Belenos
Chemins De Souffrance
Northern Silence
3,5 Ranskasta kanaalin yli Brittein
saarille kulkeutunut Belenos on yhden miehen näkemys black metalista,
josta voi löytää myös ripauksen pakanallista meininkiä. Vaikka albumi
onkin kirjaimellisesti kaksijakoinen sisältäen puolet vanhaa kymmenen
vuoden takaista demomateriaalia uudelleennauhoitettuna sekä kokonaan
uutta, on se sisällöllisesti silti hämmentävän koherentti.
Chemins De Souffrance ei jätä tai jättää mukavasti kylmäksi riippuen
kuinka asian haluaa ilmaista. Etenkin keskitempoisimmissa osuuksissa
kuulee selkeät Burzum-vaikutteet, vaikka tunnelma onkin varsin kaukana
täydellisen repivästä ja primitiivisestä lohduttomuudesta. Kappaleet
ovat varsin hyvällä tyylitajulla toteutettuja miellyttävän monipuolisia
teoksia, jotka etenkin parhaimmillaan 7-9 minuutin kestoisina tarjoavat
sulateltavaa pitkäksikin aikaa.
Ei levy mikään genren merkkipaalu tule olemaan, mutta onpahan
vahvahko keskitasoa parempi näyttö siitä, ettei musta metalli ole
kokonaan ummehtunutta ja kuluneiden kliseiden kehnoa kierrätystä.
Godiva
Destruction
Mausoleum
2,5 On onni, että Godivalta löytyy
enemmän tyylitajua musiikista kuin mitä levyn visuaalinen ja lyyrinen
ilme antaa olettaa. Parin aiemman albumin ja jäsenten muiden
kokoonpanojen tuoma kokemus kuuluu herrojen vääntämässä perusarvojakin
kunnioittavassa melodisessa metallissa ja ex-Victory vokalisti Fernando
Garcia on mies paikallaan.
Parhaimmillaan kappaleet ovat mukiinmeneviä ja jossain määrin jopa
lanttuunkin käyviä (Pedal To The Metal), mutta seassa on vain turhan
monta innostusta lamaannuttavaa keskitason rallia. Helpostihan kiekko
soittimessa pyörii useammankin kerran, vaan lopulta sen anti jää varsin
vähäiseksi ja pahasti parempiensa kuten vaikkapa Dream Evilin
jalkoihin.
Kalmah
For The Revolution
Spinefarm
3 Pari vuotta on mennyt valssin
pyörteissä Kalmahilla ja viidennelle albumille onkin tuotu vähän uutta,
joskaan ei varsinaisesti mitään kumouksellista. Aivan kuten
edeltäjänsäkin kohdalla, ensikosketus albumiin ei lupaile paljoakaan.
Pintaan nousee jopa ärsyyntymisen tunne näennäisesti ja teknisesti
hyvältä kuulostavasta, mutta muuten varsin mitäänsanomattomalta
vaikuttavasta metallihölkästä. Mieli kuitenkin muuttuu yön yli
nukkumisen ja lisäkuuntelukertojen myötä.
The Black Waltziin verrattuna kappaleiden tempo ja monimutkaisuus on
kasvanut, mutta asian kääntöpuolena bändi tuntuu ainakin osittain
kadottaneen viehättävän metsäläishenkensä. Aiemmista veisuista kohonnut
vahva suopursun ja rahkasammaleen tuoksu on vaimentunut huomattavasti
ja jälki on huomattavasti neutraalimpaa. Bändin vahvuus on edelleenkin
melodiapuolella keskitempoisemmissa kappaleissa ja osuuksissa, sillä
vauhtia lisäämällä se taantuu usein tylsäksi ja ponnettomaksi
bodomaiseksi räyhäämiseksi.
Joka biisistä on helppo löytää paljon hyvää, mutta harva niistä on
mallikelpoinen kokonaisuus parhaimpana poikkeuksena miehisellä tavalla
karun herkkä Ready For Salvation. Koskettimien Wirman-lirkutus tai
perusmatto kuulostaa edelleenkin raivostuttavan keinotekoiselta ja
turhalta bändissä, jonka kitaristiveljeksiltä irtoaa näinkin maittavia
juttuja instrumenteistaan. Aidosti kehnojen ja hyvien seikkojen johdosta
levystä tulee kompromissi kuten arvosanastakin.
Mar De Grises
Draining The Waterheart
Firebox
3,5 Nelisen vuotta ovat chileläiset
kypsytelleet kakkosalbumiaan ja aivan kuten viinienkin kanssa, aika on
periaatteessa tehnyt vain hyvää ja syventänyt musiikin aromia entistäkin
jalostuneemmaksi ja tuhdimmaksi. Musiikin voi edelleen lokeroida
doom-deathiksi, mutta perinteisessä mielessä ajateltuna lokero alkaa
olla ahdas ja ennen kaikkea turhan rajoittunut.
Vaikka arviokriteereitä tiukentaisikin debyyttiin verrattuna, on
Draining The Waterheart hyvin lähellä The Tatterdemalion Expressin
hienoutta ja omalaatuisuutta. Aivan yhtä tenhoava se ei kuitenkaan ole,
mutta toisaalta se kiehtoo jalostuneemmin hieman eri tavalla. Pitkien
kappaleiden tehokeinot ovat edelleen hyvin samankaltaiset aina
raskaammista ja rankemmista osiosta niin soitto-kuin laulupuolella
herkempiin ja maalailevimpiin osuuksiin. Tunnelmallinen dynamiikka on
toimivaa, vaikka se ei sielun syviä sopukoita onnistukaan koskettamaan
toivotulla tavalla.
Ensimmäisten kuuntelukertojen perusteella kiekko vaikuttaa jopa
tylsältä ja mitäänsanomattomalta vain avautuakseen selkeästi paremmin
perusteellisemman tutustumisen myötä. Albumin on äärimmäisen vaikea
sisäistettävä, koska se ei tarjoile yksinkertaisia rakenteita ja
helposti päähän iskostuvia melodioita, vaan suorastaan vaatii
keskittynyttä kuuntelua kuulokkeilla. Pieni pettymys levy kuitenkin on,
vaikka monelle tunnetummallekin orkesterille yhdenkin yhtä hienon
kappaleen säveltäminen levyn kahdeksasta olisi uran parhaimpiin kuuluvaa
materiaalia.
Marionette
Spite
Listenable
2,5 Kylmä tosiasiahan on, että
metallimusiikissa ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole keksitty
mitään mullistavaa noin viiteentoista vuoteen. Toisaalta taas vanhassa
vara parempi eikä uusien jippojenkaan kehittely saa olla itseisarvo,
vaan lopulta kyse on hyvistä kappaleista. Onkin sinällään hieman
huvittavaa, että göteborgilainen Marionette yrittää uudistaa
kotikaupungissaan syntynyttä ja sittemmin ummehtunutta melodeath-genreä
debyytillään siinä kuitenkaan onnistumatta.
Orkesterin mainitsemat vaikutteet ruotsalaisesta hardcoresta ja
metallista kuuluvat selkeästi, mutta japanilainen j-rockista tuttu
visual-kei -tyylisuunta näkyy korkeintaan herrojen emo-henkisistä
promokuvista. Kappaleet ovat kyllä aggressiivisia, vauhdikkaita ja
napakoita, mutta samalla oudon sekavia puuroutuen merkillisesti
mössöksi eikä niinkään soundeista. Unohtumattomia tahi tarttuvia
melodioita ei kuulla edes kertosäkeissä ja kokonaisuutena kiekko jääkin
perustavalla tavalla tasapaksuksi.
My Shameful
Descend
Firebox
3 Ilahduttavan synkkää on ollut My
Shamefulin taival hieman tasapaksusta alusta huolimatta. Temmot
hiipuivat levy levyltä, vaikka julkaistutahti ei ja 2006 julkaistulla
The Return To Nothingilla alettiin olla jo funeral doomin ytimessä.
Valitettavasti neljännellä täyspitkällään Descendillä poispäin haudan
partaalta viettävä askel on aiempaa rivakampi ja kokonaisuus latteahko.
Uutukainen vaikuttaa aiempia julkaisuja yksinkertaisemmalta niin
kappalemateriaaliltaan kuin soundeiltaankin. Enää bändi ei laahaa
musertavaan raskaasti aiempaan tapaan ja tästä johtuen niin ruumis kuin
sielukin saa hieman levähtää ja elätellä toivoa. Samalla on myös
osittain kadonnut My Shamefulin viehätys sen taantuessa niin
musiikillisesti kuin tunnelmallisestakin lähemmäksi 90-luvun puolivälin
lukuisia doom-orkestereita.
On hyvä asia, ettei orkesteri ole jäänyt polkemaan paikallaan
tälläkään levyllä, mutta nimensä mukaisesti kehityssuunta ikävä vain on
alaspäin edeltäjiinsä verrattuna.
Obsession
Carnival Of Lies
Mausoleum
2,5 Aika entinen ei koskaan enää palaa,
tästä Juhan Vainion viisaudesta olisi -83 perustetun Obsessionin
kannattanut ottaa opikseen. Orkesterin kaivamiselle haudasta 2002 ja
levyn julkaisemisen takana täytyy puhtaasti olla nostalgiset syyt,
sillä musiikillisia vahvoja perusteita ei hyvällä tahdollakaan meinaa
löytyä. Nokkamies Mike Vesceralla kun on virityksiä ollut aina omaa
soolouraa myöten.
Carnival Of Lies voisi aivan hyvin olla 80-luvun lopulla äänitetty
ja hyllytetty bändin kolmas levy, sillä sen verran autenttisilta sen
metalliveisut kuulostavat aina tuhnuisia soundeja myöten. Kyllähän
biisien tunnusmerkit ovat selvät ja osaset oikeanlaiset, mutta
lopputulos on kuitenkin ihmeen lepsu ja ponneton. Vanha konsti kuten
vaikka Dokkenin Back For The Attack on tässäkin tapauksessa parempi kuin
pussillinen uusia, mutta siltikin vanhoja.
Remembrance
Silencing The Moments
Firebox
3 Laskemalla yhteen orkesterin ja
julkaisijan nimen saa selkeä tuloksen kaksi, josta voi helposti jo
päätellä mistä oikein on kysymys: doom metalista, jota voi halutessaan
tarkentaa joko lisäämällä funeral -etuliitteen tai death –määritteen
perään. Ilman kuunteluakin asian varmistaa viimeistään biisien
keskimääräinen 10+ minuutin kesto yksi välisoitto pois lukien.
Ranskalaisen mies-nais duon toinen albumi sisältää genren
peruspalikoista koostettua hidastelua, joka on teoriatasolla
mallikasta, mutta käytännössä turhankin yllätyksetöntä ja moneen
kertaan aiemmin kuultua. Silence The Moments ei pysty missään vaiheessa
vaivuttamaan kuuntelijaansa epätoivon alhoon tai murskaamaan
kaikenkattavan lohduttomuuden alle. Kevät-doomiksi se silti riittää,
mutta ei tällä syksy riittävästi synkkene.
Sacred Crucifix
From Beyond To…
CFTN
3,5 On ilahduttavaa huomata, että pitkän
linjan pohjoisen pojat jaksavat yhä edelleen vääntää. Neljä vuotta
sitten paluun kunniaksi julkaistu Aeons Of Chaos –debyytti kun jäi
lähinnä pelkäksi yritykseksi lämmitellä vanhoja hyviä aikoja ja
muistoja. Nyt pelkästään jo uuden EP:n avausraita ja kakkoskiekollekin
päätyvä The House on selkeästi ilkeintä ja virkeintä vanhan liiton
death metalia mitä nelikko on konsanaan vääntänyt.
Sama tasaisen vahva joskaan ei aivan yhtä iskevä linja jatkuu
kahdella muullakin omalla biisillä ja Hobbs’ Angel Of Deathin ja
Sentencedin lainaveisut istuvat mukavasti kokonaisuuteen kertoen mistä
Sacred Crucifixin jantterit ovat taatusti nuorempana vaikutteita
imeneet. From Beyond To… on naseva välityö, joka oikeasti onnistuu
nostattamaan kiinnostusta seuraavaa julkaisua kohtaan.
SinKing
Dead Man’s Groove
Forkwork
3,5 Lähes mahdotonta on olla mainitsematta Panteraa SinKingin yhteydessä ja
tokkopa tuota lähtee itse bändikään kiistämään, vaikka ainaiset
vertailut sapettaisivatkin. Vaan eipähän moinen rinnastaminen mikään
häpeä ole, kun soitto kulkee näin mallikkaasti ja kappaleissa on juuri
oikeanlaista miehevää räyhäkkyyttä.
Asenteella runnomisesta käy hyvänä esimerkkinä heti pellit täysillä
avaava Break The Silence, jonka välittömässä vanavedessä seuraavat pari
raitaa tulevat niin ikään varsin messevästi. Dead Man’s Groove nousee
kuitenkin EP:n johtotähdeksi ja nimensä mukaisesti se sisältää rutkasti
enemmän tunnelmointiin kuin mättämiseen keskittyvää groovea a’la Down.
Tampereen pitkälle loikkaavan pitkätukan Evilän tähdittämän Beastie
Boys –lainan olisi sen sijaan voinut jättää poiskin, sillä siinä
alkuperäisen groovea ei ole saatu tippaakaan mukaan. Muuten usein
välityön mittaiseksi mielletty minijulkaisu on vahva lisä bändin
diskografiaan, vaikkei se pakotakaan hakkaamaan päätä pulpettiin.
Megan Metalli -blogissa nostetaan esille mielenkiintoisia koti- ja ulkomaisia artisteja sekä levyjä, jotka ansaitsisivat enemmän huomiota nykyisenä musiikin ylitarjonnan aikana.
Olen kirjoittanut haastatteluja sekä CD/DVD arvosteluja myös raskaan rockin erikoislehti Infernoon aina sen perustamisesta vuodesta 2001 alkaen. Näiltä sivuilta löytyvät nyt myös lähes kaikki lehteen tekemäni tekstit sekä myös aikoinani Tuhma-lehteen tekemäni kolumnit sekä Hamaraan raapustamani arviot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti