Inferno #179/2020

Angerot

The Divine Apostate

Redefining Darkness

3,5

Lähtökohtaisesti The Divine Apostate on kiinnostava ja pitkälti myös sisällöllisesti hyvä levy. Kiitos HM-2-pedaalin kitarasoundi pörisee mukavan lämpimästi ja velkaa ollaan ihan selkeästi musiikissakin 90-luvun ruotsalaiselle death metalille. Morbid Angelinkin voi aika huoletta myös mainita, sillä sen verran tutun jylhiä kohtia löytyy myös maanmiestensä kakkoskiekolta.

Angerotin kunnianhimoinen ja osin lähes kokeellinen tapa tiputella hyvin maltillisesti jyräyksen sekaan sekä orkestraatioita että melodia- ja soolokudelmia kuulostaa tyylikkäältä. Siltikin takaraivossa pyörii albumin koko 37 minuutin keston ajatus siitä, että näinkin näkemyksellisillä kavereilla olisi ollut varaa tiristää vieläkin enemmän musiikista irti.

Atavisma/Void Rot

Split

Everlasting Spew

3

Atavisma ja Void Rot ovat hyviä kimppakumppaneita keskenään, koska ne lähestyvät painostavasti vyörytettyä hidasta lanausta eri suunnista aina maantieteellisistä sijainneistaan lähtien.    Puolituntisen yhteisjulkaisun avaavat fransmannit kun ovat enemmän kallellaan mm. amerikkalaiseen death metalliin siinä missä sen päättävät jenkkiläiset taas ovat kalmaisuudessaan tuomitsevampia vanhan mantereen malliin.

Paperilla hyvinkin erilaisista lähtökohdistaan huolimatta eroavaisuudet eivät käytännössä ole kuuloelimissä kovinkaan suuria ainakaan mitä tunnelmaan tulee. Atavisman riffit ovat vain selkeästi death metalia mutta hidastempoisena siinä missä Void Rotin kielisoittimista lähtevät sävelet ovat hahmottomampaa sahausta. Jos kappaleet seuraisivat toisiaan vuorovedoin, olisi kokonaisuus silti tasapainossa, mutta esittäjien raja taas hämärtyisi entisestään.

Sekä tyylikirjojen että itse biisien yhteneväisyys on sekä etu että haitta. Vaihtelevuutta on sen verran vähän, että enemmän levystä pitää lopulta sen sisältämän äänimaailman ja tunnelman kuin itse kappaleiden takia. Mikäli aivot saisi napsautettua ambient-moodiin, splitin kuuntelu julmanjylhänä äänimaailmana olisi hivenen palkitsevampaa.

Bombs of Hades

Phantom Bell EP

Black Lodge

2,5

Crust punkin räimimisestä death metaliin ja siitä vielä doomahtavamman rokin suuntaan ajautunut Bombs of Hades on nyt alkanut haista hipille tai sitten kyseessä on vain uudelle lafkalle tehty pelinavaus ja välityö EP-formaatissa.

Kaksi omaa biisiä ovat lähinnä letkeäpoljentoista ja leijuvaa Motörheadia, jotka kuulostavat kuitenkin paremmalta ideatasolla kuin käytännössä. Samaan kuvaukseen ja lopputulokseen sopivat tulkinnat 60-70-lukujen taitteen alkuperäisistä Flower Travellin’ Band ja Townes Van Zandt -biiseistä, joista jälkimmäinen on cover-muodoltaan silkkaa Orgasmatronia.

Phantom Bellin ongelmana on puolivillaisuus. Se ei ole tarpeeksi rouheaa ja röyhkeää death’n’rollia, muttei myöskään sukella riittävän syvälle psykedeelisiin sfääreihin.

Collision

The Final Kill EP

Hammerheart

2,5

Joutsenlauluksi jäävällä EP:llään Collision tikkaa seitsemän biisiä varttiin. Vauhdinpidosta voi aina antaa plussaa, mutta tällä kertaa se on kuitenkin hollantilaisten thrash-grindcore-hybridin kompastuskivi. Rässeimmillään riffeistä katoaa liiallisen vauhdin myötä raastavaa energisyyttä ja grindatessaan meininki ei taas ylly tarpeeksi holtittomaksi heilumiseksi. Parhaimmillaan yhtye onkin selkeästi hitaammissa osuuksissa, mutta liian sisäsiistit soundit niistävät niistäkin turhaan tehoja. Live-musiikkiahan tämä selkeästi olisi ollut.

Feastem

Graveyard Earth LP

Lixiviat

4,5

Kun bändi pikatulittaa ilman taukoja 15 biisiä reiluun 20 minuuttiin näinkin imakasti, ei voi kuin todeta että kiitos ja morjes, saanko lisää? Jos kyyti onkin huimaa, julkaisutahti taas ei. Edellisestä mainiosta Avaritia Humanae täyspitkästä kun on ehtinyt vierähtää jo seitsemän ja Teethingin kanssa tehdystä splittiseiskastakin neljä vuotta. Vaan ehkä juuri tästä hitaasti kiiruhtamisesta johtuen hyviä ideoita ja asioiden paskasta tilasta kumpuavaa vakuuttavaa raivoa ehtii kasaantua näinkin suuret määrät.

Homman nimi on erittäin tiukasti vedetty ja vahvasti hardcoretettu grindcore, josta on karsittu kaikki ylimääräinen pois. Ja siltikin kappaleisiin on saatu ujutettua vaihtelevuutta ja jopa melodioita suorastaan hämmentävä määrä ilman että lopputulos olisi kuitenkaan musiikkia nyhveröille. Huutokielikin vaihtuu englannista suomeen ja takaisin saumattomasti, vaikka normaalisti moinen päättämättömyys ilmaisun suhteen onkin lähtökohtaisesti hieman ärsyttävää. 

Jo aiemminkin hyvin toimivaa konseptia on kiristetty ja muokattu juuri niiltä osin, mitä aiemmin kritisoin. Nyt musiikin otsasuonet pullottavat riskirajoilla ja lärvikin punoittaa kuin Sauna-Timolla konsanaan tuoden aiemmin kaipaamaani ekstravimmaa ilmeeseen. Vanhan koulukunnan rosoa ja visvaa ei jää levyltä kaipaamaan, kun kirurgintarkka toiminta tekee laakista vainaan.

Kauhu

Anomalia MC

Caligari

4

Ensimmäisen julkaisunsa puskista pihalle pukanneen Kauhun takaa löytyy useista eri alakulttuurimusiikin yhteyksistä löytyvää tekijämiestä, joten niin formaatissa, tyylilajissa kuin laadussakaan ei varsinaisesti ole mitään kummasteltavaa. Ainoana hämmästelyn aiheena on korkeintaan trion kyky naittaa yhteen ahdistunutta synkkyyttä suomalaiseen 82-hardcoreen, mutta kuitenkin niin, että lopputulos on lähempänä tätä päivää kuin menneisyyttä.

Tokihan soundi Anomalia-kassuminarilla on jostain toispuolisesta kaikuvan rupinen kuten asiaan ja esikuvien vaikutuksesta kuuluu, mutta samalla se on juuri oikeanlaisen raivokas aivan kuten itse kappaleetkin ovat. Pääasiallisesti reilun parin minuutin vauhdikkaisiin repäisyihin on silti saatu piilotettua kaikenlaisia veikeitä jippoja, jotka paljastavat itsensä kunnolla vasta ajan kanssa. Niin rässääminen, rokkaaminen kuin jopa post-punkkiminen ovat kaikki sulassa saumattomassa sovussa osana kokonaisuutta.

Anomalia on nimensä mukainen julkaisu: poikkeava ja epätavallinen ilmiö, josta ei kuitenkaan ole aineksia katteettomaan hypeen. Siihen Kauhu on aivan liian aito, energinen, likainen ja kulutusta kestävä. 

Lord Vigo

Danse De Noir

High Roller

4,5

Kun sakemanni kyllästyy tekemään sanoituksia fantasia-aiheista, joissa maaginen hevonen nojaa miekkaan, siirtyy hän luontaisesti retro-scifiin. Tästä johtuen Lord Vigon kolmannella levyllä on ihan omanlaisensa erikoinen mielentilaan ja sitä myötä suhtautumiseen vaikuttava lähtökohta, etenkin kun musiikkinsa on sekoitus kaihoisan eeppistä vanhan koulukunnan heavy metallia ripauksella Candlemassin Epicus Doomicus Metallicusta.

Danse De Noir on konseptilevy, jonka suurin vahvuus piilee sen tunnelmassa eikä niinkään varsinaisesti sävellyksissä tai teknisessä suorittamisessa. Lyhyet välisoitot yhdistettynä pitkähköihin biiseihin syventävät kokonaisuutta monipuolisuudellaan ja niin kappaleiden välillä kuin sisälläkin on hyödynnetty samaa dynamiikkakikkaa. Myös tuotannolliset seikat tukevat musiikkia mainiosti, sillä soundi on samaan aikaan sekä ajaton, ilmava että jämäkkä kiitos jykevän pintaan sopivasti nostetun basson.

Pitkästä aikaa vastaan on tullut julkaisu, joka kietoo pauloihinsa kyynistyneemmänkin kuulijansa, jos vain kiinnostusta uutta musiikkia kohtaan löytyy vähäänkään. Seuraava vaihe onkin sukeltaa pää edellä koko tarinaan fyysinen tuote käsissä ja kuulokkeet korvilla. Syvyyksistä ja korkeuksista löytynee vielä enemmänkin ammennettavaa.

Ocean Chief

Den tredje dagen

Argonauta

2,5

Siinä missä tämän tuoreimman albumin edeltäjä Universums härd (2014) petrasi Stenistä (2013), on hidasta julkaisutahtiakin pitänyt Ocean Chief nyt taantunut kirveen terän ja varren verran tylsemmäksi. Biisit ovat jälleen pidentyneet kymmenen minuutin tienoille ja ylikin tempon hidastuessa sekä sävellysten minimalisoituessa. Lopputulos on kyllä edelleen tinkimätöntä ja vähän huuruistakin, mutta samalla lyijymeren aallonhuiput jäävät matalalle tasolle.

Ongelma kiteytyy kokonaisuudenkin kannalta parhaiten levyn pisimpiin kuuluvassa Dimension 5 -päätöskappaleessa, joka on samalla tunnin mittaisen CD-version bonusraita. Myrsky ei nouse edes vesilasissa isommasta ämpäristä puhumattakaan ja katse alkaa hamuilla kuvitteellista Leijona-kelloa ranteessa.

Orbiter

The Deluge EP

Omakustanne

3

Orbiter on malttanut hieroa linjaansa viiden vuoden ja kolmen sinkun ajan ennen kuin se tunsi olevansa valmis julkaisemaan ensimmäisen pidemmän levynsä ja vieläpä reteästi vinyylinä. A-puoliskoa kuunnellessa kuitenkin tuntuu, että maltti olisi ollut valttia. Avausraita Bone to Earth raahustaa vaisunoloisesti ja psykedeelisemmän instrumentaaliseuraajansa Astral Racerin fuzz-pörinäjamittelu ei oikein tahdo istua tyyliin.

Kääntöpuolella helsinkiläisviisikko on selkeästi enemmän kotonaan väkevästä Black Sabbathin katkusta huolimatta tai juuri siitä johtuen. Orchidsin letkeä ja vauhdikkaaksi yltyvä groovailu on silkkaa Supernautia, mutta komeuden kruunuksi nousee yli kahdeksan minuuttinen päätös In Echoes, jonka hidas ja raskas huuruilu on kerrassaan mallikasta.

Treurwilg

An End to Rumination

Omakustanne

3

Death metalin rujoutta ja doom metalin raskautta on yhdistelty omaksi genrekseen jo 30 vuoden ajan. Nykyään melankolialla ja melodioilla kuorrutettu laahustus on alkanut Suomessa vedota isompiinkin massoihin, mutta Treurwilgin pelkistetty ja hyvin 90-lukulainen doom-death lienee silti vähän liian karua monille.

Ja juuri paluu tyylilajin alkujuurille viehättää kakkoslevy An End to Ruminationilla kaikessa yksinkertaisuudessaan. Lähemmäs 10 minuuttia ja ylikin menevät, hennoilla kosketinmatoilla väritetyt hautajaishymnit sisältävät kaikki peruskikat rauhallisesta tunnelmoinnista vyörytykseen ja puheosuuksista ärjyntään aivan kuten kuuluukin. Tinkimätön omakustanteisuus tuntuukin tässä tapauksessa olevan pelkkä etu.

Inferno #118/2014

Abraxas Countdown

Abraxas Countdown 7”

Samsara Exit

3

Yksinkertaisen tyylikkääseen avattavaan nuttuun puetun Abraxas Countdownin pienehköpainoksinen esikoinen antaa jo pelkällä habituksellaankin ymmärtää, että duona toteutetun musiikin kanssa ollaan joka suhteessa täysillä mukana.

Avausraita Requiem for Entertainment ei vielä kuitenkaan kasvata kummoisiakaan odotuksia, sillä sen post-rock henkinen ja vastakohdista tehoa hakeva minimalistinen eteneminen kuulostaa hieman päämäärättömältä koneiden käyntiin polkemiselta. Kääntöpuolen Israel (Azrael Is Real) -biisissä mylly jyskääkin jo hitailla kierroksilla selvästi aloitusta tehokkaammin. Jesumaisessa lopputuloksessa yhdistyykin varsin mukavasti simppeli hypnoottisuus herkempään ja melankolisempaan tunnelmointiin ja juuri tällaisessa materiaalissa yhtye vaikuttaisi olevan omimmillaan.

6,5 minuuttia musiikkia per puoli 33:lla pyörivälle seiskalle tekee kuitenkin soundeista ikävän latteat ja rupiset, vaikka korvat eivät edes jalometallia olisikaan. Kun soundillisesti toimivampi ilmainen nettilataus tarjoaa kaupan päälle vielä hyvin kokonaisuutta täydentävän ja yhdessä B-puolen kanssa kärkeen nousevan godfleshmaisen The Cradle of Grace-bonuskappaleen, voi vain kurtistella kulmiaan sekä formaatti- että kappalevalinnoille.

Selkeistä satsauksistaan huolimatta Abraxas Countdown ei vielä debyytillään ole läheskään valmis, mutta oikeaan suuntaan se silti on matkalla.

Capilla Ardiente

Bravery, Truth And the Endless Darkness

High Roller

3,5

80-luvun loppupuoliskolla ja 90-luvun alussa Candlemass ja Solitude Aeturnus määrittelivät käytännössä kahdestaan ensimmäisillä albumeillaan miltä eeppinen doom metal on. Noiden 20 vuoden takaisten julkaisujen jälkeen uusia yrittäjiä on toki tullut tasaisesti vähissä määrin, mutta varsin harvassa ovat olleet edes lähellekään em. klassikoita päässeet yhtyeet ja julkaissut. Capilla Ardientella tuntuisi löytyvän tähän potentiaalia, vaikka taivaspaikka ei vielä ensimmäisellä levyllään aukeakaan.

Chileläisten musiikin laadukkuus ei varsinaisesti tule suurena yllätyksenä, onhan nelikon jäsenistö suurilta osin tuttua jo aiemmin ansiosta ihan mukavasti mainetta keränneistä tuomionjulistajista kuten Procession ja Poema Arcanvs. Niinpä sisältöä hyvin kuvaavalla, jyhkeällä nimellä ristityn levyn neljä yli 10 minuutin mittaista biisiä ovatkin alusta loppuun saakka monipuolisen tasapainoksia teoksia, jotka yhdessä lyhyehköjen intron ja välisoiton kanssa muodostavat melko ilahduttavan kokonaisuuden.

Capilla Ardienten musiikissa on paljon samaa kuin Ancient Dreamsin (1988) ja Tales of Creationin (1989) aikaisessa Candlemassissa, vaikkei tunnelma yhtä vahvan eeppiseksi kohoakaan. Usein biiseissä edetäänkin samanlaisella yllättävälläkin vauhdilla, jossa siinäkin em. mestari oli erittäin taitava. Eikä kitaristi-laulaja Felipe Plaza Kutzbachin tarvitse hävetä vertailussa Messiah ”The mad monk” Marcoliniiin, sillä sen verran kuulaana ja kantavana hänen äänensä soi.

Bravery, Truth And the Endless Darkness on kaikin puolin jämerä ja taidokas esitys tässä erittäin vaikeassa genressä, vaikka jonkinlaista ytimekkäämpää tarttuvuutta siltä jääkin kaipaamaan. Toivon mukaan tunnelin päässä näkyy valoa tässä asiassa jo seuraavalla levyllä.

Church of Void/Lowburn

Split 7”

Omakustanne

3

Hajanaisen ja ikävän, parhaimmillaankin keskinkertaisen neitsyttäyspitkänsä viime vuonna Svartin kautta julkaissut Church of Void on lyöttäytynyt yhteen ”saman kylän” miesten Lowburnin kanssa, ja tuloksena on pienikokoinen ja painoksinen vinyylijulkaisu eli splitti. Jälkimmäinen porukkahan julkaisi niin ikään esikoisjulkaisunsa viime vuoden puolella ja kaikessa yksinkertaisuudessaan vallan maistuvaa stoner-rokkia Soaring High EP:n neljä raitaa olivatkin.

Splitin avaava, tanakan suoraviivaisesti jytäävä Church of Void tuntuu saaneen juonen päästä kiinni debyyttiään selvästi paremmin, vaikkei muutamalla mieluisalla ja yksinkertaisella kitarajipolla varustettu Mad Mortician vielä mikään syvälle kuuloelimeen luikerteleva korvamato olekaan.

Lowburnin Dope Is a Pope rokkaa sekin raskaasti ja sekä samasta äänityspaikasta että miehestä johtuen pitkälti samankaltaisin soundein kuin kaverinsakin. Jostain kumman syystä se tuntuu kuitenkin kadottaneen turhan paljon vielä EP:llä vahvasti huokuneesta usvaisesta letkeydestään, joka tämän kaltaisessa huuruilussa on ykkösprioriteetti.

Kun toinen yllättää hiukan ja toinen pettää saman verran, on lopputulos kokonaisuutena kaikkien inhoama ihan kiva. Sellaisellekin on kuitenkin aikansa ja paikkansa ja aina sekin selvästi paskaa parempi on.

Desert Lord

To the Unknown

Under a Serpent Sun

3,5

Vain vuosi perustamisesta julkaistu Salvation 7” oli kehno startti Desert Lordin levytysuralle, junnaava ja mitäänsanomaton laahaus kun painoi herrojen otsaan oitis negatiivisen stigman. To the Unknown -levyllä oma tyyli tuntuu kuitenkin löytyneen hieman uudesta suunnasta ja letkeän raskas ja rouheahko synkistely kuittaakin esikoisen epäonnistumisen hyvin.

Kuten yhtye nimessäänkin kenties jo vihjaa, löytyy musiikistaan enemmän kuin hyppysellinen ns. desert rockia sekä stoneria, vaikka kotimaastamme lähin aavikkoa edes etäisesti muistuttava paikka löytyykin jumalan selän takaa Kalajoen hiekkasärkiltä. Selvimmin tämä tulee ilmi heti kärkeen vauhdikkaasti kulkevassa Forlorn Caravanissa loppuviisikon pikemminkin vasta matkatessa kohti hiekka-alueen ydintä hitaammin ja raskaammin.

Kumpikin tyyli sopii Desert Lordille hyvin, mutta avaajan ytimekkäämpää lähestymistapaa voisi soveltaa useammassakin kappaleissa. Jos bändi osaakin erilaisin pienin jipoin ja sopivin vaihteluin pitää biisinsä varsin mielenkiintoisena, voisi albumin neljää 8,5-9,5 minuutin raitaa osaavasti laihduttaakin ilman pelkoa anoreksiasta.

To the Unknown yllättää positiivisesti ja nostattaa vieläpä pientä toivoa sen suhteen, että entistä tutummaksi tyylinsä kanssa tuleva porukka saattaa jatkossa pystyä petraamaan vielä tästäkin.

GumoManiacs

Out of Disorder

Golden Core

3

Lähes kaikki niin vanhat kuin uudet sakurässijulkaisuthan nyt vaan on lähtökohtaisesti tsekattava, jos sopivasti eteen sattuu. Laulaja-kitaristi Daniel Reißin lempinimellä Gumo vielä demottanut, mutta debyytilleen nimensä GumoManiacsiksi vaihtaneen porukan kaksi ensimmäistä albumia eivät ole tuttuja edes niminä, mutta hyvä että Out of Disorder nyt sentään.

Ja sitä ihteäänhän levy on alusta loppuun. Musiikin juuret löytyvät kyllä selkeästi vanhakantaisesta pieksennästä, mutta varsin onnistuneesti Gumo yhtyetovereineen on saanut modernisoitua sekä sävellykset että tuotannon ilman että jälki kummassakaan olisi mitenkään liian siistiä tai ahdettua. Lähimpänä vertailukohtana voisi toimia Exodusin Pleasures of the Flesh (1987) – Fabulous Disaster (1989) -levykaksikko, vaikkei GumoManiacs läheskään yhtä härskiä, oivaltavaa tai tarttuvaa olekaan.

Mitään vikaa ei levystä tahdo löytyä, sille sen koko kappalekymmenikkö rullaa mukavasti eikä kuunteli ala tuntumaan työstä oikein missään vaiheessa. Yhtä lailla siltä uupuu sellaiset syvälle tunkeutuvat koukut, jotka repisivät kuuloelimistä alasimet, jalustimet ja vasarat mukaansa.

Kiekon parhaan biisin tittelistä ei tarvitse edes käydä minkäänlaista taistelua: John Rambo. ”I am John Rambo, they call me a legend of war”

Joint Depression

Lowdown DVD

Sisamassam Zero Production

1,5

Sinnikkäästi aina 90-luvun alusta lähtien lukuisia demoja, livejä ja albumeitakin tahkonneet pohjoisen pojat yllättävät neljännellä levyllään. CD-soitin kun sylkee sen heti kättelyssä pihalle ja ainoastaan itse hopeakiekon tarkempi tutkiskelu paljastaa julkaisun DVD:ksi netin kertoessa tarkemmin, että kyseessä on yksittäisten kappaleiden muodostama musiikkielokuva.

Joint Depression kuulostaa epäilemättä edelleen enempi vähempi samalta kuin miltä se on alusta alkaen kuulostanut ja syntymävuosikymmenelleen tyypilliset raskaammat alternative rock/metal vaikutteet ovat vahvoina läsnä. Vaihtoehtoisuus vain kuulosti jo tuolloinkin korviini muutamaa äärimmäisen harvaa poikkeusta lukuun ottamatta tylsältä sisäänpäin kääntyneeltä hiplailulta eikä Joint Depressionin kaikin puolin kotikutoinen meininki tee poikkeusta.

Musiikki tuntuukin olevan oululaisille setämiehille pikemminkin yhdessä puuhastelua ja todellisuuspakoa perhe- sekä työelämästä kuin kunnianhimoista luomisen pakon tyydyttämistä. Niin tylyltä kuin toteamus voikin kuulostaa, ei sen tarkoitus ole millään lailla vähätellä tekijöitä ja heidän motiivejaan, vaan kuvailla sillä ainoastaan itse musiikillista lopputulosta. Lowdown kun on muutamaa pientä valopilkkua lukuun ottamatta tympeän demomaista kuunneltavaa, jota kohtaan ei nostata kiinnostusta ppriun vertaa tarjolla oleva elävä kuvakaan.

Lowdown on kovalla innolla, sydämellä ja työllä toteutettu kovin sympaattinen audio-visuaalinen äänite, jonka merkitys ja sisältö ovat koko tekijäkaartille making of -dokumenttiekstroineen taatusti tärkeämpiä kuin mitä ostavalle yleisölle. Sitkeys ja periksi antamattomuus ovat silti kuitenkin aina arvostettavia hyveitä eikä itse tekemistä pidä koskaan väheksyä. Sekin on itsessään jo paljon enemmän kuin mihin monet tyhjännillittäjät koskaan kykenevät.

Koiran Näköinen Nainen

Kesämuistoja 7”

Blast of Silence

2,5

Joskus 20 vuotta sitten, kun muutamat Karkkiautomaatin kaltaiset kepeästi punkahtavat pop-yhtyeet olivat kovassa huudossa, ko. musiikin tyylilaji ärsytti suunnattomasti. Liekö ikääntymisen myötä mies ja maku pehmennyt, kun parisen vuotta nosteessa olleista uuden aallon orkestereista on löytynyt maistuviakin tapauksia Moderni elämä ja Lähtevät kaukojunat etunenässä.

Yksikkönä toimiva Koiran näköinen nainen on parissa vuodessa julkaissut useita kasetteja eikä ensimmäisestä seiskastakaan ole kuin puolisen vuotta. Uutta materiaalia pukkaa kuin liukuhihnalta konsanaan ja tämä kuuluu myös negatiivisesti Kesämuistoja EP:llä. Pienjulkaisun kuudesta kappaleesta kun neljä on juuri huonolla tavalla harmittomia ja kuuntelun jälkeen välittömästi unholaan painuvia vetäisyjä.

Ainoastaan A-puolen päättävä Kari Peitsamo sekä kääntöpuolen keskimmäinen, lyhyen ytimekäs ja eniten punk 22 & Down jättävät jonkinlaisia muistijälkiä. Toivon mukaan kesä 2014 jättää itselle värikkäämpiä musiikkimuistoja kuin mihin tämä bändi tällä julkaisulla pystyy.

Monolith

Dystopia

Final Gate

3

Niin uniikki kuin Ozzyn honotus onkin, ihmeen paljon maailmasta löytyy häntä hyvin imitoivia laulajia. Ensimmäisen täyspitkänsä nyt julkaisevan Monolithin laulaja-basisti Ralf Brummerlohin Osbourne-imitaatio kuuluu kyllä top kolmoseen kuulemistani ja eiköhän lopuillekin yhtyeen kolmesta soittoniekasta Sapatin kuusi ensimmäistä älppyä ole aika tuttuja. Cosmic Fairy -niminen biisi tarjoaa tästä ainakin melko vahvan vinkin.

Vaan eipä sakemannit sentään biisejä 1:1 matki, siinä missä Tony Iommi alkaa Bill Wardin rumpusvengauksen päälle jyrätä riffiä raskaalla kädellä, lähtee Ron Osenbrück huuruilemaan kitaralla kohti kosmisempia ja psykedeelisempiä sfäärejä Andre Dittmannin pyrkiessä seuraamaan kannuillaan. Startin Won't Come Downissa tämä onnistuu melko hyvin, lopun Rainbow'ssa taas selvästi kolhommin ja tylsemmin.

Diagnoosi Monolithin kohdalla on jo aika selvä, mutta taudin oireiden parantamiseksi tai oikeastaan pahentamiseksi kuulijassa lääkityksen merkkiä ja määrää tulisi yhtyeen miettiä tarkemmin. Homeopatia ei tähänkään tautiin auta, mutta jonkinmoisilla luonnonrohtojen käytöllä bändin musiikki voisi laajentaa tajuntaa entistäkin korkeammalle, laajemmalle ja värikkäämmäksi.

Ocean Chief

Universums Härd

I Hate

4

Sitten helmikuussa 2013 ilmestyneen kolmannen Sten-levynsä jälkeen Mjölbyn merikarhu tuntuu muuttaneen kurssiaan melko radikaalistikin kohti korkeuksia. Levyn kokonaiskesto on lähes puolittunut kompaktiin 42 minuuttiin, vaikka kappalemäärä onkin taas melkein tuplaantunut seitsemään. Tätä selittää tasaisesti biisien väleihin upotetut, Ocean Chiefin mitassa lyhyet instrumentaalit, joiden ansiosta raskas kokonaisuus saa tervetulleita uusia tumman eri sävyjä.

Universums Härd on edelleen läpeensä tanakkaa ruotsalaista lanaamista, mutta kosmisia asioita pohtivia sanoituksia kompataan entistä useammin joskin sopivan säästeliäästi lisääntyneellä stoner-groovella ja psykedeliselläkin huuruilulla. Entistä avarampi, joskin edelleen tiukan fokusoitunut ja tinkimätön, lähestymistapa nostaakin musiikin selvästi uudelle tasolle. Nyt raskas kuulostaa entistä raskaammalta, hidas entistä hitaammalta ja kokonaisuus aiempaa kiinnostavammalta.

Monipuolisuus sopii hyvin Ocean Chiefille ja lokikirjaani Universums Härd merkitäänkin yhtyeen tähän mennessä parhaimmaksi julkaisuksi. Tämän levyn soidessa on hyvä miettiä ihmisen pienuutta ja merkityksettömyyttä universumin mittakaavassa.

Overkill

White Devil Armory

Nuclear Blast

4

Melkoisen muikeilla sekä tymäkillä Ironbound (2010) ja The Electric Age (2012) lätyillä 2000-luvun alkupuolen kuivan ja nuivan neljän albumin mittaisen kauden kuitannut Overkill on edelleen timmissä kunnossa uniikkinäänisen laulajansa Bobby "Blitz" Ellsworthin tavoin. Näiden 30+ vuotta speed/thrash-hybridiä jyränneiden tahdissa ja laadussa harva nykypäivän opetuslapsistakaan pysyy.

New Jerseyn poppoon kaksi em. viimeisintä levyä ovat olleet leimallisesti, mutta pelkästään positiivisessa mielessä, 2010-luvun tuotoksia niin soundeiltaan kuin biiseiltäänkin. White Devil Armory taas kuulostaa ainakin osittaiselta paluulta 90-luvun tunnelmiin sillä erotuksella, että se on selvästi tasaisempi kokonaisuus kuin vuonna 1999 ilmestynyt Necroshine puhumattakaan tämän neljästä edeltäjästä. Tuopahan uutukainen mieleen ajoittain jopa viimeisenä hyvänä alkuaikojen levynä pidetyn Horrorscopen (1991).

White Devil Armory vyöryyämyreistä ihailtavan vaivattomasti, ja vaikka siltä ei idioottivarmoja iskusäveliä tai tulevia klassikoita löydykään, on materiaali kauttaaltaan ihailtavan tasalaatuista ja aseistariisuuvaa. In Union We Stand edelleen!

Purple Hill Witch

Purple Hill Witch

The Church Within

2,5

Kylmä ja musta metalli tuntuu olevan enemmän norjalaisten juttu kuin haalea ja purppurainen ainakin jos Purple Hill Witchin ensimmäistä täyspitkää albumia käytetään mittapuuna jälkimmäisestä genrestä. Jamihenkinen japsykedeelinen stoner-doom-trio on kotiläksynsä tehnyt vähän liiankin hyvin, sillä ulkoa opettelemisen maku musiikista maistuu sisäistämisen ja siitä vedettyjen omien tulkintojen sijasta.

Soundimaailma levyllä on taustoiltaan mukavan lämminhenkistä muhjua, josta skeba kuitenkin on laitettu erottumaan pintaan selkeänä ja terävänä. Harmi vain, että juuri kitarariffit ovat kaikessa tavanomaisuudessaan tavattoman tylsiä suoraan oppikirjasta revittyjä. Basso sen sijaan venkoilee mielenkiintoisesti välillä hyvinkin omia polkujaan, mutta sekään ei riitä vetämään kokonaisuutta keskinkertaisuuden yläpuolelle.

Purple Hill Witchiltä puuttuu musiikistaan Church of Miseryn härski, vastustamaton groove, mutta myös Electric Wizardin tonnin painoiset riffit ja jostain syvyyksistä kumpuava painostavuus. Ilman näitä sen debyytti ei vie järkeä tai aiheuta munaskuihin jännää kihelmöintiä kuten asiaan kuuluisi.

Serpent's Aim

Burn Up the Road EP

Omakustanne

2

Omien sanojensa mukaan Serpent's Aim on syntynyt nurin perin, eli suuntaamalla ensin studioon, eikä kylille ja kuppiloille huutelemaan. Tämä ei ole kuitenkaan osoittaudu lopputuloksena kannalta kovinkaan onnistuneeksi ratkaisuksi, sillä lähes kaikesta aina instrumenteista ja lauluista itse sävellyksiin vastuussa olevan Benjamin Varosen alle vuoden ikäinen levylle taltioitu visio on selkeä raakile.

Kylillä ja kuppiloissa olisi todellakin kannattanut meuhkata kokonaisena bändinä ennen näiden kuuden biisin julkaisua. Nyttemmin viisikoksi täydentynyt porukka kun olisi taatusti yhteissoiton ja ideoinnin myötä saanut kasvatettua runsaasti enemmän lihaan luiden ympärille, mutta samalla saanut myös karsittua pois suurimmat kömpelyydet.

Ei vanhakantaisetheavy/hard rock -rallit aivan toivottomia ole pois lukien tökeröillä nimilläkin varustetut puoliballadi You sekä tissinläpsyttelynä kulkeva Would You Be My Beast Tonight? Eniten potentiaalia löytyy melko räväkästi ja tarttuvasti etenevistä If I Rockista ja Women Driversista ja My Thick Electric Stickin letkeä perushyvä boogie erottuu selkeästi joukosta edukseen.

Kehnosta levytysuran alusta huolimatta yhtyeelle haluaa toivoa kaikkea hyvää jo pelkästään valitsemansa sympaattisen musiikkityylin takia. Sisuuntumisen ja kovan työn teon kautta porukka pystyy taatusti selkeästi parempaankin.

Zaum

Oracles

I Hate

4

Tavallisuudesta reilummin poikkeavat genrelokeroinnit, on ne sitten asettanut itse artisti tai levy-yhtiönsä, tuppaavat monesti vaikuttamaan pelkältä sanahelinältä ja erottuvuuden tavoittelulta, mutta kanukki-duo Zaumin lanseeraama Middle Eastern Mantra Doom kuvaa hyvin loogisen ajattelun ja järjen tavoittamattomiin pyrkivää musiikkia.

Ei Oracles-esikoisella kebabin käry mitenkään erityisen voimakkaana kaiuttimista leiju, mutta sitarin käyttö kitaran sijasta basson ohella sekä verkkaisesti etenevien pitkien ja varsin minimalististen biisienhypnoottinen rytmitys luo kieltämättä vahvaa tunnelmaa seesteisyyteen pyrkivästä itämaisesta mantrasta. Mistään auringonpaisteisesta ja iloluonteisesta kukkakedoilla tapahtuvasta hippeilystä ei kuitenkaan ole kysymys, sillä Zaumin mumisemat hengellisyyttä huokuvat runot ovat sisällöltään ajattomia ja paikoittain jopa pahaenteisiä.

Tämän Infernon doom-katsauksessa Zaum nousee piikkipaikalle ennakkoluulottomalla ja haastavalla julistuksellaan. Jos kappalenelikon avaava, eteerinen ja tummanpuhuva Zealot ei vakuuta, ei sitä tee loputkaan veisut. Orcales onnistuukin pysäyttämään ja rauhoittamaan kummasti kesken arjen askareidenkin kiinnittämällä huomion itseensä salakavalasti mutta varmasti. Om ah ra pa ca na dhih.

Inferno #106/2013

Appendix

Extraneus

Propaganda

3

Tarvitseeko nykymaailma uutta levyä bändiltä, jonka suppeahkossa diskografiassa kuuluisin äänite on yli 30 vuotta sitten julkaistu debyytti ja jolta suuremmin elämään ei ole jäänyt kuin sen nimikappale Ei raha oo mun valuuttaa? Onhan yhtye toki sätkinyt eteenpäin niin julkaisu- kuin keikkarintamallakin menneinä vuosikymmeninä, mutta toissavuotisen Studio-liven tai vuonna 2006 julkaistun edellisen uutta materiaalia sisältävän oikean studiolevyn ei voi sanoa olleen kovinkaan kunniaksi yhtyeen musiikilliselle perinnölle.

Vuoden takainen albumiklassikot sarjassa tehty keikka Tampereella yhdessä ei antanut kovinkaan mairittelevaa kuvaa poripunkkareiden kunnosta. Meininki kun oli kauttaaltaan laiskanpulskeaa ja näytti pelkästään keski-ikääntyneiden miesten hauskanpidolta ilman minkäänlaista kapinahenkeä toisin kuin lavan jakaneilla ja hirmuisessa tikissä olleilla Riistetyillä ja Lamalla. Onneksi Extraneus ei kuitenkaan ole läheskään niin onneton kuin mitä etukäteen pelkäsin sen olevan.

16 kappaleen joukkoon ei mitään klassikkohittejä ole saatu luotua, vaan eipä sieltä hutejakaan klamydiamaisen Peräseinäjoen lisäksi löydy, jos mukaan ei lasketa ”Vihainen kun koira, yhteiskunnan orja” tai ”Eihän elämässä oo mitään järkee kun päätä särkee ja kutittaa” -tyylistä riimittelyä. Onneksi itse biisit ovat nasevampia ja räväkämpiä Rattuksen 2000-levytysten malliin.

Appendixin hardcore-punk soi metallisen raskaasti ja tiukasti, joskin ilman minkäänlaisia yllätyksiä. Puolet lyhyemmäksi ja noin vartin mittaiseksi minijulkaisuksi tiivistämällä kokonaisuus olisi nykyistä tehokkaampi. Biisilistasta tulisi tuolloin löytyä ainakin avauskolmikko Osasto 6, Vallankumous ja 100 vuotta sitten, mutta myös loppupuolen Johtaja, Vastustan sekä nimikappale Extraneus ansaitsisivat paikkansa.

The Fall of Every Season

Amends

Grau

4,5

90-luvulla musiikillisia vastakohtia hyödyntäviä, melankolista tunnelmointia ärrinmurrinlauilla esittäviä artisteja pukkasi ulos vähän joka suunnasta Opeth, Anathema ja Katatonia etunenässä niin ajankohdallisesti kuin laadullisestikin. Nopeasti päälle painaneen inflaation myötä sukupuuttoon kuoleminen uhkasi ja vain harvat kehittymiskykyiset selvisivät 2000-luvulle.

Yksimiehinen, vuonna 2004 perustettu The Fall of Every Season herättelee terhakasti henkiin pienellä liekillä kitunutta genreä siinä missä esimerkiksi em. isoiksi kasvaneet nimet ovat jo siirtyneet kauaksi musiikillisilta juuriltaan kohti aitoa progea, kevytleijuntaa tai modernia angstailua. Kakkoslevy Amendsilla lyhyellä pariminuuttisella välisoitolla kahteen tasajakoiseen osaan jaettu kokonaisuus on lähes täydellinen arkkityyppi koko tyylilajista ja onneksi se on kaikin puolin mallikelpoisesti toteutettu.

Kaikissa neljässä ja toistakymmentä minuuttia kestävissä runsasmelodisissa alakulokappaleissa kuullaan sekä mureaa murinaa että puhdasta tulkintaa kuin myös mehevälle kevytsärölle vedettyä raskaampaa jyrää tai herkkää akustista kitaranäppäilyä ja kosketinpimputusta. Jos konsepti ja kikat ovatkin jokaisessa biisissä samat, ovat herkän hienoja melodioita täynnä olevat yksilöt kauttaaltaan korviahiveleviä ja sydäntäkoskettavia. Kaiken komeuden takana seisovan norjalaisen Marius Strandin kykyä luoda tutusta tavarasta näinkin mieleenpainuvaa on pakko ihailla.

Amends on samaan aikaan vahva viittaus yli 15 vuoden takaisiin tunnelmiin kuin ajattomalta kuulostava levytys, jonka soidessa raavaampikin mies voi luvan kanssa paljastaa herkän puolensa ja potea niin sydänsuruja kuin yksinäisyyttäkin. Alkuvuoden ehdottomasti kaunein yllätys.

Funeral

Oratorium

Grau

3

Reilussa kahdessakymmenessä vuodessa Funeral ei ole ehtinyt julkaista kuin kuusi albumia, mutta esittämästään musiikkityylistä sekä lukemattomista kitaristi-, basisti- että laulajavaihdoksista johtuen hidas julkaisutahti ei varsinaisesti tule minään yllätyksenä. Vuonna 1995 ilmestynyttä ensijulkaisua Tragedies voidaan jopa pitää pienimuotoisena funeral doom -klassikkona, vaikka osa sille annetusta statuksesta johtuukin siitä, että se julkaistiin yhtenä ensimmäisten joukossa aikana, jolloin koko genre otti varovaisia ensiaskeleitaan.

Debyytin jälkeisillä levytyksillä taso on vaihdellut tasaisesti keskinkertaisen molemmin puolin ilman sortumista selkeään kehnouteen tai saavuttamatta varsinaista hyvyyttä. Tyylillisesti hitain ja synkin raahustus on vaihtunut kevyen goottisävyiseen hidasteluun, joka etenkin Oratoriumilla tuo ajoittain mieleen jopa genren suvereenin mestarin My Dying Briden ilman tämän tutuksi tekemää kohtalokasta, rakkaudesta ja menetyksestä kertovaa samettia ja punaviiniä -romantiikkaa.

Oratoriumia voi pitää varsin eeppisenä albumina, sillä suurimmalla osalla sen seitsemästäbiisistä on mittaa yli 10 minuuttia ja säännöllisesti käytettyjen urkumattojen lisäksi tekstien tulkinta hoidetaan puhtaasti miesvoimin sekä yksin että kööreinä vedettynä. Maustehyppysellisenä mukana on toki myös karskimpia osuuksia, joissa herkistely on selkeän miehistä niin riffitasolla kuin laulusuorituksissa.

Niin sujuvasti kuin Funeral nykyisellä kokoonpanollaan tyylinsä hallitseekin läpi koko kiekon, on lopputulos kuitenkin hieman tunneköyhä ja huonolla tapaa ontto. Tyylikeinot ovat biisistä toiseen toistensa vähäisiä variaatioita ja kuuntelukokemuksen jälkeinen olo on houkan kuin turhaan onnellisuusnappeja napsivalla ihmisellä, jolle mikään ei tahdo tuntua oikein miltään. Legendaarisessa Kevyesti keskellä päivää radion toivekonsertissa Oratoriumia olisi mukava tosin kuulla.

  

Hero Dishonest

Alle lujaa

If Society

3,5

Alle lujaa onnistuu samaan aikaan kuulostamaan sekä mielenkiintoiselta että ärsyttävältä, mutta onneksi siinä kuitenkin joku vetää puoleensa kerta toisensa jälkeen. Lyhyinä, pääasiallisesti 1-2 minuutin mittaisina purskeina räväkästi vähän joka suuntaan lähes pakkoliikkeiden omaisesti sätkivä hardcore on kuitenkin selkeästi vähemmän skitsofreenista kuin lähes häiriintyneellä tajunnanvirtametodilla kirjoitetut tekstit arkipäiväisistä havainnoista ja kokemuksista. Sanoitusten laatija osaa joko pelottavan hyvin asettua päänsisäisiä ääniä noudattavan henkilön asemaan tai on itse kiireisen avun tarpeessa. Varsin pelottavaa, mutta tekee kieltämättä vaikutuksen.

Puoli tuntia punaisella kolmiolla varustettua Hero Dishonestia aamuin illoin nautittuna on oikea annostus lähes kaikkiin muihin vaivoihin paitsi ahdistukseen ja paniikkihäiriöihin. Lääkitys alkaa vaikuttaa viimeistään kahden viimeisen kappaleen Puren itseäni ettei tääkin ois unta ja Pekkaspäivä kohdalla, joiden 12+ minuutin yhteiskeston aikana laskeutuminen kohti normaalimpaa olotilaa alkaa. Yhdistettynä rauhalliseen musiikkiterapiaan teho on hyvä, vaikkei teksteistä niin uskoisikaan.

Alle lujaa ei ole kaikkia varten ja hyvä niin, koska käytännössä se melkeinpä tarkoittaisi, että mielenterveysongelmien hoitoresursseja pitäisi kasvattaa huomattavasti nykyistä tarvetta suuremmiksi.

Kadavar
Abra Kadavar

Nuclear Blast

4

On melkoisen härskiä, joskin Kadavarin kohdalla täysin luonnollista tällätä albumin kanteen purppurasävyinen bändipotretti orkesterin kolmesta partasuisesta ja pitkätukkaisesta hipinretkusta, joita työnvieroksujiksikin voisi helposti epäillä. Pelkän kansitaiteen muodostamat vahvat mielikuvat 70-luvun alkupuolen groovaavasta heavy rockista osuvat kohdalleen myös levyn sisällön puolesta eikä yhtyeen lähes täydellistä konseptinhallintaa voi kuin ihailla. Sakemannien tyyli kun on selvästi kauttaaltaan vuosien saatossa sisäistettyä eikä pikaisesti muutaman klassikkolevyn kautta opeteltua.

Melkoisen taikatempun yhtye tekeekin toisella täyspitkällä julkaisullaan Abra Kadavarilla, sillä näin autenttisen hienosti, mutta silti riittävän omalla otteella toteutettua Black Sabbathin ja Pentagramin sekä ylipäätään koko aikakauden palvontaa harvoin tulee vastaan. Mitä siitä, jos osa melodioista ja riffeistä on suoraan em. kaksikon tuotannosta lainattua, kun ripaus hawkwindmaista psykedeliaa mukaan sekoittamalla on kuitenkin saatu luotua hyvinkin tutuista aineksista jotain uutta, jollaista ei liikaa nykyaikana kuule.

Levyn kaikki yhdeksän kappaletta rullaavat mainiosti huolimatta mukavasti polveilevista biisirakenteista, ja vaikka mistään raskaasta ja synkästä laahaamisesta ei olekaan kysymys, on kappaleiden pohjavire kauttaaltaan melankolinen tai tummanpuhuva. Kun vielä leppoisen ilmava tuotanto ja säästeliäästi käytetyt urut täydentävät monimuotoisia kappaleita hienosti, ei levyltä varsinaisia vikoja löydy etsimälläkään.

Aivan timanttisia viisuja ei Kadavar osaa vielä kuitenkaan tehdä, mutta pelottavan lähellä ja jo nyt klassikoksi nostettavia sen sävellykset alkavat olla. Abra Kadavar on silti levy, jonka kaltaisen heavy metalin pioneerin Black Sabbathin ensi kesäkuussa ilmestyvän ”13” -albumin toivoisi olevan. Pelkäänpä kuitenkin pettyväni pahoin, mutta onneksi heidän musiikillinen perintönsä elää ja voi hyvin Graveyardin ja Witchcraftin lisäksi myös Kadavarissa.

Mourning Beloveth

Formless

Grau

3

Irlantilaiset tunnetaan jukuripäisenä kansana ja aina 90-luvun alusta asti toiminnassa ollut, mutta todenteolla vasta 2000-luvulla julkaisutoiminnassa aktivoitunut doom-death porukka Mourning Beloveth vain vahvistaa käsitystä. Formless kun ei juurikaan kuulosta erilaiselta kuin aiemmat neljä täyspitkää. Kun kappaleita on saatu vielä sävellettyä kuusi, mutta CD:n kapasiteetti alkaa tulla vastaan jo viiden jälkeen, kannattaa yhden 14 minuuttisen biisin takia julkaista tuplalevy. Perin arvostettavaa kompromissitonta toimintaa.

Tämän sortin tuomionjulistus nojaa yhä edelleen vahvasti MB:n perustamisen aikoihin syntyneen genren peruselementteihin eikä niin bändillä saati itse genrelläkään ole ollut halua eikä oikeastaan tarvettakaan muuttua missään vaiheessa. Massiiviset ja pitkät biisit sekä raskas ja hidas lanaus että melankoliset melodiat yhdistetään usein vastakohtaisuutta korostaviin, aina laulua myöten herkempiin ja kevyempiin osuuksiin. Näistä vakioelementeistä koostuu myös Formless.

Levy on kaikin puolin tuttua ja turvallista peruskauraa, jonka toteutusta ei kuitenkaan käy missään nimessä moittiminen. Pääasiassa Anatheman, My Dying Briden ja Paradise Lostin levyttämät klassikkot vain määrittelevät Mourning Belovethin edustaman tyylisuunnan sen verran definitiivisesti ja mestarillisesti, että nykyään Formlession kaltaiset perushyvät levyt harvemmin pystyvät enää lastaamaan koko maailman tuskaa kuuntelijan harteille kannettavaksi ja nautittavaksi poislukien todelliset genreintoilijat.

Ocean Chief

Sten

I Hate

3,5

Mjölbyläisen Ocean Chiefin kipparoima S/S Sten omaa melkoisen syväyksen, mutta reilun vuosikymmenen kokemuksella sisävesilaivurit kuljettavat järjestyksessään neljättä, täydessä graniittilastissa hitaasti eteenpäin puksuttavaa paattiaan varmasti ohi vaanivien karikoiden ja matalikkojen. Tuskin ruotsiksi kajahtelevat komennotkaan karkottavat vielä tähän mennessä harvalukuisia laivaan astuneita matkustajia, sillä neljästä pitkästä etapista koostuva ja toista tuntia kestävä matkustusreitti tarjoaa riittävästi mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa reppumatkailusta pitäville.

Ruotsalaisnelikon kaukaisia drone- ja jopa stoner sävyjä sisältävä massiivisesti muriseva doom metal vaikuttaa aluksi genrelle tyypillisesti varsin askeettiselta. Kiitos tälle levylle vakinaiseen vahvuuteen liittyneen minikorgistin, toistojen kautta pintaa syvemmälle uppoutumalla kappaleista alkaa paljastua tyylikkään salakavalasti toteutettuja eri kerroksia, joiden ansiosta levy on huomattavasti mielenkiintoisempi ja omaperäisempi kuin monen alan peruslouhijan tuotokset.

Neljän perusaineksista koostetun ja näinkin massiivisten sekä mittavien teoksien säveltäminen ja niistä vielä kivenkovaa lähestyvän kokonaisuuden kasaaminen ei tässä genressä ole helppoa. Stenillä yhtye tässä kuitenkin jo varsin hyvin onnistuu, vaikka luksusristeilyn laatutasoa se ei aivan vielä saavutakaan. Käsi lippaan -tervehdys on silti jo paikallaan: Hail to the Ocean Chief!

Orchid

The Mouths of Madness

Nuclear Blast

4

Jos oli Orchidin ensimmäinen täyspitkä Capricorn (2011) täysveristä Black Sabbathin viiden ensimmäisen levyn palvontaa niin biisillisesti kuin tuotannollisesti, on kahden EP:n jälkeen ilmestyvä The Mouths of Madness kokonaisvaltaisesti lähempänä vuonna 1975 ilmestynyttä ja ikävän aliarvostettua Sabotagea. Yllättävää kyllä Orchidin tapauksessa tämä hienoinen tyylinmuutos kääntää kehityskaarta ylöspäin siinä missä esikuvallaan albumista alkoi tasainen hajoamista kohti viettävä alamäki.

Niin taitavasti kuin debyytti olikin tehty, jäi kappaleista kuitenkin puuttumaan sama hillitömän grooven ja raskauden yhdistelmä sekä ennen kaikkea käsittämätön niin riffien kuin kertosäkeiden mieleenpainuvuus, joka teki BS:n biiseistä ajattomia todellisia klassikoita. Siinä missä Sapatti ei uudistuessaan kuitenkaan aivan täysin onnistunut, tuntuu amerikkalaiset taas monipuolistuneen ja löytäneen jopa hieman omaa ilmettä, vaikka niin monet melodiat, kitara -ja bassokuviot sekä rytmikikkailut ovat edelleen lähes suoraan lainattu Iommi-Butler-Ward kolmikolta.

Aiempaa rankempi ja vauhdikkaampi ilmaisu aina soundeja myöten istuu Orchidille selvästi hidastelua ja synkistelyä paremmin, sillä nyt viisuissa on enemmän sekä draivia että energiaa, mutta myös haastavuutta ja kiinnostavuutta. Birminghamin nelikon vaikutusta joka käänteessä on edelleen täysin mahdoton olla mainitsematta, mutta melkoisia ihmetekoja täytyy heidänkin tehdä täyttääkseen edes murto-osan valtavista odotuksista ja pistääkseen The Mouths of Madnessista paremmaksi.

Regarde Les Hommes Tomber

Regarde Les Hommes Tomber

LADLO

3

Ranskalaisuus ja taiteellisuus kulkevat usein käsi kädessä ainakin ajatuksentasolla ja 20 vuoden takaisesta draamarainasta nimensä napannut Regarde Les Hommes Tomber vahvistaa mielikuvaa. Mistään Stendahlin syndrooman laukaisevasta taide-elämyksestä ei sentään ole kysymys, mutta tuoreelta kokoonpanolta löytyy selkeästi niin kunnianhimoa kuin osaamistakin tehdä musiikkia genrepakkaa sopivasti sekoitellen.

RLHT:n luomistyön tulos pohjautuu suurelta osin black metaliin, mutta yhtä lailla mukana on myös samassa määrin melankolisen synkkää doom-pohjaista tunnelmointia kuin raskaampaa, sludgea lähestyvää junnausta, josta pahin pörinä ja räkä on kuitenkin siloteltu pois. Kappaleet soljuvat osista ja tunnetiloista toiseen ja takaisin sujuvasti, eikä mistään itsetarkoituksellisesta nirppanokkaisuudesta ole tietoakaan. Yksinkertaisen metal -genremäärittelyn eteen voi halutessaan liittää myös post-etuliitteen, mikäli sana ei allergioita aiheuta.

Niin hyvin kuin paketti fransmanneilla onkin kasassa jo esikoisellaan, ei sinällään helppo ja miellyttävä kuuntelukokemus koskaan syvene sellaisille tasoille, joihin tämän kaltaisin musiikin pitäisi pelkän kurottelun sijasta päästä. Tämän tavoitteen saavuttaminen on henkimaailman asioita, joten harppaus hyvästä keskitasosta kohti merkkiteosta on teoriassa pieni, mutta käytännössä vaikeasti toteuttavissa. En tosin epäile hetkeäkään, etteikö näillä kavereilla jo seuraavalla levyllä hyvät mahdollisuudet siihen olisi.

Rejected

South Karelia Night 7"

Business City Music Promotions

4

Ei ole 15 vuoden reenaaminen, keikkailu ja julkaisutoiminta mennyt hukkaan Lappeen Rantalaisella Rejectedilla. Nyttemin helsinkiläistyneet kaverit lievittävät koti-ikäväänsä kolmen biisin South Karelia Night seiskalla, joka onkin läpeensä vallan iskevää, jymäkkää ja tanakasti perusasioihin nojaavaa punk rockia kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Nelikon soundi nojaa perinteisen kotimaisen 77:n sijasta hivenen tuoreempaan ja kansainvälisempään meininkiin. Tämän näytteen perusteella Rejectedin ei tarvitse painaa korviaan luimuun ja häntää koipien väliin, vaikka samalle viivalle laittaisi genren tunnetuimpiakin artisteja. Etenkin sinkulan nimiraita varustettuna hyvillä melodioilla ja sooloilla kulkee perhanan tanakasti jopa siihen malliin, että selkeät tulevaisuuden keikkahitin ainekset on jo nyt aistittavissa.

Kappaleiden lyhentyessä loppua kohti alle kolmen ja lähemmäs kahta minuuttia alkaa pientä lurpahtamista tapahtua, vaikka mistään romahduksesta ei voikaan puhua. The Parasite Must Die rullaa vielä pitkälti samoin, joskaan ei aivan yhtä leuhkin eväin kuin edeltäjänsä, mutta pienjulkaisun päättävässä Sweet Deliriumissa onkin jo havaittavissa selkeää tyhjäkäyntiä ja turhanpäiväistä rallattelua.

Rejected on tällä julkaisulla juuri niin energinen, tarttuva ja uskottava kuin se vain parhaimmillaan voi olla. Kaksi oikein hyvää rallia kolmesta on nelosen arvoinen suoritus.

Satan

Life Sentence

Listenable

4,5

Saatana on herra! Ainakin lähes kaikille niille NWOBHM-jatkokurssin suorittaneille, joille vuonna 1983 julkaistu Satanin esikoinen Court in the Act on pakostakin tullut tutuksi. Kyseessä kun sattuu olemaan aidosti aikaansa edellä ollut albumi, joka ehdottomasti ansaitsisi vielä nykyäänkin suuremman yleisön huomion aivan samoin kuin kolme vuotta aiemmin julkaistu Diamond Headin debyytti Lightining to the Nations. Tämä kaksikko kun on vähintäänkin yhtä kova kuin Saxonin, Def Leppardin tai jopa Iron Maidenin samoihin aikoihin ilmestyneet levytykset.

On varsin odottamatonta, että ainoastaan kaksi täyspitkää Satan nimellä julkaissut porukka tekee paluun 2000-luvulla ja vieläpä sillä kaikista legendaarisimmalla kokoonpanolla jolla se debyyttinsä teki. Käsittämättömämpää on kuitenkin se, että paluulevy Life Sentence on puhdasveristä jatkoa siitä, mihin bändi aikoinaan jäi ennen Suspended Sentencen (1987) julkaisua.

Levyn nostattama tunne vanhoista hyvistä ajoista on täysin kokonaisvaltainen, sillä niin levyn kansikuva, ihastuttavat, mutta nykymittapuun mukaan kolkot ja ontot soundit kuin itse biisitkin on 100% ehtaa uuden aallon brittiläistä heavy metalia puhumattakaan omalaatuisesta lähes mystisestä tunnelmasta, joka tuon ajan musiikissa usein vallitsi. Joillekin läpeensä vallitseva käppäisyys voi olla hyvinkin häiritsevä tekijä, mutta itselle juuri siinä piilee koko homman viehätys. Puhumattakaan kovista biiseistä.

Brian Rossin ääni korkeine kiekaisuineen on yhä edelleen hämmästyttävän hienossa kunnossa ja kaksikon Steve Ramsey-Russ Tippins kitaroista irtoaa nykyäänkin nerokkaan yksinkertaisia melodioita sekä riffejä, jotka tunkeutuvat muutaman kieputuksen jälkeen vaivihkaa päähän vain sinne jäädäkseen. Basisti Graeme Englishin ja rumpali Sean Taylorin muodostama rytmin perusta on lähes karua, mutta konstailemattomuudessaan hyvin kokonaisuuteen istuvaa.

Life Sentence on toisen vanhan lähes unohduksiin jääneen legendan Ozin comebackin-kiekon Burning Leather (2011) ohella mainio muistutus siitä, mitä heavy metal tapasi olla. Juuri tällaista meininkiä siistin digitaalinen nykymaailma tarvitsee.

Seal of Beleth

Slow Music for Dead People

omakustanne

4

Kolme miestä ja doomi. Siinä kotimaisen Seal of Belethin konsepti kaikessa karussa yksinkertaisuudessaan unohtamatta sanoituksissa näkyvää kumarrusta alakerran sarvipäisten herrojen suuntaan. Rotten Soundin lanseeraamasta sloganista Fast Music for Slow People väännetty levyn nimi kertoo niin ikään sisällöstä olennaisen, vaikka orkesterin musiikki tuskin täysin kylmän kankeaksi ketään synkemmästä jynkytyksestä tykkäävää jättääkään.

Selvimmin musiikista aistittavissa olevat vaikuttajat ovat ehdottomasti Cathedralin ja Electric Wizardin vanhempi tuotanto, vaikka satunnaisia kaikuja myös Reverend Bizarresta on kuultavissa. Seal of Beleth on kuitenkin joka suhteessa em. kaksikkoa selkeästi alkukantaisempi ja vailla minkäänlaista huuruilua tai selkeästi tarttuvaa melodisuutta. Poppoon erittäin selkeä ja yksinkertainen jurnutus onnistuu kuitenkin synnyttämään kiehtovan ja lähes hypnoottisen tunnelman, jonka ansiosta albumin useimmat, pitkälti yli toistakymmentä minuuttia kestävät kappaleet kantavat loppuun asti. Myös juuri sopivan säästeliäästi puolimurinan vastavoimana käytetyt puhtaat laulut laajentavat ilmaisua hyvin ilman että eksyttäisiin vahvasti esille vyörytetystä musiikillisesta missiosta harhaoppineisuuden pariin.

Hyvinkääläisten ensilevytys on raskas ja vahva esiinmarssi hyvillä aikomuksilla kivetyllä polulla, jolla harvemmat kuitenkaan kulkevat. Pieniä, lähinnä henkimaailmaa liippaavia seikkoja parantamalla manaamisen lopputulos olisi entistäkin voimallisempaa. Päätöskappale Whore of Azraelin kaltaisissa, mukavan melankolisia ja pikkunättejä melodioita sisältävässä materiaalissa saattaisi piillä Seal of Belethin tie, totuus ja elämä.