sitten kahden biisin The Process of Farmakon MCD antoi esimakua odotetusta täyspitkästä, joka pienoisen viivästymisen jälkeen on vihdoin ilmestynyt. Bändin aavistuksen uudistunut musiikillinen ilme olikin tervetullut ja osoittautui varsin toimivaksi ratkaisuksi. Suuria muutoksia ei täyspitkän materiaali ole vuoden saatossa kokenut. Tempoa on nostettu hippusen verran aiemmasta ja urut ovat aiempaa suuremmassa roolissa. Laulu on pääasiassa yhä sitä samaa tuttua mörinää, jota ei taustasta meinaa erottaa ja hyvä niin, sillä muunlaisilla vokalisoinneilla lyriikoiden tulkitseminen ei yksinkertaisesti olisi mahdollista. Tutut elementit pitkine biiseineen, hypnoottisine rytmeineen ja minimalistisine melodioineen on yhä tallella, mutta eri instrumenttien raskas yleissaundi on keventynyt kymmenillä kiloilla. Se mikä lyhyellä julkaisulla vielä toimi erittäin mallikkaasti, tuntuu nyt täyspitkällä hieman valjulta. Totaalisen raskas ja synkkä ilmapiiri on hiipunut osittain taka-alalle ja ero on kuin tavallisella Coca Colalla ja light-versiolla. Mustaa ja periaatteessa maistuvaa, mutta jokin outo epätäyteläinen sivumaku suuhun jää. 7/10

SODOM
One Night in Bangkok
Steamhammer

Vekkulisti 80-luvun pop-hitin mukaan nimetty Sodomin kahden levyn livesetti tiivistää yhtyeen 20 vuoden taipaleen 23 kipaleeseen. Mukaan on vedetty todella paljon ikivanhoja klassikoita uran alkutaipaleelta sekä useita ralleja yhtyeen menestyksekkäimmältä Agent Orange –lätyltä. Orkesterin vähemmälle huomiolle jäänyt 90-luvun tuotanto on myös yllättävän hyvin edustettuna, kun taas ihmetystä herättää tuoreimman, kovan M-16 –levyn edustus ainoastaan kahden kappaleen voimin.

Vaikka varsinainen keikkaäänityksen tekemisessä ei olekaan käytetty viimeisen päälle hifi-vehkeistöä, on jälki juuri Sodomille sopivaa: likaista, raakaa ja raskasta. Bändi puuskuttaa eteenpäin täysillä kuin täydessä lastissa oleva diesel-veturi, joka amok-juoksunsa aikana ei suostu pysähtymään yhdelläkään asemalla. Samoin ei myöskään Tom-eno viljele turhia välispiikkejä, vaan biisit seuraavat toinen toistaan tiiviissä tappituntumassa. Heikompaa miestä moinen meno alkaisi jo taatusti hirvittämään, mutta kun bändillä on langat käsissä ja suunta selvä, on helppo heittäytyä kyytiin ja antaa sekä jalan että pään vatkata. Jos tällaista toimintaa harrastaisi vielä kunnon hevisaunassa, olisi meno taatusti varsin lähellä autenttista Thaimassa nauhoitettua keikkaa. Vanhassa vara jälleen parempi. 8/10

Inferno #3/2002

ANATHEMA
A Fine Day to Exit
Music For Nations

Vaikka Anatheman musikaalinen kehitys onkin kulkenut varsin pitkän kaaren alkuaikojen doom-death synkistelystä nykyiseen nykyiseen melankoliseen tunnelmointiin, on jokainen levytys ollut varsin looginen jatkumo edeltävälle levylle. A Fine Day to Exit on edeltäjäänsä Judgement levyä yksinkertaisempi, valoisampi, pohdiskelevampi sekä minimaalisempi. Näiden ominaisuuksien takia monet vanhat fanit ovatkin leimanneet sen pettymykseksi, mutta niin helpolla levyä ei kannata sivuuttaa ja bändiä aliarvioida.

Tälläkään kertaa ei brittipoppoo päästä kuuntelijaansa helpolla, vaan Liverpooliin poikien luoma musiikki vaatii kymmeniä ja taas kymmeniä intensiivisiä kuunteluhetkiä, ennen kuin levyn yksinkertainen nerokkuus ja tunnelataus avautuu ja tunkee tajuntaan koskettaen mielen syvimpiä syövereitä. Tämänkin Anatheman levyn ymmärtää jos on ymmärtääkseen. 9/10

CARNAL FORGE
Please…Die!
Century Media

Jo kolmannen täyspitkänsä kolmen vuoden sisään julkaissut Carnal Forge ei ole aivan eilisen teeren poikia ja kyllähän sen soitossa ja sävellyksissä kuulee. Bändin aggressiivinen mutta melodinen mättö toimii. Sen verran tiukkaan ja napakkaan tahtiin kappaleita tykitetään kuuntelijan eteen, että edes pienoinen kappaleiden samankaltaisuus ehdi juurikaan haittamaan. Laulaja rääkkää äänijänteitään vallan mallikelpoisesti, rumpalin singerimäisen tarkka tikkaus yhdistettynä Kuusiston veljesten(?) kuusikielisten sahauksiin muodostaa kokonaisuudesta hyvinkin keskivertoa paremman audiopläjäyksen. 7/10

THE DEFACED
Domination Commence
Scarlet Records

Svea mamman helmoista pölähtää The Defacedin debyytti tuotos. Musiikillisesti levyllä liikutaan jossain The Hauntedin kaltaisessa junttauksessa. Biisit tuntuvat pääsääntöisesti noudattavan samaa kaavaa: välillä paahdetaan eteenpäin kuin viimeistä päivää jonka jälkeen tempoa hidastetaan ja kitarasta taotaan irti järkälemäisiä tapporiffejä tai melodisia sointukulkuja ja/tai sooloja. Hitaat osat ovatkin levyn parasta ja omaperäisintä antia, mutta kokonaisuutta ne eivät jaksa pelastaa. Levyllä on hiukan yllättävän mitäänsanomaton ja vaisu äänimaailma, joka tiputtaa kappaleiden tihkumaan energiaa sen verran alas, että edes purkki tai kaksi Red Bullia eivät riittäisi saattamaan kuulijaa musikaaliseen hurmokseen. 5/10

DESTRUCTION
The Antichrist
Nuclear Blast

Kaikille thrash-fanaatikoille muutaman vuoden takainen uutinen Destructionin palaamisesta oli varsinainen ilosanoma. Paluun myötä julkaistu varsin napakka All Hell Breaks Loose levy osoitti, että mistään rahastuksesta ja vanhojen miesten nostalgiatripistä ei ollut kysymys, vaan tukka saksan triolla tärisee yhä. The Antichrist jatkaa hyvin samoilla linjoilla, mutta tällä kertaa levylle on päätynyt vieläkin tarttuvampaa ja väkevämpää materiaalia, sillä sen verran kovaa varsinkin levyn alkupuolisko lataa: Thrash 'til Death, Nailed to the Cross ja Bullets from Hell ovat tulevia Destruction klassikkoja ja taattuja niskankipeyttäjiä keikoilla.

Levy jaksaa pitää otteessaan loppuun saakka vaikka tahtia ei missään vaiheessa hellitetä. Bändi tekee ilman turhia kikkailuja sen minkä parhaiten osaa: suoraviivaisen, mutta omaperäisen saksalaisen thrashin soitannan. 8/10

GREEN CARNATION
Light of Day, Day of Darkness
The End Records

Kunnianhimoa ja kokeilunhalua ei norjalaiselta Green Carnation orkesterilta puutu, sillä vaikka doom metallissa onkin totuttu pitkiin kappaleisiin, ei ole kovinkaan tavanomaista, että levy koostuu yhdestä ainoasta kappaleesta jolla kestoa on tunnin verran. Levyyn on selkeästi satsattu, kehuuhan levy-yhtiö mm. seuraavilla faktoilla: levyn tekemisessä on ollut yli 30 muusikkoa ja sen äänittämisessä on käytetty 150 raitaa ja yli 600 sampleria. Kaikesta tästä voisi helposta saada liiankin rikkaan kokonaisuuden, jota vaivaisi yltäkylläisyyden ähky.

Musiikilliset teemat vaihtelevat varsin laajasti levyn edetessä ja kappale olisi aivan yhtä hyvin voitu jakaa useampaan osaan kokonaisuuden kärsimättä ja kuuntelijan huomaamatta. Musiikin monipuolisuudesta johtuen levyä on erittäin vaikeata luokitella ja päästä sisään. Levyllä kuullaan niin In the Woodsin kaltaista leijuntaa kuin raskaita kitaroita, jousiosuuksia, erilaisia kuoroja ja lähes kaikkea mitä väliin voi hyvällä tyylitajulla laittaa. Lopputulos on kuitenkin levollinen ja varsin yksinkertaisen kaunis ja koskettava. Light of Day, Day of Darkness on yksi niistä levyistä, jotka kovalla ja intensiivisellä kuuntelulla saattavat nousta klassikoiden joukkoon. 8/10

KING DIAMOND
Abigail II - The Revenge
Metal Blade Records

Piru periköön piratismin ja levy-yhtiöt. King Diamondin uutukaiselta promolta löytyy intron ja outron lisäksi vain kolme täysmittaista kappaletta tehden levyn arvostelun kokonaisuuden kannalta erittäin hankalaksi. Levyllä herra Diamond on päättänyt jatkaa lähes 15 vuotta sitten julkaistun Abigail levyn tarinaa ja yllätykseni musiikkikin vaikuttaa hyvin samankaltaiselta, kuin mitä tuolla levyllä kuultiin. King Diamond on oman orkesterinsa sekä Mercyful Faten kanssa ollut erittäin tuottelias, mutta onnistunut säilyttämään kappaleiden tason varsin korkealla. Vaikka suuria muutoksia ei musiikissa olekkaan tapahtunut, on pari viimeisintä levyä olleet jotenkin hieman vaisun ja väsyneen oloisia.

Abigail II:lla tuo ongelma tuntuu kuitenkin väistyneen ja kappaleisiin on tullut selkeästi uutta energiaa. Kyllähän tämä on taattua tavaraa kaikille KD-faneille ja levyn arvosanakin saattaisi nousta yhdellä, kun levystä saa käsiinsä ja kuunteluun kunnon version. 7/10

KREATOR
Violent Revolution
Steamhammer

Kreator on niinikään yksi niistä sinnikkäistä orkestereista, jotka ovat jaksaneet tahkota omaa linjaansa vuosikaudet, vaikka kultakausi osuikin 80-90 lukujen taitteeseen, jolloin thrash eli ja voi hyvin: Terrible Certainty ja Extreme Aggressions toivat mukanaan aimo annoksen teknisyyttä musiikkiin kadottamatta kuitenkaan thrashiltä vaadittavaa energiaa ja asennetta. 90-luvulla Kreator kokeili niin kone, punk kuin melodisempien elementtien kanssa lopputulosten jäädessä enemmän tai vähemmän vaisuiksi.

Violent Revolution iskee kuitenkin ensin palleaan ja sen jälkeen potkii miehisiin sukukalleuksiin. Levy on hieno yhdistelmä raskautta, melodiaa ja tarttuvuutta. Kappaleita löytyy niin nopeita ja suoria, kuin melodisempia ja hitaampia. Kreator palaa levyllä raskaampaan linjaansa jota tukee erinomainen vanhoja kunnon heavy metal melodioita tuottavat kitarat. Millen tuttu raspikurkusta tuleva aggressiivinen kähinä kruunaa levyn: Violent Revolution on ehdottomasti yksi vuoden 2001 parhaimmista levyistä. 9/10

MAJESTY
Doomsday Machine
Actcom Music

Jos kotimaiselle Majestylle tarvitsisi vertailukohtia etsiä, niin kyllähän orkesterin ainut jäsen Marko "Gravehill" Hautamäki on Cathderalin Forest of Equilibrium levyä kuunnellut. Jopa vokalisoinnit muistuttavat varsin läheisesti Lee Dorrianin valittavaa ujellusta. Tätä vertailua ei kuitenkaan tule pitää huonona asiana. Siinä missä Cathderalin debyytti oli äärimmäisen piinaavaa ja surun pohjattomiin syvyksiin sukeltavaa doomia, on Majesty kokeilevampaa, moniulotteisempaa ja melankolisempaa. Kaikkea toivoa ei olla menetetty ja tulevaisuus on tuntemattomana edessä.

Pitkähköt kappaleet toimivat eivätkä ehdi kyllästyttää muodostaen levystä suhteellisen toimivan ja laadukkaan kokonaisuuden, josta huonoja kappaleita ei löydy, mutta eipähän mikään kappale toisista edukseenkaan erotu. 6/10

OCCULT
Violence & Hatred
Painkiller Records

Violence & Hatred tarjoaa kahden kipaleen verran tiukahkoa vanhakantaista death-thrashia. Eihän tämä mitään uutta tarjoa, mutta hiukan tuhnuiset saundit yhdistettynä jämäkkään soittoon sekä yksinkertaisiin kitarakoukkuihin saavat lopputuloksen yllättävänkin toimivaksi kokonaisuudeksi. Isommissa erissä tämä varmasti alkaisi puuduttamaan, sillä sen verran samankaltaisia nämäkin kaksi kappaletta ovat. 5/10

OFFICIUM TRISTE
The Pathway
Displeased Records

Officium Triste työstää tasalaatuista ja toimivaa joskaan ei kovinkaan omaperäistä doom-deathia. Tunnelmaltaan ja musiikiltaan levy olisi aivan hyvin voitu julkaista jo 90-luvun alkupuolella, sillä sen verran alkuaikojen Anathemalta ja Paradise Lostilta tämä kuullostaa. Tässä piileekin levyn vahvuus ja heikkous: nostalgia mielessä levy toimii erinomaisesti, sillä tämänkaltaista doomia enää harvemmin nykyaikana tehdään ja vanhojen klassikkojen kuten Serenades ja Gothic rinnalla on mukava kuulla jotain uutta samankaltaista. Heikkous taas piilee siinä, että tämä kaikki on jo tehty aiemmin ja paremmin: ideat tuntuvat tutuilta ja kuluneilta The Pathway pysty tarjoamaan riittävän pitkäksi aikaa melankoliaa ja synkkiä tunnelmia. Doom friikit saavat tästä paljon enemmän irti kuin satunnaiset synkistelyn ystävät. 6/10

SODOM
M-16
Steamhammer

Saksalainen thrash-jyrä Sodom on jaksanut takoa 20 vuoden ajan laadusta ja tyylistä tinkimättä. Vaikka yhtyeen kultakautena voidaankin pitää 80-luvun loppupuolella julkaistuja Persecution Mania ja Agent Orange levyjä, ei 90-luvun tuotoksetkaan huonoja ole olleet. On aina ilahduttavaa huomata, että vanhat sotilaat jaksaa yhä heilua ja näyttää närhen värkit nuorelle polvelle. Ja sitä M16 tekee alkaen latausliikkeellä kappaleella Among the Weirdcong , päästellen välissä harkittuja sarjoja Napalm in the Morning,Genocide sekä M-16 kappaleiden tahtiin ja tyhjentää lippaan Marines kipaleella.

Sarjatulen lisäksi levyltä löytyy myös tähdättyjä laukauksia raskaimpien ja hitaampien kappaleiden muodoissa antaen hengähdysaikaa ennen seuraavaa hyökkäystä. Levyn vertaaminen thrash klassikko Agent Orange on oikeutettua, sillä sen verran samankaltainen aihepiiri, tunnelma sekä kappaleiden vahvuus ja monipuolisuus levyltä löytyy. Feur frei! 8/10

TESTAMENT
First Strike Still Deadly
Burnt Offerings

Vanhana Testament fanina uutinen Testamentin ideasta levyttää uusiksi vanhoja klassikoita oli ns. kova juttu. Testamentin debyytti The Legacy kuuluu jokaisen thrash fanin kokoelmaan ja on tärkeitä merkkipaaluja metallin historiassa. Valitettavasti täytyy kuitenkin todeta, että uudet versiot eivät yllä lähellekkään vanhoja ja alkuperäisiä versioita. Vaikka niin soittotaito kuin tuotanto ovat parantuneet rutkasti, on samalla myös hävinnyt suuri osa energiaa ja tunnetta. Chuck Billyn ääni on yhtä loistava kuin aina ennenkin ja Alex Skolnickin kitaratyöskentely kerrassaan ihailtavaa.

Mielenkiintoisinta antia levyllä on kuitenkin pari Steve Souzan (ex-Exodus sekä Testamentin alkuperäinen vokalisti) vetäisyä Testament klassikoista. Levy toimii hyvin eräänlaisena best of kokoelmana ja johdatuksena bändiiin tutustumattomille sekä vanhoille faneille osoituksena kappaleiden loistokkuudesta. Silti valitsisin alkuperäiset versiot kappaleista koska tahansa eikä vähiten nostalgia arvonsa vuoksi. Biisimateriaalista antaisin 9, mutta kokonaisuudesta on pakko pari pistettä tiputtaa. 7/10

WITCHERY
Symphony for the Devil
Music for Nations

Witchery on tullut tunnetuksi retro-thrash maisesta mekkaloinnissaan ja onkin ehtinyt lyhyehkön olemassaolonsa aikana pukata ulos neljä levyä tasaiseen tahtiin. Aikaisemmilla levyillä puitteet niin soittotaitoa kuin tuotantoa myöten olivat kunnossa, mutta kappaleet vaikuttivat jotenkin oudon hengettömiltä ja osa jopa suoranaisilta lainauksilta tai varkauksilta 80-luvun klassikko orkestereilta.

Symphony for the Devil on yhtyeen eka levytys Music For Nations lafkalle ja muutostakin on musiikissa parempaan suuntaan tapahtunut. Tällä kertaa mukaan on ympätty huomattavasti enemmän hevi metal meininkiä ja tempoa on laskettu. Levyltä löytyy paljon maukkaita sooloja ja ajoittaisia hienoja riffejä. Vaikka lopputulos onkin Witcheryn monipuolisinta ja originaaleinta antia, niin kyllähän tästä paljon jää vielä puuttumaan, että tukka alkaisi todella täräjämään ja jalka vatkaamaan. 6/10

WIZZARD
Black Heavy Metal
Gutter Records

Teemu Kautosen nahkahousujen maassa luotsaaman Wizzardin uusin täyspitkä tarjoaa sitä ihteään eli täsmälleen samaa mitä edelliset levytyksetkin. Musiikki huokuu hyvin vahvaa 80-luvun henkeä, mutta valitettavasti toteutus soundeja myöten on joka suhteessa puutteellinen ja tylsä. Melkein kaikki hevikliseet löytyvät kappaleista, mutta sen verran heikosti toteutettuina, että ne eivät saata minkäänlaista hevihurmosta päälle saatikka sitten huvita.

Sanoituksissa ollaan onneksi päästy lähes kokonaan pois heavy-metal-steel teemasta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Levyn parhaaksi anniksi kohoavatkin lyriikat, jotka kuitenkin tuntuvat olevan enempi vähempi Deceased/King Diamond hengessä kirjoitettuja. 3/10