Inferno #106/2013

Appendix

Extraneus

Propaganda

3

Tarvitseeko nykymaailma uutta levyä bändiltä, jonka suppeahkossa diskografiassa kuuluisin äänite on yli 30 vuotta sitten julkaistu debyytti ja jolta suuremmin elämään ei ole jäänyt kuin sen nimikappale Ei raha oo mun valuuttaa? Onhan yhtye toki sätkinyt eteenpäin niin julkaisu- kuin keikkarintamallakin menneinä vuosikymmeninä, mutta toissavuotisen Studio-liven tai vuonna 2006 julkaistun edellisen uutta materiaalia sisältävän oikean studiolevyn ei voi sanoa olleen kovinkaan kunniaksi yhtyeen musiikilliselle perinnölle.

Vuoden takainen albumiklassikot sarjassa tehty keikka Tampereella yhdessä ei antanut kovinkaan mairittelevaa kuvaa poripunkkareiden kunnosta. Meininki kun oli kauttaaltaan laiskanpulskeaa ja näytti pelkästään keski-ikääntyneiden miesten hauskanpidolta ilman minkäänlaista kapinahenkeä toisin kuin lavan jakaneilla ja hirmuisessa tikissä olleilla Riistetyillä ja Lamalla. Onneksi Extraneus ei kuitenkaan ole läheskään niin onneton kuin mitä etukäteen pelkäsin sen olevan.

16 kappaleen joukkoon ei mitään klassikkohittejä ole saatu luotua, vaan eipä sieltä hutejakaan klamydiamaisen Peräseinäjoen lisäksi löydy, jos mukaan ei lasketa ”Vihainen kun koira, yhteiskunnan orja” tai ”Eihän elämässä oo mitään järkee kun päätä särkee ja kutittaa” -tyylistä riimittelyä. Onneksi itse biisit ovat nasevampia ja räväkämpiä Rattuksen 2000-levytysten malliin.

Appendixin hardcore-punk soi metallisen raskaasti ja tiukasti, joskin ilman minkäänlaisia yllätyksiä. Puolet lyhyemmäksi ja noin vartin mittaiseksi minijulkaisuksi tiivistämällä kokonaisuus olisi nykyistä tehokkaampi. Biisilistasta tulisi tuolloin löytyä ainakin avauskolmikko Osasto 6, Vallankumous ja 100 vuotta sitten, mutta myös loppupuolen Johtaja, Vastustan sekä nimikappale Extraneus ansaitsisivat paikkansa.

The Fall of Every Season

Amends

Grau

4,5

90-luvulla musiikillisia vastakohtia hyödyntäviä, melankolista tunnelmointia ärrinmurrinlauilla esittäviä artisteja pukkasi ulos vähän joka suunnasta Opeth, Anathema ja Katatonia etunenässä niin ajankohdallisesti kuin laadullisestikin. Nopeasti päälle painaneen inflaation myötä sukupuuttoon kuoleminen uhkasi ja vain harvat kehittymiskykyiset selvisivät 2000-luvulle.

Yksimiehinen, vuonna 2004 perustettu The Fall of Every Season herättelee terhakasti henkiin pienellä liekillä kitunutta genreä siinä missä esimerkiksi em. isoiksi kasvaneet nimet ovat jo siirtyneet kauaksi musiikillisilta juuriltaan kohti aitoa progea, kevytleijuntaa tai modernia angstailua. Kakkoslevy Amendsilla lyhyellä pariminuuttisella välisoitolla kahteen tasajakoiseen osaan jaettu kokonaisuus on lähes täydellinen arkkityyppi koko tyylilajista ja onneksi se on kaikin puolin mallikelpoisesti toteutettu.

Kaikissa neljässä ja toistakymmentä minuuttia kestävissä runsasmelodisissa alakulokappaleissa kuullaan sekä mureaa murinaa että puhdasta tulkintaa kuin myös mehevälle kevytsärölle vedettyä raskaampaa jyrää tai herkkää akustista kitaranäppäilyä ja kosketinpimputusta. Jos konsepti ja kikat ovatkin jokaisessa biisissä samat, ovat herkän hienoja melodioita täynnä olevat yksilöt kauttaaltaan korviahiveleviä ja sydäntäkoskettavia. Kaiken komeuden takana seisovan norjalaisen Marius Strandin kykyä luoda tutusta tavarasta näinkin mieleenpainuvaa on pakko ihailla.

Amends on samaan aikaan vahva viittaus yli 15 vuoden takaisiin tunnelmiin kuin ajattomalta kuulostava levytys, jonka soidessa raavaampikin mies voi luvan kanssa paljastaa herkän puolensa ja potea niin sydänsuruja kuin yksinäisyyttäkin. Alkuvuoden ehdottomasti kaunein yllätys.

Funeral

Oratorium

Grau

3

Reilussa kahdessakymmenessä vuodessa Funeral ei ole ehtinyt julkaista kuin kuusi albumia, mutta esittämästään musiikkityylistä sekä lukemattomista kitaristi-, basisti- että laulajavaihdoksista johtuen hidas julkaisutahti ei varsinaisesti tule minään yllätyksenä. Vuonna 1995 ilmestynyttä ensijulkaisua Tragedies voidaan jopa pitää pienimuotoisena funeral doom -klassikkona, vaikka osa sille annetusta statuksesta johtuukin siitä, että se julkaistiin yhtenä ensimmäisten joukossa aikana, jolloin koko genre otti varovaisia ensiaskeleitaan.

Debyytin jälkeisillä levytyksillä taso on vaihdellut tasaisesti keskinkertaisen molemmin puolin ilman sortumista selkeään kehnouteen tai saavuttamatta varsinaista hyvyyttä. Tyylillisesti hitain ja synkin raahustus on vaihtunut kevyen goottisävyiseen hidasteluun, joka etenkin Oratoriumilla tuo ajoittain mieleen jopa genren suvereenin mestarin My Dying Briden ilman tämän tutuksi tekemää kohtalokasta, rakkaudesta ja menetyksestä kertovaa samettia ja punaviiniä -romantiikkaa.

Oratoriumia voi pitää varsin eeppisenä albumina, sillä suurimmalla osalla sen seitsemästäbiisistä on mittaa yli 10 minuuttia ja säännöllisesti käytettyjen urkumattojen lisäksi tekstien tulkinta hoidetaan puhtaasti miesvoimin sekä yksin että kööreinä vedettynä. Maustehyppysellisenä mukana on toki myös karskimpia osuuksia, joissa herkistely on selkeän miehistä niin riffitasolla kuin laulusuorituksissa.

Niin sujuvasti kuin Funeral nykyisellä kokoonpanollaan tyylinsä hallitseekin läpi koko kiekon, on lopputulos kuitenkin hieman tunneköyhä ja huonolla tapaa ontto. Tyylikeinot ovat biisistä toiseen toistensa vähäisiä variaatioita ja kuuntelukokemuksen jälkeinen olo on houkan kuin turhaan onnellisuusnappeja napsivalla ihmisellä, jolle mikään ei tahdo tuntua oikein miltään. Legendaarisessa Kevyesti keskellä päivää radion toivekonsertissa Oratoriumia olisi mukava tosin kuulla.

  

Hero Dishonest

Alle lujaa

If Society

3,5

Alle lujaa onnistuu samaan aikaan kuulostamaan sekä mielenkiintoiselta että ärsyttävältä, mutta onneksi siinä kuitenkin joku vetää puoleensa kerta toisensa jälkeen. Lyhyinä, pääasiallisesti 1-2 minuutin mittaisina purskeina räväkästi vähän joka suuntaan lähes pakkoliikkeiden omaisesti sätkivä hardcore on kuitenkin selkeästi vähemmän skitsofreenista kuin lähes häiriintyneellä tajunnanvirtametodilla kirjoitetut tekstit arkipäiväisistä havainnoista ja kokemuksista. Sanoitusten laatija osaa joko pelottavan hyvin asettua päänsisäisiä ääniä noudattavan henkilön asemaan tai on itse kiireisen avun tarpeessa. Varsin pelottavaa, mutta tekee kieltämättä vaikutuksen.

Puoli tuntia punaisella kolmiolla varustettua Hero Dishonestia aamuin illoin nautittuna on oikea annostus lähes kaikkiin muihin vaivoihin paitsi ahdistukseen ja paniikkihäiriöihin. Lääkitys alkaa vaikuttaa viimeistään kahden viimeisen kappaleen Puren itseäni ettei tääkin ois unta ja Pekkaspäivä kohdalla, joiden 12+ minuutin yhteiskeston aikana laskeutuminen kohti normaalimpaa olotilaa alkaa. Yhdistettynä rauhalliseen musiikkiterapiaan teho on hyvä, vaikkei teksteistä niin uskoisikaan.

Alle lujaa ei ole kaikkia varten ja hyvä niin, koska käytännössä se melkeinpä tarkoittaisi, että mielenterveysongelmien hoitoresursseja pitäisi kasvattaa huomattavasti nykyistä tarvetta suuremmiksi.

Kadavar
Abra Kadavar

Nuclear Blast

4

On melkoisen härskiä, joskin Kadavarin kohdalla täysin luonnollista tällätä albumin kanteen purppurasävyinen bändipotretti orkesterin kolmesta partasuisesta ja pitkätukkaisesta hipinretkusta, joita työnvieroksujiksikin voisi helposti epäillä. Pelkän kansitaiteen muodostamat vahvat mielikuvat 70-luvun alkupuolen groovaavasta heavy rockista osuvat kohdalleen myös levyn sisällön puolesta eikä yhtyeen lähes täydellistä konseptinhallintaa voi kuin ihailla. Sakemannien tyyli kun on selvästi kauttaaltaan vuosien saatossa sisäistettyä eikä pikaisesti muutaman klassikkolevyn kautta opeteltua.

Melkoisen taikatempun yhtye tekeekin toisella täyspitkällä julkaisullaan Abra Kadavarilla, sillä näin autenttisen hienosti, mutta silti riittävän omalla otteella toteutettua Black Sabbathin ja Pentagramin sekä ylipäätään koko aikakauden palvontaa harvoin tulee vastaan. Mitä siitä, jos osa melodioista ja riffeistä on suoraan em. kaksikon tuotannosta lainattua, kun ripaus hawkwindmaista psykedeliaa mukaan sekoittamalla on kuitenkin saatu luotua hyvinkin tutuista aineksista jotain uutta, jollaista ei liikaa nykyaikana kuule.

Levyn kaikki yhdeksän kappaletta rullaavat mainiosti huolimatta mukavasti polveilevista biisirakenteista, ja vaikka mistään raskaasta ja synkästä laahaamisesta ei olekaan kysymys, on kappaleiden pohjavire kauttaaltaan melankolinen tai tummanpuhuva. Kun vielä leppoisen ilmava tuotanto ja säästeliäästi käytetyt urut täydentävät monimuotoisia kappaleita hienosti, ei levyltä varsinaisia vikoja löydy etsimälläkään.

Aivan timanttisia viisuja ei Kadavar osaa vielä kuitenkaan tehdä, mutta pelottavan lähellä ja jo nyt klassikoksi nostettavia sen sävellykset alkavat olla. Abra Kadavar on silti levy, jonka kaltaisen heavy metalin pioneerin Black Sabbathin ensi kesäkuussa ilmestyvän ”13” -albumin toivoisi olevan. Pelkäänpä kuitenkin pettyväni pahoin, mutta onneksi heidän musiikillinen perintönsä elää ja voi hyvin Graveyardin ja Witchcraftin lisäksi myös Kadavarissa.

Mourning Beloveth

Formless

Grau

3

Irlantilaiset tunnetaan jukuripäisenä kansana ja aina 90-luvun alusta asti toiminnassa ollut, mutta todenteolla vasta 2000-luvulla julkaisutoiminnassa aktivoitunut doom-death porukka Mourning Beloveth vain vahvistaa käsitystä. Formless kun ei juurikaan kuulosta erilaiselta kuin aiemmat neljä täyspitkää. Kun kappaleita on saatu vielä sävellettyä kuusi, mutta CD:n kapasiteetti alkaa tulla vastaan jo viiden jälkeen, kannattaa yhden 14 minuuttisen biisin takia julkaista tuplalevy. Perin arvostettavaa kompromissitonta toimintaa.

Tämän sortin tuomionjulistus nojaa yhä edelleen vahvasti MB:n perustamisen aikoihin syntyneen genren peruselementteihin eikä niin bändillä saati itse genrelläkään ole ollut halua eikä oikeastaan tarvettakaan muuttua missään vaiheessa. Massiiviset ja pitkät biisit sekä raskas ja hidas lanaus että melankoliset melodiat yhdistetään usein vastakohtaisuutta korostaviin, aina laulua myöten herkempiin ja kevyempiin osuuksiin. Näistä vakioelementeistä koostuu myös Formless.

Levy on kaikin puolin tuttua ja turvallista peruskauraa, jonka toteutusta ei kuitenkaan käy missään nimessä moittiminen. Pääasiassa Anatheman, My Dying Briden ja Paradise Lostin levyttämät klassikkot vain määrittelevät Mourning Belovethin edustaman tyylisuunnan sen verran definitiivisesti ja mestarillisesti, että nykyään Formlession kaltaiset perushyvät levyt harvemmin pystyvät enää lastaamaan koko maailman tuskaa kuuntelijan harteille kannettavaksi ja nautittavaksi poislukien todelliset genreintoilijat.

Ocean Chief

Sten

I Hate

3,5

Mjölbyläisen Ocean Chiefin kipparoima S/S Sten omaa melkoisen syväyksen, mutta reilun vuosikymmenen kokemuksella sisävesilaivurit kuljettavat järjestyksessään neljättä, täydessä graniittilastissa hitaasti eteenpäin puksuttavaa paattiaan varmasti ohi vaanivien karikoiden ja matalikkojen. Tuskin ruotsiksi kajahtelevat komennotkaan karkottavat vielä tähän mennessä harvalukuisia laivaan astuneita matkustajia, sillä neljästä pitkästä etapista koostuva ja toista tuntia kestävä matkustusreitti tarjoaa riittävästi mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa reppumatkailusta pitäville.

Ruotsalaisnelikon kaukaisia drone- ja jopa stoner sävyjä sisältävä massiivisesti muriseva doom metal vaikuttaa aluksi genrelle tyypillisesti varsin askeettiselta. Kiitos tälle levylle vakinaiseen vahvuuteen liittyneen minikorgistin, toistojen kautta pintaa syvemmälle uppoutumalla kappaleista alkaa paljastua tyylikkään salakavalasti toteutettuja eri kerroksia, joiden ansiosta levy on huomattavasti mielenkiintoisempi ja omaperäisempi kuin monen alan peruslouhijan tuotokset.

Neljän perusaineksista koostetun ja näinkin massiivisten sekä mittavien teoksien säveltäminen ja niistä vielä kivenkovaa lähestyvän kokonaisuuden kasaaminen ei tässä genressä ole helppoa. Stenillä yhtye tässä kuitenkin jo varsin hyvin onnistuu, vaikka luksusristeilyn laatutasoa se ei aivan vielä saavutakaan. Käsi lippaan -tervehdys on silti jo paikallaan: Hail to the Ocean Chief!

Orchid

The Mouths of Madness

Nuclear Blast

4

Jos oli Orchidin ensimmäinen täyspitkä Capricorn (2011) täysveristä Black Sabbathin viiden ensimmäisen levyn palvontaa niin biisillisesti kuin tuotannollisesti, on kahden EP:n jälkeen ilmestyvä The Mouths of Madness kokonaisvaltaisesti lähempänä vuonna 1975 ilmestynyttä ja ikävän aliarvostettua Sabotagea. Yllättävää kyllä Orchidin tapauksessa tämä hienoinen tyylinmuutos kääntää kehityskaarta ylöspäin siinä missä esikuvallaan albumista alkoi tasainen hajoamista kohti viettävä alamäki.

Niin taitavasti kuin debyytti olikin tehty, jäi kappaleista kuitenkin puuttumaan sama hillitömän grooven ja raskauden yhdistelmä sekä ennen kaikkea käsittämätön niin riffien kuin kertosäkeiden mieleenpainuvuus, joka teki BS:n biiseistä ajattomia todellisia klassikoita. Siinä missä Sapatti ei uudistuessaan kuitenkaan aivan täysin onnistunut, tuntuu amerikkalaiset taas monipuolistuneen ja löytäneen jopa hieman omaa ilmettä, vaikka niin monet melodiat, kitara -ja bassokuviot sekä rytmikikkailut ovat edelleen lähes suoraan lainattu Iommi-Butler-Ward kolmikolta.

Aiempaa rankempi ja vauhdikkaampi ilmaisu aina soundeja myöten istuu Orchidille selvästi hidastelua ja synkistelyä paremmin, sillä nyt viisuissa on enemmän sekä draivia että energiaa, mutta myös haastavuutta ja kiinnostavuutta. Birminghamin nelikon vaikutusta joka käänteessä on edelleen täysin mahdoton olla mainitsematta, mutta melkoisia ihmetekoja täytyy heidänkin tehdä täyttääkseen edes murto-osan valtavista odotuksista ja pistääkseen The Mouths of Madnessista paremmaksi.

Regarde Les Hommes Tomber

Regarde Les Hommes Tomber

LADLO

3

Ranskalaisuus ja taiteellisuus kulkevat usein käsi kädessä ainakin ajatuksentasolla ja 20 vuoden takaisesta draamarainasta nimensä napannut Regarde Les Hommes Tomber vahvistaa mielikuvaa. Mistään Stendahlin syndrooman laukaisevasta taide-elämyksestä ei sentään ole kysymys, mutta tuoreelta kokoonpanolta löytyy selkeästi niin kunnianhimoa kuin osaamistakin tehdä musiikkia genrepakkaa sopivasti sekoitellen.

RLHT:n luomistyön tulos pohjautuu suurelta osin black metaliin, mutta yhtä lailla mukana on myös samassa määrin melankolisen synkkää doom-pohjaista tunnelmointia kuin raskaampaa, sludgea lähestyvää junnausta, josta pahin pörinä ja räkä on kuitenkin siloteltu pois. Kappaleet soljuvat osista ja tunnetiloista toiseen ja takaisin sujuvasti, eikä mistään itsetarkoituksellisesta nirppanokkaisuudesta ole tietoakaan. Yksinkertaisen metal -genremäärittelyn eteen voi halutessaan liittää myös post-etuliitteen, mikäli sana ei allergioita aiheuta.

Niin hyvin kuin paketti fransmanneilla onkin kasassa jo esikoisellaan, ei sinällään helppo ja miellyttävä kuuntelukokemus koskaan syvene sellaisille tasoille, joihin tämän kaltaisin musiikin pitäisi pelkän kurottelun sijasta päästä. Tämän tavoitteen saavuttaminen on henkimaailman asioita, joten harppaus hyvästä keskitasosta kohti merkkiteosta on teoriassa pieni, mutta käytännössä vaikeasti toteuttavissa. En tosin epäile hetkeäkään, etteikö näillä kavereilla jo seuraavalla levyllä hyvät mahdollisuudet siihen olisi.

Rejected

South Karelia Night 7"

Business City Music Promotions

4

Ei ole 15 vuoden reenaaminen, keikkailu ja julkaisutoiminta mennyt hukkaan Lappeen Rantalaisella Rejectedilla. Nyttemin helsinkiläistyneet kaverit lievittävät koti-ikäväänsä kolmen biisin South Karelia Night seiskalla, joka onkin läpeensä vallan iskevää, jymäkkää ja tanakasti perusasioihin nojaavaa punk rockia kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Nelikon soundi nojaa perinteisen kotimaisen 77:n sijasta hivenen tuoreempaan ja kansainvälisempään meininkiin. Tämän näytteen perusteella Rejectedin ei tarvitse painaa korviaan luimuun ja häntää koipien väliin, vaikka samalle viivalle laittaisi genren tunnetuimpiakin artisteja. Etenkin sinkulan nimiraita varustettuna hyvillä melodioilla ja sooloilla kulkee perhanan tanakasti jopa siihen malliin, että selkeät tulevaisuuden keikkahitin ainekset on jo nyt aistittavissa.

Kappaleiden lyhentyessä loppua kohti alle kolmen ja lähemmäs kahta minuuttia alkaa pientä lurpahtamista tapahtua, vaikka mistään romahduksesta ei voikaan puhua. The Parasite Must Die rullaa vielä pitkälti samoin, joskaan ei aivan yhtä leuhkin eväin kuin edeltäjänsä, mutta pienjulkaisun päättävässä Sweet Deliriumissa onkin jo havaittavissa selkeää tyhjäkäyntiä ja turhanpäiväistä rallattelua.

Rejected on tällä julkaisulla juuri niin energinen, tarttuva ja uskottava kuin se vain parhaimmillaan voi olla. Kaksi oikein hyvää rallia kolmesta on nelosen arvoinen suoritus.

Satan

Life Sentence

Listenable

4,5

Saatana on herra! Ainakin lähes kaikille niille NWOBHM-jatkokurssin suorittaneille, joille vuonna 1983 julkaistu Satanin esikoinen Court in the Act on pakostakin tullut tutuksi. Kyseessä kun sattuu olemaan aidosti aikaansa edellä ollut albumi, joka ehdottomasti ansaitsisi vielä nykyäänkin suuremman yleisön huomion aivan samoin kuin kolme vuotta aiemmin julkaistu Diamond Headin debyytti Lightining to the Nations. Tämä kaksikko kun on vähintäänkin yhtä kova kuin Saxonin, Def Leppardin tai jopa Iron Maidenin samoihin aikoihin ilmestyneet levytykset.

On varsin odottamatonta, että ainoastaan kaksi täyspitkää Satan nimellä julkaissut porukka tekee paluun 2000-luvulla ja vieläpä sillä kaikista legendaarisimmalla kokoonpanolla jolla se debyyttinsä teki. Käsittämättömämpää on kuitenkin se, että paluulevy Life Sentence on puhdasveristä jatkoa siitä, mihin bändi aikoinaan jäi ennen Suspended Sentencen (1987) julkaisua.

Levyn nostattama tunne vanhoista hyvistä ajoista on täysin kokonaisvaltainen, sillä niin levyn kansikuva, ihastuttavat, mutta nykymittapuun mukaan kolkot ja ontot soundit kuin itse biisitkin on 100% ehtaa uuden aallon brittiläistä heavy metalia puhumattakaan omalaatuisesta lähes mystisestä tunnelmasta, joka tuon ajan musiikissa usein vallitsi. Joillekin läpeensä vallitseva käppäisyys voi olla hyvinkin häiritsevä tekijä, mutta itselle juuri siinä piilee koko homman viehätys. Puhumattakaan kovista biiseistä.

Brian Rossin ääni korkeine kiekaisuineen on yhä edelleen hämmästyttävän hienossa kunnossa ja kaksikon Steve Ramsey-Russ Tippins kitaroista irtoaa nykyäänkin nerokkaan yksinkertaisia melodioita sekä riffejä, jotka tunkeutuvat muutaman kieputuksen jälkeen vaivihkaa päähän vain sinne jäädäkseen. Basisti Graeme Englishin ja rumpali Sean Taylorin muodostama rytmin perusta on lähes karua, mutta konstailemattomuudessaan hyvin kokonaisuuteen istuvaa.

Life Sentence on toisen vanhan lähes unohduksiin jääneen legendan Ozin comebackin-kiekon Burning Leather (2011) ohella mainio muistutus siitä, mitä heavy metal tapasi olla. Juuri tällaista meininkiä siistin digitaalinen nykymaailma tarvitsee.

Seal of Beleth

Slow Music for Dead People

omakustanne

4

Kolme miestä ja doomi. Siinä kotimaisen Seal of Belethin konsepti kaikessa karussa yksinkertaisuudessaan unohtamatta sanoituksissa näkyvää kumarrusta alakerran sarvipäisten herrojen suuntaan. Rotten Soundin lanseeraamasta sloganista Fast Music for Slow People väännetty levyn nimi kertoo niin ikään sisällöstä olennaisen, vaikka orkesterin musiikki tuskin täysin kylmän kankeaksi ketään synkemmästä jynkytyksestä tykkäävää jättääkään.

Selvimmin musiikista aistittavissa olevat vaikuttajat ovat ehdottomasti Cathedralin ja Electric Wizardin vanhempi tuotanto, vaikka satunnaisia kaikuja myös Reverend Bizarresta on kuultavissa. Seal of Beleth on kuitenkin joka suhteessa em. kaksikkoa selkeästi alkukantaisempi ja vailla minkäänlaista huuruilua tai selkeästi tarttuvaa melodisuutta. Poppoon erittäin selkeä ja yksinkertainen jurnutus onnistuu kuitenkin synnyttämään kiehtovan ja lähes hypnoottisen tunnelman, jonka ansiosta albumin useimmat, pitkälti yli toistakymmentä minuuttia kestävät kappaleet kantavat loppuun asti. Myös juuri sopivan säästeliäästi puolimurinan vastavoimana käytetyt puhtaat laulut laajentavat ilmaisua hyvin ilman että eksyttäisiin vahvasti esille vyörytetystä musiikillisesta missiosta harhaoppineisuuden pariin.

Hyvinkääläisten ensilevytys on raskas ja vahva esiinmarssi hyvillä aikomuksilla kivetyllä polulla, jolla harvemmat kuitenkaan kulkevat. Pieniä, lähinnä henkimaailmaa liippaavia seikkoja parantamalla manaamisen lopputulos olisi entistäkin voimallisempaa. Päätöskappale Whore of Azraelin kaltaisissa, mukavan melankolisia ja pikkunättejä melodioita sisältävässä materiaalissa saattaisi piillä Seal of Belethin tie, totuus ja elämä.  

Inferno #93/2012

The Black Keys

El Camino

Nonesuch

4,5 Periamerikkalainen jalkapalloäitien suosima Chryslerin puuviiluimitaatiolla varustettu tila-auto on helvetin ruma, mutta kun levynkanteen tällää pelkästään eri värivariaatioisia syslereitä, on jälki merkillisen tyylikästä. Pakkaus antaa hyvin myös osviittaa sisällöstä, sillä The Black Keys duon musiikki ammentaa vaikutteensa 50-, 60- ja 70-lukujen amerikkalaisesta musiikkiperinteestä modernisoiden sitä sopivasti, mutta säilyttäen silti miellyttävän retrohenkisen ilmapiirin.

Albumin soundia ja tyyliä voi kutsua trendikkääksi, mutta ainoastaan ja vain positiivisessa mielessä. Bändissä on paljonkin samaa kuin vaikkapa White Stripesissa, mutta The Black Keysin musiikki suuntautuu enemmän ulospäin, on tunnelmaltaan rennompaa ja sisällöltään monipuolisempaa kuin sittemmin eronneen avioparin muodostaman ja nyt jo hajonneen yhtyeen kätten jälki.

El Camino on kauttaaltaan letkeää ja kroppaa liikuttavaa kuunneltavaa, vaikka siltä löytyy usein myös melankolinen puolensa. Sopivasti rosoa sisältävän albumin hienous ja äärimmäinen kiehtovuus piilee kuitenkin siinä, kuinka saumattoman hienosti sen yksinkertaisissa ja tarttuvissa kappaleissa yhdistyy menneiden vuosikymmenten rock, pop, soul, blues, garage sekä americana lopputuloksen ollessa täysin ajatonta. Ei ihme, että Auerbach-Carney-kaksikon seitsemäs albumi on saanut suitsutusta osakseen, sillä se tulee täysin ansiosta.

Devastracktor

Warhorsepowers And a Megaton of Balls

No Sign of Life

3 Turkulaiset kehuvat palliensa olevan kuin hevosella konsanaan ja kyllähän Devastracktorin viisikon kassit vaikuttavatkin laskeutuneen jo kelpo tovi sitten ja siitä saakka myös rässi lienee soinut soittimissa ja osan aikaa myös omilla instrumenteilla. Tyylitaju tosin vaikuttaa jääneen aina naivististen melkein tyylikästä kansitaidetta myöten yli kahden vuosikymmen päähän, mutta tässä tapauksessa tätä voidaan pitää ainoastaan ja vain etuna.

Orkesterin ensijulkaisu soikin mukavan napakasti ja vanhakantaisen kevyt joskin tarkka äänimaailma miellyttää erityisesti korvaa tänä ääriahdettuna studiotaikuuden aikakautena. Kitarastit Järvinen ja Salmio osaavat tiukan perussahauksen, mutta erityisesti kaksikko kunnostautuu tyylikkään mieleenpainuvissa sooloissa ja melodiaosuuksissa. Vastaavanlaisia yhtä onnistuneita suorituksia tässä genressä harvemmin kuulee.

Yhtyeen heikoin lenkki on kuitenkin vokalistin tasapaksu ja osin ponnetonkin laulutyyli, joka tosin on lähempänä lausumista kuin todellista äänijänteiden repimistä. Myös kertosäkeet kaipaisivat enemmän iskevyyttä, sillä nyt niitä ei muiden säkeistöjen seasta tahdo erottaa. Hevosvoimia kavereilta tuntuukin löytyvän riittävästi jo nyt, mutta maksimaalinen vauhti jää saavuttamatta tehojen huvetessa osin pito-ongelmiin.

Famine Year/Hautaus

Split 7”

Omakustanne

4 Famine Year paiskoo tyrniä crust punk grindiään vakuuttavasti ja eikä neljään piisiin tuhlata aikaa kuin rapia neljä minuuttia. Biiseissä on aimo annos rujoa groovea eikä touhu ole pelkkää kohkaamista ja mekkalointia, vaan mukavasti basson käskyttämistä kappaleista löytyy hyvin sekä mielenkiintoa kohottavaa että ylläpitävää tarttuvuutta ja vaihtelevuutta. Orkesteri osaa olla sopivan äänekäs ja vauhdikas ilman että tämä olisi millään lailla itsetarkoituksellista. A-puoli vilahtaakin ohi ennen kuin hämäläisempi kuulija ehtii edes tajuta, mutta toistoja jää onneksi kaipaamaan lisää.

Vaihdettaessa B-puolelle kierrokset tippuvat melkoisesti jo ihan kirjaimellisestikin eikä vain mitä itse musiikkiin tulee. Hautaus antaa itsestään varsin mielenkiintoisen vaikutelman näin ensijulkaisullaan, sillä sen sludgemainen hidastelu on kiehtovaa ja osuvien vokalisointien osalta varsin häiriintyneen kuuloista riekkumista. Nimettömästä kappaleesta löytyy niin herkempää doom-fiilistelyä, rouheaa rokkaamista kuin synkkää lähes black metal tyylistä rienaamistakin. Tyylilajien kombo kulkee kuusi minuuttia täysin sujuvasti, mutta enemmän olisi jo liikaa.

Räväkkä pikkumusta yhteisjulkaisu kahdelta kotimaiselta underground toimijalta, jotka selkeistä musiikillisista eroavaisuuksistaan huolimatta muodostavat seiskan eri puolille jaoteltuna vahvan kokonaisuuden.

Lord Vicar

Signs of Osiris

The Church Within

4 Kolme vuotta debyytin jälkeen julkaistava Signs of Osiris on samaan aikaan sekä erittäin kiehtova mutta osaltaan myös hivenen ärsyttävä levy. Sen erittäin perinnetietoinen doom metal on aina soundeja ja kappaleita myöten erittäin hienosti toteutettua, mutta siltikin takaraivossa kutkuttaa jatkuvasti ajatus josko kokonaisuus voisi olla vieläkin iskevämpi. Aivan kuin nelikko ei olisi vieläkään käyttänyt sävellysvaiheessa kaikkia rahkeitaan, joiden olemassaoloa ei itse missään vaiheessa tule epäilleeksi.

Musiikillisesti Lord Vicar on suuresti velkaa vanhalle Black Sabbathille sekä tämän perintöä omalla tyylillään hienosti 80-luvulla jatkaneelle Count Ravenille eikä vähiten tämän debyytilläkin laulaneen Christian ”Chritus” Linderssonin tunnistettavan äänen takia. Komeasti herra edelleenkin suoriutuu tehtävästään aina rauhallisemmasta lämminsävyisestä tulkinnasta korkeuksia kohti yltävään voimakkaaseen ja valittavampaan laulutyyliin.

Kakkonen peittoaa ykkösen, vaikka ero ei lopulta niin suuri olekaan. Albumin päättävä vartin verran kellottava Sign of Osiris Risen on huikea ja monipuolinen eepos, jonka kaltaisia orkesterin toivoisi luovan jatkossa enemmänkin. Ko. kappale osoittaa Lord Vicarin karistaneen viimeisetkin Reverend Bizarren perinnön asettamat apinat selästään.

Orchid

Capricorn

The Church Within

3,5 Enpä ole yhtä taidokasta Black Sabbath imitaatiota kuullut 15 vuoteen sitten Sheavyn Blue Sky Mind -debyytin ja jos nämä amerikkalaiset olisivat julkaisseet Capricornin vuonna 1976, olisi se taatusti mennyt täydestä kuin väärä raha Sabotagen seuraajana Technical Ecstasyn sijasta.

Jos on itse biisit silkkaa doomin esi-isän klassikoiden palvontaa aina tunnelmaa ja bassosoundia myöten, on sitä myös vokalisti Theo Mindellin ääni joskaan ei aivan yhtä korkeana ja nasaalivoittoisena kuin Ozzylla. Eikä yhteneväisyydet jää tähän, sillä myös kappaleiden nimistä kuten Eyes Behind the Wall, Masters of It All tai Electric Father voi myös vetää varsin vahvoja assosiaatioita Sapattiin. Levyn päättävä rauhallinen Albatross ei ihme kyllä ole nimetty Planet Caravan part II:seksi.

Vaan ei Orchidia kaikesta matkimisesta huolimatta voi olla arvostamatta, sen verran hienosti ja tyylillä se kaiken tekee. Jos vain kappaleissa olisi vielä kunnon hoilaamaan pakottavat klassikkokertsit, olisin minä myyty lopullisesti. Tunnustettava tosin on, että enemmän odotan seuraavalta Orchidin levyltä kuin paluun tehneeltä alkuperäisen Black Sabbathin kokoonpanon seuraavalta mahdolliselta julkaisulta.

Seamount

III – Sacrifice

The Church Within

3,5 Jollain ovelalla tavalla Seamountin kolmas albumi kiehtoo, vaikka ensivaikutelma ei sen kummemmin korvakäytäviä kutkuta eikä julkaisun ansaitsemat ja vaatimat toistotkaan nosta levyä aivan kärkiviidennekseen. Sakemannien vanhakantaisen letkeä ja melankolinen doom metalin ja rockin hybridi on vain sen verran onnistuneesti tutuista palasista koottu, että esimerkiksi Saint Vitusin ystävien voisi kuvitella Seamountistakin pitävän.

Levyn kaksi vahvinta tekijää ovat ehdottomasti monessa mukana olleen Phil Swansonin omintakeinen puhdas lauluääni sekä kaihoisa tunnelma, joiden ansiosta se esille monet upottavasta tasapaksuuden hetteiköstä. Toki murea riffiosasto ja mieleenpainuvat kertosäkeet sekä yksinkertaiset melodiat ovat kiekolla myös hyvin esillä, vaikka läheskään jokaiseen kymmeneen biisiin niitä ei olekaan piisannut.

Kolmasosaa tiiviimpänä pakettina tai vastavuoroisesti enemmän alkukolmanneksen kuten avausraita The Ancientin kaltaisia kappaleita sisältävänä III – Sacrifice olisi kuluneen vuoden tuomiopäivän levyjä. Nyt se on sitä ainoastaan kuukausitasolla.

Sorcerer

S/T (reissue)

Forged in Fire/Brainticket

3 Ilmeisesti toissavuotisen comebackin takia ruotsalaisen jo 80-luvun puolivälissä perustetun mutta ilman suurempaa huomiota jääneen Sorcererin pari vuotta hajoamisen jälkeen julkaistu ainut täyspitkä vuodelta -95 julkaistaan nyt uusiksi pakollisella bonuskappaleella sekä uudella masteroinnilla. Tarkempi perehtyminen yhtyeen historiikkiin paljastaa debyytin koostuneen kokoonpanon ainoista demoista vuosilta -89 ja -92.

Jos Sorcererin eeppistä doom metalia a'la Candlemass tai Solitude Aeturnus olisi kuullut ensi kertaa 20 vuotta sitten, olisi itse musiikista ollut taatusti paljon innostuneempi kuin mitä nyt. Toki vokalistin korkealta ja kovaa vedetty laulu kuulostaa edelleenkin hyvältä eikä itse biisejäkään ole ajan hammas nakertanut, mutta sen verran yksinkertaisten perusasioiden ääressä tässä ollaan, että tämä kaikki on vain tehty jo aiemmin sekä myöhemmin paremmin ja mielenkiintoisemmin. Pelkkä kulttistatus kun ei automaattisesti takaa laatua.

Levyllä on toki varsin hyvätkin hetkensä, mutta vajaasta 80 minuutista niitä on ainoastaan vajaa puolet. Näistäkin suurin osa löytyy ensidemolta, vaikka jälkimmäisellä bändin yleisilme onkin astetta kypsempi. Jos tuomion julistaminen on genrenä henki ja elämä, kannattaa Sorcererilla täydentää äänitekokoelmaa. Nightfallin tai Into the Depths of Sorrowin haastajaksi siitä ei kuitenkaan ole.

Soulfallen

The Promise of Hell

Grave New Music

3,5 Kaksi laadukasta täyspitkää julkaissut jyväskyläläisporukka on kokenut kohtalaisia muutoksia sitten Grave New World -albuminsa (2009), sillä levy-yhtiö on vaihtunut Offista omaksi ja pitkän linjan kitaristi Simo Rahikainen on poistunut kokoonpanosta uusimman albumin äänitysten jälkeen.

Em. muutoksilla on tuskin ollut vaikutusta itse musiikillisen linjan suunnanmuutokseen, mutta edellisiltä levyiltä tuttu tuhti, mahtipontinen, melodinen death/black hybridi on vaihtunut selkeästi kepeämpään, harkitumpaan ja melankolisempaan doomahtavampaan metalliin. Kaikuja menneisyydestä löytyy toki yhä runsaasti eikä orkesteri ole hylännyt murina-kärinä akselin vokalisointeja, joka istuu myös hyvin nykyiseen tyyliin. Koskettimien ja orkestraatioiden käyttö on aiempaa herkempää niiden toimiessa pikemminkin mausteena kuin perus raaka-aineena. Synkästä on tullut tummaa, josta kuitenkin löytyy sävyjä aiempaa enemmän.

Tarkkaan harkitut sekä paljon muttei liikaa sisältävät sävellykset vaativat kuulijalta aiempaa enemmän ja tyylinvaihdos onkin pääosin onnistunut. Jotain kiehtovaa Soulfallenista silti tuntuu kadonneen, vaikka sen omaperäisyysaste ei olekaan laskenut, vaan pikemminkin ehkä kasvanut. Ehkä jo seuraavalla levytyksellä päästään portteja pidemmälle kohti vanhan vihtahousun valtakuntaa.