Inferno #135/2016

Crisix

From Blue to Black

Listenable

3

Edellisellä Rise...The Rest -albumillaan Crisixin nykyaikainen thrash-tykitys lupasi enemmän kuin mitä lopulta pystyi lunastamaan. Kikat on kolmannella levyllään hyvin pitkälti samat kuin ennenkin, mutta jonkinlaista petraamista on onneksi kuitenkin tapahtunut.

Lost Societyhän tästä tulee tosin edelleen vahvasti mieleen. Kiihkeätempoisissa kappaleissa on jyväskyläläisten debyytin kaltaista iloluontoista riehakkuutta, jossa kitaristit tikkaavat teknisellä tasolla mallikkaasti parastaan niin riffeissä kuin sooloissakin. Kireällä suorituksellaan ja hysteerisillä kiekaisuillaan laulaja on yhä bändin valopilkku, mutta onneksi biisimateriaali on edeltäjäänsä verrattuna piirun verran sekä monipuolistunut että tiukentunut.

Nasevasta mitastaan ja helposta kuuntelukokemuksesta huolimatta From Blue to Blackin temppuvalikoima tulee nopeasti selväksi ja leipiintyminen rässipaahtoon alkaa väkisinkin puolivälin kantturoilla. Nuoriso osannee arvostaa levyä kovemmaksikin, mutta vanhan jäärän korviin on kantautunut mielenkiintoisempiakin uusia tulokkaita ja levyjä kuin mitä Crisix edustaa.

Hypnos

Cold Winds

Crusher

3,5

Hurrien rock-skenessä lahkeet ne vaan pysyvät leveinä ja viikset tuuheina. Graveyardin ja Witchraftin johdattamassa skenessä laadukasta joskin useimmiten ei niinkään omaperäistä tarjokasta on piisannut ja tästä Hypnos on malliesimerkki. Kaksi vuotta sitten ilmestynyttä esikoista ei liiemmin mietitty kuten ei ilmeisesti myös yhtyeen nimivalintaakaan, sillä studiossa oltiin albumin kimpussa vain kolme kuukautta bändin perustamisen jälkeen. Kakkoskiekkoa maltettiin sentään kehitellä keikkailun ohessa toista vuotta.

Oletusarvoisen nihkeähköstä suhtautumisesta huolimatta Hypnos onnistuu vakuuttamaan suurimmalta osin. Sen kappaleissa on hyvää ilmavuutta ja rullaavuutta ilman että eksyttäisiin liiallisen hippeilyn pariin. Siitäkin huolimatta, että laulajanpestiä tyylillä hoitava Philip puhaltelee paikoitellen myös huiluunsa. Rankempaa ja vauhdikkaampaa jytämenoa Descending Sunin (Unrootables White) ja Transylvanian Nightmaren malliin voisi tosin olla enemmänkin.

Ei Cold Winds kovinkaan raikkaita ja uusia tuulia retroiluun puhalla, mutta lisänostetta se tuonee bändille ja ihan ansiostakin. Hyvin tehtynä rokki se vaan on poikaa silloinkin kun sitä syytetään trendikkyydestä.

Izegrim

The Ferryman's End

Listenable

3

Muitakin yhteneväisyyksiä kuin kotimaa on niin Izegrimissä kuin vähän aiemmin 90-luvun alkupuolella aloittaneessa Occultissa, joka kymmenisen vuotta sitten tosin modernisoi hieman linjaansa ja samalla nimensä Legion of the Damnediksi. Kummankin thrash-vivahteinen death metal räksytys on näet periaatteiltaan varsin hyvää, mutta levymitassa nopeasti itseään toistavaa ja puuduttavaa.

Neljän täyspitkän ja kolmen EP:n kokemuksella hollantilaiset hoitavat hommansa jämäkästi varustettuna hyvällä annoksella oikeanlaista räyhäkkyyttä. Varsinaisia vikoja levyltä on vaikeaa löytää, sillä sen verran vaivattomasti 11 biisiä soljuu ämyreistä. Vaan eipä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta oikein mikään kappale toisistaan edukseenkaan erotu, vaikka hyviä pieksentä- ja junttauskohtia sekä värikkäitä sooloja sieltä täältä löytyykin.

Albumin kansitaide ja nimi ovat lopulta mielenkiintoisempia kuin itse musiikki. Josko kuudennella täyspitkällä balanssi näiden välillä löytyisi paremmin.

Protector

Cursed And Coronated

High Roller

3,5

Teutonirässin kolme suurta ovat kannuksensa ansainneet ja ovat 2000-luvullakin onnistuneet pysymään vallan relevantteina ja vetreinä tapauksina. Näiden perässä on seurannut aina 80-luvulta saakka lukematon joukko vähemmälle huomiolle jääneitä tapauksia, joista kovimmat itselle ovat Tankardin lisäksi Deathrow ja Vendetta. Tasan 30 vuotta sitten startannut Protector on kuitenkin aina jäänyt Exumerin lailla pieneen paitsioon, vaikka monen ylistämä kakkoskiekko Urm the Mad (-89) hallussa onkin.

Kuten arvata saattaa, myös Protectorin uraan mahtuu uran lopetusta, pitkiä levytystaukoja ja lukemattomia miehistönvaihdoksia, mutta 2010-luvulla bändiä on eteenpäin piiskannut muutoin ruotsalaisista koostuvan nykyporukan alkuperäisräksyttäjä Martin Missy. Näiden tietojen valossa ei ole kovinkaan yllättävää, että vanhan koulukunnan bändi kuulostaa kuudennella albumillaan kaikkea muuta kuin ei-saksalaiselta ja modernilta.

Cursed And Coronated on samalla sekä takuuvarmaa että yllätyksetöntä rässinmäiskettä aivan kuten uransa alkuaikoinakin. Samat heikkoudet ja vahvuudet sillä yhä myös on, joiden ansiosta paikka B-luokan kärkikahinoissa on edelleen taattu. Vanhemman ikäluokan edustajaa tällainen sinnikkyys ja tiukasti kaksin käsin musiikillisesta menneisyydestä kiinni pitäminen kuitenkin miellyttää huomattavasti enemmän kuin saman saran modernisoidut ja uusiin vaatteisiin puetut yrittäjät.

Satan's Fall

Seven Nights 7”

Underground Power
4

Kotimainen tosiheavykenttä kasvaa hitaasti mutta varmasti eikä tämä ole missään nimessä väärin tänä modernina tuotteistamisen aikana. Vuoden kasassa ollut helsinkiläinen Satan's Fall saa uralleen mukavan startin, kun ainut demo julkaistaan heti kättelyssä kaikissa mahdollisissa formaateissa aina kasettia myöten. Samalla yhtye on alkanut myös keikkailla ja arvata saattaa, että setistä löytyy coveri jos toinenkin, vaikka omia biisejä on oletettavasti syntynyt enemmänkin näiden kolmen lisäksi.

Kuten olettaa saattaa, hönkii bändin musiikki ehtaa 80-luvun asennetta ja tunnelmaa, mutta onneksi riittävän hyvällä näkemyksellä toteutettuna. Maistuvaa melodiaa ja vauhdikas riffittelyä piisaa juuri sopivasti, ja kun kappaleet ovat sovituksellisestikin napakoita ja hyvin rullaavia, ei ihmeellisempää omaperäisyyttä jää edes kaipaamaan. Tämä pätee myös orkesterin nimeen, sillä suora viittaus Mercyful Fateen sekä myös vähintäänkin epäsuorat musiikilliset referenssit kuuluvat asiaan.

Iso merkitys kokonaisuuden toimivuuden kannalta on juuri tällaiseen melskaamiseen mainiosti istuva, äänialaltaan ilahduttavan laaja-alainen ja omaperäinen laulaja. Hienoisen kömpelyyden kun suorituksesta saisi vielä kokemuksen karttumisen myötä hiottua pois, voisi herraa alkaa tituleeraamaan aidoksi kultakurkuksi.

Seven Nights toimii seitsemänä päivänä ja yönä viikossa myös kuukausitasolla. Vuoden kovimmaksi genrensä edustajaksi on vielä matkaa, mutta edellytykset siihen on jo olemassa.

Inferno #117/2014

Burning Saviours

Boken om Förbannelsen

I Hate

2,5

Kun yhtye nappaa nimensä Pentagramin biisistä, tulee se samalla kertoneeksi paljon myös omasta musiikkityylistään. Tämä pätee vahvasti ainakin Burning Savioursin kohdalla, vaikka monet vastaavat tuomiota rokin kautta julistaneet 70-lukulaisen Pentagramin aikalaiset ovat nekin hurrien vaikuttajalistassa taatusti kärkisijoilla.

Boken om Förbannelsen ei ole varsinaisesti yhtyeen uusi neljäs studioalbumi, vaan vuosina 2011-13 julkaistun neljän seiskatuumaisen muodostama kokoelma, joka kuitenkin kuulostaa yhtenäiseltä niin hyvässä kuin pahassakin. Poppoon lähestymistapa musiikkiinsa sekä yleissoundi on kyllä asiaankuuluvan ja jopa ihastuttavan kotikutoinen sekä sympaattinen, mutta itse kappaleet ovat satunnaisista hyvistä oivalluksistaan huolimatta varsin heppoisia.

Pienissä erissä eli juuri alkuperäisessä 7” julkaisuformaatissa kuunneltuna sävellysten sisältöön ei ehkä niinkään kiinnittäisi huomiota, ovathan esimerkiksi poppoon äidinkielellä laulettu, omanlaistaanmystistä tunnelmaa huokuva avausraita Förbannelsen, tanakan simppelisti jytäävä Spirits in the Woods tai sekä herkistelyä että rokkavuutta naittava The Nightmare biiseinä hyvää keskitasoa.

Kokoelman hyvää tarkoittavasta ajatuksesta ja useammasta vähintäänkin kelvollisesta yksittäisestä biisistä huolimatta kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa.

Corpsessed

Abysmal Thresholds

Dark Descent

3,5

Melkoisen messevällä The Dagger & the Chalice EP:llä (2011) levytysuransa startannut järvenpääläinen Corpsessed on toissavuotisen nimettömän seiskatuumaisen vihdoin valmis julkaisemaan materiaalia myös täyspitkän muodossa. Musiikillisesti jo lähes valmiina vuonna 2007 syntynyt yhtye ei varsinaisesti epäonnistu Abysmal Thresholdsillakaan, vaikka se onkin sukeltanut entistä syvempiin ja tummempiin vesiin.

Bändi kaataa jylhän synkkää lovecraftiaanista death metal -kaaosta kuulijan korviin läpi koko levyn eikä yksilöiden erottelu kokonaisuudesta ole helppoa. Pikimusta yhtenäinen biisimassa toimii toki omanlaisenaan tehokeinona tässä tapauksessa, mutta silti musiikkia turhankin paljon sekoittavia soundeja olisi voinut levittää laajemmalle alalle aivan kuten itse sävellyksissäkin on tehty eri osineen.

Corpsessedin järkälemäinen ja painostava, edustamansa genrenkin muinaisiinaikoihin kurkotteleva vyörytys on edelleen kiehtovaa ja tehokasta. Siltikin se esiintyy tällä julkaisulla niin ehdottomana ja sisäänpäin kääntyneenä, että lähestyminen on tehty erikoisen hankalaksi kaikille muille paitsi asiaan syvällisesti vihkiintyneille. Tämä voi toki olla perimmäinen tarkoituskin, vaan kun orkesterilla löytyisi taitoa ja saarnaamisen aiheita suuremmallekin seurakunnalle.

Coughdust

A Means to an End

Random Numbers/FA

4

Metalli on aina lähtökohtaisesti miehistä musiikkia eikä Coughdust sekään tuoksu parfyymille, laula rakkaudesta tai soi NRJ:llä. Sen musiikki on rumaa ja testosteronille tuoksuvaa hikistä vääntöä, jonka korkeapäästöisenä polttoaineena on ympäröivän maailman aiheuttama lähes suoranainen viha ja loputon ahdistus.

A Means to an End on läpeensä karski ja pelkistetty albumi. Siitä löytyy paljon samaa kuin Entombedin death 'n' roll -aikakauden levyissä sillä erotuksella, että biisit eivät groovaa tai tartu korviin yhtä vastustamattomasti. Tämä ei kuitenkaan ole minkäänlainen ongelma, sillä Coughdustin hyve on nimenomaan konstailemattomuus ja serunnookin itsensä kuuntelijan tajuntaan enemmän voimalla kuintaidolla.

Aiemmin julkaistulla EP:llä ja useilla tehdyillä keikoilla yhtye on reenannut työn, ei salin, kautta itsensä tiukkaan kuntoon debyytilleen. Siksi se kuulostaakin oikealla ja osuvalla tavalla proletaariselta, ja löytyypä orkesterilta myös asennetta enemmän kuin pelkiksi kotitarpeiksi.

Coughdustin kutsuun kannattaa vastata. P.S. Hissukat ja vätykset älkää vaivautuko.

Crisix

Rise...Then Rest

Apostasy

2,5

Espanjan lukeutuu Euroopan kehitysmaihin mitä raskaampaan musiikkiin tulee eikä nyt kansainvälisesti kakkosalbuminsa julkaisevasta Crisixistä tunnu siitäkään olevan kotimaansa skenen erityiseksi metalliveturiksi. Ei Rise...Then Rest ole mitenkään erityisen heikko levytys millään tasolla mitattuna, mutta onpahan se vain niin monen muun nykymaailman yrittäjän tavoin ärsyttävän hajuton ja väritön.

Bändin moderni thrashrullaa kyllä mukavasti juuri nyt komeetan lailla korkeuksissa kiitävän armaan kotimaamme Lost Societyn malliin, mutta juuri tietynlaista kulmikkuutta ja muulle kuin pelkälle diskovedelle haisevaa meininkiä tällainen mäiske kaipaa paljon enemmän. Nopeita perusriffejä kyllä nypytetään biisi-biisiltä, mutta kovinkaan kummoisia perustuksia ei niistä voi valaa.

Melodia ja soolopuolella asiat ovat sen sijaan selvästi paremmalla mallilla, mutta pelkän ulkokultaisuuden varaan ei ennenkään ole hyviä kappaleita rakennettu. Crisixin suurin väripilkku on kuitenkin vokalisti Juli Baz, jonka ääntelytyylissä on paljon samaa persoonallisuutta kuin Macabren murhamaestrolla Corporate Deathilla. Ilman hänen panostaan kokonaisuus olisi aidosti tylsempi.

Mikäli bändi ei jää lepäämään laakereilleen, tuntuu sillä kuitenkin olevan jonkinmoiset eväät nousta seuraavalle tasolle ehkä jo seuraavalla, yleisesti vaikeaksi sanotulla kolmannella albumillaan, ilman että koko konseptia tarvitsisi laittaa täysin uusiksi.

Kiljuvelka-70

Tottele! 7”

Kiljutuotanto/Rämekuukkeli

3

Kiljuvelka-70:n kolmannella minijulkaisulla formaatin fyysinen koko on kasvanut ja muuttunut väriltään hopeasta mustaksi. Samalla yhtyeen perinteisen rosoinen hardcore punk tuntuu saaneen sisältöä selvästi piirun verran enemmän niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin ainakin ensijulkaisuun verrattuna.

Mitään uutta tai ihmeellistä ei useista eri yhteyksistä tutut konkarit saa edelleenkään aikaiseksi, mikä ei itseisarvo voi ollakaan tämänkään genren musiikissa. Silti kappaleiden toivoisi käyvän vielä iskevämmin ja nasevammin päälle niin että tekijöissä kytevä kipinä leimahtaisi kunnolla liekkeihin aina selvästi kuultavaksi asti.

Sanoituksista vastaava ja ne myös tulkitseva Pate onnistuu itse biisejä piirun verran paremmin, vaikka perinteisen punk-lyriikan ytimessä ollaankin mm. poliitikoita mollaten ja luontoa puolustaen. Yksinkertaisen tehokkaasti sivalletaan Kansamiehessä, jonka kohde, parhaillaan keskellä muikeaa Tom of Finland -postimerkkikohua oleva kansanedustaja onkin erittäin herkullinen joskin samalla myös äärimmäisen helppo aihe.

Tottele! EP ei ole kaikista relevantein punk-julkaisu, mutta oikeista lähtökohdista eli tekemisen tarpeesta sekin on oletettavasti kummunnut.

Oruga

Blackened Souls

Apathia

3

Orugan debyyttiä kuvaileva mainospuhe ”The band deeply allies the oppressive heaviness of doom and the filthy rage of sludge, aggressively impregnated with metal, all melting into the hypnotic dynamics of stoner” on kirjaimellisesti otettuna pelkkiä ylisanoja, muttei kuitenkaan täysin katteetonta sanahelinää. Ranskalaisin korvin tämä saattaa kenties kuulostaa hyvinkin aggressiiviselta, painostavalta ja saastaiselta, mutta kyllähän Suomessakin tämän sortimentin ahdistuksen tulkinta on huomattavasti synkemmällä ja tuskaisemmalla tasolla.

Ei orkesterin musiikki silti mitään hipsuttelua ole, vaikka jonkinlaisen pienen ranskalaisen hienosteluvivahteen siitä voi olla kuulevinaankin.Raskaalla kädellä murjotusta sludge-jyräyksestä kun löytyy erisävyjä eikä sinne tänne ripotetut tunnelmalliset osiot nekään kuulu kaikista ankarampien yhtyeiden tehokeinoihin. Stonerin dynamiikasta tai hypnoottisuudesta en kyllä löydä häivähdystäkään.

Vaikka adjektiivit ja genremäärittelyt eivät osukaan kohdalleen, ei tämä tee Blackened Soulsista yhtään sen huonompaa julkaisua. Onpahan se vain pahuksen vahvasti keskitasonmallia niin hyvässä kuin pahassakin, jota ei pysty yhtään helpommin haukkumaan kuin kehumaankaan. Aikamme vitsauksia tämäkin.

Vainaja

Kadotetut

Svart

4,5

Vainaja on luonut heti ensimmäiselle täyspitkälleen melkoisen jylhät ja kiehtovat puitteet, joista markkinointiväki käyttäisi mielellään sanaa konsepti. Kaikista tärkein eli itse musiikki ei kuitenkaan jää sivuosaan, vaan sen kuvailuun käy samat em. adjektiivit ja paljon enemmänkin.

Taiteilijanimillä saarnamies Wilhelm, kanttori Kristian ja haudankaivaja Aukusti toimiva kolmikko on samalla myös levyn 1800-luvulle sijoittuvan synkän tarinan päähenkilöt, jotka kultissaan harjoittavat ja tulkitsevat uskontoa omalla kieroutuneella tavallaan normikristillisyydestä poiketen. Tosi tarina tai ei, täysin uskottava ja osuva se ainakin on.

Kadotettujen ”soundtrackina” Vainaja vyöryttää erittäin järeää ja synkkää doom vaikutteista death metalia 90-luvun alkupuolen malliin. Vaikka musiikki on periaatteessa konstailematonta, suoraviivaista ja useimmiten jopa rujoa, löytyy siitä silti runsaasti kauneutta, syvyyttä ja tarttumapintaa heijastamaan kehyskertomuksen, 40- ja 50-lukujen useita tummempia mustavalkoisia suomifilmejä muistuttavaa, ahdistavaa ja painostavaa ilmapiiriä.

Kauniin herkkä alkusoitto Lankeemus tuudittaa oivallisesti valheelliseen kaikki hyvin -tunteeseen ja ilmapiiriä syventää ja synkentää entisestään hienosti toteutetut välimessu Henkikaste sekä päätösseremonia Kadotettu. Nämä kolme instrumentaalia ovat levykokonaisuuden tunnelman kannalta olennaisia elementtejä, vaikka loput kuusi varsinaista kappaletta vahvoja musiikillisia yksilöitä ovatkin.

Kadotetut kietoo pauloihinsa ja musertaa otteeseensa kuten karismaattiset hihhulijohtajat tapaavat tehdä keräten almut levykauppiaiden taskuihin.