Inferno #24/2005

CANDLEMASS
Essential Doom
GMR Music

9 Ottamatta mitenkään kantaa julkaisun tarpeellisuuteen, on helppo sanoa sisällön olevan täyttä timanttia. Levy on tungettu täyteen neljältä ensimmäiseltä täyspitkältä napsittuja klassikoita, vaikka periaatteessa kokoelmalle olisi voinut ottaa lähes minkä tahansa doom-virren em. levyiltä. Alkuperäiset studiokiekot omaaville faneille tarjotaan ostotäkynä Witches-nimeä kantava demoraita vuodelta 2003 sekä reilun puolen tunnin mittainen Saksan Rock Hard festareilta tallennettu keikka DVD-bonuksena. Kokonaisuutena kokoelma lunastaa paikkansa hyvin kaikenlaisten doom-friikkien keskuudessa.


FLESH MADE SIN
Dawn of the Stillborn
Karmageddon

6 Parin omakustanne MCD:n ja saatujen kehujen jälkeen Karmageddon media luottaa Flesh Made Sinin siipien kantavuuteen diilin arvoisesti. Orkesteri on varsin helppo lokeroida retro-thrashin karsinaan, sillä sen verran hyvin kaiuttimista pauhaava metakka täyttää genren tunnusmerkistön. Niin solistin äänenkäyttö kuin itse kappaleetkin ovat mukavan aggressiivisia ja mukaan on älytty ahtaa hippusellinen dynamiikkaa. Tästäkin huolimatta kappaleet taantuvat turhan usein tasapaksuiksi vauhtimaratoneiksi, kun joko kappaleet tai koko levy puolet lyhempänä iskisi otsalohkoon astetta terhakammin.  

MANTAS
Zero Tolerance
Demolition Records

6 Venomin kepittäjänä ja ainoana oikeasti soittotaitoa omaavana henkilönä tutuksi tullut Mantas räyhää yhä edelleen metallin parissa. Jos Venom tuli tutuksi rokkaavista ja aggressiivisista ralleistaan, ei Mantas ole ainakaan kevyempään suuntaan mennyt oman orkesterinsa kanssa.

Nollalinjaa kannattavat kaverit seisovat asenteella sanojensa takana, sillä musiikki on vallan kelvollisesti jyräävää asennejunttaa hienoisilla industrial-vaikutteilla maustettuna. Kitaroissa on murakkaa potkua jota muu rytmisektio tukee tanakasti. Kappaleet rakentuvat varsin yksinkertaisten ideoiden ja muutamien tarttuvien runttausriffien varaan, mutta hyvin toteutettuna kappaleet harvemmin kaipaavat enempää lihaa luidensa ympärille. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu taas kerran tasapaksu kokonaisuus, sillä yhden kappaleen kuultuaan on periaatteessa kuullut koko levyn. Tätä vaikutelmaa korostaa entisestään orkesterin solisti, jonka väkisin ilmoille puristetulta kuulostava ääni on kyllä musiikkiin sopiva, mutta äänialaltaan herra on yhtä ohut kuin laihialaisten juustoviipale. Täysin riittävä annos tätä herkkua on puoli levyä kerrallaan.



MINOTAURI
Minotauri
Black Widow

7 Alan piireissä ja tovin odotettu Minotaurin debyytti on ehtaa tavaraa ja samalla erittäin kattava paketti, jonka bonuksina on jo loppuunmyydyt 7” ja 10” vinyylijulkaisut. Orkesteri kunnioittaa doom metallin perinteitä ja nojaa niihin vahvasti myös musiikillisesti. Sävellyksiin on saatu kiehtovaa alkukantaista tunnetta ja voimaa, mikä kumpuaa Minotaurin yksinkertaisesta ja underground-henkisestä lähestymistavasta doom metalliin. Vanhempaan materiaaliin verrattuna levyn kappaleet ovat vahvempia ja etenkin laulupuolella on tapahtunut selkeä parannus. Ei ehkä niin kaunista, mutta taatusti aitoa.


NIGHTFALL
Lyssa
Black Lotus

6 Edellisestä positiivisesti yllättäneestä I am Jesus –levystä ei ole kerinnyt kulua kuin reilu vuosi ja kreikkalaisen metallin pioneerit ovat taas pukkaamassa uutta materiaalia pihalle. Tällä kertaa muutos edellisen levyyn verrattuna on vain huomattavasti pienempi kuin mitä kahden aikaisemman julkaisun välillä.

Lokeroituna Nightfall tipahtaa dark metallin genreen, mutta etäisiä vaikutteita on yhä kuultavista niin alkuaikojen helleenisestä black metallista kuin myöhemmästä goottisävytteisemmästä materiaalista. Sotkettuna yhteen tuotosta voisi kuvailla aggressiivisella otteella soitetuksi tummahkoksi metalliksi, jossa väriä tuovat kiehtovat melodiat. Keskitempoisia biisejä tukee hyvin napakka rummutus kiitos Tico-Tico miksauksen. Solisti Efhtimiksen ääni vaihtelee matalasta ja puhtaasta käheämpään ilmaisuun ja istuu paikoilleen kelvollisesti, vaikka alkaakin hieman puuduttaa tasapaksuudellaan loppupuolta lähestyttäessä.

Lyssan suurimpana ongelmana edeltäjäänsä verrattuna on huomattavasti harvemmassa olevat tarttuvat koukut ja kappalemateriaali, joka on liian tasaista ja harmaata massaa. Kappaleiden rakenteet vaikuttavat hieman turhan sekavilta ja itsetarkoituksellisen kompleksisilta, mikä etäännyttää kuulijaa väkisinkin huolimatta musiikin vaatimasta palkitsevasta paneutumista. Tällä kertaa kehitys ottaa vain muutaman askeleen takapakkia.


SCAR SYMMETRY
Symmetric in Design
Metal Blade

9 Scar Symmetryn herrat eivät ole eilisen teeren poikia, mutta on oikein ihmeteltävä kuinka vajaan vuoden kasassa ollut orkesteri voi silti saada aikaiseksi näin hienon debyytin. Useat levyn kappaleista sisältävät vahvasti Soilworkin hengessä kulkevia melodioita, mutta juuri kun huomio meinaa alkaa ärsyttämään, siirtyy musiikki sulavan vaivattomasti kokonaan uudenlaisiin ja yllättäviin teemoihin.

Symmetric in Designilla on: lähes pophenkistä hauraan puhdasta mieslaulua, rouhean matalaa murinaa, rutkasti maalailevia koskettimia, äärettömän tyylikkäitä kitarasooloja sekä vaihtelevia joko kepeästi rullaavia tai raskaammin murjovia kappaleita sekä osuuksia, joista ei tarttuvuutta puutu. Genren peruselementit on niputettu erinomaisesti yhteen progressiivisella otteella ja lopputulos sekä laajentaa että uudistaa hieman ummehtuneeksi käynyttä melodeathia runsaalla kädellä. Vaikka kaikkea on paljon, ei mitään ole liikaa eikä mikään ole väärässä paikassa.

Siinä missä levyn alkupuolisko on lähes välittömästi tukkaan tarttuvaa hittimateriaalia, on levyn loppupuoli vaikeammin omaksuttavissa. Kärsivällisyys osoittautuu kuitenkin jälleen kerran hyveeksi ja levyn nerokkuus ja tasavahvuus paljastuu vasta kuunneltaessa levyä alusta loppuun toistuvasti. Monet tekevät, mutta harvat osaavat.


SPEED/KILL/HATE
Acts of Insanity
Listenable

7 Olipa kerran Dave Linsk niminen herra, joka soitti kuusikielistä legendaarisessa Overkill orkesterissa. Herra kun oli luova ja näppärä instrumenttinsa kanssa, syntyi koko joukko kappaleita jotka eivät syystä tai toisesta pääbändin levytyksille sopineet. Niinpä Dave otti kitaransa, kutsui kaksi muuta Overkillissa vähemmän tunnettua bändikaveriaan mukaan ja synnytti Speed/Kill/Hate nimeä kantavan kokoonpanon, jonka nimen alla materiaalia voitiin julkaista.

Acts of Insanistyn biisit eivät ole mitään ylijäämämateriaalia, vaan varsin ilmavia, nopeita ja vahvoja thrash-henkisiä runttauksia. Mikä tahansa yhdeksästä kappaleesta voisi periaatteessa olla Overkillinkin esittämä, toki Bobby ”Blitz” Ellsworthin omaperäisen äänen värittäminä. Nyt solisti Mario Frascan äänenkäyttö on enemmänkin perus hardcore-vaikutteista kähinä/huutolaulua, mikä sinällään on osuvaa, muttei kuitenkaan merkillepantavan erikoista. Soitto ja kappaleet rullaavat mallikkaasti, mikä kertoo herrojen ammattitaidosta niin soitto- kuin sävellys ja sovituspuolellakin. Laulajan lisäksi muut instrumentit hoitavat tonttinsa varmasti, mutta mielenkiinnottomasti lukuun ottamatta varsin lyhyen maukkaita kitarasooloja.

Periaatteessa kaikki palaset pitäisi olla kohdallaan ja kyllähän levyn tahdissa jalka alkaa hieman väkisinkin naputtamaan lattiaa. Kappaleiden välillä on vain turhan vaikeaa havaita suuria eroavaisuuksia, varsinkin kun arvostelukappaleessa levyn yhdeksän kappaletta on jaettu 91 raitaan. Linskin sävellyskaava on pätevä, mutta kaipaa kipeästi mukaan suurempaa satunnaismuuttujajoukkoa. Sen pituinen se.


TORTURE WHEEL
Crushed Under…
Firedoom

7 Yksijäseninen Torture Wheel ei ole lähtenyt keksimään pyörää uudestaan, vaan luottaa funeral doom genren perusasioihin. Ja mikäs on E.M. Hearstin säveltäessä, kun neljä levyn neljä kappaletta rullaa hitaan varmasti eteenpäin omalla painollaan murskaten nimensä mukaisesti heikommat alleen. ¾ levystä on napattu vuonna 2003 julkaistulta splitiltä ja kaveriksi on laitettu ennen julkaisematon kipale.

Torturen Wheelin musiikki rakentuu massiivisen raskaasta ääniseinästä, vaikka tempo ei aivan sieltä hitaimmasta päästä genreä olekaan. Erinäisten efektien läpi ajettu ”laulu” on upotettu ovelasti osaksi muiden instrumenttien sekaan ja aikaiseksi saatu murjova muuri on pelottavan tehokas. Lähes alati soivat minimalistisen hypnoottiset kosketinkuviot koittavat keventää tunnelmaa puhkoen reikiä murinavyörytykseen, mutta onnistuvat oivasti kaikessa vastakohtaisuudessaan vain synkentämään tunnelmaa entisestään. Yksittäiset audioentiteetit hitsautuvat saumattomasti toisiinsa eikä tämän kaltaisessa musiikissa yleensä olekaan tilausta yksilöille, vaan niiden muodostamalle kokonaisuudelle.

Ensimmäisten kuuntelukertojen lievä tylsyys muuttuu toistuvien toistojen kautta mielen mustaavaksi kokemukseksi ja imaisee vastustamattomasti mukaansa. Selvää kuitenkin on, että samoilla metodeilla ja tehokeinoilla ei tulevaisuudessa voi julkaista samalle tasolle pääsevää äänitettä.


VARATHRON
Crowsreign
Black Lotus

8 Kuusi vuotta edellisen täyspitkän jälkeen Varathron palaa pitämään yllä kreikkalaisen black metallin perinteitä. 90-luvun alkupuolella bändin musiikki erottui mystisen eksoottisella tunnelmallaan muista pääasiassa pohjoismaista ponnistavien genreveljien pakkasenpuremasta mustasta metallista. Samainen kiehtova okkulttistinen tunnelma on yhä tallella, kiitos vangitsevien kitara- ja kosketinmelodioiden yhdistettynä Stefan Necroabyssiouksen jostain tuonpuoleisesta kaikuvaan onttoon örinään. Ensimmäinen kuuntelukierros ei kumma kyllä säväyttänyt, mutta muutama lisäkerta imaisi mukaansa synkkiin syvyyksiin.


WYKKED WYTCH
Nefret
Demolition Records

5 Kolmisen vuotta sitten Suomessakin piipahtanut Wykked Wytch ei lavalla vakuuttanut, mutta onneksi tilanne on hieman parempi kolmannella täyspitkällä. Black/dark metallin parissa operoiva orkesteri yrittää kunnianhimoisesti luoda avantgardistista metallia siinä jopa osittain onnistuen. Suoran tykityksen lisäksi orkesteri tarjoilee melodisempia ja rauhallisempia osuuksia, joita molempia tukee vaihtelevasti naissolisti Ipekin Dani Filthmäinen kärinä väritettynä puhe- sekä kuiskailuosuuksilla. Kappaleet kulkevat kyllä kelvollisesti, mutta kovin kylmäksi väärällä tavalla tämä olon silti jättää.

Inferno #12/2003

AC/DC
Tulkoon rock ja rock tuli. Vuonna 1977 julkaistu Let There Be Rock on levy, joka yhdessä pari vuotta myöhemmin julkaistun Highway to Hellin kanssa kiteytti bändin asenteen ja olemuksen täydellisesti. Kun Bon Scott nimibiisissä karjaisee omintakeisella äänellään Let there be rock, se ei suinkaan ole toteamus vaan käsky. Vaikka varsinaisia suuria hittejä ei em. kipaleen lisäksi löydy kuin ikiklassikko Whole Lotta Rosie, on levy täynnä kappaleita jotka yksinkertaisesti rokkaisivat vaikka itse Väinämöisen suohon. Biiseistä välittyy niin järjettömän vahva lataus ja tunnelma, että niistä tihkuvan hien ja testosteronin pystyy melkein haistamaan ja aistimaan pelkkien kaiuttimien välityksellä. On riffiä riffin perään, joidenka vuoksi moni kitaristi olisi taatusti valmis antamaan vaikka vasemman testikkelinsä jos olisi vain itse saanut keksiä ja soittaa niitä Scottin rinnalla. 9/10  

Suuriin saappaisiin astuneen Brian Johnsonin toinen tuotos AC/DC:n laulajana ei varmasti ollut paljoakaan ensimmäistä helpompi, sillä debyyttinsä Back in Black osoittautui kaupalliseksi menestykseksi. Kaikille rock-faneille kunniaa tekevä For Those About to Rock (1981) avataan hienolla nimikappaleella, joka aivan ansiosta on nostettu myöhäisempien aikojen AC/DC klassikoihin. Loppuosa levystä poislukien Evil Walks ja C.O.D. onkin sitten tasapaksumpaa ja taantuneempaa ”Accadaccaa”, jonka taso pysyy kuitenkin tasaisen hyvänä muttei loistavana kuten bändin aiemmilla levyillä. Johnsonin kireä kähinä on paikallaan orkesterin hieman uudistuneessa 80-luvun saundissa, mutta biiseissä on selkeästi havaittavissa Youngin veljesten & Johnsonin sävelkynän hienoista tylsymistä. Retrospektiivisesti katsottuna ja verrattuna pari vuotta myöhemmin julkaistu Flick of the Switch vain vahvistaa tuota havaintoa. 7/10

Kovana rock- ja AC/DC-fanina tunnettu kauhukirjailija Stephen King halusi herrojen musiikkia novelliinsa perustuvaan ja itse ohjaamaansa Maximum Overdrive –leffaan. Raina jäi B-luokan halvaksi pätkäksi niin monen muun King-filmatisoinnin kanssa ja samaan luokkaan tippuu myös AC/DC:n samana vuonna 1986 julkaisema Who Made Who –nimen saanut soundtrack. Orkesteri kirjoitti levylle yhden kummallisen iloluonteisen mutta kelvollisen levyn nimeä kantavan avausbiisin sekä pari mitäänsanomatonta instrumentaalia. Loput onkin sitten vanhaa tavaraa pääosin yhtyeen sen astisesta 80-luvun tuotannosta pois lukien hieno blues-henkinen Ride On. Back in Black ilta on napattu ne kovimmat hitit You Shook Me All Night Long ja Hells Bells, For Those About to Rockilta se klassinen kanuunabiisi ja varsin tylsältä Fly on the Wall lätyltä Sink the Pink ja Shake Your Foundations. Vaikka levylle onkin valittu muutama klassikko, eivät ne riitä pelastamaan sekavaa kokonaiskuvaa ja turhan julkaisun mainetta. 5/10

90-luvun avannut The Razors Edge esittelee yllättävänkin pirteässä kunnossa olevaa kokoonpanoa ja kuultavissa onkin Youngin veljesten kitaroista syntynyttä jopa hieman kokeellisempaa materiaalia. Levyn avausraita Thunderstruck on varmasti jokaisen aloittelevan kitaristin märkien päiväunien ja loputtoman reenauksen kohde, mutta suosiostaan huolimatta se on eräs yksi yliarvostetuimmista AC/DC rykäisyistä. Money Talks ja Mistress for Christmas nousivat jonkin sortin hiteiksi massasta erilleen, mutta loppu materiaali onkin sitä tasaisen tuttua ja turvallista maksalaatikkoa. 6/10 

AGENT STEEL
Order of the Illuminati
Scarlet

Nelisen vuotta sitten julkaistu Omega Conspiracy antoi odottaa paljon, mutta toisin kävi. Orkesteri oli reilun vuosikymmen hajoamisensa jälkeen selkeästi ruosteessa, eikä pystynyt muodostamaan musiikillaan kosmista yhteyttä kuulijoihin entiseen tapaansa. Uuden vuosituhannen koittaessa jäsenet ovat vertyneet, ja taajuuskaista on puhdistettu ulkoavaruuden aiheuttamista häiriöistä. Musiikkiin on tullut mukaan uusi pysäyttämätön voima, joka saa epäilevät tuomaatkin vakuuttumaan bändin energiasta ja kyvyistä. Täyteläisillä ja jyhkeillä saundeilla varustettu, entistäkin enemmän melodioita ja perinteistä metallia sisältävä julkaisu on hienoa kuunneltavaa alusta loppuun. Materiaali on tasalaatuista HK:n sinisen tapaan, vaikka muutamaa kappaletta vaivaakin hienoinen kasvottomuuden puute. Kitaratyöskentely on erittäin mallikasta ja nautittavaa yhdessä tarkan rumpaloinnin kanssa. Hienoista riffeistä ja sointukuvioista kudotut kappaleet kruunaavat musiikkiin paremmin kuin hyvin. Laulajan ääni muistuttaa varsin paljon alkuperäistä laulajaa John Cyriista, mutta on tätä huomattavasti monipuolisempi ja vahvempi omaperäisyyden kustannuksella. Vaikka levyltä onkin ilman kummempia yliluonnollisia kykyjä aistittavissa vahva 80-luvun henki, on kaiuttimista virtaava metalli vahvasti nykypäivässä kiinni. Bändin asenne ja kokemus on onnistuttu kanavoimaan musiikkiin yhdessä valtavan energian kanssa ja lopputulos erottuukin edukseen suurimmasta osasta nykypäivän hengettömistä julkaisuista 8/10

ANCIENT RITES
And the Hordes Stood As One DVD
Sound & Picture

Kokonaan suomalaisin voimin ohjattu, tuotettu ja julkaistu DVD tekee niin kunniaa kuin oikeuttakin pitkän linjan belgialaiselle veteraanille Ancient Ritesille. Viime kesänä Belgian Biebobissa kuvattu keikka sisältää 18 kappaletta napsittuna tasaisesti orkesterin uran eri vaiheista. Vajaan puolitoistatuntisen setin ensimmäisestä biisistä lähtien yhtye luo nokkamiehensä Gunther Theysin johdolla yleisöön vahvan siteen, joka ei missään vaiheessa katkea. Niin bändi kuin fanitkin ovat heti hienosti menossa mukana, ja yksinkertaisen tyylikkäästi toteutettu konstailematon kuvaus ja ohjaus on sulavaa ja miellyttävää katsella. Laajakuvaformaatin puuttumista voi surkutella, mutta kiitettävä äänipuoli korvaa tuon puutteen. Saundit ovat aidosti livemäiset mutta tuovat samalla selkeästi esille kaikki ne pienet nyanssit, joita bändin musiikista voi löytää. DD 5.1 ääniraita on kyllä avara ja kirkas, mutta stereoraita toimii kyllä hevimmin. Bonusmateriaalina löytyy lyhyehkö vanhoista livemateriaaleista koottu historiikki, joka taas kerran vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta jää aivan liian lyhyeksi. Pakollinen kuvagalleria on laitettu mukaan samoin kuin keikkavetoihin perustuvat pari asiansa ajavaa musiikkivideota. Suomalaisia kiinnostanee eniten maassamme vuonna 2000 kuvattu 15-minuuttinen kiertuedokumentti, jossa kuullaan ja nähdään niin rallikuskienglantia, kännisten fanien ylistyssanoja kuin harmittomia backstage tapahtumia. Muistin virkistyksenä taltiointi toimii varmasti paikalla olleille, mutta keikoilta kuvattuja kokonaisia biisejäkin olisi ollut mukava nähdä. And the Hordes Stood As One DVD on hyvä osoitus siitä, että suhteellisen pienelläkin budjetilla voidaan luoda laadukasta jälkeä, jos vain omistautumista ja osaamista asialle riittää. 9/10

CRYPTIC WINTERMOON
A Coming Storm
Massacre

Kryptisen kliseisesti nimetyn orkesterin kymmenvuotisen taipaleen aikana haalittu kokemus kuuluu musiikissa. Toisella täyspitkällään orkesteri taituroi melodisesti kalmankatkuisen ja mustankäryisen metallin saroilla, vieraillen tasapuolisesti molemmissa genreissä. Vokalistin räyhäävän räkäinen ääni on asiaankuuluvaa ja tarttuvan melankolisia melodioita työstävä sahaaminen on varsin mallikasta. Komeuden kruunaa koskettimien runsas käyttö, vaikka ajoittain ne vaikuttavatkin liiaksi päälle liimatuilta ja turhilta. Tunnelman luomisessa on toki käytetty myös perinteisiä akustisia kitaroita, eikä kappaleiden vauhtikaan ole koko ajan moottoritienopeuksien tuntumassa. Henkeä vedetään ja synkistellään muutamalla instrumentaalilla, ja tempoa on muutamassa veisussa laskettu raskaaseen keskitempoiseen poljentoon. Kokonaisuutena bändi kuulostaa enemmän kuin vähän saman saran uranuurtajalta, Dissectionilta. Orkesteri matkiikin vaikeata kohdettaan verrattain hyvin, vaikkei toki ylläkkään missään vaiheessa samanlaiselle nerokkuuden tasolle. Hyvin kopioitu on jo puoliksi tehty, nyt enää tarvittaisiin se toinen puoli omaa 6/10 

DOOMSTONE
Disharmonic
Source of Deluge

Omien sanojensa mukaan orkesteri yrittää värittää kompleksista death-thrashiaan erilaisilla progressiivisilla ja melodisilla elementeillä tavoitteenaan omaperäisyys ja riippumattomuus muista tyyleistä. Vaikka tavoitteet ovatkin erittäin kunnioitettavia, ontuu toteutus pahemman kerran. Monipuolisuuden saavuttamiseksi biiseihin on ympätty lukuisia erilaisia osioita, temmonvaihdoksia ja pieniä kitarakikkoja. Näistä seikoista huolimatta biisit ovat toisiinsa verrattuna todella tasapaksua jyystöä, joissa ideat vaikuttavat vain toistensa eri variaatioilta. Onneksi biisit on sentään älytty jättää neljän-viiden minuutin tienoille, sillä pidempinä niiden nautittavuus laskisi entisestään. Aivan toivotonta räpellystä ei Doomstone kuitenkaan ole, sillä bändi tuntuu hallitsevansa instrumenttinsa ja yhteensoiton hyvin joka pelastaa jo paljon. Myös musiikissa ilmenevät pienet ovelat oivallukset ja jämäkät taustat lupailevat kyllä enemmän tulevaisuutta silmällä pitäen. 4/10

IN FLAMES
Trigger
Nuclear Blast

Menneenä vuonna ilmestynyt, mielipiteitä yllättävän paljonkin jakanut Reroute to Remain oli kaikesta huolimatta yksi viime vuoden parhaimmista levyistä. Bändi uskalsi uudistua sopivasti jo hieman puhki kalutusta ja tylsäksi käyneestä konseptistaan. Viiden kipaleen Trigger –sinkula on hieno esimerkki hyvin tehdystä faneille suunnatusta julkaisusta. Nimikappaleen lyhennetyn version lisäksi tarjolla on uusi rapakka ralli, hieman valjuksi jäävä coveri Genesiksen hitistä, club miksausta R2R:n Cloud Connect –vedosta sekä vielä vinkeä C64-karaoke -versio vanhasta Moonshield –klassikosta. Keräilijöille ja tosifaneille on sinkusta tarjolla myös ökyhintaiseksi haukuttu digipack, jonka kylkiäisenä tulee parin biisin DVD, sisältäen videot Triggerin lisäksi hienosta Cloud Connected –rallista. Vaikka metallipiireissä ”levyn ainoan hyvän biisin” sisältävät singlet mielletään yhä kuuluvaksi pop-ja disco musiikkiin, puolustaa In Flamesin julkaisu hyvin paikkansa niin fanien keskuudessa kuin promootiotarkoituksissakin. Eikä popissakaan ole mitään vikaa. 7/10

KREATOR
Live Kreation
Steamhammer

Lähes kahdenkymmenen vuoden ajan teutoonithrashiaan räiminyt Kreator räväytti pari vuotta sitten ulos sellaisen setin musiikkia, että hieman kokeellisempi ja samalla myös väsyneempi 90-luvun tuotanto lunasti paikkansa. Yhtyeen ensimmäinen varsinainen livelevy sisältää läpileikkauksen yhtyeen urasta ja samalla kaikki ne kovimmat klassikkoviisut, joiden tahdissa tukkaa on heilutettu vuosikausia. Yllätyksettömästi setti painottuu uusimman levyn lisäksi alkupään materiaalin, kun taas 90-luvulla julkaistuista levytyksistä ei löydy kuin biisi per levy. Lopputuloksena onkin 24:n biisin ja vajaan parin tunnin tykistökeskitys, jolta ei voi yksinkertaisesti suojautua millään. Rautaa sataa niskaan lähestulkoon loputtomina kuuroina, ja osumatarkkuus säilyy tappavan tarkkana biisi toisensa jälkeen. Orkesteri moukaroi Millen komennossa erittäin jämäkästi ja miehen uniikin räkäisessä äänessä on kuultavissa aimo annos tuttua vihaisuutta. Rytmiryhmän tykistökomentajana Ventor on mies paikallaan ja iän karttuessa herra Reil on tullut vain nopeammaksi ja tarkemmaksi. Sami Yli-Sirniön tyylitajuinen kitaratyöskentely pehmentää ja täydentää kokonaisuutta mallikkaasti tuoden siihen entistä enemmän potkua ja dynamiikkaa. Kun saunditkin ovat levyllä selkeät mutta orkesterin linjaa noudattaen sopivan rosoiset, on lopputulos malliesimerkki hyvästä liveorkesterista ja levystä. Samaan aikaan julkaistavaa DVD:tä saa yhdessä ja erikseen livelevyn kanssa. Vuoden metallipaketin titteli on valumassa rasvaisiin saksalaisiin kouriin.  9/10

KREATOR
Live Kreation - Revisioned Glory DVD
Steamhammer

Kreatorin DVD tallenne esittelee bändin livekunnon Koreassa ja Brasiliassa toissa vuonna nauhoitetuilta keikoilta. Menninkäis-Millen johtama orkesteri olikin huimassa vedossa Euroopan kiertueen päätöskonsertissa Helsingissä 1,5 vuotta sitten ja niin vanhat kuin uudet thrash-rallit toimivat sen pahamaineisen taudin lailla. Aiemmin tupla CD:ltä kuulemani keikka antoi odottaa DVD:ltä paljon, vaikka Kreatorin visuaalinen anti ei olekaan missään nimessä pääosissa bändin keikoilla. Herra Petrozza on kuitenkin thrashin pieni suuri mies: asialleen omistautunut ja karismaattinen henkilö, jonka persoonallinen ja kurkkua kiduttava ääni on uniikki ja siten helposti tunnistettavissa. Sisällöllisesti DVD tarjoakin mukavalta vaikuttavan paketin niin bändin musiikista kuin urasta. Lukuisien promovideoiden lisäksi ekstroista löytyy niin erilaisesta video- ja kuvamateriaalista koostuva historiikki, kuin perinteinen täydellinen discografia sekä pari heikompitasoista livevetäisyä. Live-osuus on toteutettu dokumentin omaisestiViolent Revolution -kiertueelta leikkaamalla biisien väliin pätkiä eri maista, faneista, Kreator tatuoinneista, backstagelta ja onpahan mukaan saatu muutama hevijulkkiskin sanomaan sanasensa. Hyvä puoli asiassa on kuitenkin se, että live on mahdollista myös katsoa ilman näitä pidemmän päälle turhaksi ja ärsyttäväksi käyviä pätkiä.

Itse varsinainen keikka on varustettu laadukkailla ja kirkkailla DD 5.1 äänillä, vaikka perinteinen stereoääni antaakin astetta jymäkemmän ja positiivisella tavalla suttuisemman yleisvaikutelman. Kuvaus ja kuvanlaatu on kohtuullisen laadukasta, vaikka rakeisuutta onkin ajoittain havaittavissa. Eniten kuitenkin häiritsevät toistuvat turhat kikkailut kuvan värien kanssa sekä satunnaisesti käytetyt nopeat leikkaukset, jotka eivät oikein sovi Kreatorin kaltaiselle turhia hienouksia karttavalle bändille. Vaikka levy onkin sisällöllisesti varsin hyvä, aiheuttaa ihmetystä lyhyt kesto: CD-julkaisuun verrattuna materiaalia on karsittu lähes puolen tunnin edestä ja niinpä useita vanhoja Under the Guillotine tai Awakening of the Gods -kappaleiden kaltaisia klassikoita ei nähdä. Sinänsä mielenkiintoiselta vaikuttava historiikkikin kärsii todella hätäiseltä vaikuttavasta ja ainoastaan kunkin aikakauden pintaa raapaisevasta käsittelystä. DVD olisikin ehdottomasti pitänyt jakaa kahdelle levylle, jotta riittävä määrä tilaa olisi saatu niin ekstroille kuin keikkamateriaalillekin. 8/10

NEVERMORE
Enemies of Reality
Century Media

Kolmen vuoden tauon jälkeen kuudennen julkaisunsa valmiiksi saanut orkesteri kuulostaa hitusen aggressiivisemmalta ja kompleksisemmalta aiempaan verrattuna. Keskimäärin biisit tuntuisivat olevan astetta rivakampia temmoiltaan ja sisältävän enemmän tavaraa ja varsinkin riffejä kuin mitä aiemmin . Warrel Danen uniikkia ääntä on yhä hieno kuunnella, vaikka herra ei enää kykenekään vetämään aivan yhtä korkealta ja voimakkaasti kuin orkesterin alkupään levyillä, Sanctuaryn ajoista nyt puhumattakaan. Vaikka orkesterin hevimpi ote ei sinällään olekaan pahasta, niin Warrelin ääni ja myös aiemmin bändin tavaramerkeiksi tulleet hienot melodiat jäävät jyräyksen alle. Levyä vaivaa myös pieni labyrinttimäinen sekavuus, joka sekoittaa kuuntelijan päätä ja hankaloittaa sokkelon kätkemän aarteen löytämistä. Sinnikkyys saattaa palkita musiikin syövereihin sukeltavan mukavammin, tai jättää tämän harhailemaan ainoastaan hyvän kokemusen rikkaampana. 6/10 
 
NIGHTFALL
I Am Jesus
Black Lotus

Kreikkalaisen metallin pioneeri Nightfall on laskeutunut jälleen keskuuteemme. Kolmen vuoden tauosta ja lukuisista miehistönvaihdoksista huolimatta bändi tuntuu uusiutuneen ja vahvistuneen juuri oikealla tavalla. Bändi on alati poukkoillut musiikissaan eri suuntiin aina alkuaikojen doom- ja black metallin synteesistä myöhäisempien aikojen gootahtavampaan ja melodisempaan linjaan. Tästä kehityskaaresta huolimatta tuorein I am Jesus onnistuu hieman yllättämään raskaudellaan ja synkkyydellään. Jos parilla edellisellä levyllä oma linja tuntui olevan hiukan hukassa, niin tällä kertaa palaset tuntuvat loksahtavan oikeille paikoilleen. Levy jyrähtää käyntiin hienosti, onnistuen silti säilyttämään tasaisen laadun lähestyttäessä kohti seesteisempää loppua. Tarttuvat melodiat ovat jääneet muistoiksi edellisistä levyistä, mutta ovat maustuneet entistä maukkaimmiksi ja mureimmiksi, hienovaraisesti käytettyjen koskettimien antaessa pikantin lisäyksensä. Efthimis Karadimaksen kireää mutta melodista murinaa lähestyvä laulutyyli on paikallaan tumman tunnelman luojana, muun bändin jyrätessä vahvasti eteenpäin miellyttävän jyhkeillä Tico-Tico -soundeilla varustettuna. Orkesterin aggressiivisempi dark– ja etäisesti jopa death metallia muistuttava ote tuntuu sopivan bändin helleeniseen metalliin aiempaa paremmin. Kuuntelukertoja vaativa levy kasvaa ja aukeaa pikkuhiljaa ja osoittautuu loppupeleissä helposti yhtyeen yhdeksi parhaimmista tuotoksista. 8/10

NIGHTRAGE
Sweet Vengeance
Century Media

Jos lauluista vastaa Tomas Lindberg, rummuista Per M. Jensen ja kitarasta mm. Gus G. niin tyylisuunnan ja lopputuloksen arvaaminen ei liene liian vaikeata. Jos yhden pisteen vihjettä joku vielä kaipaa, niin kokoonpanon kotipaikka on Göteborg. Aivan oikein! Melodisesta swedu-deathistahan tässä on kysymys, vieläpä todella kovan luokan kokoonpanolla. Vaikka pääpaino onkin mättökompeilla etenevässä materiaalissa, on musiikkiin tuotu myös paljon melodioita ja vaikutteita perinteisemmästä metallista. Tätä vaikutelmaa lisäävät säästeliäästi käytetyt puhtaat heavy vokalisoinnit, jotka sulautuvatkin yllättävän hyvin yhteen Tomaksen raspikurkun kanssa. Ammattimiesten kädenjälki läpi levyn on aina tuotantopuolta myöten huippuluokkaa. Helleenien kitaravelhon työskentely yhdessä maanmiehensä ja bändin perustajan Marios Iliopouloksen kanssa on hienoa ja taidokasta eikä vain teknisesti. Herrat syytävät instrumenteistaan hienoja ja maukkaita sahauksia sekä tunnelmallisempia melodioita, joista moni bändi olisi kateellinen tai ainakin olisi syytä olla. Kaikesta huolimatta kokonaisuutta vaivaa hienoinen hengettömyys ja liiallinen tasapäisyys, joka estää bändiä ja levyä nousemasta aivan terävimmälle huipulle. Jymäkkää ja laadukasta metallia genrestä pitävälle. 8/10

NUCLEAR ASSAULT
Alive Again
Steamhammer

Vanhan thrash-jyrän aiempi sopimuksesta ulos kiemurtelun takia julkaistu livelevy oli kaikessa tyhjyydessään ja tylsyydessään todella karmeaa eikä lavoille paluun takia julkaistu uusi livekään herätä suuria ennakko-odotuksia. Merkillisen tyngäksi ainoastaan 38 minuutin mittaiseksi jätetty levy sisältää kyllä ne kolmen alkupään täyspitkän ja yhden minin kovimmat hitit, mutta enemmänkin soitantoa olisi ollut mukava kuulla. Puutetta on tosin yritetty korvata lisäämällä mukaan CD-ROM ominaisuuksia kuten haastattelu- ja livepätkiä kuuden minuutin edestä. Haastattelupätkä on varsin tyhjänpäiväistä jorinaa eikä huonolaatuinen livepätkäkään mitään silmäkarkkia ole joten ekstroista ei iloa ole kuin kerraksi. Levyllä heti ensimmäisenä korviin pistää merkillisen lepsu ja hyvän pullataikinan kaltainen löysä soitto. Heti perässä tulee levyn voimaton äänimaailma, jossa kitarat on kokonaan vaimeana taustalla laulun ja rumpujen ollessa etualalla. Näistä seikoista johtuen biisien energiasta tippuu monen monta kilotonnia pois ja odotettu audiorynnäkkö jää puolitiehen. Tuleen ei saa jäädä makaamaan opetettiin armeijan harmaissa aikanaan, mutta sitä Nuclear Assault valitettavasti juuri tekee rynnistyksensä keskellä. 5/10

OCCULT
Prepare to Meet Thy Doom/The Enemy Within+demo 1993
Painkiller

Occultin lähes kymmenen vuoden takaiset alkupään julkaisut on päätetty pistää samaan pakettiin vanhan studiodemon kera ja saattaa laajemman kuulijakunnan tietoisuuteen alkuperäisten painosten vaikean saatavuuden takia. Orkesterin vanhakantainen ja yksinkertainen thrash-black mixtuura on kieltämättä yleisilmeeltään omalla tavallaan kiehtovaa ja pätkittäin toimivaa, mutta nopeiden vetojen ainainen tuku-tuku komppi ja keskitempoisten biisien venytetyn tylsät kitarasahaukset eivät pidemmän päälle jaksa kamalasti innostaa. Hitaammat osuudet tuovat hitusen monipuolisuutta musiikkiin, mutta eivät jaksa pelastaa debyytin auttamatonta monotonisuutta. Suuria muutoksia ei konseptiin ole tehty toiselle levylle, mutta biisejä on älytty lyhentää toimivimmiksi. Kappaleet kuulostavat astetta kiukkuisemmilta ja kompleksisimmilta, joka lienee pitkälti kokemuksen kartuttamisen ja soittotaidon kehittymisen ansiota. Vaikka mystinen ilmapiiri onkin kadonnut taitojen ja teknisyyden kasvaessa, on levy silti piirun verran parempi edeltäjäänsä verrattuna. Levyä vaivaa silti harkitsemattomilta vaikuttavat ja päättömän tuntuiset biisirakenteet, joissa hyvätkin ideat hautautuvat yleiseen sekavuuteen. Perään tungettu demo ei onnistu yllättämään, vaan sisältää debyytin kaltaista mäiskettä astetta primitiivisemmällä tuotannolla. Kokonaisuutena paketti maistuu varmasti monelle kulttibändejä arvostaville metallisteille, mutta suuri yleisö jää yhä autuaan tietämättömäksi orkesteirn toiminnasta ja aivan ansiosta. 5/10

SADUS
DTP demo 1986
Hammerheart

Vanhojen klassikkodemojen ja levyjen uudelleenjulkaiseminen on aina kulttuuriteko, jolle hatuttomankin henkilön pitäisi lakki ostaa ja nostaa. Remasteroitu Saduksen ensimmäinen demo on saanut kaverikseen pari rapakkaa teknistä thrash rallia toiselta Certain Death –demolta. Herää kysymys miksi vain kaksi biisiä eikä koko demoa, kun kestoa ei julkaisulla ole kuitenkaan kuin nafti 30 minuuttia? Ottaen huomioon alkuperäisten julkaisujen iän ja todennäköiset äänitysolosuhteet, on saundit yllättäväkin kirkkaat ja kohdallaan. Äänimaailma on toki aika diskanttivoittoinen ja ohut, mutta se ei lainkaan latista yleistä tunnelmaa. Biisit ovat alusta loppuun saakka aikamoista kohkausta ja paahtoa, mutta selkeä punainen lanka biiseistä löytyy eikä se koskaan pääse tyystin katoamaan muusikoiden räpylöistä. Merkille pantavaa on basson ja kitaroiden omintakeinen ja villi tyyli, jota vokalistin erittäin kireä ja korkea täydentää hyvin. Vaikka musiikki onkin näin jälkeenpäin kuunneltuna selkeästi oman aikansa tuotos, ei ajan hammas ole päässyt nakertamaan materiaalia kovinkaan pahasti. Innovaatio, intensiteetti ja tekninen osaaminen ovat yhä selkeästi kuultavissa. Fanius yhdessä nostalgisen suhtautumisen kanssa Saduksen esittämään musiikkityyliin auttavat varmasti julkaisun sisäistämisessä, mutta niin bändin kuin julkaisunkin meriitit pitäisi olla muidenkin kuultavissa. 7/10

SKEPTICISM
Farmakon
Red Stream 

Reilu vuosi sitten kahden biisin The Process of Farmakon MCD antoi esimakua odotetusta täyspitkästä, joka pienoisen viivästymisen jälkeen on vihdoin ilmestynyt. Bändin aavistuksen uudistunut musiikillinen ilme olikin tervetullut ja osoittautui varsin toimivaksi ratkaisuksi. Suuria muutoksia ei täyspitkän materiaali ole vuoden saatossa kokenut. Tempoa on nostettu hippusen verran aiemmasta ja urut ovat aiempaa suuremmassa roolissa. Laulu on pääasiassa yhä sitä samaa tuttua mörinää, jota ei taustasta meinaa erottaa ja hyvä niin, sillä muunlaisilla vokalisoinneilla lyriikoiden tulkitseminen ei yksinkertaisesti olisi mahdollista. Tutut elementit pitkine biiseineen, hypnoottisine rytmeineen ja minimalistisine melodioineen on yhä tallella, mutta eri instrumenttien raskas yleissaundi on keventynyt kymmenillä kiloilla. Se mikä lyhyellä julkaisulla vielä toimi erittäin mallikkaasti, tuntuu nyt täyspitkällä hieman valjulta. Totaalisen raskas ja synkkä ilmapiiri on hiipunut osittain taka-alalle ja ero on kuin tavallisella Coca Colalla ja light-versiolla. Mustaa ja periaatteessa maistuvaa, mutta jokin outo epätäyteläinen sivumaku suuhun jää. 7/10

SODOM
One Night in Bangkok
Steamhammer

Vekkulisti 80-luvun pop-hitin mukaan nimetty Sodomin kahden levyn livesetti tiivistää yhtyeen 20 vuoden taipaleen 23 kipaleeseen. Mukaan on vedetty todella paljon ikivanhoja klassikoita uran alkutaipaleelta sekä useita ralleja yhtyeen menestyksekkäimmältä Agent Orange –lätyltä. Orkesterin vähemmälle huomiolle jäänyt 90-luvun tuotanto on myös yllättävän hyvin edustettuna, kun taas ihmetystä herättää tuoreimman, kovan M-16 –levyn edustus ainoastaan kahden kappaleen voimin.

Vaikka varsinainen keikkaäänityksen tekemisessä ei olekaan käytetty viimeisen päälle hifi-vehkeistöä, on jälki juuri Sodomille sopivaa: likaista, raakaa ja raskasta. Bändi puuskuttaa eteenpäin täysillä kuin täydessä lastissa oleva diesel-veturi, joka amok-juoksunsa aikana ei suostu pysähtymään yhdelläkään asemalla. Samoin ei myöskään Tom-eno viljele turhia välispiikkejä, vaan biisit seuraavat toinen toistaan tiiviissä tappituntumassa. Heikompaa miestä moinen meno alkaisi jo taatusti hirvittämään, mutta kun bändillä on langat käsissä ja suunta selvä, on helppo heittäytyä kyytiin ja antaa sekä jalan että pään vatkata. Jos tällaista toimintaa harrastaisi vielä kunnon hevisaunassa, olisi meno taatusti varsin lähellä autenttista Thaimassa nauhoitettua keikkaa. Vanhassa vara jälleen parempi. 8/10