The Black Keys
El Camino
Nonesuch
4,5 Periamerikkalainen jalkapalloäitien
suosima Chryslerin puuviiluimitaatiolla varustettu tila-auto on
helvetin ruma, mutta kun levynkanteen tällää pelkästään eri
värivariaatioisia syslereitä, on jälki merkillisen tyylikästä.
Pakkaus antaa hyvin myös osviittaa sisällöstä, sillä The Black
Keys duon musiikki ammentaa vaikutteensa 50-, 60- ja 70-lukujen
amerikkalaisesta musiikkiperinteestä modernisoiden sitä sopivasti,
mutta säilyttäen silti miellyttävän retrohenkisen ilmapiirin.
Albumin soundia ja tyyliä voi kutsua
trendikkääksi, mutta ainoastaan ja vain positiivisessa mielessä.
Bändissä on paljonkin samaa kuin vaikkapa White Stripesissa, mutta
The Black Keysin musiikki suuntautuu enemmän ulospäin, on
tunnelmaltaan rennompaa ja sisällöltään monipuolisempaa kuin
sittemmin eronneen avioparin muodostaman ja nyt jo hajonneen yhtyeen
kätten jälki.
El Camino on kauttaaltaan letkeää ja
kroppaa liikuttavaa kuunneltavaa, vaikka siltä löytyy usein myös
melankolinen puolensa. Sopivasti rosoa sisältävän albumin hienous
ja äärimmäinen kiehtovuus piilee kuitenkin siinä, kuinka
saumattoman hienosti sen yksinkertaisissa ja tarttuvissa kappaleissa
yhdistyy menneiden vuosikymmenten rock, pop, soul, blues, garage sekä
americana lopputuloksen ollessa täysin ajatonta. Ei ihme, että
Auerbach-Carney-kaksikon seitsemäs albumi on saanut suitsutusta
osakseen, sillä se tulee täysin ansiosta.
Devastracktor
Warhorsepowers And a Megaton of Balls
No Sign of Life
3 Turkulaiset kehuvat palliensa olevan
kuin hevosella konsanaan ja kyllähän Devastracktorin viisikon
kassit vaikuttavatkin laskeutuneen jo kelpo tovi sitten ja siitä
saakka myös rässi lienee soinut soittimissa ja osan aikaa myös
omilla instrumenteilla. Tyylitaju tosin vaikuttaa jääneen aina
naivististen melkein tyylikästä kansitaidetta myöten yli kahden
vuosikymmen päähän, mutta tässä tapauksessa tätä voidaan pitää
ainoastaan ja vain etuna.
Orkesterin ensijulkaisu soikin mukavan
napakasti ja vanhakantaisen kevyt joskin tarkka äänimaailma
miellyttää erityisesti korvaa tänä ääriahdettuna
studiotaikuuden aikakautena. Kitarastit Järvinen ja Salmio osaavat
tiukan perussahauksen, mutta erityisesti kaksikko kunnostautuu
tyylikkään mieleenpainuvissa sooloissa ja melodiaosuuksissa.
Vastaavanlaisia yhtä onnistuneita suorituksia tässä genressä
harvemmin kuulee.
Yhtyeen heikoin lenkki on kuitenkin
vokalistin tasapaksu ja osin ponnetonkin laulutyyli, joka tosin on
lähempänä lausumista kuin todellista äänijänteiden repimistä.
Myös kertosäkeet kaipaisivat enemmän iskevyyttä, sillä nyt niitä
ei muiden säkeistöjen seasta tahdo erottaa. Hevosvoimia kavereilta
tuntuukin löytyvän riittävästi jo nyt, mutta maksimaalinen vauhti
jää saavuttamatta tehojen huvetessa osin pito-ongelmiin.
Famine Year/Hautaus
Split 7”
Omakustanne
4 Famine Year paiskoo tyrniä crust punk
grindiään vakuuttavasti ja eikä neljään piisiin tuhlata aikaa
kuin rapia neljä minuuttia. Biiseissä on aimo annos rujoa groovea
eikä touhu ole pelkkää kohkaamista ja mekkalointia, vaan mukavasti
basson käskyttämistä kappaleista löytyy hyvin sekä mielenkiintoa
kohottavaa että ylläpitävää tarttuvuutta ja vaihtelevuutta.
Orkesteri osaa olla sopivan äänekäs ja vauhdikas ilman että tämä
olisi millään lailla itsetarkoituksellista. A-puoli vilahtaakin ohi
ennen kuin hämäläisempi kuulija ehtii edes tajuta, mutta toistoja
jää onneksi kaipaamaan lisää.
Vaihdettaessa B-puolelle kierrokset
tippuvat melkoisesti jo ihan kirjaimellisestikin eikä vain mitä
itse musiikkiin tulee. Hautaus antaa itsestään varsin
mielenkiintoisen vaikutelman näin ensijulkaisullaan, sillä sen
sludgemainen hidastelu on kiehtovaa ja osuvien vokalisointien osalta
varsin häiriintyneen kuuloista riekkumista. Nimettömästä
kappaleesta löytyy niin herkempää doom-fiilistelyä, rouheaa
rokkaamista kuin synkkää lähes black metal tyylistä
rienaamistakin. Tyylilajien kombo kulkee kuusi minuuttia täysin
sujuvasti, mutta enemmän olisi jo liikaa.
Räväkkä pikkumusta yhteisjulkaisu
kahdelta kotimaiselta underground toimijalta, jotka selkeistä
musiikillisista eroavaisuuksistaan huolimatta muodostavat seiskan eri
puolille jaoteltuna vahvan kokonaisuuden.
Lord Vicar
Signs of Osiris
The Church Within
4 Kolme vuotta debyytin jälkeen
julkaistava Signs of Osiris on samaan aikaan sekä erittäin kiehtova
mutta osaltaan myös hivenen ärsyttävä levy. Sen erittäin
perinnetietoinen doom metal on aina soundeja ja kappaleita myöten
erittäin hienosti toteutettua, mutta siltikin takaraivossa kutkuttaa
jatkuvasti ajatus josko kokonaisuus voisi olla vieläkin iskevämpi.
Aivan kuin nelikko ei olisi vieläkään käyttänyt
sävellysvaiheessa kaikkia rahkeitaan, joiden olemassaoloa ei itse
missään vaiheessa tule epäilleeksi.
Musiikillisesti Lord Vicar on suuresti
velkaa vanhalle Black Sabbathille sekä tämän perintöä omalla
tyylillään hienosti 80-luvulla jatkaneelle Count Ravenille eikä
vähiten tämän debyytilläkin laulaneen Christian ”Chritus”
Linderssonin tunnistettavan äänen takia. Komeasti herra edelleenkin
suoriutuu tehtävästään aina rauhallisemmasta lämminsävyisestä
tulkinnasta korkeuksia kohti yltävään voimakkaaseen ja
valittavampaan laulutyyliin.
Kakkonen peittoaa ykkösen, vaikka ero
ei lopulta niin suuri olekaan. Albumin päättävä vartin verran
kellottava Sign of Osiris Risen on huikea ja monipuolinen eepos,
jonka kaltaisia orkesterin toivoisi luovan jatkossa enemmänkin. Ko.
kappale osoittaa Lord Vicarin karistaneen viimeisetkin Reverend
Bizarren perinnön asettamat apinat selästään.
Orchid
Capricorn
The Church Within
3,5 Enpä ole yhtä taidokasta Black
Sabbath imitaatiota kuullut 15 vuoteen sitten Sheavyn Blue Sky Mind
-debyytin ja jos nämä amerikkalaiset olisivat julkaisseet
Capricornin vuonna 1976, olisi se taatusti mennyt täydestä kuin
väärä raha Sabotagen seuraajana Technical Ecstasyn sijasta.
Jos on itse biisit silkkaa doomin
esi-isän klassikoiden palvontaa aina tunnelmaa ja bassosoundia
myöten, on sitä myös vokalisti Theo Mindellin ääni joskaan ei
aivan yhtä korkeana ja nasaalivoittoisena kuin Ozzylla. Eikä
yhteneväisyydet jää tähän, sillä myös kappaleiden nimistä
kuten Eyes Behind the Wall, Masters of It All tai Electric Father voi
myös vetää varsin vahvoja assosiaatioita Sapattiin. Levyn päättävä
rauhallinen Albatross ei ihme kyllä ole nimetty Planet Caravan part
II:seksi.
Vaan ei Orchidia kaikesta matkimisesta
huolimatta voi olla arvostamatta, sen verran hienosti ja tyylillä se
kaiken tekee. Jos vain kappaleissa olisi vielä kunnon hoilaamaan
pakottavat klassikkokertsit, olisin minä myyty lopullisesti.
Tunnustettava tosin on, että enemmän odotan seuraavalta Orchidin
levyltä kuin paluun tehneeltä alkuperäisen Black Sabbathin
kokoonpanon seuraavalta mahdolliselta julkaisulta.
Seamount
III – Sacrifice
The Church Within
3,5 Jollain ovelalla tavalla Seamountin
kolmas albumi kiehtoo, vaikka ensivaikutelma ei sen kummemmin
korvakäytäviä kutkuta eikä julkaisun ansaitsemat ja vaatimat
toistotkaan nosta levyä aivan kärkiviidennekseen. Sakemannien
vanhakantaisen letkeä ja melankolinen doom metalin ja rockin hybridi
on vain sen verran onnistuneesti tutuista palasista koottu, että
esimerkiksi Saint Vitusin ystävien voisi kuvitella Seamountistakin
pitävän.
Levyn kaksi vahvinta
tekijää ovat ehdottomasti monessa mukana olleen Phil Swansonin
omintakeinen puhdas lauluääni sekä kaihoisa tunnelma, joiden
ansiosta se esille monet upottavasta tasapaksuuden hetteiköstä.
Toki murea riffiosasto ja mieleenpainuvat kertosäkeet sekä
yksinkertaiset melodiat ovat kiekolla myös hyvin esillä, vaikka
läheskään jokaiseen kymmeneen biisiin niitä ei olekaan piisannut.
Kolmasosaa tiiviimpänä pakettina tai
vastavuoroisesti enemmän alkukolmanneksen kuten avausraita The
Ancientin kaltaisia kappaleita sisältävänä III – Sacrifice
olisi kuluneen vuoden tuomiopäivän levyjä. Nyt se on sitä
ainoastaan kuukausitasolla.
Sorcerer
S/T (reissue)
Forged in Fire/Brainticket
3 Ilmeisesti toissavuotisen comebackin
takia ruotsalaisen jo 80-luvun puolivälissä perustetun mutta ilman
suurempaa huomiota jääneen Sorcererin pari vuotta hajoamisen
jälkeen julkaistu ainut täyspitkä vuodelta -95 julkaistaan nyt
uusiksi pakollisella bonuskappaleella sekä uudella masteroinnilla.
Tarkempi perehtyminen yhtyeen historiikkiin paljastaa debyytin
koostuneen kokoonpanon ainoista demoista vuosilta -89 ja -92.
Jos Sorcererin eeppistä doom metalia
a'la Candlemass tai Solitude Aeturnus olisi kuullut ensi kertaa 20
vuotta sitten, olisi itse musiikista ollut taatusti paljon
innostuneempi kuin mitä nyt. Toki vokalistin korkealta ja kovaa
vedetty laulu kuulostaa edelleenkin hyvältä eikä itse biisejäkään
ole ajan hammas nakertanut, mutta sen verran yksinkertaisten
perusasioiden ääressä tässä ollaan, että tämä kaikki on vain
tehty jo aiemmin sekä myöhemmin paremmin ja mielenkiintoisemmin.
Pelkkä kulttistatus kun ei automaattisesti takaa laatua.
Levyllä on toki varsin hyvätkin
hetkensä, mutta vajaasta 80 minuutista niitä on ainoastaan vajaa
puolet. Näistäkin suurin osa löytyy ensidemolta, vaikka
jälkimmäisellä bändin yleisilme onkin astetta kypsempi. Jos
tuomion julistaminen on genrenä henki ja elämä, kannattaa
Sorcererilla täydentää äänitekokoelmaa. Nightfallin tai Into the
Depths of Sorrowin haastajaksi siitä ei kuitenkaan ole.
Soulfallen
The Promise of Hell
Grave New Music
3,5 Kaksi laadukasta täyspitkää
julkaissut jyväskyläläisporukka on kokenut kohtalaisia muutoksia
sitten Grave New World -albuminsa (2009), sillä levy-yhtiö on
vaihtunut Offista omaksi ja pitkän linjan kitaristi Simo Rahikainen
on poistunut kokoonpanosta uusimman albumin äänitysten jälkeen.
Em. muutoksilla on tuskin ollut
vaikutusta itse musiikillisen linjan suunnanmuutokseen, mutta
edellisiltä levyiltä tuttu tuhti, mahtipontinen, melodinen
death/black hybridi on vaihtunut selkeästi kepeämpään,
harkitumpaan ja melankolisempaan doomahtavampaan metalliin. Kaikuja
menneisyydestä löytyy toki yhä runsaasti eikä orkesteri ole
hylännyt murina-kärinä akselin vokalisointeja, joka istuu myös
hyvin nykyiseen tyyliin. Koskettimien ja orkestraatioiden käyttö on
aiempaa herkempää niiden toimiessa pikemminkin mausteena kuin perus
raaka-aineena. Synkästä on tullut tummaa, josta kuitenkin löytyy
sävyjä aiempaa enemmän.
Tarkkaan harkitut sekä paljon muttei
liikaa sisältävät sävellykset vaativat kuulijalta aiempaa enemmän
ja tyylinvaihdos onkin pääosin onnistunut. Jotain kiehtovaa
Soulfallenista silti tuntuu kadonneen, vaikka sen omaperäisyysaste
ei olekaan laskenut, vaan pikemminkin ehkä kasvanut. Ehkä jo
seuraavalla levytyksellä päästään portteja pidemmälle kohti
vanhan vihtahousun valtakuntaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti