Kasetti on uusi vinyyli

LP-vinyylin paluusta on mouhkattu ummet ja lammet medioissa ja muutaman vuoden ajan. Trendihemmot sekä hemmottaret yhdessä neljänkympin rajapyykkiä hätyyttävien kanssa ovat alkaneet haalia mustaa kultaa kaupoista, divareista ja kirppareilta yrittäen paikaten nuorena tekemiään hölmötyksiä. Silloin myytiin halvalla, koska CD oli niin kätevä ja parempi soundiltaan, nyt ostetaan takaisin samoja äänitteitä kalliilla, koska nostalgia ja lämmin analoginen äänimaailma. Näin musiikkimaailmakin menee sykleissä ja eiköhän vielä joskus 10 vuoden päästä CompactDiscit tee myös paluun jengin dumpatessa niitä nyt pilkkahintaan pois, koska streamaus on niin näppärää ja vinyylit <3 MiniDiscien paluu se vasta muuten trendikästä olisikin!

Oikeissa alan piireissä kasettihan on sitkutellut jo pidempään täysin relevanttina formaattina erilaisten pienjulkaisutujen kohdalla ja usein vieläpä ainoana saatavilla olevana fyysisenä tuotteena, vaikka yhä useammin rupeaa julkaisulistoissakin näkymään myös lyhenne MC LP:n ja CD:n ohessa. Ja miksei olisi, ihan kelpo ja helppokäyttöinenhän se on edelleen siinä missä vinyylikin. Ja kuten levysoitinkin on löytynyt taloudesta kaikki nämä vuodet, löytyy myös 90-luvulla hommattu kallis JVC:n kasettidekki, joka huollossakäyttämisen jälkeen supattaa edelleen mainiosti.

Tänä ja jo viime vuonna on erinäisiltä keikoilta tai muuten vaan suoraan bändeiltä tullut ostettua useampi C-kassu. Trendikästä eli ei, mutta koska musiikin ostaminen ainoastaan fyysisenä tuotteena on itselle ainut vaihtoehto, voi sen aivan hyvin ostaa myös kasettina jos muuta ei ole saatavilla. Kaikille julkaisuformaateillekun  on aikansa ja paikkansa tai pikemminkin käyttökohteensa ja lopulta itse sisältö määrää, ei missä muodossa se on julkaistu.

Tässä muuta esimerkki kasettiäänitteistä, jotka olen katsonut hankkimisen arvoisiksi pelkästään tämän alkuvuoden aikana:

Saattoväki "Carnal Liturgies" (2015)
Tamperelaista death metalia piskuisen puolalaisen lafkan piskuisena kasettipainoksena.

Infected Priest "Hammering Nails To Fragile Bones" EP (2015)
Taas Tampereelta ja osin samoja jannuja kuin em. Saattoväessä. Lyhyestä virsi kaunis -tyylistä konstailematonta vanhan liiton grindcorea/death metalia.

Jukka ja Jytämimmit "Jytää vaan" (2015)
Jos Jukka Nousiaisen tekemiset kiinnostavat, on kyseessä sitten Räjäyttäjät tai herran soolotuotanto, toimii taatusti myös kahden jytämimmin kanssa muodostetun trion "Jytää vaan" -julkaisu kanssa. Tästähän on tulossa jossain vaiheessa myös CD ja LP.

Kaos Kris & Helvete"Kaos sa jag, idiot!" (2013)
Mukavan ankaraa ja tinkimätöntä ruotsalaista hardcore/d-beat myllytystä.

RamoNeu! "S/T" (2014)
Kukahan ihme on mahtanut keksiä yhdistää Ramonesin hälläväliä punkin ja krautockin jumituksen?

Hipoxia/Gangrened "Split" (2013)
Mainion piinaavan "We Are Nothing" -levyn loppuvuodesta 2014 julkaissut Gangrened ehti kiduttaa jo vuotta aiemmin Hipoxian kanssa yhteiskasettijulkaisulla.

Dö

Jos nimen perusteella luulet Dö:tä ruotsalaiseksi black/death metal -yhtyeeksi, olet väärässä. Vaikka musiikistaan äärimetallille tyypillistä synkkyyttä ja jopa tematiikkaa voikin löytää, on bändin tyyli pikemmin varmaa harhailua jossain groovaavan stoner rockin ja piinaavamman sludge-raahustelun välimaastossa. Juuri tämä tarttuva tasapainoilu kahden eri genren välillä tekee bändin alkuvuodesta julkaistusta Den EP:stä niin kiehtovan ja omanlaisensa tapauksen, joka puhaltaa hassunhajuista mutta silti tuoretta usvaa yleensä hyvin tiukasti muotoseikoista kiinnipitäviin genreihin.

Lue koko haastattelu Imperiumista

Lyssna på stoner eller Dö!

Dö ei tule Ruotsista. Dö ei soita death tai black metalia. Tämän hellsinkiläisen trion tyylilaji on pikemminkin letkeästi groovaava stoner rock ja liejuisasti laahaava sludge olematta varsinaisesti kuitenkaan kumpaakaan. Ja kyllähän yhtyeen musiikin yllä myös mieto kalmanlöyhkäkin leijuu.

Juuri tässä erilaisten tyylilajien välimaastossa taituroinnissa piilee yhtyeen kakkos-EP:n "Den" hienous ja kiehtovuus. Sen neljä painostavaa biisiä todella rokkaavat vastustamattomalla draivilla ja lopputulos onkin kuin bailausmusiikkia maansa myyneille tai mielensä pahoittaneille. Juuri tämänkaltaisesta vastakohtaisuudesta esiintunkeva ristiriitaisuus tekee Dö:stä etenkin usein tarkasti sääntöjä noudattavassa genressään erittäin omintakeisen yhtyeen.

Dö on jo nyt täysin valmis yhtye niin suurempiin kuvioihin kuin julkaisuihinkin. Sen musiikista kuin visuaalista ilmeestäkin löytyy hillityn toimivaa tyylitajua, joka erottaa raakileet pojat kypsistä miehistä. Video EP:n käyntiin potkaisevasta "For the Worms" -kappaleesta näyttää miksi näin on.

Ennen kaikkea "Den" on kuitenkin ehjä ja erittäin jymäkkä vajaa puolitunteinen kokonaisuus, josta ei heikkouksia löydy. Alkuvuoden kovin julkaisu, joka säilyttänee asemansa myös helposti vuoden loppuun saakka ja pidemällekin.

Lurk - alati kokeilua, alati kehitystä

Toisen albuminsa Kalderan helmikuun alussa julkaiseva tamperelainen Lurk on tarponut niin Amerikan Syvän Etelän vetisissä hetteiköissä kuin patikoinut Norjan vuonoja ympäröivillä vuorilla, suomalaisessa murheenalhossa kahlaamista unohtamatta. Näillä matkoilla kohdattujen luonnonvoimien taltioinnista syntyy yhtyeen sludgesta, deathistä ja doom metalista ammentava musiikki.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Suomi lanaa, murisee ja rokkaa

Kirjoittaessani taannoin blogiini mm. Earthbound Machinesta sekä Shoraidersista (jolta muuten on juuri julkaistu uusi kepeän viekoitteleva biisi "Big Boy") sekä arvostellessani Sons of Kingsin kakkosalbumin "Emersion" Infernoon, tuli vastaan pienen tutkimusretken jälkeen hämmästyttävän siiro joukko muitakin mielenkiintoisia kotimaisia tekijöitä, jotka laahaavat, leijuvat, surisevat ja rokkaavat kukin omissa kiinnostavissa sfääreissään.

Kun jokaiselta entuudestaan uppo-oudolta aktilta oli tullut tuoretta matskua tämän vuoden puolella, oli musiikin syövereihin sukeltaminen varsin antoisaa. Mistä näitä oikein sikiää? En tiedä, mutta ainakin seuraava bändisetti kannattaa ottaa haltuun: Electric Void Summoner, Domovoyd, El Alamein, 3rd Trip,  Boar, Mojo Waves, Supertzar, Centipede, Gniyrg Gnaarg, Cpt. Kronos, Jupiter, Fuck-Ushima, Scumrise!, Usko, Atomic Fractal Goddess, King Weird, Coughdust ja A Phantom Pack of Black Hounds.

Katkuinen, raskaampi rock elää ja voi Suomessa näemmä hyvin.

Murakasti murjovat miehet mustissaan, A Phantom Pack of Black Hounds ja Coughdust

Netistä kuuluu kummaa jyrinää. Miesten musiikkia soittavat jyväskyläläinen A Phantom Pack of Black Hounds ja tamperelainen Coughdust ovat julkaisseet ensimmäiset neljän biisin tuotoksensa. APPOBH:n vokalisti 105 ja Coughdustin basisti herra Peltokangas kertovat Entombedin yhdistäväksi tekijäksi, mutta mikä bändejä erottaa?

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Dukatalon "Saved by Fear" (Relapse) 5.1.2011

1. Pai's 6:24
2. Run 5:09
3. ZX 6:23
4. Vagabond 5:41
5. Saved by Fear 3:26
6. Electric Site 9:09
7. Gate of Mind 6:08
8. Mekonenet 4:31


http://www.myspace.com/dukatalon






Melkoisen rouhealla otteella ja soundeilla rouhii israelilaisviisikko Dukatalon menemään debyyttitäyspitkällään, joka toista vuotta sitten julkaistaan ainoastaan Israelissa, mutta joka nyt ansaitusti saa paremman näkyvyyden ja saatavuuden Relapsen toimesta.

"Saved By Fear" -kiekon voi pienellä varauksella tiputtaa sludge-kategoriaan, vaikka levy ei hitainta, räkäisintä, ahdistavinta ja junnaavinta genretyyppiä edustakkaan. Groovea kyllä piisaa ja riittävästi tarttuvuutta myös niille, jotka eivät jumitusgenren ylimpiä ystäviä ole. Hengähdystauon kokonaisuuteen antaa levyn puolivälistä löytyvät lyhyt akustinen instrumentaali, vaikka ei 46 minuuttia tätä herkkua missään nimessä liikaa ole. Riskisti efektoituja huutovokalisointeja käytetään muutenkin äärimmäisen säästeliäästi läpi levyn eli pikemminkin kipakkana mausteena kuin perusraaka-aineena ja hyvä näin.

Lätty kelpaisi omaankin levyhyllyyn, mutta harmi vain ettei tarjolla ole kuin pelkkä CD-versio. Onneksi julkaisu on sentään midprice-hintainen. Jos meikeläisen kirjallinen "hehkutus" ei vakuuta, voi kokeilla uskoa omiin korviinsa: "Saved By Fear" on kuunneltavissa kokonaan streamina Decibel magazinen blogissa yhtyeen jäsenten kommenttien kera.

Osta Levyliigasta, Levykauppa Äxästä, Swamp Musicista, Keltaisesta jäänsärkijästä tai mistä tahansa hyvin varustellusta levykaupasta.

Inferno #23/2004

ANTHRAX
The Greater of Two Evils
Nuclear Blast

 Anthrax teki Testamentit ja nauhoitti tukun vanhoja klassikoitaan uusiksi. Siinä missä First Strike Still Deadly epäonnistui liiallisessa kliinisyydessään niin soundi- kuin soittopuolella, onnistuu The Greater of Two Evils kuulostamaan juuri sopivan elävältä ja rupiselta. Parissa päivässä livenä studiossa uudelleen vedetyt 14 ’trax klassikoa tekevät oikeutta alkuperäisille versioille, mutta sisältävät silti uudenlaista jämäkkyyttä ja potkua.

Levy koostuu kahden ensimmäisen laulajan tekemältä viiden ensimmäisen täyspitkän kappaleista, joille ikää on kertynyt 14-20 vuotta. Vaikka musiikkiin sisältyykin runsaasti nostalgiaa, ei kappaleiden yhä tänäkin päivänä esille tulevia ilmeisiä vahvuuksia käy kieltäminen. Aivan yhtä vimmaiselle tasolle ei debyyttilevyn Fistful of Metal kolme uudelleenversiointia pääse, mutta toimivat silti kelvollisesti. Anthraxin ehdottomiksi helmiksi nousseet Spreading the Disease on edustettuna niinkään kolmella kappaleella ja Among the Living peräti viidellä eikä suotta: molempien levyjen materiaali voisi lähes yhtä hyvin olla alunperinkin herra Bushin laulamaa mitenkään Joey Belladonnaa väheksymättä. State of Euphorilta ja Persistence of Timelta on mukaan otettu yhteensä pari raitaa ja varsinkin näihin ”uuden solistin” ääni sopii enemmän kuin hyvin.

Sen verran paljon on nuorena jullina tullut Anthraxin levyjä sahattua, että kyllähän ne alkuperäiset versiot tulevat aina olemaan niitä ainoita oikeita. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että nämä uudelleenlämmitykset ovat todella onnistuneita ja madalluttavat taikka mahdollistavat uuden heavy metal sukupolven kynnystä tutustua erittäin hienon orkesterin erittäin hienoon tuotantoon. 8/10
 
ANVIL OF DOOM
Deathillusion
Xtreem Music

Neitsyt täyspitkällään merkillisesti nimetty hispaaniorkesteri jyräyttelee melodista death metallia, mutta mihinkään Göteborgiin suuntaan kumartavasta tavarasta ei sentään ole kysymys. Laulaja repivä ja takakireä ääni sekä muutamat kivat kikat ja melodianpätkät ovat positiivista kuultavaa, mutta niin saundeiltaan kuin kappalemateriaaliltaan levy on kohtuullista demotasoa. Valitettavasti ammattilaispiireissä, mihin täyspitkän julkaisevien orkesterien tulisi nousta, levy on valitettavan keskinkertainen ja suurilta osin turhan heppoisten ideoiden ja sovitusten varaan nojaavaa. 4/10

GOATSNAKE
1 + Dog Days
Southern

Lähes maksimimittainen Goatsnake-julkaisu sisältää tuhdin setin eri formaateissa vaikeasti saatavilla olevaa yhtyeen alkuaikojen tuotantoa. Orkesteri todella raskaalla kädellä soitettu Sabbath-vivahteinen rokki groovaa hienosti ja osaa olla omituisella tavalla samanaikaisesti sekä letkeää että perhanan raskasta. Muutamaa kappaletta lukuun ottamatta genren peruselementtien ääreltä ei kauas poiketa ja kokonaisuus onkin yllättävän koherentti. Informatiivinen pakkaus kertoo kaiken olennaisen jokaisesta kappaleesta ja yhdistettynä musiikkiin yhdistettynä määrittelee hyvin mitä Goatsnake on. 7/10

KREATOR
Enemy of God
SPV

 Kolmen vuoden hiljaiselon jälkeen Millen johtama klassikkokvartetti on palannut takaisin valtaamaan thrashin valtaistuimen, vaikka varsinaista uutta kuningasta ei tänäkään aikana ole ilmaantunut ja lähimmät yrittäjät ovat jääneet pelkiksi lakeijoiksi. Jos Violent Revolution oli hieno paluu rynkytyksen kuningasluokkaan, ei Enemy of God jää piiruakaan edeltäjäänsä huonommaksi.
Siinä missä Violent Revolution siirtyi hieman uusille aluevesille esitellen hienoja melodioita päätä seinään meiningin seassa, liikkuu Kreatorin uutukainen tästä sekä taakse- että eteenpäin. Useissa kappaleissa on samaa teknisesti esitettyä raivoa kuin 15 vuoden takaisella Extreme Aggressionilla, mutta toisaalta monet melodiat, riffit ja rakenteet on viety kierosti pidemmälle kuin koskaan aiemmin. Andy Sneapin tuotanto on aiempaa pelkistetympää ja raaempaa, mikä onkin erittäin onnistunut ratkaisu tuoden osuvaa ekstra potkua Kreatorin harkitun hallittuun karheaan ulosantiin. Siinä missä nopeammat raidat saavat väkisinkin ukon kuin ukon nykimään, löytyy vastapainona aivan riittävästi hitaampia kohtia ja vetoja, joiden aikana liha rupeaa taatusti joko resonoimaan tai värähtelemään. 55 ja plus minuuttia eivät puuduta sekuntiakaan.

Enemy of God ei ansaitse täyttä arvosanaa siksi, että se on legendan tekemä hyvä levy, vaikka siinäkin olisi jo lähes riittävästi syytä. Levy ansaitsee kympin siksi, että siltä löytyy aitoa potentiaalia nousta klassikoksi klassikkojen joukkoon ja koska se tulee taatusti kestämään kuuntelua vielä vuosienkin päästä. 10/10

NECRONOMICON
Construction of Evil
Remedy

Lähes yhtä kauan kuin maanmiehensä Destruction on Necronomicon ollut piireissä mukana eivätkä yhteneväisyydet lopu tähän. Solisti Freddy voisi olla Schmierin kaksoisveli, sillä sen verta samankaltaisuutta ainakin äänessä löytyy eikä musiikkikaan Destruction tutuksi tekemästä teutonithrashista kaukana ole. Ainoana erona vain on, ettei Necronomiconin kappaleet ole yhtä iskeviä tai repiviä. Musiikki rullaa omituisen kepeällä otteella kyllä mukavasti eteenpäin, mutta onhan se vain niin että voi olla vain yksi Destruction. 5/10

REVEREND BIZARRE
In the Rectory of Bizarre Reverend/Return to the Rectory
Spinefarm

 Perinteisen tai klassisen doomin kotimainen lipunkantaja ja puolestapuhuja Reverend Bizarre on kerännyt alan harrastajien keskuudessa runsaasti kiitosta ja ehkä siksi orkesterin debyytti pitää nyt julkaista uudelleen jo toistamiseen. Helpointa tietä ei julkaisun kanssa ole kuitenkaan kuljettu, sillä levy on remasteroitu uusiksi ja kaveriksi sille on lyöty reilun tunnin mittainen bonuslevy täynnä kokonaan uutta materiaalia. Debyytin jo omaavia doom-friikkejä tämä mahtaa keljuttaa, mutta kombo on taatusti siitä pyydettävän alhaisen euromäärän väärti.

Reverend Bizarren soittama synkistely poikkeaa suurimmista legendoista siinä, että se on niitä monta pykälää synkempi ja raskaampi. Samoin kappaleiden pituudet on venytetty useimmiten varsin massiivisiin mittoihin eli tälläkin tavalla on yhdistetty uutta ja vanhaa omanlaiseksi konseptikseen. Kappaleiden keskeinen ”vähemmän on enemmän” idea on osoittautunut toimivaksi, vaikka moni saattaakin kokea musiikin tylsäksi junnaukseksi. Reverend Bizarre ei ole heitä varten.

Bonuslevyn materiaalit esittelevät taas hieman erilaista ja uudistunutta Reverend Bizarrea, josta on jo annettu viitteitä rajoitetulla vinyylijulkaisuilla. Pääinkvisiittori Albert Witchfinderin ääni on saanut runsaasti lisää jämäkkyyttä ja sävyjä, mikä on ilo panna merkille. Musiikki on jopa entistä raskaampaa ja synkempää, mutta samalla myös aiempaa kokeilevampaa ja hypnoottisempaa. Tästä hyvänä esimerkkinä on levyn instrumentaali aloituskappale The March of the War Elephants, joka todellakin on norsumaisen raskas ja tasoittaa tietä tulevalle kuin pillastunut norsulauma. Hienoinen tyylinmuutos on onnistunut ja vie trioa entistäkin omaperäisempään suuntaan, vaikka uusi materiaali tuskin antaa suuriakaan viitteitä tulevasta täyspitkästä. 8/10

SLUDGE
Yellow Acid Rain
Mighty Music

 Sludge ei nimellään viittaa millään tavalla vastaavasti nimettyyn genreen ja levynimestäkään on turha yhteyksiä hapolliseen musiikkiin vedellä. Puolueettoman Alppimaan trio murjoo varsin murakalla ja raskaalla otteella keskitempoista metallia, jota ei suoraan voi mihinkään genreen asetella. Karhean ärinälaulun värittämät kappaleet omaavat jollain tapaa hypnoottisen konehenkisyyden, vaikka moisia vempeleitä ei musiikissa käytetäkään. Biisit jyräävät täryjyrän lailla vastustamattomasti eteenpäin, vaikka pienimuotoista suheroa musiikista löytyykin. Lisäkoukut eivät kumminkaan olisi pahitteeksi. 7/10

TWISTED SISTER
Still Hungry
Drakkar

 Still Hungryn julkaisemisen tarpeellisuudesta tai sen sisältämistä uudelleenversiointien hyvyydestä tullaan varmasti spekuloimaan maailman tappiin asti, mutta musiikillisesti sisältö on lähes täyttä rautaa. Tätä levyä on lähes kaksikymmentä vuotta sitten tullut kuunneltua enemmän kuin mitä nykyteini koko levykokoelmaansa ja yhä tänäkin päivänä levy ei musiikkinsa puolesta häpeä yhtään. Hävettävää Twisted Sisterissa oli ainoastaan bändin ulkoinen imago ja vaikka orkesterin suurimmat hitit We’re not Gonna Take It ja I Wanna Rock ovatkin hienoja kappaleita, ovat ne myös leimanneet bändin aiheettomasti tukkahevin humoristiseen kategoriaan.

Koko levyn nauhoittaminen uudelleen on rohkea veto, koska levyn uudelleenmiksaamisella ja/tai masteroimisella olisi mahdollisesti päästy lähes samaan lopputulokseen ilman vanhojen partojen kitinää. Hämmästyttävinä kuitenkin on, että lopputulos kuulostaa lähes identtiseltä alkuperäisen kanssa, mitä tulee bändin soittoon ja Dee Sniderin lauluun. Soundit potkivat alkuperäistä huomattavasti paremmin ja raskaammin, mikä onkin tervetullut uudistus, vaikka toki uudistumisen mukana on kadonnut osa alkuperäisen levyn viehätystä. Suurin osa kappaleista on vähintäänkin samalla tasolla kuin originellit versioinnit, mutta juuri em. kaksi klassikkoa onnistuu kuulostamaan hieman lepsuilta.

Loppuun ympätyt kuusi bonuskappaletta ovat sekä vanhaa että uutta, mutta eivät kumminkaan mitään arkistojen kätköistä kerättyä jonnin joutavaa levyntäytettä. Vaikka albumikokonaisuus rikkoontuu ja venyy ekstrojen ansioista, on Never Say Never kelpo menoralli ja Heroes Are Hard to Find puolestaan rempseä rokkiveisu muiden jäädessä tasapaksummiksi esityksiksi. Kyllä tätä kuunnellessa kelpaa tunnustaa olevansa S.M.F. joskaan ei sentään äidille. 9/10