Inferno #46/2007

Cephalic Carnage
Xenosapien
Relapse

4 Innovatiivisuuden ja teknisen taituruuden lyödessä tassua on lopputulos yleensä vähintäänkin mielenkiintoinen, joskus jopa henkeäsalpaava. Cephalic Carnagen tapauksessa ilmoja pihalle pieksee em. lisäksi massiivinen ja brutaali ulosanti sekä toisen asteen differentiaaliyhtälöitä muistuttava musiikillinen kompleksisuus.

Death metaliin ja grindcoreen pohjautuvasta musiikista tekee äärimmäisen kieroa ns. matikkametallista tutut elementit tempokimpoiluineen, kitarapulputuksineen ja outoine kohtauksineen, jotka osaavat kerta toisensa jälkeen yllättää kuuntelijan juuri kun luulee kappaleen taantuvan perusmurjomiseen. Lukuisten eri osuuksien ansiosta musiikista muodostuu samalla ärsyttävää mutta mielenkiintoa ylläpitävää, jonka moniulotteisuus vie lopulta väkisinkin mukaansa.

Kolmevarttinen orkesterin kyydissä on todella tuhti kokemus, mutta ihmeen tavoin se jaksaa kantaa loppuun saakka. Musiikin vahvuus onkin kaiken näennäisen kaaoksen keskeltä löytyvät tarkkaan harkitut ratkaisut, joiden ansiosta kokonaisuus on tarkassa balanssissa. Palkintopallille levy nouseekin komeasti, kun vauhtihirmu murisee komeasti niin hitaissa neulansilmämutkissa pienillä vaihteilla siinä missä pitkien suorien äärinopeuksissa.

The Funeral Pyre
The Nature Of Betrayal
Prosthetic

2 Saatekirjeen mukaan legendaaristen melodisen death metal ja norjalaisen black metal genrejen kanavoiminen oman näköiseksi musiikikseen on tervetullutta Los Angelesin tupaten täynnä olevaan äärimetalliskeneen. The Funeral Pyren kakkoskiekkoon tutustumisen jälkeen on entisestäänkin selvempää, kuinka amerikkalaisten yritys matkia rapakon tällä puolella syntyneiden pioneerien työtä jää aina korkeintaan B-luokan tasolle.

Mustaa metallia orkesterin musisoinnista löytääkseen saa syynätä aika tarkasti, ellei sellaisiksi lasketa BM-rääkynää lähentelevää laulutapaa tai ranskalaisen 1800-luvulla eläneen Gustave Dorén taiteilemaa kaiverrusta miekkaan hukkuneesta albumin kansikuvassa. Ei bändin soitto- ja sävellystaito ole missään nimessä kelvotonta, mutta koko puisevaa ja samasta puusta veistettyä ja hitusen koskettimilla väritetty räväkkä meno on.

En epäile hetkeäkään, etteikö orkesteri tekisi ja kokisi omaa musiikkiaan rehelliseksi ja särmikkääksi, mutta kyllähän näitä on niin monta kuultu. The Funeral Pyren olisikin syytä ottaa oppia olympialaisten yhteydessä tutuksi tulleesta latinan kielen Citius Altius Fortius –fraasista.

Goad
Black Widow
In The House Of The Dark Shining Dreams

Italiaa ja progressivista rockia voidaan pitää hämärinä tapauksina ja kun nämä kaksi yhdistyvät, ymmärtää tuloksesta yhtä vähän kuin tuosta alla pollo-kielestä. Hämmennystä lisää entisestään tieto, että In The House Of The Dark Shining Dreams on live-levy. Tätä ei kuitenkaan kuuntelun aikana huomaa mistään muusta kuin tuhnuisen ohuista soundeista, jotka tavallaan kuitenkin sopivat musiikkiin hämärtäen tunnelmaa entisestään 70-luvun suuntaan.

Arvosanan asettaminen osoittautuu suhteellisen mahdottomaksi tehtäväksi, kun musiikista ei ymmärrä muuta kuin King Crimsonin 21st Century Schizoid Man lainan verran. Kansikuvan luolastossa vaeltava niukkapukuinen naishahmo johtaa kuuntelijoita harhaan sisällön suhteen siinä missä samaiseen maalaukseen kuvatut peikot ja muut hirviöt muistuttavat erehdyttävästi hevin ystäviä ulkoiselta habitukseltaan. Paha tätä on paskaksikaan haukkua, vaikka mieli kovasti tekisi.

Merciless Death
Evil In The Night
Heavy Artillery

3 Merciless Death -bändin nimi, Evil In The Night –levyn nimi, Much Hate to the following –lista, Repkan loistava kansitaide, The Final Slaughter ja Ready To Killin kaltaiset biisien nimet, sisäkannen valokuvakollaasi, farkkuliivit, nahkatakit ja varsilenkkarit. Näistä ulkomusiikillisista elementeistä ei voi erehtyä sisällön suhteen. Merciless Death on totaalista old school thrash metal palvontaa levyn ensimmäisestä raidasta viimeiseen kahdeksanteen saakka.

Triona paiskivan orkesteri ei trendeistä välitä, vaan kumartaa syvään 80-luvun suuntaan haluten itsekin olla osa noita thrash-metallin kultaisia aikoja. Aina narisevaa laulajaa ja selkeitä luomusoundeja myöten bändi paahtaa täydellä tempolla kappaleensa läpi eikä missään mene kauaa jos tietää mitä tekee. Merciless Death tuntuu tietävän eikä tärvää levykokonaisuuteen kuin vajaa 26 minuuttia.

Musiikki kiitää kappaleesta toiseen noudattaen kaikkia genren tutuksi tulleita sääntöjä ja kliseitä eikä mistään varsinaisesti pääse valittamaan. Vaikka yhtään yllätystä ei vastaan tulekaan täysin samasta muotista veistetyissä viisuissa, ei sitä varsinaisesti osaa kaivata kun piekseminen on näinkin armotonta ja ennen kaikkea kelvollista. Eihän levystä miksikään klassikoksi ole, mutta kyllä se aitojen asioiden seassa hyvänä välipalana menee.

Minotauri
II
Firedoom Music

3,5 Liekö pienten koettujen vastoinkäymisten ja koetun taisteluväsymyksen syytä, mutta Minotaurin ytimekkään selkeästi nimetty kakkoskiekko on jäämässä bändin joutsenlauluksi. Tämä on sinällään harmi, sillä vaikka parantamisen varaa jääkin runsaasti, on sisältö ehdottomasti parasta ja mielenkiintoisinta mitä orkesteri on koskaan julkaissut. Albumin perään lätkäistyt kolme aiemmin ainoastaan loppuunmyydyillä 7”-singleillä julkaistua bonusbiisiä tarjoavat hyvän vertailukohdan uuden ja vanhan välillä sekä myös helpon tavan täydentää Minotauri-discografiaa.

Musiikiltaan II-albumi jatkaa samoissa synkissä merkeissä kuin aiemmatkin tuotokset. Vahvasti underground-henkeä uhkuva vanhan koulukunnan doom metal on raakaa ja yksinkertaista, mutta aiemmista positiivisesti poiketen se osaa olla myös kiehtovaa. Musiikista välittyvä elinvoimaisuus ja tunteenpalo korvaavat tekniset puutteet, jotka saattavat muodostua liiaksi modernisoituneille kultakorville ylipääsemättömäksi esteeksi levystä nauttimiselle.

Hatunnostonarvoisesta puurtamisesta ja suorituksesta huolimatta albumilla on puutteensa. Kappaleiden perusarvot ovat kyllä lähes kauttaaltaan kunnossa, mutta turhan usein viimeinen voitelu on jäänyt suorittamatta. Kappaleet tasapainottelevatkin lähes koko ajan iskevyyden ja junnaavuuden rajalla aivan kuin luottaen liiaksi alkukantaisen ja rehellisen sävellysprosessin kykyyn puhaltaa musiikkiin riittävästi oikeanlaista henkeä. Onneksi tämä useimmiten sentään onnistuu.


Oceans Of Madness
Mirror Palace
Scarlet

3,5 Avantgarde musiikiksi leimaaminen oikeuttaa bändin kuin bändin poukkoilemaan eri genrejen välillä ja tekemään outojakin musiikillisia ratkaisuja. Tätä Oceans Of Madness tekeekin kyllä neljännellä levyllään, vaikkei se loppujen lopuksi olekaan riittävän rohkea saati omaperäinen kaatamaan oikeita musiikillisia raja-aitoja.

Orkesterin avantgardistisuus on oikeasti lähempänä kosketinvetoista metallipitoista kevyt-progea, sillä useammin kuin yhdessä kappaleessa se tuo etäisesti mieleen Evergreyn. Palettia sekoittaa entisestään puoleen väliin laitettu ja kevyesti viululla väritetty Alice In Chains laina Them Bones, johon siihenkään ei ole uskallettua koskea tarpeeksi härskillä kädellä. Läpi levyn mielenkiintoa pitää yllä kuitenkin useat rivakammat ja suoremmat rallit, jotka nekin toimii kelvollisesti siinä missä hitaampi materiaali aavistuksen taiteellisempaa onkin.

Mirror Palace on kohtuullisen helposti omaksuttava ja mukavan kuunneltava levy, joka kuitenkaan ei tunnu lunastavan läheskään kaikkea sitä potentiaalia mitä yhtyeellä tuntuisi neljän levyn perusteella olevan.

Sarcofagus
Core Values
Rockadillo

2 Odottavan aika on tunnetusti pitkä ja Suomen ensimmäiseksi heavy-bändiksikin tituleerattua Sarcofagusta alusta saakka fanittaneet ovat saaneet odotella uutta materiaalia neljännesvuosisadan verran. Kiinnostusta orkesteria kohtaan on tasaisesti esiintynyt ja ehkäpä juuri siksi Poptori julkaisi männä vuotena Cycle Of Life debyytin uusiksi. Bändin ympärillä on aina leijunut mystinen ilmapiiri ja vielä tämän päivän mittapuullakin erilaiset hurjahkot ideat ja tempaukset ovat tuoneet sille ansaitun metallin pioneerin maineen. Mutta onko Sarcofagus yhä relevantti ja kiinnostava vuonna 2007?

Yhtyeen musiikkia leimaa yhä omalaatuisuus ja hämärähkö ilmapiiri aivan kuin ennenkin, joten selkeästä musiikillisesti jatkumosta on kysymys. Tämä ei silti kuitenkaan tarkoita vanhoja hyviä aikoja kaiholla muistelevia sävellyksiä, vaan omituisella tavalla ajattomalta kuulostavaa musiikkia. Mielenkiintoisista lähtökohdista huolimatta tuotanto onnistuu ikävällä tavalla soseuttamaan kokonaisuuden naislaulua myöten tasaiseksi mössöksi ja tästä kärsivät pahasti jo ennestäänkin vaikeat ja sekavahkot kappaleet.

Kimmo Kuusniemen progressiiviseksikin äityvän musiikillisen vision seuraaminen on samaan aikaan mielenkiintoista mutta rasittavaa etenkin kun sitä jatkuu tunnin verran. Palloon muotoon taottujen viisujen lähestyminen on erittäin hankalaa ja liian usein viisujen sisältö tuntuu turhan täyteen ahdetulta. Rohkeaa lähestymistapaa ja menneisyyttä on syytä arvostaa, mutta kritiikin yläpuolelle nekään eivät nouse.

Saxon
The Inner Sanctum
SPV

3,5 Brittiläisen heavy metalin sanasaattajana äärimmäisen pitkän ja vaihtelevan uran tehnyt Saxon ei koskaan ole suuren yleisön silmissä saanut niin paljon arvostusta kuin mitä sille olisi epäilemättä kuulunut. Orkesteri onkin turhan helposti leimattu pelkäksi divari-heviksi, jonka heti 80-luvun alkuun sijoittuva kultakausi oli ainoastaan kahden vuoden ja kolmen levyn mittainen.

Ennakkoluuloista huolimatta Saxon vuosimallia -07 osoittautuu yllättävänkin pirteäksi ja ajan hengessä hyvin mukana olevaksi kokoonpanoksi. Eivät herrat sentään trendejä ole lähteneet seuraamaan, vaan soittavat yhä vanhaa kunnon perusbrittiläistä heavy metallia herrasmiesten otteella. Kappaleet elävät ja rullaavat mallikkaasti ja niistä paistaa aito tekemisen riemu ja meininki joka saa väkisinkin kuuntelijan hyvälle tuulelle ja mä elän vieläkin –tunnelmaan.

Vaikka levyn alkupuoli onkin selkeästi loppua vahvempi, ei taso missään vaiheessa laske lehmän hännän lailla lähellekään kohti paskaa. Saxoninkin kaltaisten bändien on turha lähteä uusiutumaan vain sen itsensä takia kun perusasiat ovat yhä edelleen näin hyvin hallussa. Onneksi sentään edes vanhoihin hyviin asioihin voi luottaa näinä moderneina hulluina aikoina.

Ten East
Extraterrestrial Highway
Alone

2,5 Itään päin kohti aavikkoa kuljettaa valtatie Ten Eastiä letkeissä joskin hieman transsimaisissa tunnelmissa. Laulajaa ei ole otettu sekoittamaan pakkaa, vaan kuulija voi kaikessa rauhassa samaistua pelkkään musiikkiin. Ratkaisua voi pitää rohkeana, mutta ei ehkä kovinkaan yllättävänä jos tietää levyn syntyneen vanhojen vaihtoehtoisen musiikin ja desert rock konkareiden intensiivisten jammailusessioiden pohjalta.

Vaikka Extraterrestrial Highwayn kappaleissa kuuluukin selkeästi luomisprosessi, ei biisit kuitenkaan kuulosta liian hajanaisilta vaan rennon raskaasti rullaavilta teoksilta. Aivan hetkessä eivät kappaleet lähde käyntiin eikä levy avaudu, sillä kahdeksan kappaletta kellottaa tunnin mittaisen yhteismitan. Biisien pituus ei nouse missään välissä ongelmaksi, mutta sisällöltään albumi jää varsin kapea-alaiseksi. Periaatteessa kuuntelee levyltä mitkä tahansa kaksi kappaletta tulee samalla kuulleeksi koko levyn. Sen verran vähän variaatiota musiikin sisällä kuitenkin on.

Viaje A 800
Estampida De Trombones
Alone

3 Nimestään huolimatta Viaje A 800 ei paljastu oudoksi trumpettimusiikiksi eikä töräyttele mahtipontisesti omiin torviinsa, vaan tarjoaa groovaavaa matalalentoista desert rockin suuntaan kallellaan olevaa musiikkia. Toki nelikolta omat omituisuutensa musiikista löytyy, mutta onneksi nämä eivät ole itsetarkoituksellisia kiemuroita vaan tyylitajulla sävellyksiin istutettuja ja niitä tukevia pikku kikkoja.

Yleistunnelma albumilla onkin leppoisa kuin kesäpäivä, vaikka siitä löytyykin kaihoisaa otetta mitä yleensä ei siestaa viettäviltä kansoilta olettaisi kuulevansa. Löytyypä kappaleista myös kourallinen psykedeliaa, jonka osuus tuntuu entisestään korostuvan instrumentaaleista. Nämä ovatkin levyn parasta antia.

Sekalaisista elementeistä huolimatta kokonaisuus on varsin eheä myös viisutasolla, eikä se lähde missään vaiheessa harhailemaan ärsyttävästi liian kaukaisille sivuraiteille. Ikävä vain, että vaikka levyltä löytyykin suoraviivaisia rock-paloja, jäävät nämä turhan vaisuiksi tarjotakseen miellyttävälle fiilistelylle riittävän räväkkää vastapainoa.

Inferno #24/2005

CANDLEMASS
Essential Doom
GMR Music

9 Ottamatta mitenkään kantaa julkaisun tarpeellisuuteen, on helppo sanoa sisällön olevan täyttä timanttia. Levy on tungettu täyteen neljältä ensimmäiseltä täyspitkältä napsittuja klassikoita, vaikka periaatteessa kokoelmalle olisi voinut ottaa lähes minkä tahansa doom-virren em. levyiltä. Alkuperäiset studiokiekot omaaville faneille tarjotaan ostotäkynä Witches-nimeä kantava demoraita vuodelta 2003 sekä reilun puolen tunnin mittainen Saksan Rock Hard festareilta tallennettu keikka DVD-bonuksena. Kokonaisuutena kokoelma lunastaa paikkansa hyvin kaikenlaisten doom-friikkien keskuudessa.


FLESH MADE SIN
Dawn of the Stillborn
Karmageddon

6 Parin omakustanne MCD:n ja saatujen kehujen jälkeen Karmageddon media luottaa Flesh Made Sinin siipien kantavuuteen diilin arvoisesti. Orkesteri on varsin helppo lokeroida retro-thrashin karsinaan, sillä sen verran hyvin kaiuttimista pauhaava metakka täyttää genren tunnusmerkistön. Niin solistin äänenkäyttö kuin itse kappaleetkin ovat mukavan aggressiivisia ja mukaan on älytty ahtaa hippusellinen dynamiikkaa. Tästäkin huolimatta kappaleet taantuvat turhan usein tasapaksuiksi vauhtimaratoneiksi, kun joko kappaleet tai koko levy puolet lyhempänä iskisi otsalohkoon astetta terhakammin.  

MANTAS
Zero Tolerance
Demolition Records

6 Venomin kepittäjänä ja ainoana oikeasti soittotaitoa omaavana henkilönä tutuksi tullut Mantas räyhää yhä edelleen metallin parissa. Jos Venom tuli tutuksi rokkaavista ja aggressiivisista ralleistaan, ei Mantas ole ainakaan kevyempään suuntaan mennyt oman orkesterinsa kanssa.

Nollalinjaa kannattavat kaverit seisovat asenteella sanojensa takana, sillä musiikki on vallan kelvollisesti jyräävää asennejunttaa hienoisilla industrial-vaikutteilla maustettuna. Kitaroissa on murakkaa potkua jota muu rytmisektio tukee tanakasti. Kappaleet rakentuvat varsin yksinkertaisten ideoiden ja muutamien tarttuvien runttausriffien varaan, mutta hyvin toteutettuna kappaleet harvemmin kaipaavat enempää lihaa luidensa ympärille. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu taas kerran tasapaksu kokonaisuus, sillä yhden kappaleen kuultuaan on periaatteessa kuullut koko levyn. Tätä vaikutelmaa korostaa entisestään orkesterin solisti, jonka väkisin ilmoille puristetulta kuulostava ääni on kyllä musiikkiin sopiva, mutta äänialaltaan herra on yhtä ohut kuin laihialaisten juustoviipale. Täysin riittävä annos tätä herkkua on puoli levyä kerrallaan.



MINOTAURI
Minotauri
Black Widow

7 Alan piireissä ja tovin odotettu Minotaurin debyytti on ehtaa tavaraa ja samalla erittäin kattava paketti, jonka bonuksina on jo loppuunmyydyt 7” ja 10” vinyylijulkaisut. Orkesteri kunnioittaa doom metallin perinteitä ja nojaa niihin vahvasti myös musiikillisesti. Sävellyksiin on saatu kiehtovaa alkukantaista tunnetta ja voimaa, mikä kumpuaa Minotaurin yksinkertaisesta ja underground-henkisestä lähestymistavasta doom metalliin. Vanhempaan materiaaliin verrattuna levyn kappaleet ovat vahvempia ja etenkin laulupuolella on tapahtunut selkeä parannus. Ei ehkä niin kaunista, mutta taatusti aitoa.


NIGHTFALL
Lyssa
Black Lotus

6 Edellisestä positiivisesti yllättäneestä I am Jesus –levystä ei ole kerinnyt kulua kuin reilu vuosi ja kreikkalaisen metallin pioneerit ovat taas pukkaamassa uutta materiaalia pihalle. Tällä kertaa muutos edellisen levyyn verrattuna on vain huomattavasti pienempi kuin mitä kahden aikaisemman julkaisun välillä.

Lokeroituna Nightfall tipahtaa dark metallin genreen, mutta etäisiä vaikutteita on yhä kuultavista niin alkuaikojen helleenisestä black metallista kuin myöhemmästä goottisävytteisemmästä materiaalista. Sotkettuna yhteen tuotosta voisi kuvailla aggressiivisella otteella soitetuksi tummahkoksi metalliksi, jossa väriä tuovat kiehtovat melodiat. Keskitempoisia biisejä tukee hyvin napakka rummutus kiitos Tico-Tico miksauksen. Solisti Efhtimiksen ääni vaihtelee matalasta ja puhtaasta käheämpään ilmaisuun ja istuu paikoilleen kelvollisesti, vaikka alkaakin hieman puuduttaa tasapaksuudellaan loppupuolta lähestyttäessä.

Lyssan suurimpana ongelmana edeltäjäänsä verrattuna on huomattavasti harvemmassa olevat tarttuvat koukut ja kappalemateriaali, joka on liian tasaista ja harmaata massaa. Kappaleiden rakenteet vaikuttavat hieman turhan sekavilta ja itsetarkoituksellisen kompleksisilta, mikä etäännyttää kuulijaa väkisinkin huolimatta musiikin vaatimasta palkitsevasta paneutumista. Tällä kertaa kehitys ottaa vain muutaman askeleen takapakkia.


SCAR SYMMETRY
Symmetric in Design
Metal Blade

9 Scar Symmetryn herrat eivät ole eilisen teeren poikia, mutta on oikein ihmeteltävä kuinka vajaan vuoden kasassa ollut orkesteri voi silti saada aikaiseksi näin hienon debyytin. Useat levyn kappaleista sisältävät vahvasti Soilworkin hengessä kulkevia melodioita, mutta juuri kun huomio meinaa alkaa ärsyttämään, siirtyy musiikki sulavan vaivattomasti kokonaan uudenlaisiin ja yllättäviin teemoihin.

Symmetric in Designilla on: lähes pophenkistä hauraan puhdasta mieslaulua, rouhean matalaa murinaa, rutkasti maalailevia koskettimia, äärettömän tyylikkäitä kitarasooloja sekä vaihtelevia joko kepeästi rullaavia tai raskaammin murjovia kappaleita sekä osuuksia, joista ei tarttuvuutta puutu. Genren peruselementit on niputettu erinomaisesti yhteen progressiivisella otteella ja lopputulos sekä laajentaa että uudistaa hieman ummehtuneeksi käynyttä melodeathia runsaalla kädellä. Vaikka kaikkea on paljon, ei mitään ole liikaa eikä mikään ole väärässä paikassa.

Siinä missä levyn alkupuolisko on lähes välittömästi tukkaan tarttuvaa hittimateriaalia, on levyn loppupuoli vaikeammin omaksuttavissa. Kärsivällisyys osoittautuu kuitenkin jälleen kerran hyveeksi ja levyn nerokkuus ja tasavahvuus paljastuu vasta kuunneltaessa levyä alusta loppuun toistuvasti. Monet tekevät, mutta harvat osaavat.


SPEED/KILL/HATE
Acts of Insanity
Listenable

7 Olipa kerran Dave Linsk niminen herra, joka soitti kuusikielistä legendaarisessa Overkill orkesterissa. Herra kun oli luova ja näppärä instrumenttinsa kanssa, syntyi koko joukko kappaleita jotka eivät syystä tai toisesta pääbändin levytyksille sopineet. Niinpä Dave otti kitaransa, kutsui kaksi muuta Overkillissa vähemmän tunnettua bändikaveriaan mukaan ja synnytti Speed/Kill/Hate nimeä kantavan kokoonpanon, jonka nimen alla materiaalia voitiin julkaista.

Acts of Insanistyn biisit eivät ole mitään ylijäämämateriaalia, vaan varsin ilmavia, nopeita ja vahvoja thrash-henkisiä runttauksia. Mikä tahansa yhdeksästä kappaleesta voisi periaatteessa olla Overkillinkin esittämä, toki Bobby ”Blitz” Ellsworthin omaperäisen äänen värittäminä. Nyt solisti Mario Frascan äänenkäyttö on enemmänkin perus hardcore-vaikutteista kähinä/huutolaulua, mikä sinällään on osuvaa, muttei kuitenkaan merkillepantavan erikoista. Soitto ja kappaleet rullaavat mallikkaasti, mikä kertoo herrojen ammattitaidosta niin soitto- kuin sävellys ja sovituspuolellakin. Laulajan lisäksi muut instrumentit hoitavat tonttinsa varmasti, mutta mielenkiinnottomasti lukuun ottamatta varsin lyhyen maukkaita kitarasooloja.

Periaatteessa kaikki palaset pitäisi olla kohdallaan ja kyllähän levyn tahdissa jalka alkaa hieman väkisinkin naputtamaan lattiaa. Kappaleiden välillä on vain turhan vaikeaa havaita suuria eroavaisuuksia, varsinkin kun arvostelukappaleessa levyn yhdeksän kappaletta on jaettu 91 raitaan. Linskin sävellyskaava on pätevä, mutta kaipaa kipeästi mukaan suurempaa satunnaismuuttujajoukkoa. Sen pituinen se.


TORTURE WHEEL
Crushed Under…
Firedoom

7 Yksijäseninen Torture Wheel ei ole lähtenyt keksimään pyörää uudestaan, vaan luottaa funeral doom genren perusasioihin. Ja mikäs on E.M. Hearstin säveltäessä, kun neljä levyn neljä kappaletta rullaa hitaan varmasti eteenpäin omalla painollaan murskaten nimensä mukaisesti heikommat alleen. ¾ levystä on napattu vuonna 2003 julkaistulta splitiltä ja kaveriksi on laitettu ennen julkaisematon kipale.

Torturen Wheelin musiikki rakentuu massiivisen raskaasta ääniseinästä, vaikka tempo ei aivan sieltä hitaimmasta päästä genreä olekaan. Erinäisten efektien läpi ajettu ”laulu” on upotettu ovelasti osaksi muiden instrumenttien sekaan ja aikaiseksi saatu murjova muuri on pelottavan tehokas. Lähes alati soivat minimalistisen hypnoottiset kosketinkuviot koittavat keventää tunnelmaa puhkoen reikiä murinavyörytykseen, mutta onnistuvat oivasti kaikessa vastakohtaisuudessaan vain synkentämään tunnelmaa entisestään. Yksittäiset audioentiteetit hitsautuvat saumattomasti toisiinsa eikä tämän kaltaisessa musiikissa yleensä olekaan tilausta yksilöille, vaan niiden muodostamalle kokonaisuudelle.

Ensimmäisten kuuntelukertojen lievä tylsyys muuttuu toistuvien toistojen kautta mielen mustaavaksi kokemukseksi ja imaisee vastustamattomasti mukaansa. Selvää kuitenkin on, että samoilla metodeilla ja tehokeinoilla ei tulevaisuudessa voi julkaista samalle tasolle pääsevää äänitettä.


VARATHRON
Crowsreign
Black Lotus

8 Kuusi vuotta edellisen täyspitkän jälkeen Varathron palaa pitämään yllä kreikkalaisen black metallin perinteitä. 90-luvun alkupuolella bändin musiikki erottui mystisen eksoottisella tunnelmallaan muista pääasiassa pohjoismaista ponnistavien genreveljien pakkasenpuremasta mustasta metallista. Samainen kiehtova okkulttistinen tunnelma on yhä tallella, kiitos vangitsevien kitara- ja kosketinmelodioiden yhdistettynä Stefan Necroabyssiouksen jostain tuonpuoleisesta kaikuvaan onttoon örinään. Ensimmäinen kuuntelukierros ei kumma kyllä säväyttänyt, mutta muutama lisäkerta imaisi mukaansa synkkiin syvyyksiin.


WYKKED WYTCH
Nefret
Demolition Records

5 Kolmisen vuotta sitten Suomessakin piipahtanut Wykked Wytch ei lavalla vakuuttanut, mutta onneksi tilanne on hieman parempi kolmannella täyspitkällä. Black/dark metallin parissa operoiva orkesteri yrittää kunnianhimoisesti luoda avantgardistista metallia siinä jopa osittain onnistuen. Suoran tykityksen lisäksi orkesteri tarjoilee melodisempia ja rauhallisempia osuuksia, joita molempia tukee vaihtelevasti naissolisti Ipekin Dani Filthmäinen kärinä väritettynä puhe- sekä kuiskailuosuuksilla. Kappaleet kulkevat kyllä kelvollisesti, mutta kovin kylmäksi väärällä tavalla tämä olon silti jättää.