Inferno #56/2008

Belenos
Chemins De Souffrance
Northern Silence

3,5 Ranskasta kanaalin yli Brittein saarille kulkeutunut Belenos on yhden miehen näkemys black metalista, josta voi löytää myös ripauksen pakanallista meininkiä. Vaikka albumi onkin kirjaimellisesti kaksijakoinen sisältäen puolet vanhaa kymmenen vuoden takaista demomateriaalia uudelleennauhoitettuna sekä kokonaan uutta, on se sisällöllisesti silti hämmentävän koherentti.

Chemins De Souffrance ei jätä tai jättää mukavasti kylmäksi riippuen kuinka asian haluaa ilmaista. Etenkin keskitempoisimmissa osuuksissa kuulee selkeät Burzum-vaikutteet, vaikka tunnelma onkin varsin kaukana täydellisen repivästä ja primitiivisestä lohduttomuudesta. Kappaleet ovat varsin hyvällä tyylitajulla toteutettuja miellyttävän monipuolisia teoksia, jotka etenkin parhaimmillaan 7-9 minuutin kestoisina tarjoavat sulateltavaa pitkäksikin aikaa.

Ei levy mikään genren merkkipaalu tule olemaan, mutta onpahan vahvahko keskitasoa parempi näyttö siitä, ettei musta metalli ole kokonaan ummehtunutta ja kuluneiden kliseiden kehnoa kierrätystä.

Godiva
Destruction
Mausoleum

2,5 On onni, että Godivalta löytyy enemmän tyylitajua musiikista kuin mitä levyn visuaalinen ja lyyrinen ilme antaa olettaa. Parin aiemman albumin ja jäsenten muiden kokoonpanojen tuoma kokemus kuuluu herrojen vääntämässä perusarvojakin kunnioittavassa melodisessa metallissa ja ex-Victory vokalisti Fernando Garcia on mies paikallaan.

Parhaimmillaan kappaleet ovat mukiinmeneviä ja jossain määrin jopa lanttuunkin käyviä (Pedal To The Metal), mutta seassa on vain turhan monta innostusta lamaannuttavaa keskitason rallia. Helpostihan kiekko soittimessa pyörii useammankin kerran, vaan lopulta sen anti jää varsin vähäiseksi ja pahasti parempiensa kuten vaikkapa Dream Evilin jalkoihin.

Kalmah
For The Revolution
Spinefarm

3 Pari vuotta on mennyt valssin pyörteissä Kalmahilla ja viidennelle albumille onkin tuotu vähän uutta, joskaan ei varsinaisesti mitään kumouksellista. Aivan kuten edeltäjänsäkin kohdalla, ensikosketus albumiin ei lupaile paljoakaan. Pintaan nousee jopa ärsyyntymisen tunne näennäisesti ja teknisesti hyvältä kuulostavasta, mutta muuten varsin mitäänsanomattomalta vaikuttavasta metallihölkästä. Mieli kuitenkin muuttuu yön yli nukkumisen ja lisäkuuntelukertojen myötä.

The Black Waltziin verrattuna kappaleiden tempo ja monimutkaisuus on kasvanut, mutta asian kääntöpuolena bändi tuntuu ainakin osittain kadottaneen viehättävän metsäläishenkensä. Aiemmista veisuista kohonnut vahva suopursun ja rahkasammaleen tuoksu on vaimentunut huomattavasti ja jälki on huomattavasti neutraalimpaa. Bändin vahvuus on edelleenkin melodiapuolella keskitempoisemmissa kappaleissa ja osuuksissa, sillä vauhtia lisäämällä se taantuu usein tylsäksi ja ponnettomaksi bodomaiseksi räyhäämiseksi.

Joka biisistä on helppo löytää paljon hyvää, mutta harva niistä on mallikelpoinen kokonaisuus parhaimpana poikkeuksena miehisellä tavalla karun herkkä Ready For Salvation. Koskettimien Wirman-lirkutus tai perusmatto kuulostaa edelleenkin raivostuttavan keinotekoiselta ja turhalta bändissä, jonka kitaristiveljeksiltä irtoaa näinkin maittavia juttuja instrumenteistaan. Aidosti kehnojen ja hyvien seikkojen johdosta levystä tulee kompromissi kuten arvosanastakin.

Mar De Grises
Draining The Waterheart
Firebox

3,5 Nelisen vuotta ovat chileläiset kypsytelleet kakkosalbumiaan ja aivan kuten viinienkin kanssa, aika on periaatteessa tehnyt vain hyvää ja syventänyt musiikin aromia entistäkin jalostuneemmaksi ja tuhdimmaksi. Musiikin voi edelleen lokeroida doom-deathiksi, mutta perinteisessä mielessä ajateltuna lokero alkaa olla ahdas ja ennen kaikkea turhan rajoittunut.


Vaikka arviokriteereitä tiukentaisikin debyyttiin verrattuna, on Draining The Waterheart hyvin lähellä The Tatterdemalion Expressin hienoutta ja omalaatuisuutta. Aivan yhtä tenhoava se ei kuitenkaan ole, mutta toisaalta se kiehtoo jalostuneemmin hieman eri tavalla. Pitkien kappaleiden tehokeinot ovat edelleen hyvin samankaltaiset aina raskaammista ja rankemmista osiosta niin soitto-kuin laulupuolella herkempiin ja maalailevimpiin osuuksiin. Tunnelmallinen dynamiikka on toimivaa, vaikka se ei sielun syviä sopukoita onnistukaan koskettamaan toivotulla tavalla.

Ensimmäisten kuuntelukertojen perusteella kiekko vaikuttaa jopa tylsältä ja mitäänsanomattomalta vain avautuakseen selkeästi paremmin perusteellisemman tutustumisen myötä. Albumin on äärimmäisen vaikea sisäistettävä, koska se ei tarjoile yksinkertaisia rakenteita ja helposti päähän iskostuvia melodioita, vaan suorastaan vaatii keskittynyttä kuuntelua kuulokkeilla. Pieni pettymys levy kuitenkin on, vaikka monelle tunnetummallekin orkesterille yhdenkin yhtä hienon kappaleen säveltäminen levyn kahdeksasta olisi uran parhaimpiin kuuluvaa materiaalia.

Marionette
Spite
Listenable

2,5 Kylmä tosiasiahan on, että metallimusiikissa ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole keksitty mitään mullistavaa noin viiteentoista vuoteen. Toisaalta taas vanhassa vara parempi eikä uusien jippojenkaan kehittely saa olla itseisarvo, vaan lopulta kyse on hyvistä kappaleista. Onkin sinällään hieman huvittavaa, että göteborgilainen Marionette yrittää uudistaa kotikaupungissaan syntynyttä ja sittemmin ummehtunutta melodeath-genreä debyytillään siinä kuitenkaan onnistumatta.

Orkesterin mainitsemat vaikutteet ruotsalaisesta hardcoresta ja metallista kuuluvat selkeästi, mutta japanilainen j-rockista tuttu visual-kei -tyylisuunta näkyy korkeintaan herrojen emo-henkisistä promokuvista. Kappaleet ovat kyllä aggressiivisia, vauhdikkaita ja napakoita, mutta samalla oudon sekavia puuroutuen merkillisesti mössöksi eikä niinkään soundeista. Unohtumattomia tahi tarttuvia melodioita ei kuulla edes kertosäkeissä ja kokonaisuutena kiekko jääkin perustavalla tavalla tasapaksuksi.

My Shameful
Descend
Firebox

3 Ilahduttavan synkkää on ollut My Shamefulin taival hieman tasapaksusta alusta huolimatta. Temmot hiipuivat levy levyltä, vaikka julkaistutahti ei ja 2006 julkaistulla The Return To Nothingilla alettiin olla jo funeral doomin ytimessä. Valitettavasti neljännellä täyspitkällään Descendillä poispäin haudan partaalta viettävä askel on aiempaa rivakampi ja kokonaisuus latteahko.

Uutukainen vaikuttaa aiempia julkaisuja yksinkertaisemmalta niin kappalemateriaaliltaan kuin soundeiltaankin. Enää bändi ei laahaa musertavaan raskaasti aiempaan tapaan ja tästä johtuen niin ruumis kuin sielukin saa hieman levähtää ja elätellä toivoa. Samalla on myös osittain kadonnut My Shamefulin viehätys sen taantuessa niin musiikillisesti kuin tunnelmallisestakin lähemmäksi 90-luvun puolivälin lukuisia doom-orkestereita.

On hyvä asia, ettei orkesteri ole jäänyt polkemaan paikallaan tälläkään levyllä, mutta nimensä mukaisesti kehityssuunta ikävä vain on alaspäin edeltäjiinsä verrattuna.

Obsession
Carnival Of Lies
Mausoleum

2,5 Aika entinen ei koskaan enää palaa, tästä Juhan Vainion viisaudesta olisi -83 perustetun Obsessionin kannattanut ottaa opikseen. Orkesterin kaivamiselle haudasta 2002 ja levyn julkaisemisen takana täytyy puhtaasti olla nostalgiset syyt, sillä musiikillisia vahvoja perusteita ei hyvällä tahdollakaan meinaa löytyä. Nokkamies Mike Vesceralla kun on virityksiä ollut aina omaa soolouraa myöten.

Carnival Of Lies voisi aivan hyvin olla 80-luvun lopulla äänitetty ja hyllytetty bändin kolmas levy, sillä sen verran autenttisilta sen metalliveisut kuulostavat aina tuhnuisia soundeja myöten. Kyllähän biisien tunnusmerkit ovat selvät ja osaset oikeanlaiset, mutta lopputulos on kuitenkin ihmeen lepsu ja ponneton. Vanha konsti kuten vaikka Dokkenin Back For The Attack on tässäkin tapauksessa parempi kuin pussillinen uusia, mutta siltikin vanhoja.

Remembrance
Silencing The Moments
Firebox

3 Laskemalla yhteen orkesterin ja julkaisijan nimen saa selkeä tuloksen kaksi, josta voi helposti jo päätellä mistä oikein on kysymys: doom metalista, jota voi halutessaan tarkentaa joko lisäämällä funeral -etuliitteen tai death –määritteen perään. Ilman kuunteluakin asian varmistaa viimeistään biisien keskimääräinen 10+ minuutin kesto yksi välisoitto pois lukien.

Ranskalaisen mies-nais duon toinen albumi sisältää genren peruspalikoista koostettua hidastelua, joka on teoriatasolla mallikasta, mutta käytännössä turhankin yllätyksetöntä ja moneen kertaan aiemmin kuultua. Silence The Moments ei pysty missään vaiheessa vaivuttamaan kuuntelijaansa epätoivon alhoon tai murskaamaan kaikenkattavan lohduttomuuden alle. Kevät-doomiksi se silti riittää, mutta ei tällä syksy riittävästi synkkene.

Sacred Crucifix
From Beyond To…
CFTN

3,5 On ilahduttavaa huomata, että pitkän linjan pohjoisen pojat jaksavat yhä edelleen vääntää. Neljä vuotta sitten paluun kunniaksi julkaistu Aeons Of Chaos –debyytti kun jäi lähinnä pelkäksi yritykseksi lämmitellä vanhoja hyviä aikoja ja muistoja. Nyt pelkästään jo uuden EP:n avausraita ja kakkoskiekollekin päätyvä The House on selkeästi ilkeintä ja virkeintä vanhan liiton death metalia mitä nelikko on konsanaan vääntänyt.

Sama tasaisen vahva joskaan ei aivan yhtä iskevä linja jatkuu kahdella muullakin omalla biisillä ja Hobbs’ Angel Of Deathin ja Sentencedin lainaveisut istuvat mukavasti kokonaisuuteen kertoen mistä Sacred Crucifixin jantterit ovat taatusti nuorempana vaikutteita imeneet. From Beyond To… on naseva välityö, joka oikeasti onnistuu nostattamaan kiinnostusta seuraavaa julkaisua kohtaan.

SinKing
Dead Man’s Groove
Forkwork
 
3,5 Lähes mahdotonta on olla mainitsematta Panteraa SinKingin yhteydessä ja tokkopa tuota lähtee itse bändikään kiistämään, vaikka ainaiset vertailut sapettaisivatkin. Vaan eipähän moinen rinnastaminen mikään häpeä ole, kun soitto kulkee näin mallikkaasti ja kappaleissa on juuri oikeanlaista miehevää räyhäkkyyttä.

Asenteella runnomisesta käy hyvänä esimerkkinä heti pellit täysillä avaava Break The Silence, jonka välittömässä vanavedessä seuraavat pari raitaa tulevat niin ikään varsin messevästi. Dead Man’s Groove nousee kuitenkin EP:n johtotähdeksi ja nimensä mukaisesti se sisältää rutkasti enemmän tunnelmointiin kuin mättämiseen keskittyvää groovea a’la Down.

Tampereen pitkälle loikkaavan pitkätukan Evilän tähdittämän Beastie Boys –lainan olisi sen sijaan voinut jättää poiskin, sillä siinä alkuperäisen groovea ei ole saatu tippaakaan mukaan. Muuten usein välityön mittaiseksi mielletty minijulkaisu on vahva lisä bändin diskografiaan, vaikkei se pakotakaan hakkaamaan päätä pulpettiin.