Dö

Jos nimen perusteella luulet Dö:tä ruotsalaiseksi black/death metal -yhtyeeksi, olet väärässä. Vaikka musiikistaan äärimetallille tyypillistä synkkyyttä ja jopa tematiikkaa voikin löytää, on bändin tyyli pikemmin varmaa harhailua jossain groovaavan stoner rockin ja piinaavamman sludge-raahustelun välimaastossa. Juuri tämä tarttuva tasapainoilu kahden eri genren välillä tekee bändin alkuvuodesta julkaistusta Den EP:stä niin kiehtovan ja omanlaisensa tapauksen, joka puhaltaa hassunhajuista mutta silti tuoretta usvaa yleensä hyvin tiukasti muotoseikoista kiinnipitäviin genreihin.

Lue koko haastattelu Imperiumista

Lyssna på stoner eller Dö!

Dö ei tule Ruotsista. Dö ei soita death tai black metalia. Tämän hellsinkiläisen trion tyylilaji on pikemminkin letkeästi groovaava stoner rock ja liejuisasti laahaava sludge olematta varsinaisesti kuitenkaan kumpaakaan. Ja kyllähän yhtyeen musiikin yllä myös mieto kalmanlöyhkäkin leijuu.

Juuri tässä erilaisten tyylilajien välimaastossa taituroinnissa piilee yhtyeen kakkos-EP:n "Den" hienous ja kiehtovuus. Sen neljä painostavaa biisiä todella rokkaavat vastustamattomalla draivilla ja lopputulos onkin kuin bailausmusiikkia maansa myyneille tai mielensä pahoittaneille. Juuri tämänkaltaisesta vastakohtaisuudesta esiintunkeva ristiriitaisuus tekee Dö:stä etenkin usein tarkasti sääntöjä noudattavassa genressään erittäin omintakeisen yhtyeen.

Dö on jo nyt täysin valmis yhtye niin suurempiin kuvioihin kuin julkaisuihinkin. Sen musiikista kuin visuaalista ilmeestäkin löytyy hillityn toimivaa tyylitajua, joka erottaa raakileet pojat kypsistä miehistä. Video EP:n käyntiin potkaisevasta "For the Worms" -kappaleesta näyttää miksi näin on.

Ennen kaikkea "Den" on kuitenkin ehjä ja erittäin jymäkkä vajaa puolitunteinen kokonaisuus, josta ei heikkouksia löydy. Alkuvuoden kovin julkaisu, joka säilyttänee asemansa myös helposti vuoden loppuun saakka ja pidemällekin.

Scumrise! "Super Hits!" EP

1. At the Bar 01:55
2. Today Everyday 02:21
3. Old And Cold 01:47
4. All I Need 02:51
5. Katkeruus 02:24

Kokonaiskesto: 11:18

"Se on ku vitun lottovoitto kun saa asuu Kouvolassa." ylistää Kakkahätä-77 entistä Kymenläänin pääkaupunkia, josta myös kaksimiehinen, mutta ainakin toistaiseksi sessiorumpalin kanssa operoiva Scumrise! ponnistaa. Viime vuonna perustettu poppoo ehti julkaista vielä samana vuonna "Ite tein ja säästin" -demon, ja nyt uudet hitit on saatu tallennettua kasetti-EP:lle.

Esikoismateriaaliin verrattuna kappaleiden pituuksista on karsittu lähes puolet pois ja temmotkin ovat samalla melkein kaksinkertaistuneet. Meininki onkin huomattavasti räväkämpää ja punkimpaa rokkia aiemman osin stoner-henkisen jumituksen ja laahamisen sijaan ja tämä muutos istuukin yhtyeen pirtaan selvästi paremmin. Perussoinnuista ja rakenteista kasatuissa kappaleissa on silti sekä letkeyttä että tarttuvuutta, joihin Toni Kukkolan osuvasti revittelevä ja äänijänteitä säästelemätön laulutyyli tuo omanlaistaan kaivattua ekstrapotkua.

EP:n viidestä repäisystä selkeimmiksi hiteiksi nousevat rokit heti täysillä käyntiin potkaiseva "At the Bar" ja mainiota pienimutoista himmailua täysillä jytäämisen vastapainoksi esittelevä "All I Need". Ei jäljelle jäävä kolmikko sekään kauaksi taakse jää, lähimpänä vauhtia ja vaaratilanteita sekä levähdyspaikkoja sisältävä "Old And Cold".

Scumrise! osoittaa yhdessä mm. Kivareiden ja viime viikolla hehkuttamani Monster Mulletin  kanssa, että erilainen rock-musiikki elää ja voi jopa hämmästyttävän hyvin kaupungissa, jonka sanotaan olevan olemassa vain VR:n armosta.

Arvosana
0 = Megaton
M = Megatiivinen
MM = MikroMega
MMM = MiniMega
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen

Lowburn "Soaring High" EP

1. Soaring High 04:52
2. Running On Fumes 02:43
3. The Power It Holds 06:12
4. Moonful of Stars 05:21

Kokonaiskesto: 19:08







Eipä ole mikään ihme, että heti ensimmäisellä julkaisullaan lappeenrantalaisen Lowburnin paletti on lähes just eikä melkein kasassa. Onhan sen laulaja-kitaristilla Tomi Mykkäsellä vankka kokemustausta stoner-haahuilusta ja rokkailusta jo pitkälti 90-luvun puolelta niin Shamosin kuin Elephant Bellinkin riveistä. Kun tähän yhdistetään vielä musisointi mainiossa ja monelle ikävän pimentoon jääneessä Evemasterissa sekä Battleloressa (johon lopuilla kolmella Lowburn-kaverilla on myös kytkös menneisyydessä), niin ammattimiehistähän tässä on kysymys, eikä mistään vasta 2000-luvulla Monster Magnetiin tai Blue Cheeriin hurahtaneista untuvikoista.

Stoner rock on yksi niistä muutamasta musiikin tyylilajista, josta en ole juurikaan jaksanut innostua genrenä 2000-luvulla, mutta jonka harvat pioneerit ovat aikoinaan tehneet yhä edelleenkin hienosti potkivia levyjä. Kuunnellessa ensimmäisiä kertoja "Soaring High" EP:tä mielessä pyörii ainoastaan kysymys, miksi tämän kaltaista musiikkia edelleen tehdään ja etenkin julkaistaan. Sen verran vahvasti pitkään täysin muuttumattomina säilyneiden perusasioiden äärellä Lowburn kuitenkin on. Vastaus alkaa kuitenkin hahmottua     siinä viidennen pyöräytyksen kohdilla, kun kappaleet tunkeutuvat ensin päähän, siitä istumalihaksiin ja viimein myös jalan alle. Jo pelkästään työn ääressä konttorituolissa istuskellessa hyväksyvä nyökyttely, pienimuotoinen hytkyminen sekä varovainen jalan naputus lattiaan rupeaa muodostumaan tahdottomaksi rutiiniksi ja voi vain kuvitella millaiseksi meno yltyisi yhtyeen keikalla pienessä keskiolutpöhnässä.

Lowburn osaa piru vie tehdä tutuista ja yksinkertaisista aineksista toimivaa rock-musiikkia, joka osoittaa esimerkillisesti, että hyvään lopputuloksen pyrkiessä ei todellakaan tarvitse yrittää luoda jotain uutta ja ihmeellistä, jos vain on todella sisäistänyt musiikin syvimmän olemuksen ja osaa sitä myös hyödyntää omissa luomuksissaan. EP:n kaikissa neljässä kappaleessa näin todellakin on tapahtunut aina messevän muhkeista soundeista lähtien, on kyse sitten tanakasti potkivasta nimiraidasta, vastustamattomasti svengaavasta "Running on Fumesista", vahvasti Monster Magnetilta kuulostavasta ja sopivan niukasti väriksi lisättyä psykedeliaa sisältävästä "The Power It Holds" -biisistä tai mainiosti koko ajan etukenossa jytäävästä "Moonful of Starsista" päätöksestä.

"Soaring High" ei saa edustamaansa genreä nousemaan uuteen kukoistukseen, mutta se taatusti potkii sitä eteenpäin korottaen samalla rimaa, jonka ylittämiseksi Suomen vireän, mutta syvällä undergroundissa luimistelevan stoner-skenen edustajat saavat tehdä kovasti töitä.

Arvosana
0 = Megaton
M = Megatiivinen
MM = MikroMega
MMM = MiniMega
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen

Atom Fractal Goddess "Thunderbirds Flight" EP

1. Electric Letters 03:34
2. Rocket Ride 02:27
3. Into Machines 04:41
4. Thunderbirds Flight 05:13
5. Miami Haunting 04:43

Kokonaiskesto: 20:38




Tarkoitukseni ei ole alkaa tekemään perinteisiä demo- ja levyarvosteluja saati haastatteluja blogiini, sillä niihin  käytössäni on olemassa muut julkaisukanavat. Painopistealue tulee edelleenkin pysymään musiikillisesti varsin laaja-alaisesti erilaisten ja mielenkiintoisten itselöytämieni bändien esilletuomisessa höystettyinä video- tai ääninäyttein sekä omilla mielipiteillä ja näkemyksillä. Aina silloin tällöin minulle kuitenkin tarjotaan tai käsiini ajautuu fyysisiä julkaisuja, josta heikkoina hetkinäni lupaudun arvion kirjoittamaan.

Etelä-Karjalan helmessä huuruisempi rock sekä selkeämpi stoneri tuntuu edelleenkin olevan varsin kova juttu aivan kuten jo paikkunnalla asuessani 90-luvulla. Taidettiinpa kaupunkia kutsua jopa Suomen Seattleksikin jossain vaiheessa grunge-buumia. Atom Fractal Goddess edustaa tätä nuorta ja tuoretta murina/pörinä/surina-bändisukupolvea, jota tuntuu nykyisellään löytyvän Suomesta suorastaan hämmentävän paljon kuten taannoisessa Suomi lanaa, murisee ja rokkaa pintaraapaisussani kävi ilmi. Ei enää niinkään nuorta, mutta yhtä lailla tuoretta LPR:n tarjontaa edustaa myös Lowburn, jonka "Soaring High" debyytti EP:stä tulossa niin ikään ihan arviota vielä tämän kuun aikana.

Rapian kolmisen vuotta mölynneen AFG:n jonkinmoinen konseptijulkaisu "Thunderbirds Flight" EP sisältää raskaalla kädellä louhittua rokkia, josta löytyy niin ripaus psykedeliaa kuin isompi hyppysellinen stoneriakin. Niin monen muun ensijulkaisun tavoin tämänkin viisikon musiikin suurin ongelma tässä vaiheessa on liiallinen kasvottomuus, sillä vaikka vaikka bändillä selkeästi havaittava kova into ja riittävä taito tehdä genren perusrokkipaloja onkin, ei viidestä kappaleesta sen kummemmin edukseen nouse ensimmäistäkään. Ainoastaan päätöskappale "Miami Haunting" sisältää, jos ei nyt mitään omaperäisyyttä, niin ainakin jonkinlaista kiehtovaa tarttuvuutta.

Stoner/psykerock-genreissä jonkinlainen uuden luominen ei tietysti ole mikään itseisarvo tai edes odotettu ominaisuus. Tällöin kappaleista pitäisi kuitenkin löytyä joko todella korkeisiin sfääreihin kohoavaa hörhöilyä ja/tai hikisen vahvaa, väkisin kehoon tunkeutuvaa rokkaavuutta, että siitä jaksaisi innostua. Näitä tekijöitä Atom Fractal Goddesilla ei ainakaan vielä ole. Kunniamaininta on annettava erikseen bändin laulajalle Allulle, jonka monkuava laulutyyli jää ainakin mieleen, vaikka saattaisikin alkaa käymään hermoille täysimittaisella julkaisulla.

Yhtye muuten keikalla Tampereella Vastavirralla 7.2.2013 yhdessä jo aiemmin levyltäkin mainioksi koetun Garden of Wormin sekä samaan soppaan hyvin sekoittuvien, mutta tuntemattomampien Jupiterin ja Bulldamagen kanssa.

Arvosana
0 = Megaton
M = Megatiivinen
MM = MikroMega
MM+

MMM = MiniMega
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen

EP kuunneltavissa sekä ladattavissa Bandcampissa, mutta saatavilla myös ihan oikeana CD:nä suoraan orkesterilta.

Pohjoinen tulee etelästä

Tuoreehko helsinkiläisyhtye Pohjoinen julkaisi männä vuoden alkupuoliskolla kolme ensimmäistä demokappalettaan, mutta miksi ihmeessä kuulen näistä vasta nyt? Yhtyehän olisi ehdottomasti pitänyt mainita heti ensimmäisenä suomalaisen stoner/psykedeelisen raskasrockin pintaraapaisussani!

Pohjoisen musiikissa on mahtavan lämmin ja rouhea soundi, mutta sen suurimmat vahvuudet ovat yksinkertaisen hillittömässä groovessa sekä tarttuvuudessa, josta Vasara käy parhaimpana esimerkkeinä. Astetta raskaampi ja synkempi Black Sabbath henkinen poljento löytyy taas Lopun Alku kappaleesta, joka tuo mieleen ilmeisesti jo nyt edesmenneen hienon Sähköinen Ekstaasi yhtyeen (jonka mainiota tuotantoa on kuultavissa ja ladattavissa Mikseri.net:ssä). Vaihtelevatempoinen Rituaali pelaa hienosti lanaamisen ja vastustamattomasti etenevän rokkaavuuden luomilla jännitteillä ja lopun mystinen tunnelma peilaa nimeä osuvasti.

Bändin kruununa ovat kuitenkin laulaja-kitaristi Tuomo "Tumppi" Kososen mainiosti kokonaisuuteen istuva puhdas valittava lauluääni sekä hänen tulkitsemansa suomenkieliset sanoitukset, jotka tuovat musiikkiin omanlaisen värinsä antavan pohjoisen ulottuvuuden.

Näillä kappaleilla jos millä on hyvä aloittaa vuosi 2013.

Suomi lanaa, murisee ja rokkaa

Kirjoittaessani taannoin blogiini mm. Earthbound Machinesta sekä Shoraidersista (jolta muuten on juuri julkaistu uusi kepeän viekoitteleva biisi "Big Boy") sekä arvostellessani Sons of Kingsin kakkosalbumin "Emersion" Infernoon, tuli vastaan pienen tutkimusretken jälkeen hämmästyttävän siiro joukko muitakin mielenkiintoisia kotimaisia tekijöitä, jotka laahaavat, leijuvat, surisevat ja rokkaavat kukin omissa kiinnostavissa sfääreissään.

Kun jokaiselta entuudestaan uppo-oudolta aktilta oli tullut tuoretta matskua tämän vuoden puolella, oli musiikin syövereihin sukeltaminen varsin antoisaa. Mistä näitä oikein sikiää? En tiedä, mutta ainakin seuraava bändisetti kannattaa ottaa haltuun: Electric Void Summoner, Domovoyd, El Alamein, 3rd Trip,  Boar, Mojo Waves, Supertzar, Centipede, Gniyrg Gnaarg, Cpt. Kronos, Jupiter, Fuck-Ushima, Scumrise!, Usko, Atomic Fractal Goddess, King Weird, Coughdust ja A Phantom Pack of Black Hounds.

Katkuinen, raskaampi rock elää ja voi Suomessa näemmä hyvin.

Earthbound Machinen mylly murisee

Metalpit-blogissa pohdittiin viikko sitten omaperäisyyden merkitystä ja olemusta musiikissa. Megafaktahan™ on, että omaperäisyyden tavoittelu ei saa olla mikään itseisarvo, mutta tärkeintä kuitenkin on kuitenkin musiikin "hyvyys" on se sitten tuttua peruskauraa tai uniikkia taidetta. Edellämainitun näkemykseni perusteella musiikkikriitikot, jotka perustelevat julkaisun huonoutta pelkästään omaperäisyyden puutteella ovat joko laiskoja tai kykenemättömiä ilmaisemaan itseään riittävän ammattitaitoisesti. Hyvän, tuttuja latuja hiihtelevän biisin tai levyn tekeminen on aivan yhtä vaikeata kuin uusia uria avaavan, "avantgardeistisen" tai poikkitaiteellisen musiikin luominenkin.

Helsinkiläisnelikko Earthbound Machine on raskaan rockin perusasioiden äärellä ja paino on todellakin sanalla "raskaan". Halutessaan musiikkia voisi kutsua myös doom- tai jopa stoner rockiksi, mutta määrittelyt hiiteen. "Plain Delusionissa" on vähän helvetin hieno ja murakka kitara & bassosoundi, jonka ansiosta biisi jyrää yksinkertaisen vastustamattomasti alusta loppuun. Myös kantavan äänen omaavan laulajan suoritus istuu kokonaisuuteen mallikkaasti:



"Hungerland"  lanaa sekin raskaasti luoden hienosti toimivan kontrastin entistä korkeampiin sfääreihin kurottavan solistin kanssa:



Kappalekaksikon lisäksi bändi on taltioinut samoissa sessioissa kaksi muutakin rallia. Nyt olisi maitillaan, joten mistä saa lisää?