Inferno #135/2016

Crisix

From Blue to Black

Listenable

3

Edellisellä Rise...The Rest -albumillaan Crisixin nykyaikainen thrash-tykitys lupasi enemmän kuin mitä lopulta pystyi lunastamaan. Kikat on kolmannella levyllään hyvin pitkälti samat kuin ennenkin, mutta jonkinlaista petraamista on onneksi kuitenkin tapahtunut.

Lost Societyhän tästä tulee tosin edelleen vahvasti mieleen. Kiihkeätempoisissa kappaleissa on jyväskyläläisten debyytin kaltaista iloluontoista riehakkuutta, jossa kitaristit tikkaavat teknisellä tasolla mallikkaasti parastaan niin riffeissä kuin sooloissakin. Kireällä suorituksellaan ja hysteerisillä kiekaisuillaan laulaja on yhä bändin valopilkku, mutta onneksi biisimateriaali on edeltäjäänsä verrattuna piirun verran sekä monipuolistunut että tiukentunut.

Nasevasta mitastaan ja helposta kuuntelukokemuksesta huolimatta From Blue to Blackin temppuvalikoima tulee nopeasti selväksi ja leipiintyminen rässipaahtoon alkaa väkisinkin puolivälin kantturoilla. Nuoriso osannee arvostaa levyä kovemmaksikin, mutta vanhan jäärän korviin on kantautunut mielenkiintoisempiakin uusia tulokkaita ja levyjä kuin mitä Crisix edustaa.

Hypnos

Cold Winds

Crusher

3,5

Hurrien rock-skenessä lahkeet ne vaan pysyvät leveinä ja viikset tuuheina. Graveyardin ja Witchraftin johdattamassa skenessä laadukasta joskin useimmiten ei niinkään omaperäistä tarjokasta on piisannut ja tästä Hypnos on malliesimerkki. Kaksi vuotta sitten ilmestynyttä esikoista ei liiemmin mietitty kuten ei ilmeisesti myös yhtyeen nimivalintaakaan, sillä studiossa oltiin albumin kimpussa vain kolme kuukautta bändin perustamisen jälkeen. Kakkoskiekkoa maltettiin sentään kehitellä keikkailun ohessa toista vuotta.

Oletusarvoisen nihkeähköstä suhtautumisesta huolimatta Hypnos onnistuu vakuuttamaan suurimmalta osin. Sen kappaleissa on hyvää ilmavuutta ja rullaavuutta ilman että eksyttäisiin liiallisen hippeilyn pariin. Siitäkin huolimatta, että laulajanpestiä tyylillä hoitava Philip puhaltelee paikoitellen myös huiluunsa. Rankempaa ja vauhdikkaampaa jytämenoa Descending Sunin (Unrootables White) ja Transylvanian Nightmaren malliin voisi tosin olla enemmänkin.

Ei Cold Winds kovinkaan raikkaita ja uusia tuulia retroiluun puhalla, mutta lisänostetta se tuonee bändille ja ihan ansiostakin. Hyvin tehtynä rokki se vaan on poikaa silloinkin kun sitä syytetään trendikkyydestä.

Izegrim

The Ferryman's End

Listenable

3

Muitakin yhteneväisyyksiä kuin kotimaa on niin Izegrimissä kuin vähän aiemmin 90-luvun alkupuolella aloittaneessa Occultissa, joka kymmenisen vuotta sitten tosin modernisoi hieman linjaansa ja samalla nimensä Legion of the Damnediksi. Kummankin thrash-vivahteinen death metal räksytys on näet periaatteiltaan varsin hyvää, mutta levymitassa nopeasti itseään toistavaa ja puuduttavaa.

Neljän täyspitkän ja kolmen EP:n kokemuksella hollantilaiset hoitavat hommansa jämäkästi varustettuna hyvällä annoksella oikeanlaista räyhäkkyyttä. Varsinaisia vikoja levyltä on vaikeaa löytää, sillä sen verran vaivattomasti 11 biisiä soljuu ämyreistä. Vaan eipä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta oikein mikään kappale toisistaan edukseenkaan erotu, vaikka hyviä pieksentä- ja junttauskohtia sekä värikkäitä sooloja sieltä täältä löytyykin.

Albumin kansitaide ja nimi ovat lopulta mielenkiintoisempia kuin itse musiikki. Josko kuudennella täyspitkällä balanssi näiden välillä löytyisi paremmin.

Protector

Cursed And Coronated

High Roller

3,5

Teutonirässin kolme suurta ovat kannuksensa ansainneet ja ovat 2000-luvullakin onnistuneet pysymään vallan relevantteina ja vetreinä tapauksina. Näiden perässä on seurannut aina 80-luvulta saakka lukematon joukko vähemmälle huomiolle jääneitä tapauksia, joista kovimmat itselle ovat Tankardin lisäksi Deathrow ja Vendetta. Tasan 30 vuotta sitten startannut Protector on kuitenkin aina jäänyt Exumerin lailla pieneen paitsioon, vaikka monen ylistämä kakkoskiekko Urm the Mad (-89) hallussa onkin.

Kuten arvata saattaa, myös Protectorin uraan mahtuu uran lopetusta, pitkiä levytystaukoja ja lukemattomia miehistönvaihdoksia, mutta 2010-luvulla bändiä on eteenpäin piiskannut muutoin ruotsalaisista koostuvan nykyporukan alkuperäisräksyttäjä Martin Missy. Näiden tietojen valossa ei ole kovinkaan yllättävää, että vanhan koulukunnan bändi kuulostaa kuudennella albumillaan kaikkea muuta kuin ei-saksalaiselta ja modernilta.

Cursed And Coronated on samalla sekä takuuvarmaa että yllätyksetöntä rässinmäiskettä aivan kuten uransa alkuaikoinakin. Samat heikkoudet ja vahvuudet sillä yhä myös on, joiden ansiosta paikka B-luokan kärkikahinoissa on edelleen taattu. Vanhemman ikäluokan edustajaa tällainen sinnikkyys ja tiukasti kaksin käsin musiikillisesta menneisyydestä kiinni pitäminen kuitenkin miellyttää huomattavasti enemmän kuin saman saran modernisoidut ja uusiin vaatteisiin puetut yrittäjät.

Satan's Fall

Seven Nights 7”

Underground Power
4

Kotimainen tosiheavykenttä kasvaa hitaasti mutta varmasti eikä tämä ole missään nimessä väärin tänä modernina tuotteistamisen aikana. Vuoden kasassa ollut helsinkiläinen Satan's Fall saa uralleen mukavan startin, kun ainut demo julkaistaan heti kättelyssä kaikissa mahdollisissa formaateissa aina kasettia myöten. Samalla yhtye on alkanut myös keikkailla ja arvata saattaa, että setistä löytyy coveri jos toinenkin, vaikka omia biisejä on oletettavasti syntynyt enemmänkin näiden kolmen lisäksi.

Kuten olettaa saattaa, hönkii bändin musiikki ehtaa 80-luvun asennetta ja tunnelmaa, mutta onneksi riittävän hyvällä näkemyksellä toteutettuna. Maistuvaa melodiaa ja vauhdikas riffittelyä piisaa juuri sopivasti, ja kun kappaleet ovat sovituksellisestikin napakoita ja hyvin rullaavia, ei ihmeellisempää omaperäisyyttä jää edes kaipaamaan. Tämä pätee myös orkesterin nimeen, sillä suora viittaus Mercyful Fateen sekä myös vähintäänkin epäsuorat musiikilliset referenssit kuuluvat asiaan.

Iso merkitys kokonaisuuden toimivuuden kannalta on juuri tällaiseen melskaamiseen mainiosti istuva, äänialaltaan ilahduttavan laaja-alainen ja omaperäinen laulaja. Hienoisen kömpelyyden kun suorituksesta saisi vielä kokemuksen karttumisen myötä hiottua pois, voisi herraa alkaa tituleeraamaan aidoksi kultakurkuksi.

Seven Nights toimii seitsemänä päivänä ja yönä viikossa myös kuukausitasolla. Vuoden kovimmaksi genrensä edustajaksi on vielä matkaa, mutta edellytykset siihen on jo olemassa.