Inferno #127/2015

Boar

Veneficae LP

Lost Pilgrims/Mikrofoni/Rämekuukkeli

4

Aiemmin julkaisuillaan lähinnä pieniin päin ollut Boar rynnistää nyt päälle täyspitkällään. 42 minuutin kestollaan Veneficae ei ole mikään mammutti, mutta yhtyeen nimen mukaista karjumaista jykevyyttä albumilta löytyy senkin edestä. Ja juuri näinhän asian pitääkin olla, oululaisten sorkkien tarpomaksi kun on nyt helppo haluta uudelleen ja uudelleen ilman että kokemus olisi liian tuskaisa ja uuvuttava.

Viime elokuussa näkemälläni keikalla yhtye teki vaikutuksen energisellä rymistelyllään, jossa oli mukana myös aimo annos death'n'rollia. Nyt jannut onnistuvat vakuuttamaan myös levyllä, jossa ei kuitenkaan tuoksu niinkään kalma vaan pikemminkin epämääräinen stoner-usva. Meininki on toki edelleen läpeensä maskuliinista raskaspörinää varustettuna ankaralla ja hikeä tihkuvalla svengillä, jota ainakin osittain voi kutsua myös psykedeeliseksi. Boar taitaa myös krautrockista tutun jumituksen, joka juuri sopivan vähäisissä määrin käytettynä luo herkullisen vastakohdan em. hippeilylle.

Veneficae on melkoisen vastustamaton pläjäys, josta yksilöitä ei voi tai ole edes minkäänlaista tarvetta nostaa esille. Levy onkin kokonaisuutena realistiselta tuntuva, Old Greysta alkava ja Wolf Lordiin päättyvätrippi myrkyllisen maagiseen maailmaan, joka kuitenkin haisee ja maistuu makealle. Näin epäilemättä myös livenä korotettuna toiseen potenssiin.

Demonic Death Judge/Coughdust

Split

Inverse

4

Aiemmin pelkästään kimppakeikoilla tiiviisti viihtyneet kotkalaiset ja tamperelaiset bondaavat nyt myös yhteisellä julkaisulla. Miesten musiikkia stoner ja sludge -genrejen liepeillä murjovat porukat ovat onnistuneet tekemisissään jo aiemminkin, mutta nyt samaan tiiviiseen pakettiin niputettuna jälki on entistäkin vakuuttavampaa niin lavalla kuin levylläkin.

Splitin sisältö on mielenkiintoista jo lähtökohdiltaankin. Molemmilta bändiltä kuullaan yksi kokonaan uusi biisi, jonka lisäksi tulkitaan vielä toisiaan sekä koveroidaan astetta jollei peräti kahtakin epätavallisempi kappale. Ja kaikki tämä rapiassa puolessa tunnissa, joka täyttää muttei vie täysin nälkää vaikka sisältö tuhtia onkin.

Demonic Death Judgen pörinä svengaa vastustamattoman letkeästi, on kyseessä sitten mikä tahansa splitin kolmesta kappaleesta. Eniten kulmakarvoja nostattaa ja korvakarvoja tuulettaa Miami Vicesta tuttu erityisen härski mutta vallan toimiva Jan Hammer -laina Crockett's Tears. Kasariestetiikka tihkuva kappale saa kokonaan uuden ja karskin ilmeen menettämättä kuitenkaan liikaa herkkyydestään ja tunnistettavuudestaan.

Myös Coughdust onnistuuomalla puoliskollaan mainiosti. Vaikka sen materiaali ei mahdottomia eroakaan kumppaninsa vastaavasta, on sen ote musiikkiin kuitenkin aavistuksen verran jyrkempi ja raskaampi tarjoten juuri sopivasti niin eroavaisuuksia kuin yhtymäkohtiakin. Kappalekolmikko on läpeensä takorautaa ja Jefferson Airplanen alkuperäinen The House at Pooneil Corners -hippeilykin saa isän kädestä niin että tuntuu aina munaskuita myöten.

Ensi kesän ja ehkä tulevinkien kesien soundtrack on nyt löytynyt.

Enemies

Bind Me a Wreath LP

Omakustanne

3,5

Totaalinen Enemies-neitsyys meni täysin sattumalta samana päivänä. Käpäliin kun sattui tarttumaan kaikin puolin tyylikäs sinimusta arviokappale orkesterin toisesta julkaisusta Bind Me a Wreathista ja kuulo- sekä näköelimiin tallentui ”vahingossa” myös yhtyeen keikka. Eka kerta voisi olla huomattavasti huonompikin eikä kokemusta varjostanut edes päihteet.

Elävänä ensin koettu yhtye osoittautui yllättävänkin raivokkaaksi tapaukseksi niin esiintymiseltään kuin musiikiltaan mikä hälvensi mukavasti ennakkoluulojani liiallisesta himmailusta ja taiteilusta hardcoren nimissä. Samaan intensiteettiin Enemies ei älpeellään aivan yllä, vaikka vahvat viitteet tästä ovatkin selvästi kuultavissa. Etenkin soundillisesti levy nimittäin kaipaisi ripauksen verran enemmän selkeyttä ja terävyyttä tuomaan paremmin esille live-energian ja vimman, joka nyt jää jonnekin taustalle.

Bind Me a Wreathin kappaleissa itsessään on kyllä sopivasti haastetta ja vaihtelua ilman sortumisesta post-HC:n perussyntiin eli tylsään ja sekavaan venkoiluun. Bändi osaa piiskata raivolla ja vauhdilla, mutta myös tarjota kokonaisuuteen luontevasti istuvia näpsäköitä tunnelmointimelodioita. Terävöinnille tälläkin saralla olisi toki tilaa, muttei läheskään niin paljoa kuin tuotannollisesti.

Ei bändi tällä levyllä vielä päähänsä laakeriseppelettä ansaitse muttei myöskään orjantappurakruunua.

The Howl

Death In Your Coffee

Omakustanne

3,5

Näin kevään kynnyksellä julkaistavan The Howlin levyllä ei ainakaan haise paska, vaan mukavasti makuhermoja hyväilevä tummapaahtoinen ja sopivan hapokas mokka. Sokeria tässä sumpissa ei ole eikä sitä myöskään tarvita, mutta luraus punaista maitoa mottiin on paikallaan.

Tämän kolmikon testosteronimenoa ja jääräpäistä tekemistä on tullut jo pidempään seurattua ja arvostettua, vaikka aivan samalla tasolle ei tykkäämisen taso ole koskaan noussutkaan. Death In Your Coffeella ero kavenee pykälällä, sillä nyt papuina on käytetty aiempaa aromirikkaampaa valikoimaa ja kofeiinipitoisuuskin on samalla kasvanut.

The Howlin tapa yhdistäädeath- ja thrash metalia, maustaa sitä kevyesti punkilla ja ajaaseos rokkimyllyn läpi svengaavaksi kokonaisuudeksi on juuri niin toimivaa kuin 17 vuoden kokemuksella voi olettaakin. Juuri käytetyn jälkiprosessoinnin ansiosta levy saa omaleimaista otetta, vaikka useamman mukillisen kumoamista tämän huomioiminen ja sisäistäminen vaatiikin alle.

Kolmikon kolmonen ei ole mikään markettien sisäänheittotuote muttei myöskään baristojen suosittelema hifistelyn kohde. Koti ja keikkaolosuhteissa nautittuna siitä on kuitenkin helppo pitää.

Night

Soldiers of Time

Gaphals

2,5

Kuten jo niin moneen kertaan on aiemmin tullut todettua, hurreja kaikenlainen retroilu tuntuu kiinnostavan vuodesta toiseen raskaamman rockin ja hevin saralla ja siinä he myös pääosin vähintäänkin kohtuullisia ovat. Triona toimiva Night lupsahtaa tähän jatkumoon muitta mukinoitta, vaikka sen nyt julkaistava kakkonen kovin ristiriitainen tapaus onkin.

Night haikailee häpeilemättä uuden aallon brittihevin alkuaikoihin sinne 70-80 lukujen taitteeseen. Se ei tosin yritä olla rankimmasta ja vauhdikkaammasta päästä oleva riffikone, vaan pikemminkin pari todellista klassikkoa aikoinaan pyöräyttäneen Demonin kaltainen melodioihin ja tarttuviin kertosäkeihin satsaava hevipophybridi. Bändi olisi myös helppo leimata käsittämättömänkin suurta suosiota musatavistenkin joukossa nauttivan maanmiestensä Ghostin (B.C.) pikkuveljeksi, tosin ilman vihtahousuimagoa. Selkeitä musiikillisia yhteneväisyyksiä sen sijaan löytyy riittävästi, jonka lisäksi yhtyeet ovat myös rundanneet yhdessä ja käyttäneet myös samaa tuottajaa ja kansitaiteilijaa.

Ensimmäisillä kuuntelukerroilla Soldiers of Time onnistuu jostain syystä ärsyttämään yllättävänkin paljon. Heveimmillään se kuulostaa huonolla tavalla sekä käppäiseltä että lepsulta ja riffeiltään ja ylipäätään sisällöltään varsin heppoiselta. Myös kitaransoiton ohessa solistin pestiä hoitava Oskar Andersson sortuu ajoittain hienoiseen yliyrittämiseen, vaikka perusääni ja taito miehellä kelvollisesti hallussa onkin. Samat em. puutteet vaivaavat lähes kaikkia vastaavanlaisia kappaleita.

Jossain viidennen kuuntelukerran kohdilla korvat ilmeisesti turtuivat riittävästi Nightille taannuttaen aivot leimaamaan levykokonaisuuden ihan kelvolliseksi joskin silti vahvan keskinkertaiseksi. Akkarivetoisissa Towards the Skyssä ja huvittavankin, vaiko kenties tarkoituksellakin, samankaltaisesti nimetyssä Stars in the Skyssä bändi sen sijaan onnistuu selkeästi muunlaisia veisujaan paremmin. Näiden perusteella jannujen olisi syytä kurkottaa entistäkin korkeammalle päästäkseen parempaan lopputulokseen.

The Night Flight Orchestra

Skyline Whispers

Coroner

4,5

Soilworkista parhaiten tutun Björn Stridin laulajanlahjat ovat olleet tiedossa jo pitkään, mutta miehen rakkaus 70-80-lukujen taitteen periamerikkalaiseen siloteltuun iskärokkiin ja kykyyn tulkita tällaista mainiosti taas eivät. Ei vaikka niin ikään useista eri yhteyksistä tuttujen maanmiestensä kanssa kasattu The Night Flight Orchestra onkin julkaissut ensimmäisen pitkäsoittonsa Internal Affairs jo kolme vuotta sitten.

Skyline Whispers on omenaista ja kanelista piirakkaa, jossa siirappiakaan ei ole säästelty. Se on lähes täydellisen häpeilemätön kliseiden kavalkadi niin kertosäkeiltään, melodioiltaan, soitannoltaan, tunnelmiltaan kuin teksteiltäänkin ja juuri siksi niin mahtava, koska kaikki on erinomaisella tyylitajulla toteutettua. Lisäksi albumin suuria vahvuuksia on sen vaihtelevuus. On kyse sitten rokkaavimmista paloista tai AOR:n ja ajoittain peräti hunajaisen soft rokin puolelle lipsuvista kevymelankolialle tuoksuvista stygeistä, kaikki jäävät lähes takuuvarmasti kerrasta soimaan pitkäksi aikaa päähän on se kuinka umpiluuta tahansa.

Skyline Whispersiä kuunnellessa on pakko alkaa haikailemaan naisen perään ja hypätä vaikka 17 vuotta vanhaan Toyotaan kuvitellen sen olevan pastellisävyinen 80-luvun urheiluauto. Yölliset Tampereen kadut ja lähiseutujen tiet muuttuvat palmujen reunustamiksi rantabulevardeiksi ja autioiksi kaukaisuuteen katoaviksi valtateiksi, joita kruisaillessa ajantaju katoaa. Vaikka mittaa onkin digipak-version bonusraita mukaan luettuna vähän yli tunti, vie musiikki mukanaan ennätysvauhdilla lähes määränpäähän saakka missä ikinä se sijaitseekaan.

Nocturnalia

Above Below Within

Gaphals

3

Tästä samasta aviisista löytyvän Night-yhtyeen arvion kohdalla puhuin hurrien kiintymyksestä ja osaamisesta musaretroilun saralla. Nocturnalia on lisäys tähän samaan ryppääseen eikä aivan pelkkää sattumaa taida olla sekään, että molempien julkaisujen takana on sama ruotsalainen viitisen vuotta pyöritetty riippumaton levy-yhtiö.

Nocturnalian psykedeelisiä sävyjä sisältävä rock on, ei niinkään yllättävästi, hyvinkin 70-lukulaista. Suuta ei loksauta auki sekään seikka, että musiikki on kaikin puolen taiten tehtyä ja laulajan säännöllisesti korkeuksiin kurkottava hoilaus on sekin osaavaa. Kun kitaratkin tuuppaavat paikoitellen ilmoille hevimpääkin jytää, siintävät The Devil's Blood -mielleyhtymät väkisinkin horisontissa. Tosin sillä erotuksella, että Nocturnalia ei pysty luomaan lähellekään samankaltaista maagista ilmapiiriä.

Above Below Within on kaikkien musikanttien inhoaman ”ihan kiva” -sanaparin mukainen julkaisu. Sitä kuuntelee helposti ja jopa mielelläänkin, eikä siinä ole oikein mitään muuta suurempaa vikaa kuin se, että kuuntelijan mukaansa tempaava tunteenpalo jää johonkin puolitiehen. Tokkopa tämäkään kvintetti sentään trendien perässä on kirmaamassa, mutta vaikutteiden sisäistämisessä ja niistä omailmeisemmän musiikin luomisessa bändillä on vielä tekemistä.

Xibalba

Tierra Y Libertad

Southern Lord

3

Useammasta maailman Xibalbasta tämä on se nuorin, aktiivisin ja amerikkalaisin, jolta on kahdeksassa vuodessa ehtinyt ilmestyä kolme pienempää ja kolme suurempaa virallista julkaisua Tierra Y Libertad mukaan lukien. Ja jos ovat soittoniekat etninen yhdistelmä jenkkejä ja meksikaaneja, on sitä luonnollisesti myös itse musiikki. Alkuperäisiin sukujuuriin viittaavat sekä kappaleiden nimet että ainakin osa sanoitusten aiheista, vaikka isommassa osassa tuntuukin olevan erinäiset sosiologiset kannanotot niin kotimaansa asioihin kuin omiin henkilökohtaisiin tunnetiloihin.

Xibalban tymäkkyys on tasan puoliksi yhdistelmä hidas/keskitempoisen death metalinraskautta ja tummasävyisyyttä sekä hardcoren ankaruutta ettäjulistavuutta. Seos onkin ainesosiltaan ihan toimiva, mutta hieman yllättäenkin onnistuu silti kumisemaan liikaa tyhjyyttään. Osasyypää tähän on tosin eri instrumentit samalle tasolle latistava tuotanto, jossa rummut kuulostavat liikaa taustaläpsyttelyltä eivätkä kitarat ja laulukaan tule päin pläsiä niin kuin pitäisi.

Vaan kyllähän itse kappaleissakin on liikaa samankaltaisuuksia toisiinsa verrattuna, vaikka albumi ei ylimittainen olekaan. Erityisenä valonpilkahduksena Tierra Y Libertadilla toimii tosin sen päättävä, lähes 13 minuutin kestollaan melkein kolmanneksen kokonaisuudesta vievä massiivinen ja monipuolinen El Vacio, joka on silkkaa doom metalia. Tällaista enemmän pelkän kalma-HC jyräyksen vastapainoksi ja aletaan päästä mayojen tuonelan porttien sisäpuolelle.

Inferno #117/2014

Burning Saviours

Boken om Förbannelsen

I Hate

2,5

Kun yhtye nappaa nimensä Pentagramin biisistä, tulee se samalla kertoneeksi paljon myös omasta musiikkityylistään. Tämä pätee vahvasti ainakin Burning Savioursin kohdalla, vaikka monet vastaavat tuomiota rokin kautta julistaneet 70-lukulaisen Pentagramin aikalaiset ovat nekin hurrien vaikuttajalistassa taatusti kärkisijoilla.

Boken om Förbannelsen ei ole varsinaisesti yhtyeen uusi neljäs studioalbumi, vaan vuosina 2011-13 julkaistun neljän seiskatuumaisen muodostama kokoelma, joka kuitenkin kuulostaa yhtenäiseltä niin hyvässä kuin pahassakin. Poppoon lähestymistapa musiikkiinsa sekä yleissoundi on kyllä asiaankuuluvan ja jopa ihastuttavan kotikutoinen sekä sympaattinen, mutta itse kappaleet ovat satunnaisista hyvistä oivalluksistaan huolimatta varsin heppoisia.

Pienissä erissä eli juuri alkuperäisessä 7” julkaisuformaatissa kuunneltuna sävellysten sisältöön ei ehkä niinkään kiinnittäisi huomiota, ovathan esimerkiksi poppoon äidinkielellä laulettu, omanlaistaanmystistä tunnelmaa huokuva avausraita Förbannelsen, tanakan simppelisti jytäävä Spirits in the Woods tai sekä herkistelyä että rokkavuutta naittava The Nightmare biiseinä hyvää keskitasoa.

Kokoelman hyvää tarkoittavasta ajatuksesta ja useammasta vähintäänkin kelvollisesta yksittäisestä biisistä huolimatta kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa.

Corpsessed

Abysmal Thresholds

Dark Descent

3,5

Melkoisen messevällä The Dagger & the Chalice EP:llä (2011) levytysuransa startannut järvenpääläinen Corpsessed on toissavuotisen nimettömän seiskatuumaisen vihdoin valmis julkaisemaan materiaalia myös täyspitkän muodossa. Musiikillisesti jo lähes valmiina vuonna 2007 syntynyt yhtye ei varsinaisesti epäonnistu Abysmal Thresholdsillakaan, vaikka se onkin sukeltanut entistä syvempiin ja tummempiin vesiin.

Bändi kaataa jylhän synkkää lovecraftiaanista death metal -kaaosta kuulijan korviin läpi koko levyn eikä yksilöiden erottelu kokonaisuudesta ole helppoa. Pikimusta yhtenäinen biisimassa toimii toki omanlaisenaan tehokeinona tässä tapauksessa, mutta silti musiikkia turhankin paljon sekoittavia soundeja olisi voinut levittää laajemmalle alalle aivan kuten itse sävellyksissäkin on tehty eri osineen.

Corpsessedin järkälemäinen ja painostava, edustamansa genrenkin muinaisiinaikoihin kurkotteleva vyörytys on edelleen kiehtovaa ja tehokasta. Siltikin se esiintyy tällä julkaisulla niin ehdottomana ja sisäänpäin kääntyneenä, että lähestyminen on tehty erikoisen hankalaksi kaikille muille paitsi asiaan syvällisesti vihkiintyneille. Tämä voi toki olla perimmäinen tarkoituskin, vaan kun orkesterilla löytyisi taitoa ja saarnaamisen aiheita suuremmallekin seurakunnalle.

Coughdust

A Means to an End

Random Numbers/FA

4

Metalli on aina lähtökohtaisesti miehistä musiikkia eikä Coughdust sekään tuoksu parfyymille, laula rakkaudesta tai soi NRJ:llä. Sen musiikki on rumaa ja testosteronille tuoksuvaa hikistä vääntöä, jonka korkeapäästöisenä polttoaineena on ympäröivän maailman aiheuttama lähes suoranainen viha ja loputon ahdistus.

A Means to an End on läpeensä karski ja pelkistetty albumi. Siitä löytyy paljon samaa kuin Entombedin death 'n' roll -aikakauden levyissä sillä erotuksella, että biisit eivät groovaa tai tartu korviin yhtä vastustamattomasti. Tämä ei kuitenkaan ole minkäänlainen ongelma, sillä Coughdustin hyve on nimenomaan konstailemattomuus ja serunnookin itsensä kuuntelijan tajuntaan enemmän voimalla kuintaidolla.

Aiemmin julkaistulla EP:llä ja useilla tehdyillä keikoilla yhtye on reenannut työn, ei salin, kautta itsensä tiukkaan kuntoon debyytilleen. Siksi se kuulostaakin oikealla ja osuvalla tavalla proletaariselta, ja löytyypä orkesterilta myös asennetta enemmän kuin pelkiksi kotitarpeiksi.

Coughdustin kutsuun kannattaa vastata. P.S. Hissukat ja vätykset älkää vaivautuko.

Crisix

Rise...Then Rest

Apostasy

2,5

Espanjan lukeutuu Euroopan kehitysmaihin mitä raskaampaan musiikkiin tulee eikä nyt kansainvälisesti kakkosalbuminsa julkaisevasta Crisixistä tunnu siitäkään olevan kotimaansa skenen erityiseksi metalliveturiksi. Ei Rise...Then Rest ole mitenkään erityisen heikko levytys millään tasolla mitattuna, mutta onpahan se vain niin monen muun nykymaailman yrittäjän tavoin ärsyttävän hajuton ja väritön.

Bändin moderni thrashrullaa kyllä mukavasti juuri nyt komeetan lailla korkeuksissa kiitävän armaan kotimaamme Lost Societyn malliin, mutta juuri tietynlaista kulmikkuutta ja muulle kuin pelkälle diskovedelle haisevaa meininkiä tällainen mäiske kaipaa paljon enemmän. Nopeita perusriffejä kyllä nypytetään biisi-biisiltä, mutta kovinkaan kummoisia perustuksia ei niistä voi valaa.

Melodia ja soolopuolella asiat ovat sen sijaan selvästi paremmalla mallilla, mutta pelkän ulkokultaisuuden varaan ei ennenkään ole hyviä kappaleita rakennettu. Crisixin suurin väripilkku on kuitenkin vokalisti Juli Baz, jonka ääntelytyylissä on paljon samaa persoonallisuutta kuin Macabren murhamaestrolla Corporate Deathilla. Ilman hänen panostaan kokonaisuus olisi aidosti tylsempi.

Mikäli bändi ei jää lepäämään laakereilleen, tuntuu sillä kuitenkin olevan jonkinmoiset eväät nousta seuraavalle tasolle ehkä jo seuraavalla, yleisesti vaikeaksi sanotulla kolmannella albumillaan, ilman että koko konseptia tarvitsisi laittaa täysin uusiksi.

Kiljuvelka-70

Tottele! 7”

Kiljutuotanto/Rämekuukkeli

3

Kiljuvelka-70:n kolmannella minijulkaisulla formaatin fyysinen koko on kasvanut ja muuttunut väriltään hopeasta mustaksi. Samalla yhtyeen perinteisen rosoinen hardcore punk tuntuu saaneen sisältöä selvästi piirun verran enemmän niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin ainakin ensijulkaisuun verrattuna.

Mitään uutta tai ihmeellistä ei useista eri yhteyksistä tutut konkarit saa edelleenkään aikaiseksi, mikä ei itseisarvo voi ollakaan tämänkään genren musiikissa. Silti kappaleiden toivoisi käyvän vielä iskevämmin ja nasevammin päälle niin että tekijöissä kytevä kipinä leimahtaisi kunnolla liekkeihin aina selvästi kuultavaksi asti.

Sanoituksista vastaava ja ne myös tulkitseva Pate onnistuu itse biisejä piirun verran paremmin, vaikka perinteisen punk-lyriikan ytimessä ollaankin mm. poliitikoita mollaten ja luontoa puolustaen. Yksinkertaisen tehokkaasti sivalletaan Kansamiehessä, jonka kohde, parhaillaan keskellä muikeaa Tom of Finland -postimerkkikohua oleva kansanedustaja onkin erittäin herkullinen joskin samalla myös äärimmäisen helppo aihe.

Tottele! EP ei ole kaikista relevantein punk-julkaisu, mutta oikeista lähtökohdista eli tekemisen tarpeesta sekin on oletettavasti kummunnut.

Oruga

Blackened Souls

Apathia

3

Orugan debyyttiä kuvaileva mainospuhe ”The band deeply allies the oppressive heaviness of doom and the filthy rage of sludge, aggressively impregnated with metal, all melting into the hypnotic dynamics of stoner” on kirjaimellisesti otettuna pelkkiä ylisanoja, muttei kuitenkaan täysin katteetonta sanahelinää. Ranskalaisin korvin tämä saattaa kenties kuulostaa hyvinkin aggressiiviselta, painostavalta ja saastaiselta, mutta kyllähän Suomessakin tämän sortimentin ahdistuksen tulkinta on huomattavasti synkemmällä ja tuskaisemmalla tasolla.

Ei orkesterin musiikki silti mitään hipsuttelua ole, vaikka jonkinlaisen pienen ranskalaisen hienosteluvivahteen siitä voi olla kuulevinaankin.Raskaalla kädellä murjotusta sludge-jyräyksestä kun löytyy erisävyjä eikä sinne tänne ripotetut tunnelmalliset osiot nekään kuulu kaikista ankarampien yhtyeiden tehokeinoihin. Stonerin dynamiikasta tai hypnoottisuudesta en kyllä löydä häivähdystäkään.

Vaikka adjektiivit ja genremäärittelyt eivät osukaan kohdalleen, ei tämä tee Blackened Soulsista yhtään sen huonompaa julkaisua. Onpahan se vain pahuksen vahvasti keskitasonmallia niin hyvässä kuin pahassakin, jota ei pysty yhtään helpommin haukkumaan kuin kehumaankaan. Aikamme vitsauksia tämäkin.

Vainaja

Kadotetut

Svart

4,5

Vainaja on luonut heti ensimmäiselle täyspitkälleen melkoisen jylhät ja kiehtovat puitteet, joista markkinointiväki käyttäisi mielellään sanaa konsepti. Kaikista tärkein eli itse musiikki ei kuitenkaan jää sivuosaan, vaan sen kuvailuun käy samat em. adjektiivit ja paljon enemmänkin.

Taiteilijanimillä saarnamies Wilhelm, kanttori Kristian ja haudankaivaja Aukusti toimiva kolmikko on samalla myös levyn 1800-luvulle sijoittuvan synkän tarinan päähenkilöt, jotka kultissaan harjoittavat ja tulkitsevat uskontoa omalla kieroutuneella tavallaan normikristillisyydestä poiketen. Tosi tarina tai ei, täysin uskottava ja osuva se ainakin on.

Kadotettujen ”soundtrackina” Vainaja vyöryttää erittäin järeää ja synkkää doom vaikutteista death metalia 90-luvun alkupuolen malliin. Vaikka musiikki on periaatteessa konstailematonta, suoraviivaista ja useimmiten jopa rujoa, löytyy siitä silti runsaasti kauneutta, syvyyttä ja tarttumapintaa heijastamaan kehyskertomuksen, 40- ja 50-lukujen useita tummempia mustavalkoisia suomifilmejä muistuttavaa, ahdistavaa ja painostavaa ilmapiiriä.

Kauniin herkkä alkusoitto Lankeemus tuudittaa oivallisesti valheelliseen kaikki hyvin -tunteeseen ja ilmapiiriä syventää ja synkentää entisestään hienosti toteutetut välimessu Henkikaste sekä päätösseremonia Kadotettu. Nämä kolme instrumentaalia ovat levykokonaisuuden tunnelman kannalta olennaisia elementtejä, vaikka loput kuusi varsinaista kappaletta vahvoja musiikillisia yksilöitä ovatkin.

Kadotetut kietoo pauloihinsa ja musertaa otteeseensa kuten karismaattiset hihhulijohtajat tapaavat tehdä keräten almut levykauppiaiden taskuihin.

Murakasti murjovat miehet mustissaan, A Phantom Pack of Black Hounds ja Coughdust

Netistä kuuluu kummaa jyrinää. Miesten musiikkia soittavat jyväskyläläinen A Phantom Pack of Black Hounds ja tamperelainen Coughdust ovat julkaisseet ensimmäiset neljän biisin tuotoksensa. APPOBH:n vokalisti 105 ja Coughdustin basisti herra Peltokangas kertovat Entombedin yhdistäväksi tekijäksi, mutta mikä bändejä erottaa?

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta