Megan Metalli -blogissa nostetaan esille mielenkiintoisia koti- ja ulkomaisia artisteja sekä levyjä, jotka ansaitsisivat enemmän huomiota nykyisenä musiikin ylitarjonnan aikana.
Olen kirjoittanut haastatteluja sekä CD/DVD arvosteluja myös raskaan rockin erikoislehti Infernoon aina sen perustamisesta vuodesta 2001 alkaen. Näiltä sivuilta löytyvät nyt myös lähes kaikki lehteen tekemäni tekstit sekä myös aikoinani Tuhma-lehteen tekemäni kolumnit sekä Hamaraan raapustamani arviot.
Jos nimen perusteella luulet Dö:tä ruotsalaiseksi black/death metal -yhtyeeksi, olet väärässä. Vaikka musiikistaan äärimetallille tyypillistä synkkyyttä ja jopa tematiikkaa voikin löytää, on bändin tyyli pikemmin varmaa harhailua jossain groovaavan stoner rockin ja piinaavamman sludge-raahustelun välimaastossa. Juuri tämä tarttuva tasapainoilu kahden eri genren välillä tekee bändin alkuvuodesta julkaistusta Den EP:stä niin kiehtovan ja omanlaisensa tapauksen, joka puhaltaa hassunhajuista mutta silti tuoretta usvaa yleensä hyvin tiukasti muotoseikoista kiinnipitäviin genreihin.
Dö ei tule Ruotsista. Dö ei soita death tai black metalia. Tämän hellsinkiläisen trion tyylilaji on pikemminkin letkeästi groovaava stoner rock ja liejuisasti laahaava sludge olematta varsinaisesti kuitenkaan kumpaakaan. Ja kyllähän yhtyeen musiikin yllä myös mieto kalmanlöyhkäkin leijuu.
Juuri tässä erilaisten tyylilajien välimaastossa taituroinnissa piilee yhtyeen kakkos-EP:n "Den" hienous ja kiehtovuus. Sen neljä painostavaa biisiä todella rokkaavat vastustamattomalla draivilla ja lopputulos onkin kuin bailausmusiikkia maansa myyneille tai mielensä pahoittaneille. Juuri tämänkaltaisesta vastakohtaisuudesta esiintunkeva ristiriitaisuus tekee Dö:stä etenkin usein tarkasti sääntöjä noudattavassa genressään erittäin omintakeisen yhtyeen.
Dö on jo nyt täysin valmis yhtye niin suurempiin kuvioihin kuin julkaisuihinkin. Sen musiikista kuin visuaalista ilmeestäkin löytyy hillityn toimivaa tyylitajua, joka erottaa raakileet pojat kypsistä miehistä. Video EP:n käyntiin potkaisevasta "For the Worms" -kappaleesta näyttää miksi näin on.
Ennen kaikkea "Den" on kuitenkin ehjä ja erittäin jymäkkä vajaa puolitunteinen kokonaisuus, josta ei heikkouksia löydy. Alkuvuoden kovin julkaisu, joka säilyttänee asemansa myös helposti vuoden loppuun saakka ja pidemällekin.
