Inferno #179/2020

Angerot

The Divine Apostate

Redefining Darkness

3,5

Lähtökohtaisesti The Divine Apostate on kiinnostava ja pitkälti myös sisällöllisesti hyvä levy. Kiitos HM-2-pedaalin kitarasoundi pörisee mukavan lämpimästi ja velkaa ollaan ihan selkeästi musiikissakin 90-luvun ruotsalaiselle death metalille. Morbid Angelinkin voi aika huoletta myös mainita, sillä sen verran tutun jylhiä kohtia löytyy myös maanmiestensä kakkoskiekolta.

Angerotin kunnianhimoinen ja osin lähes kokeellinen tapa tiputella hyvin maltillisesti jyräyksen sekaan sekä orkestraatioita että melodia- ja soolokudelmia kuulostaa tyylikkäältä. Siltikin takaraivossa pyörii albumin koko 37 minuutin keston ajatus siitä, että näinkin näkemyksellisillä kavereilla olisi ollut varaa tiristää vieläkin enemmän musiikista irti.

Atavisma/Void Rot

Split

Everlasting Spew

3

Atavisma ja Void Rot ovat hyviä kimppakumppaneita keskenään, koska ne lähestyvät painostavasti vyörytettyä hidasta lanausta eri suunnista aina maantieteellisistä sijainneistaan lähtien.    Puolituntisen yhteisjulkaisun avaavat fransmannit kun ovat enemmän kallellaan mm. amerikkalaiseen death metalliin siinä missä sen päättävät jenkkiläiset taas ovat kalmaisuudessaan tuomitsevampia vanhan mantereen malliin.

Paperilla hyvinkin erilaisista lähtökohdistaan huolimatta eroavaisuudet eivät käytännössä ole kuuloelimissä kovinkaan suuria ainakaan mitä tunnelmaan tulee. Atavisman riffit ovat vain selkeästi death metalia mutta hidastempoisena siinä missä Void Rotin kielisoittimista lähtevät sävelet ovat hahmottomampaa sahausta. Jos kappaleet seuraisivat toisiaan vuorovedoin, olisi kokonaisuus silti tasapainossa, mutta esittäjien raja taas hämärtyisi entisestään.

Sekä tyylikirjojen että itse biisien yhteneväisyys on sekä etu että haitta. Vaihtelevuutta on sen verran vähän, että enemmän levystä pitää lopulta sen sisältämän äänimaailman ja tunnelman kuin itse kappaleiden takia. Mikäli aivot saisi napsautettua ambient-moodiin, splitin kuuntelu julmanjylhänä äänimaailmana olisi hivenen palkitsevampaa.

Bombs of Hades

Phantom Bell EP

Black Lodge

2,5

Crust punkin räimimisestä death metaliin ja siitä vielä doomahtavamman rokin suuntaan ajautunut Bombs of Hades on nyt alkanut haista hipille tai sitten kyseessä on vain uudelle lafkalle tehty pelinavaus ja välityö EP-formaatissa.

Kaksi omaa biisiä ovat lähinnä letkeäpoljentoista ja leijuvaa Motörheadia, jotka kuulostavat kuitenkin paremmalta ideatasolla kuin käytännössä. Samaan kuvaukseen ja lopputulokseen sopivat tulkinnat 60-70-lukujen taitteen alkuperäisistä Flower Travellin’ Band ja Townes Van Zandt -biiseistä, joista jälkimmäinen on cover-muodoltaan silkkaa Orgasmatronia.

Phantom Bellin ongelmana on puolivillaisuus. Se ei ole tarpeeksi rouheaa ja röyhkeää death’n’rollia, muttei myöskään sukella riittävän syvälle psykedeelisiin sfääreihin.

Collision

The Final Kill EP

Hammerheart

2,5

Joutsenlauluksi jäävällä EP:llään Collision tikkaa seitsemän biisiä varttiin. Vauhdinpidosta voi aina antaa plussaa, mutta tällä kertaa se on kuitenkin hollantilaisten thrash-grindcore-hybridin kompastuskivi. Rässeimmillään riffeistä katoaa liiallisen vauhdin myötä raastavaa energisyyttä ja grindatessaan meininki ei taas ylly tarpeeksi holtittomaksi heilumiseksi. Parhaimmillaan yhtye onkin selkeästi hitaammissa osuuksissa, mutta liian sisäsiistit soundit niistävät niistäkin turhaan tehoja. Live-musiikkiahan tämä selkeästi olisi ollut.

Feastem

Graveyard Earth LP

Lixiviat

4,5

Kun bändi pikatulittaa ilman taukoja 15 biisiä reiluun 20 minuuttiin näinkin imakasti, ei voi kuin todeta että kiitos ja morjes, saanko lisää? Jos kyyti onkin huimaa, julkaisutahti taas ei. Edellisestä mainiosta Avaritia Humanae täyspitkästä kun on ehtinyt vierähtää jo seitsemän ja Teethingin kanssa tehdystä splittiseiskastakin neljä vuotta. Vaan ehkä juuri tästä hitaasti kiiruhtamisesta johtuen hyviä ideoita ja asioiden paskasta tilasta kumpuavaa vakuuttavaa raivoa ehtii kasaantua näinkin suuret määrät.

Homman nimi on erittäin tiukasti vedetty ja vahvasti hardcoretettu grindcore, josta on karsittu kaikki ylimääräinen pois. Ja siltikin kappaleisiin on saatu ujutettua vaihtelevuutta ja jopa melodioita suorastaan hämmentävä määrä ilman että lopputulos olisi kuitenkaan musiikkia nyhveröille. Huutokielikin vaihtuu englannista suomeen ja takaisin saumattomasti, vaikka normaalisti moinen päättämättömyys ilmaisun suhteen onkin lähtökohtaisesti hieman ärsyttävää. 

Jo aiemminkin hyvin toimivaa konseptia on kiristetty ja muokattu juuri niiltä osin, mitä aiemmin kritisoin. Nyt musiikin otsasuonet pullottavat riskirajoilla ja lärvikin punoittaa kuin Sauna-Timolla konsanaan tuoden aiemmin kaipaamaani ekstravimmaa ilmeeseen. Vanhan koulukunnan rosoa ja visvaa ei jää levyltä kaipaamaan, kun kirurgintarkka toiminta tekee laakista vainaan.

Kauhu

Anomalia MC

Caligari

4

Ensimmäisen julkaisunsa puskista pihalle pukanneen Kauhun takaa löytyy useista eri alakulttuurimusiikin yhteyksistä löytyvää tekijämiestä, joten niin formaatissa, tyylilajissa kuin laadussakaan ei varsinaisesti ole mitään kummasteltavaa. Ainoana hämmästelyn aiheena on korkeintaan trion kyky naittaa yhteen ahdistunutta synkkyyttä suomalaiseen 82-hardcoreen, mutta kuitenkin niin, että lopputulos on lähempänä tätä päivää kuin menneisyyttä.

Tokihan soundi Anomalia-kassuminarilla on jostain toispuolisesta kaikuvan rupinen kuten asiaan ja esikuvien vaikutuksesta kuuluu, mutta samalla se on juuri oikeanlaisen raivokas aivan kuten itse kappaleetkin ovat. Pääasiallisesti reilun parin minuutin vauhdikkaisiin repäisyihin on silti saatu piilotettua kaikenlaisia veikeitä jippoja, jotka paljastavat itsensä kunnolla vasta ajan kanssa. Niin rässääminen, rokkaaminen kuin jopa post-punkkiminen ovat kaikki sulassa saumattomassa sovussa osana kokonaisuutta.

Anomalia on nimensä mukainen julkaisu: poikkeava ja epätavallinen ilmiö, josta ei kuitenkaan ole aineksia katteettomaan hypeen. Siihen Kauhu on aivan liian aito, energinen, likainen ja kulutusta kestävä. 

Lord Vigo

Danse De Noir

High Roller

4,5

Kun sakemanni kyllästyy tekemään sanoituksia fantasia-aiheista, joissa maaginen hevonen nojaa miekkaan, siirtyy hän luontaisesti retro-scifiin. Tästä johtuen Lord Vigon kolmannella levyllä on ihan omanlaisensa erikoinen mielentilaan ja sitä myötä suhtautumiseen vaikuttava lähtökohta, etenkin kun musiikkinsa on sekoitus kaihoisan eeppistä vanhan koulukunnan heavy metallia ripauksella Candlemassin Epicus Doomicus Metallicusta.

Danse De Noir on konseptilevy, jonka suurin vahvuus piilee sen tunnelmassa eikä niinkään varsinaisesti sävellyksissä tai teknisessä suorittamisessa. Lyhyet välisoitot yhdistettynä pitkähköihin biiseihin syventävät kokonaisuutta monipuolisuudellaan ja niin kappaleiden välillä kuin sisälläkin on hyödynnetty samaa dynamiikkakikkaa. Myös tuotannolliset seikat tukevat musiikkia mainiosti, sillä soundi on samaan aikaan sekä ajaton, ilmava että jämäkkä kiitos jykevän pintaan sopivasti nostetun basson.

Pitkästä aikaa vastaan on tullut julkaisu, joka kietoo pauloihinsa kyynistyneemmänkin kuulijansa, jos vain kiinnostusta uutta musiikkia kohtaan löytyy vähäänkään. Seuraava vaihe onkin sukeltaa pää edellä koko tarinaan fyysinen tuote käsissä ja kuulokkeet korvilla. Syvyyksistä ja korkeuksista löytynee vielä enemmänkin ammennettavaa.

Ocean Chief

Den tredje dagen

Argonauta

2,5

Siinä missä tämän tuoreimman albumin edeltäjä Universums härd (2014) petrasi Stenistä (2013), on hidasta julkaisutahtiakin pitänyt Ocean Chief nyt taantunut kirveen terän ja varren verran tylsemmäksi. Biisit ovat jälleen pidentyneet kymmenen minuutin tienoille ja ylikin tempon hidastuessa sekä sävellysten minimalisoituessa. Lopputulos on kyllä edelleen tinkimätöntä ja vähän huuruistakin, mutta samalla lyijymeren aallonhuiput jäävät matalalle tasolle.

Ongelma kiteytyy kokonaisuudenkin kannalta parhaiten levyn pisimpiin kuuluvassa Dimension 5 -päätöskappaleessa, joka on samalla tunnin mittaisen CD-version bonusraita. Myrsky ei nouse edes vesilasissa isommasta ämpäristä puhumattakaan ja katse alkaa hamuilla kuvitteellista Leijona-kelloa ranteessa.

Orbiter

The Deluge EP

Omakustanne

3

Orbiter on malttanut hieroa linjaansa viiden vuoden ja kolmen sinkun ajan ennen kuin se tunsi olevansa valmis julkaisemaan ensimmäisen pidemmän levynsä ja vieläpä reteästi vinyylinä. A-puoliskoa kuunnellessa kuitenkin tuntuu, että maltti olisi ollut valttia. Avausraita Bone to Earth raahustaa vaisunoloisesti ja psykedeelisemmän instrumentaaliseuraajansa Astral Racerin fuzz-pörinäjamittelu ei oikein tahdo istua tyyliin.

Kääntöpuolella helsinkiläisviisikko on selkeästi enemmän kotonaan väkevästä Black Sabbathin katkusta huolimatta tai juuri siitä johtuen. Orchidsin letkeä ja vauhdikkaaksi yltyvä groovailu on silkkaa Supernautia, mutta komeuden kruunuksi nousee yli kahdeksan minuuttinen päätös In Echoes, jonka hidas ja raskas huuruilu on kerrassaan mallikasta.

Treurwilg

An End to Rumination

Omakustanne

3

Death metalin rujoutta ja doom metalin raskautta on yhdistelty omaksi genrekseen jo 30 vuoden ajan. Nykyään melankolialla ja melodioilla kuorrutettu laahustus on alkanut Suomessa vedota isompiinkin massoihin, mutta Treurwilgin pelkistetty ja hyvin 90-lukulainen doom-death lienee silti vähän liian karua monille.

Ja juuri paluu tyylilajin alkujuurille viehättää kakkoslevy An End to Ruminationilla kaikessa yksinkertaisuudessaan. Lähemmäs 10 minuuttia ja ylikin menevät, hennoilla kosketinmatoilla väritetyt hautajaishymnit sisältävät kaikki peruskikat rauhallisesta tunnelmoinnista vyörytykseen ja puheosuuksista ärjyntään aivan kuten kuuluukin. Tinkimätön omakustanteisuus tuntuukin tässä tapauksessa olevan pelkkä etu.

Inferno #109/2013

Beelzefuzz

Beelzefuzz

The Church Within

4

70-luvulla ja osin vielä 80-luvun alussakin oli käytössä mainio heavy rock termi, joka on yhä edelleenkin varsin käyttökelpoinen kuvaillessa raskaalla kädellä soitettua rock-jytää. Hard rock kun mielletään usein virheellisesti pelkästään 80-luvun tukkahevibändeihin ja heavy metal sekä sen synkempi alalaji doom metal taas sekin on ainoastaan noin 30 vuotta vanha keksintö, vaikka esi-isät toki löytyvätkin edelliseltä vuosikymmeneltä. Beelzefuzz-trion kahden demon jälkeen julkaisema ensimmäinen täyspitkä jos mikä on varsin tyylipuhdasta heavy rockia ilman minkäänlaista retroilun tai salatieteiden värittämää tympeää leimaa.

Orkesteri soi lähes täydellisen korvanmukaisilla soundeilla varustettuna erittäin painavasti ja vaikka kappaleiden yleissävy onkin melko melankolinen, ei mistään klassisesta doom metalistakaan voida oikeastaan puhua. Veikeintä kokonaisuudessa kuitenkin on erittäin lunki tunnelma ja soitonletkeä yleisote, jota myös grooveksi voisi kutsua. Oman oivallisen lisänsä kokonaisuuteen tuo vielä laulaja-kitaristi Dana Orttin mainio puhdas laulu, jossa on kaikessa omaperäisessä yksinkertaisuudessaan miellyttävää rentoutta.

Mitaltaan kompaktin kiekon puolivälistä löytyvä albumin pisin kappale, seitsemän minuutin mittainen jyhkeä Hypnotize toimii hyvänä esityksenä sekä vedenjakajana levyn annista: perinteitä kunnioittavasta, mutta silti ajattomalta kuulostavasta raskasrockista, josta löytyy sopivasti vaihtelua myös tunnelmien ja vauhdin suhteen.

Brutus

Behind the Mountains LP

Svart

3

(2 x retro+3 x blues x hard rock+ｽ x psykedelia)-tunnelma2=Behind the Mountain. Tämän Brutusin musiikkia kuvaavan kaavan ymmärtäminen ei vaadi minkäänlaisia korkeamman matikkametallin erityisopintojaksoja, vaan vanhankantaisen raskaan rockin perusaritmetiikan sisäistäminen riittää.

Brutus kuulostaa selkeänruotsalaiselta, vaikka mukana häärää myös jokunen norjalainen. Selkeimpänä osasyinä tähän ovat laulajan sinällään pätevä, hivenen narisevan venyttelevä ulosanti, josta aksentti kuultaa kuitenkin läpi, mutta ennen kaikkea monen muun jo maineittakin niittäneen maanmiehensä tavoin läpeensä omaksuttu 70-lukulainen raskas rock-musiikki, jonka väkevästi inspiroimana on taidolla lähdetty luomaan omaa jo toisen levyllisen verran.

Ellei yhtye olisi näin taitava lähes joka osa-alueella, olisi se varsin sietämätöntä kuunneltavaa. Nyt sen yksinkertaisen toimivat soundit ovat juuri kohdallaan, soitossa kuuluu mukavan ronski tatsi ja monipuolisista biiseistä löytyy vielä rutkasti jykevän tarttuvaa boogieta. Vain henkimaailman puolella eli tunnelmassa meininki jää ikävästi hieman puolitiehen.

Brutus voi hyvinkin parannella asemiaan ja tunnettavuuttaan tulevaisuudessa, mikäli se vain saa panostettua tunnelataukseen enemmän paukkuja. Siltikin sen suurena, joskin osaltaan turhaan monen kaulaan ripustamana riippakivenä tulee aina olemaan kulkeminen Witchcraftin ja Graveyardin perässä näiden suuremmalle yleisölle tutuksi tekemiä kulku-uria.

Dark Buddha Rising

Dakhmandal

Svart

3,5

Jos ovat kolme aiemmin ainoastaan tuplavinyyleinä julkaistua Dark Buddha Risingiä olleet jyhkeitä tapauksia, on Dakhmandal suorastaan järkälemäinen mammutti. Yli 80 minuutin mittaisena se täyttää jo kolme vinyyliä ja ilmestyessään nyt myös CD:nä tarvitaan niitäkin kaksi kappaletta. Massiivuutta löytyy kokonaiskeston lisäksi myös itse levyjen sisällöstä, vaikka mitään kevyesti keskellä päivää -tyylistä musiikkia ei yhtye ennenkään ole esittänyt.

Jälleen selkeästi yli kymmenenminuutin rajapyykin ylittävissä kappaleessa pyritään rituaali-ja transsimaisesti kautta saavuttamaan jonkinasteinen katarsis ja valaistuminen, joskin käytetyt keinot ja sävelet ovat äärimmäisen painostavia ja jopa rujoja. DBR:n minimalistinen ja osin nihilistinenkin tyyli yhdistää niin yksittäisissä kappaleissa kuin levykokonaisuuksissa ambienttia ja drone-henkistä murinaa erittäin hitaaseen doom-laahaukseen on varsin äärimmäistä. Tämä korostuu etenkin Dakhmandalilla, joka on edeltäjiinsä verrattuna paria pykälää raa'empi ja tunnelmaltaan selkeästi synkempi.

Niin pelottavan ehdottomalta ja vakuuttavalta kuin levy kuulostaakin, on se kuitenkin hivenen liian tuhti paketti sisäistettäväksi. Albumin fokus kun ei tahdo kohdentua täysin tarkasti mihinkään sen kuudesta arkkiveisusta. Epäilemättä Dakhmandal on kuitenkin itse yhtyeelle monen merkittävän syyn ja seurauksen luonnollinen lopputulos ja tärkeä merkkipaalu matkalla kohti nirvanaa.

Feastem

Avaritia Humanae LP

L'inphantile Collective

4

”If you are not angry, you are not paying attention” julistaa Feastem tuoreimman albuminsa sisäpussissa. Ihmisen loputon ahneus ja yksilönvapauden kaventaminen ovat vain muutamia niistä asioista, joista niin suomeksi kuin englanniksikin meuhkaava nelikko on hyvin, hyvin vihainen ja vieläpä täysin aiheesta. Ja kun sekä aggressiota että kantaaottavaa sanottavaa löytyy näinkin paljon, ei ole mikään yllätys, että tyylilajiksi on valikoitunut erittäin kipakka crustin ja grindcoren seos.

Orkesterin 3. täyspitkä on täyttä tykitystä alusta loppuun, sillä sen kaikki 20 repäisyä ovat kestoltaan minuutin ja kahden välimaastossa ja jopa alle. Pelkkää vauhtisokeaa paahtoa kappaleet eivät kuitenkaan ole, vaikka turhan pintaan miksatut rummut papattavatkin alituiseen täydellä sarjatulella. Vähäeleisiä melodioita, sävyjä ja temmonvaihdoksia löytyy oikeaoppisesti siellä ja täällä ylläpitäen mielenkiintoa käännellä puolta jopa useamman kerran peräkkäin.

Niin jämäkästi toimivan paketin kuin Feastem tarjoaakin, jää levyltä silti kaipaamaan hitusen enemmän omaa ilmettä ja/tai tarttumapintaa maanmainion Famine Yearin maliin, jossa Pete myös räyhäkkäästi raastaa kurkkuaan. Music for the Masses -rykäyksen riveissä ”This may not have the commercial appeal but at least it has the heart” kiteytyy Avaritia Humanaen sisältämän musiikin syvin olemus, vaikka kyllähän tämän alan pienissä piireissä pitäisi hyvin kaupaksi myös käydä.

Goatess

Goatess LP

Svart

3,5

Tarkastellessa nyt ensimmäisen levynsä julkaisseen Goatessin kokoonpanoa ei tuttuja nimiä neljästä ole kuin yksi: Christian ”Chritus” Linderson, ruotsalainen laulaja, joka jo yli 20 vuotta sitten tuli tutuksi sellaisista nykyisellään kanonisoiduista doom metal kokoonpanoista kuin Count Raven ja Saint Vitus. Viime vuosina herran pääbändinähän on toiminut mainio Lord Vicar. Pelkästään näistä vähäisistä lähtökohdista on helppoa päätellä, että hitaasti ja raskaasti edetään myös tälläkin julkaisulla.

Chrituksen helposti tunnistettavaa, osin ozzymaisesti korkeita nuotteja hätyyttelevää laulua on aina ollut mukava kuunnella ja niin myös nytkin. Bändi soittaa orgaanisella ja todella raskaalla groove-otteella doomia, mutta biisien pohjalla on myös erittäin paljon stoner-pohjaista aavikkojumitusta sekä satunnaisia harharetkiä psykedelian puolelle. Tämä jos mikä on musiikkia, joka tulisi fyysisesti kokea livenä sopivasti päihtyneenä ja tarpeeksi kovalla volyymillä soitettuna.

Pitkähköksi venyneiden kappaleiden heikkous ja vahvuus piilee juuri niiden jamipohjaisuudessa. Jykevästi moukaroidut, mutta silti letkeän transsimaisesti ja mukavan vapautuneesti etenevät biisit kaipaisivat rinnalleen tarkemmin jäsennöidympää vastapainoa, etenkin kun kokonaiskestoa levyllä on toista tuntia. Selkeämmät työstörupeamat siellä täällä nostattaisivat Oracle pt. 1: The Mist ja Oracle pt.2 kaltaisten hienojen siestahetkien arvostusta entisestäänkin.

Kreator

Dying Alive DVD

Nuclear Blast

3,5

Monikaan orkesteri ei nykyisellään julkaise enää niin minkäänlaisia konserttitaltiointeja, mutta ahkerana työmyyränä tutuksi tullut ja 30 vuotta melskanneet teutoonithrashari Kreator tekee poikkeuksen. Yhtye kun on julkaissut tällä vuosituhannella peräti kolme DVD-tallennetta, joista legendaarisin on alun perin vuonna 1990 VHS-kasetilla julkaistu ja aikoinaan jopa Suomen televisiossakin nähty At the Pulse of Kapitulation - Live in East Berlin 1990 konserttitallenne viiden vuoden takaa. Ja olihan tuhti Live Kreation - Revisioned Glory DVD (2003) sekin melkoista nannaa yhtyeen faneille.

Ei ole mikään yllätys, että nelikon kotikentällä juuri ennen viime jouluaattoa taltioitu keikka painottuu viidellä kappaleellaan samana vuonna julkaistuun kelpo kiekkoon Phantom Antichrist, vaikka muutamaa ralli setissä per levy on toki myös 2000-luvulta julkaistulta mainiolta albumitriolta Violent Revolution-Enemy of God-Hordes of Chaos (2001, 2005 ja 2009). Eikä Kreator yksinkertaisesti voi esiintyä kertaakaan soittamatta 80-luvun hittejään kuten Endless Pain, Flag of Hate, Pleasure to Kill, Extreme Aggression tai Betrayer eikä niin käy tälläkään kertaa. Vajaa 90-minuuttia on siis täynnä vanhaa ja uutta muttei muutama poikkeusta lukuunottamatta mitään uran keskivaiheilta, joka kieltämättä oli myös näille sekamanneille hieman vaisumpaa aikaa.

Puitteet isoine ja näyttävinetausta- ja sivulakanoineen ovat komeat ja rässiliiveihin pukeutunutta sekä vallan mukavasti erilaista konserttiliikuntaa harrastavaa jürgenia on paikalla runsaasti. Vaikka Kreator kovassa iskussa livenä onkin, on se samalla myös varsin staattinen porukka. Tätä on selvästi yritetty kompensoida melkoisilla adhd-leikkauksilla, joka etenkin tappotahtia etenevissä biiseissä käy melkoisen rasittavaksi katseltavaksi, sekä erikoisempia kuvakulmia tarjoavin moshpit- ja rumpupatterikameroin.

Yhteismitaltaan vajaan puolen tunnin bonuksista paras on minidokumentti, jossa ääneen pääsevät yhtyeen sijasta kiertuehenkilökunta. Kaksi musiikkivideota kun eivät suuriakaan elämyksiä tarjoa Phantom Antichrist videon tekemisestä kuvattu pätkä on lähes täysin vailla sisältöä. Lisäviihdettä tarjoaa englanninkielinen tekstitys biisien sanoituksien lisäksi myös Millen saksankielisiin välispiikkeihin, jotka eivät muuten vanhojen veisujen kohdalla ole reilussa 20 vuodessa muuttuneet juuri yhtään.

Jos on settilista tallenteella hyvinkin kohdallaan, samaa laatua ovat myös kuva ja ääni. Onpahan paketissa mukana toki sama keikka myös kahdella viisi bonusraitaa sisältävillä CD:llä ja formaattivaihtoehtona löytyy myös blu-ray. Latomalla lisää euroja tiskiin saakeikan myös earbookina, jossa lisänä demo- ja reeniversioita sisältävä bonus-CD ja hellitäämpä vinyylinystäviäkin vielä kolmella erivärisellä LP:llä.

Dying Alive on aivan kelpo paketti Kuojan ystäville, vaikka se onkin yhtyeen kuvatuista keikkataltioinneista kokonaisuutena heikoin.

Lingua Mortis Orchestra

LMO

Nuclear Blast

3,5

Konseptialbumit ja rock-ooppeerat ovat lähtökohtaisesti lähes aina tuhoontuomittuja, sillä harvalla kiekujalla tai rämpyttäjällä löytyy riittävästi lahjakkuutta myös kirjallisuuden tai säveltämisen saralla toteuttaa normaalia suurempia ja toisiinsa läheisesti liittyviä visioita ja kokonaisuuksia. Kun mukaan lisätään vielä lähes surullisen kuuluisa ja pettämätön saksalainen tyylitaju, ovat odotusarvot lähes aina pohjalukemissa. Koska olen lähes ylpeä suhteellisen terveellä pohjalla olevista ennakkoluuloistani musiikin suhteen, osaan myös iloita niiden kumoutuessa kuten esimeriksi LMO kykenee tekemään.

Pitkän uran speed-, heavy ja jopa power metalin parissa tehnyt Rage kokeili siipiään orkestraatioiden kanssa jo vuonna 1996 Lingua Mortis -levyllään, ja ilmeisesti lopputulos yhdessä Rock Hard festareilla 2010 vedetyn vastaavanlaisen keikan kanssa tyydytti nokkamies laulaja-basisti Peavy Wagneria, että lisää tuli ja tullee jatkossakin. Projekti kun on nyt nimetty Lingua Mortis Orchestraksi (feat. Rage) pääbändin jatkaessa puhtaasti metallisemmilla linjoilla.

Jos runsaslukuiset kosketin- ja orkesteriosuudet ovatkin täysin luonteva osa itsemusiikkia, eivät nekään lähemmin tarkasteltuna ole sen ihmeellisempiä kuin varsinainen metallijunttaus, riffittely ja vyöyrytys joista bändi on jo aiemmin hyvinkin tutuksi tullut. Vaan kun tositarinaan perustuvasta noitavainosta vuodelta 1599 kertova 60+ minuuttinen kokonaisuus on yllättävänkin vaihteleva ja yksinkertaisilta melodioiltaan vallan tarttuva ja hyvin soljuva sekä vielä Peavyn että kahden eri naislaulajan laululinjoiltaan erityisen onnistunut, on jälki yllättävänkin hienoa ja oikeasti kerronnallisen kuuloista.

Jos tätä edeltävän Strings to a Webin (2010) selkeästi paras raita oli 17 minuuttinen ja osin varsin sinfoninenkin eepos Empty Hollow, en jaksa ymmärtää miksi levyjä pitää julkaista kahdella eri nimellä, musiikillinen ero kun ei lopulta ole kovinkaan radikaali ja jälki tuntuu olevan parempaa mitä enemmän bändi itseään haastaa. Ei pääasiallisesti kitaristi Victor Smolskin kynäilemästä teoksesta miksikään heavy metalin merkkipaaluksi ole, mutta vähiten fyllinkiä sisältävänä julkaisuna selkeästi parasta 2000-luvun Ragea se silti on.

Mansion

We Shall Live MLP

omakustanne

2,5

Mansionin idea rakentaa erityisesti Satakunnassa 1920-50-luvuilla vaikuttaneesta synkästä hihhulikultti kartanolaisuudesta itselleen kokonaisvaltainen konsepti aina bändin nimeä myöten on hyvä. Musiikkinsa kun juontuu salatieteisiin viittaavaan 70-lukulaiseen synkempään rokkiin. Kuusihenkisessä porukassa onkin paljon samaa aina naislaulaja Almaa myöten kuin niin ikään kotimaisessa Jess And the Ancient Onessa sillä erotuksella, että jälkimmäinen on paljon syvemmällä niin biiseillään kuin teksteillään omassa jutussaan.

Niin mielenkiintoinen kuin Mansionin lähtökohta onkin, on sen musiikki vielä varsinraakelemaista ja selvästi vähemmän harkittua kuin itse imago. Debyytin neljä kappaletta tuntuvat turhan heppoisilta ja pitkiltä sisältöönsä nähden, vaikka elementit itsessään ovatkin oikeanlaisia. Kokonaisuudesta jää väkisinkin hieman halju kuva, jota asettelultaan äärettömän yksinkertaiset valkoiset kannet korostavat.

Mansion tuntuu turhaan kiirehtineen julkaisunsa kanssa, vaikka kyseessä ei ole edes täyspitkä. Tällaisenaan mahdollisella seuraavski julkaistavalla täyspitkällä sen heikkoudet korostuisivat entisestään, mutta toisaalta taas se voi hyvinkin pienin ja yksinkertaisin muutoksin saada aikaan huomattavasti vakuuttavampaa jälkeä.

Rankka Päivä

Katkeraan loppuun saakka 7”

Tajuttomat Levyt

3,5

Michael Douglasin tähdittämässä mainiossa Rankka Päivä -leffassa (Falling Down, 1993) päähenkilö kokee erilaisia arkipäiväisiä vastoinkäymisiä, joiden seurauksena pelkällä D-fens nimellä tunnetulla sankarilla pää sanoo prii. Tästä alkaakin yhden miehen pitkä kotiinpaluumatka tytätterensä syntymäpäiville, jonka aikana mies vastaa jokaiseen näkemäänsä vääryyteen väkivallalla. Oletettavasti vastaavanlaisia tilanteita läpikäynyt hardcore-yhtye Rankka Päivä tyytyy sen sijaan heiluttamaan pelkkää mukavassa terässä olevaa sanan säilää lentopallomailan sijasta kymmenen repäisyn verran.

Kokeneen jäsenistön, mutta yhtyeenä kokemattomamman ensijulkaisuina Katkeraan loppuun saakka räyhää kyllä 13 minuuttia rouheasti ja ytimekkäästi, mutta jonkinlaista kokonaisvaltaisempaa selkeyttämistä niin sävellys- kuin soundipuolella se silti kaipaisi. Nyt vaihtelua löytyy kappaleista hyvin, mutta aivan kaikissa kohdissa yhtye ei kuitenkaan tunnu olevan omimmillaan.

Etupuolelta esiin pomppaavat keskivaiheen kolmikko, joista Bileet etenee osuvasti tekstinsä mukaisesti rennon rokisti, Tavallisia ollessa taas lähes silkkaa metallista rullausta ja Junttien kumartaessa Terveiden Käsien kieron tumman tunnelman suuntaan. Vaikka seiskan perspuoli onkin A:ta kokonaisuutena tasaisempi, ei nelikosta viitsi erityismainintaa antaa kuin vahvasti Ydinperhettä niin musiikiltaan kuin sanoituksiltaan muistuttavalle Epäpoliittista-biisille.

Toivon mukaan nämä neljä tamperelaista jaksavat kuitenkin painaa loppuun saakka, on se sitten kuinka katkera tahansa. Epäoikeudenmukaisuus kun tarjoaa laulujen aiheita loputtomiin ja oikeansuuntaista elämöintiä asiasta poppoo tuntuu osaavan esittää jo nyt. Rankkuuteen sen ei kuitenkaan enempää kannata panostaa, sillä esimerkiksi Kaduttaa ja Sedatiivin paahtopurskeissa Rankka Päivä on selvästi tylsimmillään.

True Widow

Circumambulation

Relapse

2,5

Circumambulationista on pahuksen hankala muodostaa selkeää mielipidettä. Huolimatta tasapainoisesta sisällöstään se taiteilee niin monella erilaisella raja-aidalla välillä onnistuen hyvinkin ja toisinaan taas selkeästi horjahdellen, että levystä tahtoo jäädä joka kerta eri syistä johtuvia ristiriitaisia mielikuvia.

Teksasilaistrion kolmas albumi on samanaikaisesti raukea mutta tummasävytteinen sekä kepeä muttakuitenkin tanakka. Yhtyeen itsensä stonegazeksi ristimä musiikki kiteyttääkin yhtyeen tyylin oivallisesti. True Widow kun tykkää tuijotella ujosti kengänkärkiinsä yhdistellessään rauhallisesti ja yksinkertaisesti kauttaaltaan samoin tehokeinoin maustetuissa kappaleissaan tunnelmia melankolisen popin puolelta soitettuna stonermaisesti lämpimällä otteella ja raskaalla kädellä.

Trendikästä? Ehkä. Aitoa? Kyllä. Hyvää? Kyllä ja ei. Parhaimmillaan edustamaansa musiikkiin sopivan lakonista mies sekä naistulkintaa käyttävä True Widow on yksittäisissä kappaleissa sekä etenkin levyn alkupuoliskossa, mutta levyn loppua kohden musiikin yleinen kiehtovuus alkaa rapista nopeasti ja viittä minuuttia lähentelevät kappaleet alkavat tuntumaan liiankin pitkiltä samasta muotista valettuun sisältöönsä nähden.

Puolikkaana julkaisuina Circumambulation kietoisi pauloihinsa selkeästi paksummin lemmen köysin kuin mihin se 44 minuuttia kestävänä täyspitkänä kykenee. Nyt se tahtoo jäädä pelkäksi lyhyeksi kesäromanssiksi.

Unkind

Pelon juuret

Relapse

4

Unkind on mainio yhtye, joka vain paranee vanhetessaan. Sen suurin hienous piilee siinä, että vaikka se ei ole musiikillisesti lähelläkään d-beatilla polkevan hardcoren rankimpia porukoita, yhtye kuulostaa silti pirun intensiiviseltä ja jopa pelottavan uskottavalta. Tälle viisikolle ei väitetä vastaan, vaan sanomansa tulee kuunnella korvat höröllä ja omaksua ainakin niiltä osin, mikä oman ajatteluprosessin jälkeen on suotavaa.

Vaan eipä bändi ole mitenkään tiukasti koskaan genren perinteisiin juurtunut ja Pelon juurillarajoja on puskettu taas hiukan etäämmäksi aiempaan verrattuna. Kappaleista puskee erittäin väkevästi esille niin ympäröivän maailman aiheuttama epätoivoisuus kuin tyytymättömyys arjessa vastaan tuleviin asenteisiin ja tilanteisiin. Unkind ei kuitenkaan tyydy pelkästään räyhäämään nopeasti ja väkivaltaisesti, vaan osaa värittää osuvan vaihtelevasti biisejään korostaen entisestään niiden sisältämiä fiiliksiä.

Seitsemän viisun alle puolituntinen kiekko on juuri sellainen aggressionosoitus, jonka pasifistikin haluaa ottaa mielellään vastaan ja jakaa aatteena eteenpäin. Mustelmia ei kroppaan ilmesty, vaikka sieluun voikin alkaa sattua. Pienellä soundien selkeytyksellä ja muutamalla lisäkoukulla varustettuna Pelon juuret olisi todennäköisesti vuoden rankin julkaisu.

Vektor

Black Future REISSUE

Earache

4

Yrityskaupan myötä Earache sai oikeudet julkaista uusioina amerikkalaisen sci-fi thrash -yhtyeen Vektorin molemmat albumin. Perse edellä kuuhun -taktiikkaa noudattaen aiemmin tänä vuonna julkaistiin ensin kakkosalbumi Outer Isolation alun perin vuodelta 2011 ja nyt perään niin ikään bonukseton uusintapainos Black Future -debyytistä (2009). Alkujaan Heavy Artillery levy-yhtiön löytö ansaitsee uusintapainoksensa ilman muuta, sillä tälle intensiiviselle ja kekseliäälle yhtyeelle suo mielellään suurempaa näkyvyyttä kaikin keinoin.

Vektorhan on bändi, jonka yhteydessä tuntuu olevan lähes mahdotonta olla mainitsematta VoiVodia, vaikka omaa yhtyeellä onkin silti konseptissaan enemmän kuin lainattua. Jos kaikin puolin haastava ja tekninen Outer Isolation on Vektorin oma Dimension Hatröss, voi Black Futuren puolestaan sanoa olevan nelikon Killing Technology. Kiemuraa javauhtia piisaa riittämiin jo tällä ensimmäisellä täyspitkälläkin, mutta seuraajansa verrattuna meno on silti alkukantaisempaa ja raaempaa ja sitä kautta myös aavistuksen verran helpommin lähestyttävää.

Juuri em. syystä Black Future on periaatteessa kiehtovampi tapaus kuin Outer Isolation, jonka puolesta taas puhuu lähes äärimmilleen kaikin puolin viety musiikillinen linja. Arvottaessa näitä kahta julkaisua näin jälkikäteen ja vielä käänteisessä järjestyksessä on helpompaa sanoa, että parhaillaan työn alla oleva kolmas albumi määrittänee aikanaan yhtyeen koko diskografian lopullisen parhaimmuusjärjestyksen.