Inferno #158/2018

Blitzkrieg

Judge Not

Mighty Music

2,5

Iron Angel

Hellbound

Mighty Music

1,5

Spartan Warrior

Hell to Pay

Pure Steel

2

Brittiläistä heavy metalia ilman suurempia taukoja aina vuodesta -80 lähtien tahkonneelle Blitzkriegille on pakko nostaa jo pelkästä sinnikkäästä duunarimentaliteetista hattua. Suurempi menestys kun on yhtyettä aina kaihtanut ja tärkeimmät meriitit ovat edelleen A Time of Changes -debyytti vuodelta 1985 kokonaisuudessaan sekä Metallican lainaversio ko. levyltä löytyvästä yhtyeen nimikappaleesta.

Konkareiden kymmenes albumi Judge Not ei tule statustaan hetkauttamaan suuntaan tai toiseen. Musiikilliset lähtökohdat ovat toki edelleen kiehtovia, mutta jähmeähköjen biisien pinnan alla tuntuu kytevän enemmän potentiaalia kuin mitä niistä lopulta on saatu revittyä irti. Brian Rossin ääni toimii yhä hyvin, mutta hänkin tuntuu silti jollain tapaa pidättelevän palkeitaan toisin kuin Satanissa, jonka 2010-luvun molemmat paluulevyt ovat olleet joka suhteessa pirun tanakoita.

80-luvun puolivälissä junnuaikojen speed & thrash metal -huumassa nyrkkiä tuli puitua voimakkaasti erityisesti saksalaisten yhtyeiden tahtiin. Kasetille äänitetty Iron Angelin kakkoslevy Winds of War (1986) oli hyvin lyhyen aikaa kovinta ikinä, mutta jostain syystä tehosoittoon vauhtikiekko ei koskaan päätynyt ja mielikuvatkin materiaalin laadukkuudesta ovat hiipuneet vuosikymmenten aikana.

Yhtyeen hajottua lähes heti em. levyn jälkeen paluuta on yritetty pariinkin otteeseen saamatta kuitenkaan mitään merkittävää aikaiseksi julkaisurintamalla. Nyt ilmestyvä uran kolmas lätty Hellbound on sekin täysin mitäänsanomatonta setämiesläpsyttelyä, jossa korvaan tökkää ensin karmeat rumpusoundit ja heti perään kaikesta läpi paistava innottomuus ainoan alkuperäisjäsenen Dirk Schröderin tylsähköä ääntelyä myöten. Vauhdikkaassa Ministry of Metalissa on lähes ainoana kappaleena hhavaittavissa etäinen häivähdys vanhoista hyvistä ajoista, mutta vaikutelmaa voi korostaa tieto että se päättää koko kiekon.

Spartan Warrior kuuluu sekin nuoruuteeni kasettiaikaan, jolloin levyjä tilattiin sokkona katalogeista pelkkien kehujen tai kansien perusteella ja joita sitten lainailtiin ja ääniteltiin kavereiden kanssa ristiin. Yhtyeen nimettömän kakkosalbumin (-84) ajattoman tyylikäs kansitaide on jäänyt paremmin mieleen kuin musiikkinsa, joka tuolloinkaan ei edustanut edes parhaimmillaan kuin keskiverto B-luokkaa. Ja kun kasetin A-puolelle tuli äänitettyä samana vuonna ilmestynyt, tuolloin rankinta ja yhä parasta A-luokkaa oleva Ride the Lightning, oli brittibändin taistelu hävitty jo ennen ensiveren vuodattamista.

Vaan eivätpä ole osanneet nämäkään sotaveteraanit vetäytyä lopullisesti eläkkeelle, alkuperäisestä ryhmästä on nykyään tosin jäljellä Wilkinsonit Neil ja Dave, joista ensin mainitun ase on kitara ja jälkimmäinen käyttää astalonaan mikkiä. Hell to Pay on seuraaja 2009 ilmestyneelle paluulevylle ja meno ei onneksi ole mitään pappamaista köpöttelyä, vaan orkesterin esittämä vanhakantainen heavy metal on kaikin puolin aivan jämäkkää. Tasapaksua ja harmaata se taas kylläkin on kuten elinvoimansa säilyttäneiden, mutta nuorempien kelkasta tippuneiden vaarien frisyyrit.

Vanhassa vara parempi kuin uudessa vanhassa.

Boar

Poseidon LP

Lost Pilgrims/Dissonant Society/Impure Muzik/S.K.O.D/Rämekuukkeli

3,5

Kolmen vuoden julkaisuhorroksesta herännyt Boar vaikuttaa olevan äreämpi kuin mitä edellisellä Venificae-albumillaan. Jos tuolloin hortoiltiin leppoisasti, mutta määrätietoisen raskain askelmin ympäri metsikköä, ollaan Poseidonilla jonkinlaisen metamorphoosin kautta muuntauduttu jonkinlaiseksi vesipedoksi, joka on kiinnostunut enemmän tummien vesien pohjamutien kuin vehreän maaperän mullan tonkimisesta.

Muutos ei kuitenkaan ole lopulta mitenkään hirmuisen radikaali. Yhtyeen soitossa on edelleen letkeää groovea, mutta sitä vain räimitään hivenen suoremmin ja painavammin käsin kuin aiemmin. Kappaleiden psykedeelinen väripaletti on sekin samalla kaventunut ja tummentunut  metsänvihreästä kohti metsästäjän ja merenvihreän seosta. Genreinä tämä tarkoittaa rennomman stoner rock -vaikutteiden jäämistä vähemmälle hypnoottisen kraut rock -jumituksen ja raskaamman sludge-runnomisen vallatessa puolestaan enemmän tilaa. 

Hyvinhän tämäkin ajallisesti ilahduttavan kompaktisti toteutettu kappalekuusikko oululaisilta taittuu, vaikka mutrunaamaisempi ilmaisu ei aivan yhtä kiehtovaa olekaan kuin mitä aiempi vähemmän vakava ilmeily. Avauskappale Poseidonin käynnistämään lyhyen tykittävään huminaan päättyy myös koko levy Totally Out of This World -biisin myötä. Albumin kuunteleminen luuppina onkin hyvin luonnollinen ja varteenotettava vaihtoehto.

FM

Atomic Generation

Frontiers

4

Kahden vuoden takainen uudelleenlämmittelyäänite Indiscreet 30 FM:n debyytistä on yksi parhaimmista lajissaan, joista muuten suurin osa on lähes täydellisen turhia muuten kuin että niiden myötä oikeudet musiikkiin palautuvat usein bändeille ilkeiden riistäjien kynsistä. Atomic Generationin perusteella britti-AOR:n veteraaneilla on kuitenkin edelleen annettavaa muutenkin kuin vanhoja muistelemalla, vaikka levy sisällöltään nojaakin toki vahvasti ajattomiin 80-luvun tunnelmiin.

Mikään yllätys ei ole, että kappaleet ovat kauttaaltaan niin pehmeitä, rentoja, rullaavia kuin tarttuviakin eli ammattimaisen tyylikästä ja puhdasoppista Amerikkaa ihan joka suhteessa. 11 viisusta löytyy niin menevämpää palaa, balladia kuin haikeampaa tunnelmointia, jollaista olisi kaivannut hivenen enemmänkin muistuttamaan saarivaltion harmaan sateisesta kelistä Kalifornian ikuisen auringonpaisteen sijaan. Albumin puolivälistä löytyvä Santana-henkinen Playing Tricks on Me torvisektioineen toimii vedenjakajana hyvin niin materiaalin kuin kokonaisuudenkin suhteen.

Vaikka sielu ja sydän olisivatkin läpimärkiä, viimeistään FM:n aurinkoisuus lämmittäisi hymyn kasvoille. 53 minuuttia makeilua vertautuu kuitenkin hieman kieltämättä Maraboun suklaalevyn kokonaan kerralla ahmimiseen. Palaakaan ei voi toiseen kertaan säästää, vaikka sokerin ja rasvan muodostama ällöttävä limaa nostattava kerros tuntuu kurkussa saakka. Niin AOR kuin sokerihumala vaativat oman päivänsä.

Lee Aaron

Diamond Baby Blues

Metalville

3

80-luvulla aina albumia myöten itsensä Metal Queeniksi kruunannut kanadalaislaulujatar Lee Aaronin levytystahti alkoi hiipua 90-luvun loppupuolella mielenkiinnon siirtyessä hard rockista enemmän kohti bluesin, jazzin ja popin esittämistä. Sweden Rockissa vuonna 2011 tehty erikoiskeikka taisi kuitenkin elvyttää hiipuneen rokkikipinän pienimuotoisiin liekkeihin saakka, sillä vuoden 2016 Fire And Gasoline -paluukiekko rokin pariin saa nyt seuraajansa.

Diamond Baby Bluesilta on turha odottaa puhdasveristä paluuta 80-luvulle. Kyllähän levyltä toki Amerikan mallista kepeästi rullaavaa aikuisraskasrockiakin löytyy, mutta nimensä mukaisesti myös bluesahtavampaa ja popimpaa materiaalia aivan kuten osittaisen aikalaisensa Rick Springfieldin uutuuslevyltä, joka tuli arvosteltua parin numeroa sitten. Kokonaisuutena levy kuitenkin herättää kysymyksiä, vaikka muodollisesti pätevä kaikin puolin onkin. Kahdestatoista kappaleesta kun peräti seitsemän on nimittäin lainaversioita. 

55 vuotiaan Lee Aaronin ääni on edelleen hyvässä iskussa, josta parhaimpana esimerkkinä yllättävänkin hieno tulkinta Deep Purple -klassikosta Mistreated. Coveroinnin kohteita ovat mm. myös niin Janet Jackson kuin Willie Dixonkin ja karkeasti voisikin sanoa, että näissä boogie ja blues -vaikutteet ovat selkeämmin esillä kuin itse sävelletyissä biiseissä. Paletti voi vaikuttaa paperilla sekavalta, mutta levyltä aistittuna kokonaisuus on yllättävänkin eheä.

Albumia tekee mieli kuvailla positiivisella adjektiivikolmikolla ammattimainen, hyväntuulinen ja miellyttävä, mutta silti se jättää harmittoman ja neutraalin maun korviin. Diamond Baby Blues onkin levy, jonka voi laittaa soimaan koska tahansa silloin kun muuta kuunneltavaa ei keksi, mutta vuoden parhaimmat listalle sillä ei ole asiaa. 

Murder Hollow

The Adept MC

Rämekuukkeli-levyt

3

Ennen tätä uusinta EP:tä loppuvuodesta 2015 julkaistu, niin kestoltaan kuin musiikiltaan, järkälemäinen Titan oli muodoltaan sellaista, ettei se juurikaan tarjonnut kiinnekohtia. Musiikki vyöryi hitaasti ja vastustamattomasti ohitse eikä perään voinut kuin jäädä vilkuttamaan. The Adeptilla moni asia on toisin ja tätä myötä myös paremmin, vaikka mistään radikalisoitumisesta ei olekaan kyse.

Tamperelaisten sludgen ja doomin sekainen murjonta tapahtuu edelleen tutun raskaalla työmiehen kädellä ilman turhia kikkailuja. Tällä kertaa sekaan on vain ilmaantunut hyvä annos kieroutunutta groovea, joka maalaa lopputuloksesta rasvaisemman kuuloista kaikessa limaisuudessaan. Annoskoko on nyt myös aiempaa paremmin kohdallaan, sillä kolme 8-10 minuutin välikköön ruhjottua biisiä täyttävät juuri sopivasti ilman nukuttavaa ähkyä.

Bandcamp-versioon verrattuna kasettijulkaisu sisältää selkeästi enemmän usvaista muhjua, joka hieman yllättäenkin pyöristää hivenen verran liikaa kappaleiden iskevyyttä. Tämä on kuitenkin hyvin pitkälti puhdas makuasia aivan kuin sekin, kokeeko Murder Hollowin ylipäätään ruispalojen kaltaisena aina vuodesta toiseen toimivana vain pelkästään tylsän arkipäiväisenä aamupalana.

Shaman Ritual

Sinister Totem MC

Caligari

3,5

Shaman Ritualiin ja sen esikoiseen liittyy annos mystiikkaa, sillä juuri mitään informaatiota kummastakaan ei ole saatavilla edes Internetistä. Julkaisu on sekin tapahtunut jo pitkälti viime vuoden puolella digin ja CD-R:n lisäksi myös muinaisena C-kasettina niin bändin itsensä kuin kahden eri pikkulafkan toimesta. Vaan eipähän black metalissakaan ole parasta ennen päiväystä ja onhan nauha nykyisenä vinyylin syrjäyttäneenä trendiformaattina monelle taas ajankohtainen.

Musiikilta on turha olettaa minkäänlaisia hömpötyksiä hypnoottisista riittimeiningeistä messuamisiin, vaikka nimien perusteella näin voisikin olettaa. Kokoonpanon mustametalli on sen sijaan sopivalla tavalla raakaa mutta silti melodista ja vaihtelevaa aina nopeammasta tykityksestä keskitempoiseen kylmempään tunnelmointiin. Pisimmilläänkin kappaleet ohittavat vaivattomasti ja tyylikkäästi yli viiden- ja jopa kuuden minuutin rajapyykit albumin kokonaismitan jäädessä kuitenkin maltilliseen ja juuri sopivaan reiluun puoleen tuntiin.

Shaman Ritualin vahvuus on sen kyvyssä saavuttaa ja ylläpitää intensiteettiä sekä kuulostaa oikealla tavalla uhkaavalta. Em. ominaisuudet ovat toki genren kulmakiviä, mutta aika harvoin niitä silti on aistittavissa. Sinisterin Totemin perusteella Jyväskylän poppamiehet eivät selvästikään esitä mitään halpoja silmänkääntötemppuja, vaan ovat aidolla asialla, josta voi jo seuraavalla julkaisulla kasvaa jotain vieläkin merkittävämpää.

Inferno #127/2015

Boar

Veneficae LP

Lost Pilgrims/Mikrofoni/Rämekuukkeli

4

Aiemmin julkaisuillaan lähinnä pieniin päin ollut Boar rynnistää nyt päälle täyspitkällään. 42 minuutin kestollaan Veneficae ei ole mikään mammutti, mutta yhtyeen nimen mukaista karjumaista jykevyyttä albumilta löytyy senkin edestä. Ja juuri näinhän asian pitääkin olla, oululaisten sorkkien tarpomaksi kun on nyt helppo haluta uudelleen ja uudelleen ilman että kokemus olisi liian tuskaisa ja uuvuttava.

Viime elokuussa näkemälläni keikalla yhtye teki vaikutuksen energisellä rymistelyllään, jossa oli mukana myös aimo annos death'n'rollia. Nyt jannut onnistuvat vakuuttamaan myös levyllä, jossa ei kuitenkaan tuoksu niinkään kalma vaan pikemminkin epämääräinen stoner-usva. Meininki on toki edelleen läpeensä maskuliinista raskaspörinää varustettuna ankaralla ja hikeä tihkuvalla svengillä, jota ainakin osittain voi kutsua myös psykedeeliseksi. Boar taitaa myös krautrockista tutun jumituksen, joka juuri sopivan vähäisissä määrin käytettynä luo herkullisen vastakohdan em. hippeilylle.

Veneficae on melkoisen vastustamaton pläjäys, josta yksilöitä ei voi tai ole edes minkäänlaista tarvetta nostaa esille. Levy onkin kokonaisuutena realistiselta tuntuva, Old Greysta alkava ja Wolf Lordiin päättyvätrippi myrkyllisen maagiseen maailmaan, joka kuitenkin haisee ja maistuu makealle. Näin epäilemättä myös livenä korotettuna toiseen potenssiin.

Demonic Death Judge/Coughdust

Split

Inverse

4

Aiemmin pelkästään kimppakeikoilla tiiviisti viihtyneet kotkalaiset ja tamperelaiset bondaavat nyt myös yhteisellä julkaisulla. Miesten musiikkia stoner ja sludge -genrejen liepeillä murjovat porukat ovat onnistuneet tekemisissään jo aiemminkin, mutta nyt samaan tiiviiseen pakettiin niputettuna jälki on entistäkin vakuuttavampaa niin lavalla kuin levylläkin.

Splitin sisältö on mielenkiintoista jo lähtökohdiltaankin. Molemmilta bändiltä kuullaan yksi kokonaan uusi biisi, jonka lisäksi tulkitaan vielä toisiaan sekä koveroidaan astetta jollei peräti kahtakin epätavallisempi kappale. Ja kaikki tämä rapiassa puolessa tunnissa, joka täyttää muttei vie täysin nälkää vaikka sisältö tuhtia onkin.

Demonic Death Judgen pörinä svengaa vastustamattoman letkeästi, on kyseessä sitten mikä tahansa splitin kolmesta kappaleesta. Eniten kulmakarvoja nostattaa ja korvakarvoja tuulettaa Miami Vicesta tuttu erityisen härski mutta vallan toimiva Jan Hammer -laina Crockett's Tears. Kasariestetiikka tihkuva kappale saa kokonaan uuden ja karskin ilmeen menettämättä kuitenkaan liikaa herkkyydestään ja tunnistettavuudestaan.

Myös Coughdust onnistuuomalla puoliskollaan mainiosti. Vaikka sen materiaali ei mahdottomia eroakaan kumppaninsa vastaavasta, on sen ote musiikkiin kuitenkin aavistuksen verran jyrkempi ja raskaampi tarjoten juuri sopivasti niin eroavaisuuksia kuin yhtymäkohtiakin. Kappalekolmikko on läpeensä takorautaa ja Jefferson Airplanen alkuperäinen The House at Pooneil Corners -hippeilykin saa isän kädestä niin että tuntuu aina munaskuita myöten.

Ensi kesän ja ehkä tulevinkien kesien soundtrack on nyt löytynyt.

Enemies

Bind Me a Wreath LP

Omakustanne

3,5

Totaalinen Enemies-neitsyys meni täysin sattumalta samana päivänä. Käpäliin kun sattui tarttumaan kaikin puolin tyylikäs sinimusta arviokappale orkesterin toisesta julkaisusta Bind Me a Wreathista ja kuulo- sekä näköelimiin tallentui ”vahingossa” myös yhtyeen keikka. Eka kerta voisi olla huomattavasti huonompikin eikä kokemusta varjostanut edes päihteet.

Elävänä ensin koettu yhtye osoittautui yllättävänkin raivokkaaksi tapaukseksi niin esiintymiseltään kuin musiikiltaan mikä hälvensi mukavasti ennakkoluulojani liiallisesta himmailusta ja taiteilusta hardcoren nimissä. Samaan intensiteettiin Enemies ei älpeellään aivan yllä, vaikka vahvat viitteet tästä ovatkin selvästi kuultavissa. Etenkin soundillisesti levy nimittäin kaipaisi ripauksen verran enemmän selkeyttä ja terävyyttä tuomaan paremmin esille live-energian ja vimman, joka nyt jää jonnekin taustalle.

Bind Me a Wreathin kappaleissa itsessään on kyllä sopivasti haastetta ja vaihtelua ilman sortumisesta post-HC:n perussyntiin eli tylsään ja sekavaan venkoiluun. Bändi osaa piiskata raivolla ja vauhdilla, mutta myös tarjota kokonaisuuteen luontevasti istuvia näpsäköitä tunnelmointimelodioita. Terävöinnille tälläkin saralla olisi toki tilaa, muttei läheskään niin paljoa kuin tuotannollisesti.

Ei bändi tällä levyllä vielä päähänsä laakeriseppelettä ansaitse muttei myöskään orjantappurakruunua.

The Howl

Death In Your Coffee

Omakustanne

3,5

Näin kevään kynnyksellä julkaistavan The Howlin levyllä ei ainakaan haise paska, vaan mukavasti makuhermoja hyväilevä tummapaahtoinen ja sopivan hapokas mokka. Sokeria tässä sumpissa ei ole eikä sitä myöskään tarvita, mutta luraus punaista maitoa mottiin on paikallaan.

Tämän kolmikon testosteronimenoa ja jääräpäistä tekemistä on tullut jo pidempään seurattua ja arvostettua, vaikka aivan samalla tasolle ei tykkäämisen taso ole koskaan noussutkaan. Death In Your Coffeella ero kavenee pykälällä, sillä nyt papuina on käytetty aiempaa aromirikkaampaa valikoimaa ja kofeiinipitoisuuskin on samalla kasvanut.

The Howlin tapa yhdistäädeath- ja thrash metalia, maustaa sitä kevyesti punkilla ja ajaaseos rokkimyllyn läpi svengaavaksi kokonaisuudeksi on juuri niin toimivaa kuin 17 vuoden kokemuksella voi olettaakin. Juuri käytetyn jälkiprosessoinnin ansiosta levy saa omaleimaista otetta, vaikka useamman mukillisen kumoamista tämän huomioiminen ja sisäistäminen vaatiikin alle.

Kolmikon kolmonen ei ole mikään markettien sisäänheittotuote muttei myöskään baristojen suosittelema hifistelyn kohde. Koti ja keikkaolosuhteissa nautittuna siitä on kuitenkin helppo pitää.

Night

Soldiers of Time

Gaphals

2,5

Kuten jo niin moneen kertaan on aiemmin tullut todettua, hurreja kaikenlainen retroilu tuntuu kiinnostavan vuodesta toiseen raskaamman rockin ja hevin saralla ja siinä he myös pääosin vähintäänkin kohtuullisia ovat. Triona toimiva Night lupsahtaa tähän jatkumoon muitta mukinoitta, vaikka sen nyt julkaistava kakkonen kovin ristiriitainen tapaus onkin.

Night haikailee häpeilemättä uuden aallon brittihevin alkuaikoihin sinne 70-80 lukujen taitteeseen. Se ei tosin yritä olla rankimmasta ja vauhdikkaammasta päästä oleva riffikone, vaan pikemminkin pari todellista klassikkoa aikoinaan pyöräyttäneen Demonin kaltainen melodioihin ja tarttuviin kertosäkeihin satsaava hevipophybridi. Bändi olisi myös helppo leimata käsittämättömänkin suurta suosiota musatavistenkin joukossa nauttivan maanmiestensä Ghostin (B.C.) pikkuveljeksi, tosin ilman vihtahousuimagoa. Selkeitä musiikillisia yhteneväisyyksiä sen sijaan löytyy riittävästi, jonka lisäksi yhtyeet ovat myös rundanneet yhdessä ja käyttäneet myös samaa tuottajaa ja kansitaiteilijaa.

Ensimmäisillä kuuntelukerroilla Soldiers of Time onnistuu jostain syystä ärsyttämään yllättävänkin paljon. Heveimmillään se kuulostaa huonolla tavalla sekä käppäiseltä että lepsulta ja riffeiltään ja ylipäätään sisällöltään varsin heppoiselta. Myös kitaransoiton ohessa solistin pestiä hoitava Oskar Andersson sortuu ajoittain hienoiseen yliyrittämiseen, vaikka perusääni ja taito miehellä kelvollisesti hallussa onkin. Samat em. puutteet vaivaavat lähes kaikkia vastaavanlaisia kappaleita.

Jossain viidennen kuuntelukerran kohdilla korvat ilmeisesti turtuivat riittävästi Nightille taannuttaen aivot leimaamaan levykokonaisuuden ihan kelvolliseksi joskin silti vahvan keskinkertaiseksi. Akkarivetoisissa Towards the Skyssä ja huvittavankin, vaiko kenties tarkoituksellakin, samankaltaisesti nimetyssä Stars in the Skyssä bändi sen sijaan onnistuu selkeästi muunlaisia veisujaan paremmin. Näiden perusteella jannujen olisi syytä kurkottaa entistäkin korkeammalle päästäkseen parempaan lopputulokseen.

The Night Flight Orchestra

Skyline Whispers

Coroner

4,5

Soilworkista parhaiten tutun Björn Stridin laulajanlahjat ovat olleet tiedossa jo pitkään, mutta miehen rakkaus 70-80-lukujen taitteen periamerikkalaiseen siloteltuun iskärokkiin ja kykyyn tulkita tällaista mainiosti taas eivät. Ei vaikka niin ikään useista eri yhteyksistä tuttujen maanmiestensä kanssa kasattu The Night Flight Orchestra onkin julkaissut ensimmäisen pitkäsoittonsa Internal Affairs jo kolme vuotta sitten.

Skyline Whispers on omenaista ja kanelista piirakkaa, jossa siirappiakaan ei ole säästelty. Se on lähes täydellisen häpeilemätön kliseiden kavalkadi niin kertosäkeiltään, melodioiltaan, soitannoltaan, tunnelmiltaan kuin teksteiltäänkin ja juuri siksi niin mahtava, koska kaikki on erinomaisella tyylitajulla toteutettua. Lisäksi albumin suuria vahvuuksia on sen vaihtelevuus. On kyse sitten rokkaavimmista paloista tai AOR:n ja ajoittain peräti hunajaisen soft rokin puolelle lipsuvista kevymelankolialle tuoksuvista stygeistä, kaikki jäävät lähes takuuvarmasti kerrasta soimaan pitkäksi aikaa päähän on se kuinka umpiluuta tahansa.

Skyline Whispersiä kuunnellessa on pakko alkaa haikailemaan naisen perään ja hypätä vaikka 17 vuotta vanhaan Toyotaan kuvitellen sen olevan pastellisävyinen 80-luvun urheiluauto. Yölliset Tampereen kadut ja lähiseutujen tiet muuttuvat palmujen reunustamiksi rantabulevardeiksi ja autioiksi kaukaisuuteen katoaviksi valtateiksi, joita kruisaillessa ajantaju katoaa. Vaikka mittaa onkin digipak-version bonusraita mukaan luettuna vähän yli tunti, vie musiikki mukanaan ennätysvauhdilla lähes määränpäähän saakka missä ikinä se sijaitseekaan.

Nocturnalia

Above Below Within

Gaphals

3

Tästä samasta aviisista löytyvän Night-yhtyeen arvion kohdalla puhuin hurrien kiintymyksestä ja osaamisesta musaretroilun saralla. Nocturnalia on lisäys tähän samaan ryppääseen eikä aivan pelkkää sattumaa taida olla sekään, että molempien julkaisujen takana on sama ruotsalainen viitisen vuotta pyöritetty riippumaton levy-yhtiö.

Nocturnalian psykedeelisiä sävyjä sisältävä rock on, ei niinkään yllättävästi, hyvinkin 70-lukulaista. Suuta ei loksauta auki sekään seikka, että musiikki on kaikin puolen taiten tehtyä ja laulajan säännöllisesti korkeuksiin kurkottava hoilaus on sekin osaavaa. Kun kitaratkin tuuppaavat paikoitellen ilmoille hevimpääkin jytää, siintävät The Devil's Blood -mielleyhtymät väkisinkin horisontissa. Tosin sillä erotuksella, että Nocturnalia ei pysty luomaan lähellekään samankaltaista maagista ilmapiiriä.

Above Below Within on kaikkien musikanttien inhoaman ”ihan kiva” -sanaparin mukainen julkaisu. Sitä kuuntelee helposti ja jopa mielelläänkin, eikä siinä ole oikein mitään muuta suurempaa vikaa kuin se, että kuuntelijan mukaansa tempaava tunteenpalo jää johonkin puolitiehen. Tokkopa tämäkään kvintetti sentään trendien perässä on kirmaamassa, mutta vaikutteiden sisäistämisessä ja niistä omailmeisemmän musiikin luomisessa bändillä on vielä tekemistä.

Xibalba

Tierra Y Libertad

Southern Lord

3

Useammasta maailman Xibalbasta tämä on se nuorin, aktiivisin ja amerikkalaisin, jolta on kahdeksassa vuodessa ehtinyt ilmestyä kolme pienempää ja kolme suurempaa virallista julkaisua Tierra Y Libertad mukaan lukien. Ja jos ovat soittoniekat etninen yhdistelmä jenkkejä ja meksikaaneja, on sitä luonnollisesti myös itse musiikki. Alkuperäisiin sukujuuriin viittaavat sekä kappaleiden nimet että ainakin osa sanoitusten aiheista, vaikka isommassa osassa tuntuukin olevan erinäiset sosiologiset kannanotot niin kotimaansa asioihin kuin omiin henkilökohtaisiin tunnetiloihin.

Xibalban tymäkkyys on tasan puoliksi yhdistelmä hidas/keskitempoisen death metalinraskautta ja tummasävyisyyttä sekä hardcoren ankaruutta ettäjulistavuutta. Seos onkin ainesosiltaan ihan toimiva, mutta hieman yllättäenkin onnistuu silti kumisemaan liikaa tyhjyyttään. Osasyypää tähän on tosin eri instrumentit samalle tasolle latistava tuotanto, jossa rummut kuulostavat liikaa taustaläpsyttelyltä eivätkä kitarat ja laulukaan tule päin pläsiä niin kuin pitäisi.

Vaan kyllähän itse kappaleissakin on liikaa samankaltaisuuksia toisiinsa verrattuna, vaikka albumi ei ylimittainen olekaan. Erityisenä valonpilkahduksena Tierra Y Libertadilla toimii tosin sen päättävä, lähes 13 minuutin kestollaan melkein kolmanneksen kokonaisuudesta vievä massiivinen ja monipuolinen El Vacio, joka on silkkaa doom metalia. Tällaista enemmän pelkän kalma-HC jyräyksen vastapainoksi ja aletaan päästä mayojen tuonelan porttien sisäpuolelle.

Boar rynni päälle!

Elokuun viimeisenä perjantaina agendaan oli merkitty Vastavirralla järjestettävä rock-konsertti, jossa ns. miesten musiikkia esittäisivät Boar, Slug Mammoth sekä suht pikaisella aikataululla Domovoydia paikkaamaan kutsuttu Earthbound Machine, jonka esikoisbiiseistä on tullut blogiinkin  intoiltua lähes kaksi vuotta sitten. Viimeksi mainitulta on muuten vihdoin ja viimein ilmestynyt yksinkertaisen tyylikkäältä näyttävä "Messengers of Deception" -niminen kolmen biisi vinyylijulkaisu, joka maistui Imperiumista tutulle Klemin Antillekin 7.5/10 edestä. Nyt ei kuitenkaan puhuta tästä hyvästä doom-yhtyeestä, vaan ensin mainitusta Boarista.

Illan ohjelmaan tuli yllättäen pieni mutka matkaan, kun tuttavan kautta tarjoutui mahdollisuus mennä katsomaan ilmaiseksi The Original Blues Brothersia Pakkahuoneelle. Vuonna 1980 ilmestynyt elokuva on nähty useampaan kertaan jo aikoinaan ja rainassa sekä myöhemmin levyltäkin kuullut tulkinnat vanhoista rhythm blues -kappaleista ovat kieltämättä hyvinkin vetäviä. Ajattelinkin, että tekijämiesten ja kokeineiden soittoniekkojen esittämänä show saattaisi olla oikeinkin viihdyttävä ja tarjota hieman vaihtelua normaaleille rokkikeikoilla joissa pääosin tulee käytyä. Ja toimisihan se varmasti myös hyvänä lämmittelynä raskaammalle lanaukselle jota Vastavirralla oli luvassa ja jonne laskeskelin ehtiväni vielä hyvin korkeintaan ensimmäisen bändin osittain missaten. Vaan olinpa väärässä...

Pakkiksella oli mukavasti väkeä, osa jopa leffan innoittamana oikeaoppisiin asusteisiin pukeutuneena eikä oikeastaan yllätyksenä tullut myöskään se, että yleisön keski-ikä oli lähellä omaani. Yleensä kun keikoilla sitä huomaa olevansa senioriosastoa, seikka joka ei kutenkaan ns. tunnu missään. Isolla kokoonpanolla liikenteessä oleva BB-porukka täytti kyllä lavan, mutta olipahan esiintyminen kaikin puolin tunneköyhää soittamisen näyttelemistä, joka ei saanut paikalle irroittelemaan tulleita keski-ikäisiä ja keskiluokkaistuneita pariskuntiakaan piiskattua kummoisenkaan hurmokseen. Osaltaan tämä johtui varmasti myös siitä, että ne suurimmat ja tunnetuimmat kansankiihotushitit oli säästetty setin loppuun, mutta vajaan tunnin tylsän läpsyttelen jälkeen olin vaarassa nukahtaa seisaalleni, joten eikun rukkaset maahan kesken leikin ja uskollisen kulkupelini Udon nokka kohti Pispalaa.

Saavuinkin paikalle juuri parhaaksi n. 10 minuuttia ennen Boarin alkua ja kyllähän muuten kannatti! Ero juuri näkemääni mitäänsanomattomaan esiintymiseen ja tunnelmaan oli kuin yöllä ja päivällä kuten kliseisti tavataan sanoa. Boar rynnisti ja rynkytti lavalla kovalla intensiteetillä miesten musiikkia eli äänekästä ja hieltä tuoksuvaa rokkia, josta löytyy niin rujompaa death'n'roll myllytystä kuin letkeämmin svengaavampaa stoneria, josta orkesteri on tutummaksi tullut. Etenkin uudemmat ja vielä toistaiseksi julkaisemattomat vetäisyt olivat kaikessa groovaavassa ankaruudessaan erityisesti mieleen ja niiden perusteella oululaiset tuntuvatkin jättäneen huureisemman jamittelun ja jumittelun ainakin osittain taakseen. Ja vaikka esimerkiksi Entombed, jonka A.D.-päätteellä varustetun inkarnaation tuorein julkaisu on muuten aika hengetön ja tylsä, onkin tehnyt nämä samat jutut erityisen hyvin jo 20 vuotta sitten, toimivat kaikki perusasiat aina ja ikuisesti hyvin kunhan niissä vain ovat kaikki palikat kohdallaan. Ja Boarillahan oli ainakin keikalla ja varmaan myös tulevalla levylläkin.

Bändin tuorein julkaisu tällä hetkellä on loppuunmyyty pienipainoksinen kasettijulkaisu muutaman vuoden takaa, joka sekin antaa hyvää osviittaa mistä se musiikillisesti ponnistaa. Kappalekaksikko on tosin astetta hitaampaa ja letkeämpää kuin mitä keikalla kuultu uusi materiaali.