Inferno #78/2010

Evemaster
III
Supernova

4,5 Hyvää todellakin kannattaa odottaa, siitä Evemasterin kolmas kiekko on oiva todiste. Iisakin kirkon lailla rakennettu levykokonaisuus on kokenut useita erilaisia vastoinkäymisiä, mutta vuonna 2003 julkaistun Witherin seuraajalla kaikki palaset ovat loksahtaneet oikeille paikoilleen ja tuloksena on vaikuttava julkaisu. Albumin miksanneen ja sille osittain ääntänsäkin lainanneen Dan Swanön kehut on tällä kertaa helppo allekirjoittaa.

Musiikista kokonaan vastaavan Tomi Mykkäsen sävellyksiä ei voi kuin kehua, sillä sen verran vahvoja ja tyylitajuisia kiekon yhdeksän raitaa ovat aina massiivista lähes 11 minuuttia kellottavaa päätösraitaa myöten. Vaikka ajoittain aggressiivisiksikin yltyvissä kappaleissa tapahtuu lähes koko ajan paljon, on niissä silti runsaasti tarttumapintaa sekä miellyttäviä melodioita ja vahvoja riffejä joihin tarttua ja näiden luominen ja yhteen naittaminen jos mikä vaatii kovaa näkemystä. Evemaster-kaksikon toisena osapuolena toimivan Jarno Taskulan raastavat laulusuoritukset tuovat melodisen death ja dark metalin seokseen oman originellin kipakan lisänsä tulkiten hyvin tummatunnelmaista musiikkia.

III -nimeä kantava albumi kasvaa koko kestonsa ajan hienoksi temaattiseksi eepokseksi, jonka moniulotteisuus haastaa ja palkitsee kuuntelijansa kerta toisensa jälkeen. Todella vahvaa suomalaista osaamista.

O.S.S.Y
A.D. 2010
Propaganda

3,5 Jos liperiläinen O.S.S.Y oli ensijulkaisuillaan 80-luvun puolivälissä naiivi koltiaisjoukkio haaveillessaan Helsingistä ja tanssityttö Barbarasta, on iän ja albumien karttuessa poikamainen virnistys ja usko tekemisiin säilynyt. Kyynikkojen kun on helppo leimata A.D. 2010 äärimmäisen korniksi julkaisuiksi etenkin sanoituksellisesti mutta myös musiikillisesti eikä sitä täysin tosissaan voikaan saati edes pidä ottaa.

O.S.S.Y:ssä on monessakin mielessä samaa hengenheimolaisuutta kuin Kilvessä, vaikka jälkimmäisen musiikki pohjautuukin enemmän heavy metalliin siinä missä ensiksi mainitussa on mukana enemmän tanakkaa rokkia. Harva hevimies tai -nainen kun kehtaa tunnustaa julkisesti turkulaistenkaan levyistä pitävän, vaikka niistä löytyykin lukuisia hienoja kappaleita.

Loppujen lopuksi bändi on vuosikymmenten aikana muuttunut harvinaisen vähän, mutta jos vanha pyörä rullaa parhaiten, miksipä alkaa minkäänlaista high techia mukaan sotkemaan. Hymynkareen hiipiminen suupieleen musiikin kuuntelussa on aina hyvä merkki on syy siihen mikä tahansa. Näin O.S.S.Y:n kahdeksannen levyn kanssa käy väkisinkin kerta toisensa jälkeen.

Soulgrind
The Tuoni Pathway
Femme Metal

3,5 Pitkää, kapeaa ja kivistä polkua on Soulgrind tallannut jo 90-luvun alusta lähtien ja muutaman täyspitkän kestäneen alkuhapuilun jälkeen oma tyyli löytyikin vokalisti Tanya Lilithin johdolla pakanallisen dark metallin parista. Etenkin seitsemän vuoden takainen Into The Dark Vales Of Death on jäänyt mieleen vahvana miellyttävän synkkäsävyisenä kokonaisuutena ja näyttönä bändin osaamisesta.

Vaikka muutama rauhallisempi veisu, runsaasti koskettimia sekä melodisuutta yhdistettynä kaunotar ja hirviö -vuorolauluun levyltä löytyykin, ei levy onneksi sula liian juustoiseksi tai kliseiseksi sinfonista oopperametallia muistuttavaksi klöntiksi. Bändi näyttää tälläkin julkaisulla osaavansa tehdä koko joukon sulavasti soljuvia kappaleita, joissa Tanyan dominoivaa ääntä käytetään mallikkaasti. Helppoa ja miellyttävää kuunneltavaa kaiken kaikkiaan ja tämä pelkästään positiivisessa mielessä sanottuna.

Kohtuullisen tyylikkäästä lopputuloksesta huolimatta The Tuoni Pathwaystä jää kumminkin uupumaan ärsyttävällä tavalla lopullinen panos, jonka ansiosta se nousisi pykälää korkeammalle kuin vain aika hyväksi levyksi. Kaivattua tummanpuhuvampaa vastavoimaa löytyisi varmasti jo pelkän suomen kielen käytöstä ja aavistuksen aggressiivisemmasta musiikillisesta otteesta saattaisi löytyä tarvittava potku.

Stormzone
Death Dealer
SPV

2 80-luvun metallin ystävän on helppo hätäisenkin vilauksen perusteella tarttua Stormzonen kiekkoon, sillä mukana on kaikki kliseistäkin kliseisemmät visuaaliset heavy metallin kulta-ajan tunnusmerkit aina levy-yhtiötä myöten, vaikka nyt eletäänkin vuotta 2010. Kun musiikillinen sisältö vastaa vielä enemmän kuin hyvin ulkokuorta, pitäisi kaiken olla hyvin. Mutta kun ei ole.

Ilmeisesti Sweet Savagessakin jossain vaiheessa vaikuttanut John ''Harv'' Harbinson on hieno klassinen hevivokalisti, jolla on kantava ja miellyttävä sointinen ääni. Harmi vain, että vaikka osa sooloista ja melodioista onkin ihan mukavasti maistuvia, on riffipuoli varsin mielikuvituksetonta rynkytystä ja kappaleet jäävä lepäämään täysin Harbinsonin pintaan miksatun äänen ja laulumelodioiden varaan. Kokonaisuutta ei myöskään auta se, että sovittajan näkemyksen mukaan kappaleen pitää kestää vähintäänkin 5-6 minuuttia ja aavistuksen laiskalta kuulostavia biisejä pitää levyllä olla yhteensä täysi tusina. Plussaksi ei myöskään voi laskea levyn kolkkoa yleissoundia, jossa kitarat eivät erotu edes edukseen.

Veteraanien pitäisi useimmiten tietää mitä ovat tekemässä, mutta näin ei todellakaan ole Stormzonen kohdalla kuin ainoastaan karkealla ideatasolla.

Inferno #7/2002

AARNI/UMBRA NIHIL
Split-CD
Firebox

Tuhti lähes 80 minuuttinen split julkaisu esittelee kaksi kotimaista underground doom orkesteria karusta kylmästä pohjoisesta. Pelin avaa suomalaisissa metsäisissä tunnelmissa liikkuva Aarni ja jatkaa samoilla poluilla mihin lähes kymmenen vuotta sitten Thergothon lopetti vaeltamisensa. Orkesteri yhdistää musiikissaan tummia sävyjä salatieteisiin ja onnistuu olemaan kaikessa monotonisuudessaan varsin monipuolinen. Helpolla eivät kuulijalle avaudu bändin luomat ajoittain hyvinkin psykedeeliset visiot ja Lovecraftmaiset painajaisnäkymät. Lähes uskonnollisella hartaudella kuunneltuna Aarnin luomukset alkavat vihdoin ja viimein selkiintymään ja mieli alkaa täyttymään non-euklidisilla kuvioilla. Kokonaisuutena bändi onnistuu olemaan kieroutuneella tavalla häiriintynyttä mutta samalla kaunista ja vangitsevaa. Musiikin läpi kuuluva niin soitannollinen kuin tuotannollinen puoli on hiukan amatöörimäistä ja karkeaa, mutta toisaalta se tuo mukaan oman viehättävän aspektinsa.

Oma niinikään omaperäisen näkökulmansa synkän musiikin genreen tuo splitin toinen osapuoli Umbra Nihil. Aarnin kanssa samoilla auringonlaskun jälkeisillä metsäteillä liikkuva orkesteri on musiikillisesti helpommin lähestyttävä. Minimalistisen hypnoottiset kappaleet soljuvat hitaasti ja rauhallisesti eteenpäin ajoittain vahvassakin Skepticismin hengessä. Aivan samaa nihilististä funeral doom henkeä Umbra Nihil kiertää sisällyttämällä kiemuraisempia koukkuja ja nyansseja kappaleisiinsa. Rauhoittava ambient henkisyys vaivuttaa helposti kuulijaa transsiin ja matkalle kohti uusia ulottuvuuksia.

Kokonaisuutena Fireboxin ensimmäinen julkaisu on varsin laadukas ja originelli tuotos. Toivoa sopii, että niin orkesterien kuin yhtiönkin laadullinen taso pysyy vähintäänkin samassa kuin mihin rima nyt on asetettu. 8/10 

DOKKEN
Long Way Home
Sanctuary Records

Reilun kahdenkymmenen vuoden kokemuksella Amerikan rokkia paiskova Dokken osaa kyllä hommansa. Biisit ovat tarttuvia, mutta eivät liian laskelmoituja tai siloiteltuja. Kappaleista löytyy myös tarvittaessa sitä rokkia eivätkä pari pakollista slovariakaan ole onneksi liian siirappia tihkuvia. Komeita, ovelia ja tyylitajuisia kitarajuttuja löytyy levyltä lähes joka kappaleesta mitkä nostavat Dokkenin muiden tusinabändien yläpuolelle. Kokonaisuutena levy on kuitenkin hieman liian tasapaksu ja kärsii valjusta tuotannosta. Aivan yhtä komeina kuin aikanaan eivät kajahda myöskään Donin vokalisoinnit mistä miinusta. Kauttaaltaan levyä värittävät surumieliset melodiat ja sävyt tarjoavat silti mukavan letkeää kuunneltavaa myös syysiltoihin. 6/10

MY SHAMEFUL
To All I Hated
Nocturnal Music

Alun perin parisen vuotta sitten demona julkaistu rapia 30 minuutin synkistelytuokio julkaistaan nyt MCD:nä italialaisen lafkan toimesta. Synkkääkin synkempää syksyyn sopivaa tuomiota julistava kotimainen duo laahaa kappaleensa läpi vahvassa vanhan My Dying Bride hengessä. Hitaat ja lohduttomat kappaleet valuvat kuulijan korviin varsin rönsyilemättöminä ja suoraviivaisina matalan örinän säestäminä. Doom metal ei toimi niinkään erillisinä yksittäisinä kappaleina, vaan usean kappaleen muodostamina kokonaisuuksina ja tässä piilee My Shamefulin vahvuus ja heikkous. Levyn neljää kappaletta ei juurikaan pysty erottamaan toisistaan edes useiden kuuntelukertojen jälkeen.

Kappaleet tuntuvat rakentuvan yhden yhteisen perusidean varaan, josta on muodostettu levyä varten neljä erilaista variaatiota. Orkesteri osoittaa kyllä omaavaansa kykyä purkaa ahdistuneisuuden ja surun musiikiksi, mutta alan huippujen joukkoon nousemiseksi vaaditaan astetta pidemmälle jalostettuja ideoita ja sovituksia. Genreen perehtyneille fanaatikoille levy tarjoaa kyllä lupaavia ja mielenkiintoisia kuunteluhetkiä kaunistelemattoman doomin parissa.  6/10

NOVEMBERS DOOM
To Welcome the Fade
Dark Symphonies

Pitkän uran kivisellä pellolla kyntänyt ja maata muokannut bändi alkaa vihdoin kylvämään työtä vastaava satoa. Raskaan doom/deathin saralla aloittanut orkesteri on vuosien saatossa jalostanut tuotantoaan monipuolisemmaksi ja omaperäisemmäksi. Musiikillisesti levy jatkaa samoilla linjoilla kuin edeltäjä The Knowing , mutta tällä kertaa levyllä liikutaan enemmän Opeth in kaltaisissa sfääreissä. Levyltä on mahdotonta nostaa yksittäisiä kappaleita muiden yläpuolelle, sen verran saumattoman ja vahvan kokonaisuuden se muodostaa. Raskaampia kohtia kevennetään sopivassa suhteessa rauhallisemmilla osuuksilla ja niin örinöiden kuin puhtaiden mies- ja naisvokalisointien käyttö on hienossa harmoniassa kokonaisuuden kanssa. To Welcome the Fade on levy, jossa Novembers Doom käyttää kuuntelijoidenkin tiedossa ollutta potentiaaliaan ja nousee melankolisen metallin kärkikastiin.  8/10

PENTAGRAM
Turn to Stone
Peaceville

Doom-piireissä kulttimaineella ratsastava Pentagram on kannuksensa ansainnut. Kolmekymmentävuotisen uransa aikana yhtyeeltä ei monen monituista levytystä olla julkaistu, mutta julkaistut levyt ovat olleet sitäkin merkittävämpiä. Tästä osoituksena useat kokoelmat, jotka kaikki antavat hyvän idean siitä, mistä Pentagramissa oikein on kysymys. Hyvänä esimerkkinä toimii Peacevillen julkaisema best of -kokoelma, joka koostuu lafkan 90-luvun alussa julkaisemien kolmen Pentagram-täyspitkän materiaalista.

Pentagramin yhteydessä on lähes mahdoton olla mainitsematta Black Sabbathia , mutta vertailua tehdessä on syytä muistaa, että bändit ovat aloittaneet samoihin aikoihin. Pentagram ei missään nimessä apinoi suurta innoittajaansa, vaan kulkee pää pystyssä omilla synkillä poluillaan. Parhaimmillaan biisit yltävät lähes samoihin sfääreihin Sabbathin kanssa, vaikka ovatkin yleisesti ottaen hiukan rokkaavampia. Täyteen tungetulle levylle sisältyvät kaikki Pentagramin hitit, joskin yksittäisten biisien nostaminen muiden yläpuolelle on tasokkaan materiaalin vuoksi erittäin hankalaa. Tällainen pitää kokoelmalevyn ollakin: toimii taatusti niin vanhoille doom-friikeille kuin uusille bändiin ja musiikkityyliin tutustuville 7/10 
 
SOLITAIRE
Rising to the Challenge
Iron Glory Records

Erittäin harvoin kuulee näin häpeilemättömästi 80-luvun metallilta kuulostavaa orkesteria, joka ei kuitenkaan syyllisty tuon ajan ideoiden kopiointiin ja riffien lainaamiseen. Amatöörimäisen ja tökerön kannen ei kannata antaa hämätä. Solitaire paiskaa kuulijalle lähes puhdasoppista speed metallia sellaisella energialla ja intensiteetillä, että vanhan liiton miestä alkaa melkein heikottamaan. Laulaja pääsee ulosannissaan lähes legendaarisen Agent Steel laulajan John Cyriiksen tasolle, mikä on hienoa kuultavaa. Vaikka biisit ovat lähes poikkeuksetta kaahausta alusta loppuun ilman turhia hengähdystaukoja, pysyy homma soittajilla koko ajan lapasessa.

Vaikka äänimaailma levyllä onkin kirkas ja selkeä, on vaivana pienoinen hengettömyys ja persoonallisen otteen hienoinen latistuminen. Temmon pudottaminen muutamalla asteella saattaisi myös tuoda tarvittavaa moniulotteisuutta ja syvyyttä kappaleisiin. Kokonaisuutena bändi toimii ja osoittaa, että speed metal elää ja voi hyvin, mutta että harva sen esittämisen kuitenkin taitaa. 7/10

SOULGRIND
Into the Dark Vales of Death
Holy Records

Selkeillä ja tuhdeilla saundeilla varustettu Into the Dark Vales of Death tarjoaa jämäkkää kotimaista black/dark metallia. Orkesterin jäsenten kokemuksen kyllä kuulee niin sävellys kuin soittopuolellakin. Mahtipontiset runsailla naislauluilla ja syntikkakuvioilla väritetyt kappaleet kulkevat ärhäkkäästi eteenpäin. Vertauskohteeksi voisi helposti löytää Dimmu Borgirin varustettuna astetta aggressiivisimmilla, monipuolisimmilla ja synkemmillä melodioilla. Levyn kappaleet muodostavat koherantin ja varsin laadukkaan kokonaisuuden, josta löytyy useita erilaisia kuuntelua kestäviä ja mielenkiintoa ylläpitäviä ulottuvuuksia. Ajoittain varsin ylellisesti käytetyt koskettimet yhdistettynä naislauluun liikkuvat kyllästymisen äärirajoilla. Tyylikkäät kitaraosuudet yhdistettynä perinteisiin bm-tyyppisiin ärinävokaaleihin kaipaisivat kaverikseen ehkä hieman matalampaa artikulointia käyttävää laulajaa. Soulgrind onnistuu kuitenkin helposti välttämään tyypillisimmät tämän genren sudenkuopat ja samalla luomaan riittävällä luovuudella ja tyylitajulla varustetun levyn. 8/10

WATCHMAKER
Kill.Crush.Destroy
Dreamcatcher Records

Tyypillisen saatekirjelmän tavoin bändiä ja levyä kehutaan maasta taivaaseen. "The band is the embodiment of pure anger". Paskat sanon minä. Minun korvissani tämä kuullostaa tuhnuiselta demo-tason bändiltä, joka yrittää tehdä jotain mihin kyvyt ja ideat eivät riitä. Puuduttavia tusinariffejä suolletaan kieli-instrumenteista minkä ehditään, jonka päälle kannuja taotaan apinan raivolla ärjyessä järjettömästi kaiken komeuden päälle sen minkä kitarisoista irti lähtee. Ja tämän pitäisi olla aggressiivista "audio terroria". Lopputulos muistuttaa juuri sitä tasapaksua mölinää, jota vanhemmat aikoinaan väittivät kaiken huoneestani kantautuvan musiikin olevan. 2/10