Näytetään tekstit, joissa on tunniste The Milestones. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste The Milestones. Näytä kaikki tekstit

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Inferno #166/2019

Alcatrazz
Live In Japan 1984 Complete Edition 2CD
Ear Music
3,5
Parole Denied - Tokyo 2017 2CD+DVD
Frontiers
2,5

Vaikka tikulla tökkisittekin, kerron muutaman muinaisen musiikkimuiston. Yngwie J. Malmsteenin edelleen mestarilliseen Rising Force -debyyttiin (-84) tutustuttuani hyppysiini päätyi suurin piirtein samoihin aikoihin myös vuotta aiemmin ilmestyneen Alcatrazzin esikoisalbumi No Parole from Rock 'N' Roll. Yhtye tuntui tuolloin jollain lailla hieman pappamaiselta Whitesnaken tapaan, mutta kieltämättä muutama junnun mieleen jäänyt hyvä biisi levyllä oli. 

Perustaessaan Alcatrazzia yhtyeen nokkamies Graham Bonnet oli konkariosastoa. Soolouran kautta herrasmiesmäisesti aina lavallakin pukeutuva laulaja oli jo ehtinyt tekemään levyt niin Rainbow’ssa kuin Michael Schenker Groupissakin ennen debyytin julkaisua. Ehkä tästä johtuen  julkaisupolitiikka oli melko reteää, sillä vain vuotta myöhemmin seurasi japanilaisen yleisön edessä taltioitu Live Sentence, joka kuitenkin kuulosti jollain lailla sekä tuhnuiselta että typistetyltä. Arkistojen kätköistä vastikään löytyneet ja nykytekniikalla parannetut nauhat korjaavat kuitenkin molemmat ongelmat ja nyt selkeämmällä ja myyvemmällä nimellä Live In Japan 1984 Complete Edition ilmestynyt tuplasetti onkin nimensä mukaisesti koko 18 biisiä sisältävä keikka.

Livenä bändi vetää kappaleet läpi hyvällä draivilla ja kaikesta kuuluu selkeä näyttämisen halu ja ilo eikä vain Yngwien soitossa. Tuolloin vain parikymppinen kitarasankari esittelee auliisti ja juuri sopivan röyhkeästi taitojaan aina Evil Eye -instrumentaaliaan myöten. Muutenkin tallenne kuulostaa kaikin puolin ilahduttavan autenttiselta, virheitä tulee ja kaikkien nuottien lähimaastonkaan ei ihan aina osuta, mutta yleisö elää mukana ja se myös kuuluu lisäten tunnelmaa myös kotioloissa. Ja kun oman parhaimmiston lisäksi biisilistaa on ryyditetty MSG:n Desert Songilla sekä kolmella Bonnetin aikaisella Rainbow-hitillä, voi Live In Japan 1984:n todeta olevan joka suhteessa klassisen mallin hyvä livejulkaisu jota kuuntelee hyvin mielellään.

Alcatrazzin ura jäi aikoinaan vain neljän vuoden ja kolmen levyn mittaiseksi. Vuonna 2006 startannut paluu kesti peräti kahdeksan vuotta ilman uutta musiikkia eikä toissavuotinen kolmen Japanin illan mittainen comeback myöskään sellaista synnyttäne. Parole Denied - Tokyo 2017 -liveä kuunnellessa ja katsellessa voi vain todeta, että kyseessä on vähintäänkin puolittainen yritys kartuttaa kolmen orkesteria perustaneen eläkerahastoa.

Reilun 30 vuoden takaiseen liveen verrattuna meno on kaikin puolin hillitympää eikä aina sillä tyylikkäällä pappatavalla. Soitto kyllä soi kelvollisesti, mutta kuunteleepa kappaleita sitten CD:ltä tai katselee niitä kuvan kera, on jokainen osa-alue vaisuhko. Soundit ja etenkin DD 5.1 ääniraita eivät ole parhaassa mahdollisessa balanssissa kitaroiden ollessa turhan altavastaajina, ja vaikka kuvan laatu onkin ok, ovat sekä valaistus, värit että kuvakulmat hivenen liian köppäisen oloisia. Settilistoissa on sentään jonkun verran eroavaisuuksia mistä plussan voi jakaa.

Julkaisun täkynä etenkin paksuja fanilaseja käyttäville voi katsoa olevan paketin kakkoskiekko, joka koostuu pääasiassa aiemmin julkaisemattomista vuoden -85 Steve Vain laadukkaista studiodemoista, joista osa jopa päätyi seuraavana vuonna ilmestyneelle Dangerous Gamesille. Helmiä ei joukosta kuitenkaan löydy, joten kuriositeettiarvo on levyllä kovempi kuin musiikillinen tarpeellisuus.

Sedät jaksaa heilua, mutta ketä nostalgialle piut paut antavaa jaksaa kiinnostaa?

Devil Master
Satan Spits on Children of Light
Relapse
3

Pimeyden syövereistä parrasvaloihin nousua tekevä Devil Master omaa pirullista svengiä heti kättelyssä. Parit pikkujulkaisut alle ensin omakustanteisesti, sitten samoissa kansissa pihalle Relapsen kautta ja seuraavaksi kuilusta kuuluukin kaikuja täyspitkän muodossa. Piru tuntuu todellakin pitävän huolen omistaan.

Sotisopana Devil Masterilla on punk, aseenaan proto black metal ja kilpenään goottirock. Nämä kaikki esineet ovat käytössä kolhiintuneita ja ruosteisia, mutta silti yksinkertaisen tehokkaita. Tässä varustuksessa yhtye näyttääkin lähinnä Tribulationin rumemmalta velipuolelta, joka ei missään tanssiaisissa viihdy, vaan vetäytyy illan päätteeksi mieluummin kotiluolaansa.

Ruumiita ei mestarimme kuitenkaan vielä tällä tasolla synnytä laaki ja vainaa -periaatteella, vaan päätyy ainoastaan ruhjomaan yltympäriinsä uhrejaan. Läpi levyn kulkevasta vimmaisesta draivistaan huolimatta sen temppuvalikoima on kovin yksipuolinen, joka tulee selväksi varovaisen alkuihastuksen jälkeen jo heti alkukolmanneksen aikana. Sama pätee myös hivenen vankityrmämäiseen tuotantoon, joka sekin alkaa pian latistua korvissa menettäen iskevyyttään.

Klassisen vinyylimitan pituinen kokonaisuus on nasevahko, mutta introsta ja outrosta huolimatta siltikin liian pitkä. Tällaisenaan Devil Master tuntuu saavuttaneen liian paljon liian nopeasti. Noustakseen tasoa ylemmäksi sen on syytä kerryttää lisäkokemusta erilaisia taisteluita ja tehtäviä läpikäymällä. 

Hero Dishonest
Maailma palaa taas
If Society
4

Kun ruuhkavuosiaan läpikahlaavat miehet vapauttavat supermarkettien ruuhkaisissa kassajonoissa, jälkikasvun sairauskierteiden aiheuttamien ylitöiden kerryttämän ja salakavalasti kertyneen huono kunnon aiheuttaman ahdistuksensa, on jälki aidosti vihaista. Juuri näin tekee inhorealistisia havaintoja maailmasta tekevä Hero Dishonest, jonka juuri oikean mittainen 20 minuuttia kestävä Maailmaa palaa taas -täyspitkä läväytetään päin pläsiä ilman minkäänlaisia anteeksipyyntöjä.

Suurempi kiemurointi tuntuu tällä kertaa jätetyn musiikissa taakse ja nyt biiseissä mennään suoraan ja erittäin räväkästi asiaan niin että umpihämäläiset tuskin huomaavat ennen levyn loppua mistä koko hommassa oikein onkaan kysymys. Kun näin purskeiseen hardcoreen yhdistyy Vellun maanisuuden ja hulluuden rajamailla harhaileva laulu- ja sanoitustyyli, on jälki hienolla tavalla väkisinkin mukaansa tempaavaa räävitöntä riekkumista.

Maailman monissa eri kolkissa palaa tälläkin hetkellä jos vaikka minkälaista roihua ja omalta osaltaan Hero Dishonest lyö vain lisää bensaa liekkeihin. Perimmäiset motiivinsa musiikkinsa ja tekemisiensä takana lienevät kuitenkin enemmänkin tulipalojen sammuttamisessa. Maailmantuskan musertaessa alleen ei pelkkä tofun mussutus enää lunasta hyvää omatuntoa. Pitäis tehdä paljon enemmän hyvää kuten lähes samannimisessä kappaleessa huudetaan.

The Milestones
Beautiful Light LP
Turenki
4,5

The Milestonesin edeltävään Higher Mountain - Closer Sun -kiekkoon tuli ihastuttua aika lailla eikä  alkuhuuma ole mihinkään kaikonnut viidessä vuodessa. Beautiful Light vaikuttaa vain syventävän suhdettamme ja alkaapa vaikuttaa melkein jopa siltä, että ei enää niin hamassa tulevaisuudessa istutaan vielä vierekkäin kiikkustuolissa muutamaa julkaisua ja kokemusta rikkaampana. 

Väitänpä, että Suomessa yksikään toinen bändi ei tee näin tyylikästä lunkia rokkia, jossa vahvana perusraaka-aineena on klassinen rock ja mausteina sekä etelää että hippusellinen blues rockin sävyjä. Melko paljon saa suuren maailman tarjontaakin tiheällä kammalla läpikäydä, että vastaavantasoisia verrokkeja löytyy. Viime vuosituhannella orkesterilla oli jo jalka tukevasti oven välissä Amerikkaa myöten, mutta onni ei ollut myötä.

Musiikin tyylin saati tason puolesta pienimuotoiseenkin läpimurtoon olisi edelleenkin edellytykset, mutta todennäköisesti kaverit ovat tyytyneet kohtaloonsa ja tekevät nykyään musiikkia kaikessa rauhassa suoraan sydämestä ja omaksi ilokseen. Tämä kuuluu kaikesta ja uskonkin, että juuri siksi se tavoittaa taatusti ehkä pienehkön, mutta sitäkin uskollisemman kuulijakunnan kuluu levyjen tai harvalukuisten keikkojen välillä aikaa kuinka paljon tahansa.

Aiempiin tuotoksiin verrattuna kappaleet ovat entistäkin rauhallisempia ja suurelta osin melkeinpä balladinomaisia. Verkkaisesta etenemisestään ja tunnelmastaan huolimatta soitossa on niin suuri määrä svengaavaa rock’n’rollia, että kaikenlaisen tilulilun oikein- ja väärinpäin unissaankin hallitsevilta nöösipojilta ei moinen taivu sitten mitenkään. Hyvin pitkälti juuri siksi levyä kuunnellessa tulee aina väkisinkin hyvälle tuulelle, on mielentila ennestään mikä tahansa. Näin sydäntalvella ihminen näkee ehkä kauneutta mutta vähemmän valoa ja juuri sitä albumi tarjoaa aina nimeään myöten.

The Milestones esittää setämiesmusiikkia setämiehille sekä pikkuvanhoille, jotka ikääntyvät tyylikkäästi, mutta eivät koskaan kasva täysin aikuisiksi. Eipä ole mikään ihme, että Beautiful Light julkaistaan pelkästään vinyylinä ja vieläpä kahdella eri kannella, vaikka nykyaika pakottaneekin tämän myös striimipalveluihin tuuppaamaan. 

Phlebotomized
Deformation of Humanity
Hammerheart
3,5

Lähemmäs neljännesvuosisata sitten hauskan hankalahkosti nimetyn Phlebotomizedin esikoisalbumia Immense Intense Suspense tuli kasetilta kuunneltua ja diggailtua lyhyen aikaa, mutta lopulta pikkutason klassikkostatuskin jäi omissa kirjoissa saavuttamatta. Mieleen jäi kuitenkin hollantilaisten tuohon aikaan tyypillisen ennakkoluuloton tapa värittää death metaliaan doomista tutuilla elementeillä aina hidastelusta tunnelmaa syventävään viuluviikarointiin.

Deformation of Humanity on useamman vuoden aikana sävelletty paluu, yhtyeen urahan loppui heti kakkoslevyn Skycontact julkaisuun vuonna 1997. On melkoisen hämmentävää ja sitä myöten myös ilahduttavaa huomata kuinka uskollisena Phlebotomized on tyylilleen pysynyt. Musiikkinsa on edelleen kevyen äkkiväärää death-doom -hybridiä, jossa melankolian maalareina ovat edelleen koskettimet ja viulu. Kaikessa aina soundeja, sovituksia ja tunnelmaa myöten on vahvasti läsnä 90-lukulainen tunnelma, joka näin vuonna 2019 kuulostaa ummehtuneen sijaan yllättävänkin raikkaalta.

Lähes jokaisessa kappaleessa on jokin hieno osuus tai yksityiskohta, mutta hieman ikävästi harva niistä kuitenkaan on aivan loppuun asti saatettu tuotos klassismallisia introa ja outroa lukuun ottamatta. Albumin majakoihin kuuluvat bändin koko tyylirepertuaarin esittelevä Descend to Deviance sekä rauhallisemmin murheen alhoa reunoja myöten luotaava My Dear,… muiden loistaessa himmeämmin horisontissa.

torstai 22. toukokuuta 2014

Inferno #116/2014

Barbarian
Faith Extinguisher
Doomentia
2

Aivan täysin ymmärtämykseen ei mene, miksi näiden kolmen italiaanon tuotoksia verrataan niin kovasti Celtic Frostiin. Kavereiden musiikista kun ei löydy tippaakaan samanlaista nihilististä repivyyttä ja painostavuutta, vaan ennemminkin Venomin sekä Sodomin ja sitä myötä myös Motörheadin kaltaista rujompaa rokkaavuutta toteutettuna uppiniskaisessa 80-luvun heavy metalin hengessä.

Väärä vertailukohde ei kuitenkaan ole Faith Extinguisherin suurin ongelma vaan sen sisällön köyhyys ja pahimmillaan suoranainen puute. Total Metalin kaltaiset vahvoja assosiaatioita sisältävät kappalenimet vaatisivat taustalleen hieman enemmän kuin muutamalla soinnulla tehtyjä perusriffejä sekä näiden sekaan ympättyjä hilpeähenkisiäpilipalimelodioita. Borys Crossburnin(!) kähinä on sentään edes sinne päin, vaikka särmää siinäkin voisi olla enemmän aivan samoin kuin turhan latteiksi jäävissä soundeissa.

Melkoisia rimpuloita ovat nämä barbaarit edelleen, vaikka viidessä vuodessa yhden demon, levyn ja splitin verrattu onkin jo ehditty seikkailemaan. Ennen seuraavaa tuotosta tämän porukan olisi todellakin syytä olla salilla sekä eka että vika, jotta voimaa löytyisi ottaa käteen puumiekan sijasta pitkä pätkä kunnioitusta herättävää kylmää hyrkanialaisen terästä.

Doro
Powerful Passionate Favorites
Nuclear Blast

Powerful Passionate Favorites ei ole uusi Doro albumi, vaan alunperin lokakuussa 2012 ilmestyneen toistaiseksi tuoreimman albumin Raise Your Fistin nyt ilmestyvän uusintajulkaisun kylkiäinen. Ovelat saksalaiset markkinointimiehet perusteluvat uusion tarpeellisuutta sillä, että se juhlistaa neiti Peschin 30 vuotta sitten alkanutta uraa. Vaan saattaahan tälle olla ihan oikeata kysyntääkin, kuuluuhan levy yhdessä edeltäjänsä Fear No Evilin (2009) kanssa Doron tasoltaan sekä vaihtelevan että vaatimattoman soolotuotannon parhaimmistoon.

Miksi tämä bonuskiekko pitää sitten arvostella erikseen, alkuperäisellä levylle kun tuli Inferno #101/2012:sta annettua kolme ja puoli kirvestä eikä mieli ole siitä mihinkään muuttunut? Noh, koska Doro.

PPF on sisällöltään ihan kelvollisesti perusteltu, sillä viiden osin siellä täällä julkaistun lainaversion lisäksi levyn loput neljä kappaletta ovat aiemmin julkaisemattomia: eri miksaus Lemmyn kanssa vedetystä perushyvästä It Still Hurts -balladi, hivenen kasvottomaksi jäävä ranskankielinen tulkinta Raise Your Fististä, vanhan liiton malliin hivenen tönkösti etenevä tulevan Anuk II -leffan tunnusbiisi Warfare sekä soundillisesti muttei laulultaan halvalta kuulostava tuoppiinitkemisfiilistely NYC Blues.

Huikeimmat hetket löytyvät kuitenkin covereista etunenässään rohkeasti valitut Babe I'm Gonna Leave You sekä Egypt (the Chains Are on) ja ei niinkään yllättävästi valittu lässy, mutta silti aina naaraiden lämmityksessä toimiva Metallican Nothing Else Matters. Etenkin Led Zeppelin -klassikossa never, never gonna leave you, babe -kohdassa etumus jäykistyy ja kostuu noin kymmenessä sekunnissa eikä Doron tulkinta häviä juurikaan mainiosti mystisyyttä ja painavaa poljentoa naittavalle Dion alkuperäiselle versiolle. Näkemys Kissin Only Yousta on toki sekin hyvä, mutta Tina Turnerin Nutbush City Limitsiin ei Saksan taskuvenus hänkään saa pieksettyä alkuperäisen lähes pornahtavan hillitöntä svengiä.

Soitannollisesti mikään em. versioista aivan kuten suurin osa omasta tuotannostakaan ei ole kovinkaan ihmeellistä, mutta juuri Doron keskinkertaisimmillaankin hyvä ja parhaimmillaan lähes maaginen ääni ja laulutyyli tekee niistä vallan kelvollisia. Ihana nainen. Doro <3

Frogskin/Lähdön Aika
Split 7”
82 Records/Rusto-Osiris/Rämekuukkeli
3.5

Niin Frogskin kuin Lähdön Aika ovat kiirehtineen niin urallaan kuin musiikissaan kymmenisen vuonna, joten kollaboraatio pikkukiekolla on varsin luontevaa. Ainoat aiemmat kuulohavainnot kaksikosta ovat viimeksi mainitun seiskasta vuodelta 2011, jota tuli kritisoitua hapuilevaksi ja linjattomaksi sekä soundiltaan huonolla tavalla suttuiseksi ja ponnettomaksi.

Molemmat yhtyeet luottavat yksinkertainen on kaunista -periaatteeseen. Frogskinin Itse-kappaleen kohdalla tämä tarkoittaa piinaavan laahaavaa sludgemaista lanausta, josta huokuu genrelle erittäin tyypillistä mutta samalla vallan toimivaa painostavaa pimeyttä ja inhoa. Kohteen yksityiskohdat jäävät kuitenkin hieman arvailun varaan solistin onnistuneen epäselvän ja karskin ulosannin takia. Mainio kappale, jonka puolustaa paikkansa splitin avaajana mukinoitta.

Kääntöpuolen Lähdön Ajan junttaama Hiljaisuus kaikkialla sopii teemaltaan kokonaisuuteen hyvin, sillä valoa tunnelin päässä ei tässäkään biisissä näy. Simppelin tehokkaalla suoralla kompillaan keskitempoisena etenevä biisi marssitetaan Frogskiniä aggressiivisemmin kohti kuulijan naamataulua, vaikka sama likainen ja ahdistava jurnutus molempien taustalta löytyykin. Tämän perusteella yhtye on huomattavasti joka saralla mielenkiintoisempi kuin aikaisemmin sanan säilällä sivaltamallani seiskalla.

Tinkimätön ja jo siksi arvostettava underground DIY-julkaisu samalla tavalla toimivilta yhtyeiltä.

Kiveskives
J.S. Bach in His Favourite Disco
Drink Tonight
3.5

Musiikillinen perseily on vaikea taitolaji, joka jo lähtökohtaisesti ärsyttää useimpia kuin riemastuttaa. Toista täyspitkäänsä nyt julkaisevat turkulaiset pitävät jo nimellään ja visuaalisella ilmeellään huolta siitä, että tiukkapipoisimmat musadiggarit genrestä riippumatta tuskinpa vaivautuvat Kiveskivesiin tutustumaan kuin korkeintaan vahingossa. Tämä on kuitenkin heidän, ei yhtyeen itsensä tappio.

J.S. Bach in His Favourite Disco on ennakkoluulotonta ja ilahduttavaa musiikkia, koska sen puhtaan instrumentaalinen ja saippuasarjamainen rock-progehassuttelu satunnaisine nintendo-piipityksineen on pahuksen hyvin tehtyä, mutta ennen kaikkea vallan viihdyttävää. Liekö sattumaa, että 90-luvun alkupuolella samankaltaisella mutta silti täysin omalla sarallaan seilannut Nylon 66'ers sekin oli Turusta aivan kuten 2010-luvun lasermetal-soturit Nightsatankin.

Erityisen hilpeän ja tarttuvan alkupuolen jälkeen J.S. Bach in His Favourite Disco vakavoituu selkeästi, mikä albumin draaman kaaren kannalta onkin ymmärrettävää ja auttaapa se myös jaksamaan pitämään kiinnostusta yllä koko 36 minuutin ja 20 sekunnin ajan. Samalla normalisoituminen, siinä määrin mikä KivesKivesin tapauksessa nyt ylipäätään voidaan määritellä normaaliksi, myös vähentää otetta kasseista ja paineet purkautuvat ikään kuin hieman ennen aikaisesti. Ei kumminkaan onneksi reisille.
  
The Milestones
Higher Mountain - Closer Sun
Turenki
4

Kaksikymppisiään tänä vuonna juhlistava ja edelleen alkuperäiskokoonpanolla toimiva The Milestones lahjoittaa merkkipaalun kunniaksi diggareilleen neljännen albuminsa, joka ilmestyy puolta nopeammin edeltäjänsä jälkeen (Devil in Me, 2009) kuin mitä oikein Amerikassa saakka taltioidun Souvenirs -kakkoskiekon jälkeen kului aikaa julkaisujen välissä.

Vaikka orkesteriin voikin lätkäistä Avainlippu-merkin, kuulostaa viisikko kaikessa rokkaavassa mutta letkeässä juurevuudessaan ehdan amerikkalaiselta, mikä tässä yhteydessä lienee tavoitekin ja vallan hyvin saavutettu sellainen. The Milestonesin etelän suuntaan kurkottava rock on ajatonta eikä se kuulosta tippaakaan punaniskaiselta, vaikka onkin velkaa The Allman Brothers Bandin, Lynyrd Skynyrdin tai Molly Hatchetin kaltaisille mainioille genren pioneereille.

Levyn soundeja ja soittajien suoritusta ei voi kuin ihastella, sillä sen verran lämminhenkisiä, jyhkeitä mutta konstailemattomia molemmat ovat. Mitään ei ole liikaa, mutta kaikki tarvittava on silti juuri oikealla paikallaan mukaan lukien hyvää työtä omalla sarallaan tekevä laulava huuliharpisti Olavi Tikka.

Onkin sääli, että pitkähköstä urastaan ja Suomessakin varsin messevistä lämppäripesteistään huolimatta The Milestones ei ole saanut sellaista kunnioitusta ja tunnettavuutta minkä se ehdottomasti ansaitsisi, vaikkei tämä mitenkään tavatonta ole kotimaistenkaan rokkibändien kohdalla.

Vaikka kauttaaltaan läpikulkeva iskevyys ja vahva hittimateriaali Higher Mountain - Closer Sunilta jääkin kelpo alun jälkeen uupumaan, tarjoaa se kuitenkin vallan miellyttävän kokonaisvaltaisen kuuntelukokemuksen kerta toisensa jälkeen. Epäilenpä vielä, että livenä muutaman neuvoa-antavan jälkeen olisin taatusti enemmän myyty näillekin kappaleille. Albumin tärkein ansio piilee kuitenkin siinä, että se toimii oivallisena muistutuksena hyvin toimivien perusasioiden merkityksestä rock'n'rollissa.

Ranger
Shock Skull 7”
Ektro
4.5

Vuonna 1988 Public Enemy lauloi Don't Believe the Hype. Tätä neuvoa hypeallergisten olisi syytä noudattaa Rangerin tapauksessa ja ottaa itse asioista selvää. Suositeltava järjestys on käydä yhtyeen keikalla ja turpasaunan jälkeen mennä hikisenä ja runnottuna latomaan sopiva määrä valuuttaa myyntitiskille Knights of Darkness MLP:tä ja toukokuun puolivälin jälkeen Shock Skull seiskaa varten.

Ranger jatkaa samaa tinkimätöntä linjaa musiikillisesti ja julkaisupoliittisesti kuin mitä sitä teki em. täysien pisteiden debyyttiminillään. Täysillä eteenpäin kohkaavaa ja täysin pitelemätöntä heavyspeedmetalthrashia niin kuin sitä aikoinaan kulta-aikana tavattiin tehdä. Formaattina tietysti pelkkä vinyylisingle.

Nimikappale taotaan kalloon samalla, jo ennestään tutulla intensiteetillä, joka saa hampaat helisemään ja korvat soimaan eikä kääntöpuolen Omen of Doom anna sekään juurikaan tasoitusta. Jos melodiat ja tehokeinot ovatkin täysin yhteneväisiä aiempaan materiaaliin verrattuna, ei kappalekaksikko häviä kuin korkeintaan p-karvan verran aiemmille. Ja tämäkin pitkälti vain siksi, että nyt bändiltä jo oletti saavansa laatua.

Julkaisun tärkein merkitys itse uusien biisien esittelemisen lisäksi on, että se osoittaa bändin pystyvän jauhamaan total metal -myllystään yhä edelleen kovia kipaleita. Metallin tulevaisuus on menneisyydessä, ainakin mitä Rangeriin tulee.

Scarecrow
Amores de Vampiros 7”
82 Records/Devils Shitburner/Horror-Shop
3

Nyt ei leikitellä millään sarjakuvista ja teinikauhuleffoista tutulla ja söpöllä kauhukuvastolla The 69 Eyesin tai Twilight-leffasarjan -tyyliin, vaan ollaan kerrasta hurmeisten, pelottavien ja rumien asioiden lähituntumassa. Konsepti ei sinällään ole mitenkään ihmeellinen, mutta vakuuttavasti toteutettuna se tarjoaa kelpo kehykset hyvinkääläisten roisille ja tummalle Misfits-punkin ja rokkimetallin sekamelskalle.

Seiskan avaava Metal Scum sekoilee hektisenä eikä tarjoa kummoistakaan tarttumapintaa saati sisältöä kuulijalle. Sen sijaan sitä seuraavat Son of Satan sekä B-puolen avaus Jesus, Lucifer And Me ovat selkeästi energisemmin ja suoraviivaisemmin kulkevia melkoisen tarttuvia menopaloja, jotka lähes väkisin tempaavat mukaansa. Puolen päättävä roisi tulkinta ranskalaisen Sylvie Vartanin 60-luvun lopun kauniista hitistä La Maritza on idea- ja kuriositeettitasolla parempi kuin varsinaisena toteutuksena.

Scarecrow:lla on selkeästi keinot ja tarpeet tehdä omaa juttuaan hyvin, se Amores de Vampirosilla käy jo ilmi. Jahka se vain saisi materiaalin laadun tasapainopisteen kohdalleen ja korkeammalle, olisi jälki entistäkin kauhistuttavampaa.